Jos on karhu

Minä ihailen suunnattomasti sivistyneitä ihmisiä. Sellaisia, jotka osaavat siteerata taiteen kaanoniin kuuluvia teoksia; sellaisia, jotka osaavat kertoa jostain suurenmoisesta tavallisin mutta silti käsittämättömän osuvin sanoin, paisuttelematta mutta kylliksi painoa antaen.

Minusta hienointa mitään ovat oppineet, jotka eivät välitä kerskua sillä että rakastavat viisautta tai kauneutta, vanhoja - miksei uudempiakin - taitoja tai tieteenaloja; ihmiset, jotka voivat saada minut lumoutumaan jostain, mitä en ole aiemmin edes ymmärtänyt olevan.

Ahmin kahdessa yhteensä noin työpäivän mittaisessa rupeamassa Michael Cunninghamin uusimman löydettyäni sen suunnattomaksi riemastuksekseni Kallion kirjaston bestseller-hyllystä. Seitsemän päivän laina-aika, hui hai! Illalla olin vajonnut Cunninghamin kieleen (kirjaa mainostetaan Entertainment Weeklyn arvostelusta poimitulla luonnehdinnalla, jonka mukaan "Tässä romaanissa on lauseita, jotka ovat niin vaikuttavan huolella mietittyjä ja kauniita, että ne melkein leijuvat sivun yläpuolella.") siinä määrin, etten malttanut nukahtaa: sammutin valot kolmesti, vain sytyttääkseni ne puolen tunnin kuluttua uudelleen, päästäkseni lukemaan vielä vähän, vähän vain.

Huomaan, että lukiessani laveita, monille sivupoluille pujahtelevia kuvauksia kuvataiteesta vaikutun. On kuin istuisi jälleen Siltavuorenpenkereen isossa luentosalissa, häikäistymässä siitä kaikkein karismaattisimmasta luennoitsijasta, tuntemassa harvinaista, huikaisevaa ymmärrystä: kuin saisi hetkeksi sormenpäillään otteen kimaltavan sisiliskon hännästä, kuin silmänräpäyksen ajan todella käsittäisi, mistä kaikessa on kyse. Olen lapsekkaan vaikuttunut siitä, että joku tuntee alansa - eikä edes sitä omintaan, jonka kirjailijalle automaattisesti kuvittelisi olevan kirjallisuuden - niin suvereenisti ja läpikotaisin, että voi luoda siihen kokonaan uusia, täysin uskottavia ja lajityyppiin saumattomasti uppoavia hahmoja, sellaisia tyyppejä joita melkein ryhtyy googlaamaan tarkistaakseen faktojen paikkansapitävyyden. Että joku voi kuvailla olemassaolevia teoksia, jopa kokonaisia suuntauksia sillä tavalla kepeästi, että sävystä voi tajuta aiheen olevan kirjoittajalle paitsi tuttu myöskin rakas.

Sen sijaan metakirjallisuus, kirjallisuus joka kertoo kirjallisuudesta (olkoonkin että romaanin muodossa) useimmiten lähinnä tympäisee minua. Minusta lainauksilla ja tulkinnoilla viisastelevat henkilöhahmot ovat ikävystyttäviä ja naurettavia, hermostuttavan nenäkkäitä keikareita.

(Asia, jota vihaan yli kaiken, ovat lähdeluettelot kaunokirjallisissa teoksissa. Hyvä on, monesti niillä on kirjan erityisen aiheen vuoksi sangen järkeenkäypä paikkansa - tai ehkä kirjailija haluaa osoittaa velkansa suunnan sekä kiitollisuutensa. Minun silmiini ne näyttäytyvät ylvästelynä, romaanin ylettömänä akateemistamisena: minä, kirjailija, en olekaan kuka tahansa harrastelija vaan aiheeseen syvällisesti perehtynyt ja taustatyönsä tehnyt korkeakoulutettu! Ensimmäinen tällainen johon törmäsin, oli Virpi Hämeen-Anttilan Suden vuosi - muun muassa tästä aiheutuneen kuvotuksen vuoksi en ole saattanut lukea kirjailijan muita teoksia.)

Eilen koetin pohtia, mistä tämä johtuu. Olenko kateellinen niille, jotka oikeasti tuntevat kirjallisuutta eivätkä vain teeskentele tuntevansa kuten minä teen? Olenko omistushaluinen "minun" taiteenlajistani, siitä josta vilpittä voin sanoa ymmärtäväni eniten - mutten kuitenkaan kylliksi? Onko kyse siitä, että itselle uutta tarinaa kuuntelee varmemmin hievahtamatta ja sen aitoutta kyseenalaistamatta kuin sitä vanhaa ja tuttua, johon on olemassa jo omakin näkökulma ja mielipiteitä?

Toisaalta Cunningham sai minut tuumimaan monien miesten suunnatonta hämmennystä homoseksuaalisia tuntemuksiaan kohtaan: miltei mustasukkaista heterouteen ripustautumista ja itsensä vainoharhaista tarkkailua. Onko tämä tai tuo homoa tai edes naismaista? Miten saa, miten pitää olla?

Suunnatonta nautintoa puolestaan tuottaa lukea kieltä (kyllä, luin tämänkin teoksen suomeksi, sillä minun vivahteiden tajuni ja siten suoraan kykyni nauttia tekstistä on kyllin kehittynyttä vain äidinkielelläni, harmillista kyllä), joka on niin maalailevaa mutta kuitenkin niin täsmällistä, niin oivaltavaa ja täynnänsä tunnistettavia hetkiä ja tunteita, maisemia joita ei koskaan ole nähnyt mutta jotka silti tietää läpikotaisin niistä luettuaan.

Kun takana on jälleen hyllymetreittäin yhdentekeviä, latteita sivuja, pitkästyttävää jaarittelua ja epäkiinnostavia päähenkilöitä, saavat Cunninghamin kaltaiset virtuoosit minut jälleen uskomaan kirjoihin ja niiden taikaan sekä siihen, että tämä on sitä, minkä vuoksi Donneria siteeratakseni lukeminen kannattaa, no, ainakin toisinaan.

(Kirjan sisäliepeessä on kuva Michaelista ja luojani, mies voi olla kuusikymmenvuotias ja toden totta homo, mutta juuri nyt kenties kuumin koskaan näkemäni kukaan! Kuvaa katsoessa alkaa ujostuttaa ja kansi pitää laittaa välillä hetkeksi kiinni, ettei kiihdy liikaa.)

Totuudessa on se ongelma, että usein se on laimea ja kliseinen

Minä en usko uuden vuoden lupauksiin. Olen joskus kiihkeässä menneisyydessäni kirjoittanut raivoisasti uudesta vuodesta uuden elämän katalysaattorina. Allekirjoitan kiukkuni ja hankaluuden sietää pyhistelyä yhäti, joskaan en ehkä enää yhtä paksulla magic markerilla: olen nimittäin ajatellut kokeilla, ovatko lupaukset jotenkin sitovampia, kun ne tekee astuvaksi voimaan vuoden ensimmäisenä päivänä. Ainakin niistä on nolompi luistaa, jos niitä ensin on käynyt hehkuttamaan erinäisillä julkisilla foorumeilla. Tästä tulee nyt vähän pompöösiä ja julistelevaa, mutta onpahan sitten sitäkin aidompaa.

1. Minä aion unohtaa menneet. Aion olla muistelematta. En enää vello enkä anna itseni kaivata. Suljen sen huoneen päästäni, jätän sen oven taakse kaiken tapahtuneen ja etenkin tapahtumattoman, jatkan elämääni ja siirryn lopultakin eteenpäin. En enää suostu suremaan.

2. En moiti itseäni tuhlatusta ajasta, hukatuista vuosista tai turhista päivistä, en hyvistä enkä huonoistakaan. Olen suopea, ehkä oikein dramaattiseksi jos ryhdyn niin jopa armollinen itselleni - hyväksyn sen, että asiat vaativat aikaa sen verran kuin vaativat, eikä itseään voi hoputtaa sellaisten suhteen. Jos aikaa onkin jo haaskattu kylliksi, en ainakaan aio hassata sitä vielä päivittelyyn ja jälkiviisauteenkin.

3. Hankin käsiini Will & Gracen koko tuotantomitaltaan ja katson. En ymmärrä, miten aina onnistun unohtamaan, miten mahtava sarja on kyseessä - ja miten en yhäkään ole saanut perehdyttyä siihen muutamaa satunnaista irtojaksoa lukuunottamatta.

4. Teen asioita, joista tulee hyvä mieli. Vietän aikaani vain sellaisten ihmisten kanssa, joista saan ammentaa energiaa ja vastavuoroisesti ehkä antaa saman heille; vietän aikaani vain sellaisten ihmisten kanssa, jotka haluavat viettää aikaansa juuri minun kanssani.

5. Alan käyttää rappusia aina kun se on mahdollista.

6. Pyrin tilanteeseen, jossa herään yhä harvemmin kasvot lähes tunnistamattomiksi turvonneina. Niitä aamuja on vuonna 2011 ollut aivan liikaa - vaikka kuinka herkullista olisikin ajatella sen johtuvan vastuuttomasta alkoholinkäytöstäni ja siitä seuraavasta holtittomasta himosta nuolla suolakiveä, ei kyse kuitenkaan ole ollut siitä. Yksinomaan.

7. Haluan onnellisuutta. Haluan läheisyyttä. Haluan hyviä hetkiä ja tasapainoisuutta. Haluan tanssia enemmän, haluan taas nähdä asioista ne hymyilyttävät puolet, haluan vaikuttua.

Haluan olla parempi: luistelija, työntekijä, ystävä.

Aion tehdä kaikkeni saavuttaakseni nämä asiat.

You can't quit until you try

You can't live until you die

You can't learn to tell the truth

until you learn to lie

You can't breathe until you choke

You gotta laugh when you're the joke

There's nothing like a funeral to make you feel alive

- Sixx: A.M.: Life is Beautiful

otsiko Michael Cunninghamia

Kaiken keskellä istun mä paikallaan

Eilen törmäsin kaupungilla erääseen, joka muinoin oli ystävä, tai miltei enemmän kuin. Nyt se kertoi asuvansa avoliitossa sellaisen naisen kanssa, johon se tutustui tänä kesänä - se on valmis muuttamaan koko elämänsä mallin, koska tämä on niin suurta, panostamisen arvoista.

Minä hymyilin, onnittelin, olin vilpittä iloinen. Panin merkille, että me emme enää halanneet kohdatessamme, mutta koska olen niin kohtuuttoman itsekeskeinen, se ei ollut asia joka minua eniten suretti.

Ajattelin itseäni ja toisia, sitä miten kaikkien muiden elämä tuntuu etenevän, kehittyvän, muuttuvan paremmaksi. Miten se tuntuu olevan luonnollinen suunta, maailman järjestyksen mukainen malli: sykli, jossa ehkä romahdetaan, mutta sitten noustaan ja edetään vääjäämättä kohti parempaa, kauniimpaa, onnellisempaa. Toiset, ne tekevät niin.

En haluaisi uhrata enää yhtään aikaa tai energiaa tunteisiin, jotka eivät vie minnekään. Mikseivät ne, joista minä kirjoitan lauluja, tee omiaan minusta?

Ei mul oo suuntaa ollenkaan

kun mä ootan aloillaan

et muistot susta helpottaa

vasta sitten voin aloittaa

Miks aina täytyy käydä näin?
Taas asemalle yksin jäin,

ei ovet aukee minnekään

Joo mä jään, aina jään, tänne jään

Mun elämä vaan pyörii ympyrää

- TikTak: Ympyrää

Sun suu on auki ja sieltä tulee puhetta. Miksi?

Olen viimeiset kaksi päivää istunut palavereissa eri asioiden tiimoilta ja nyt riittää. Ei enää jaarittelevia, poukkoilevia puheenvuoroja, kokouksen henkilökohtaisena itsensätoteuttamisen areenana käyttämistä, alatyylistä argumentointia ja hapettomia neuvotteluhuoneita. En jaksa, en halua kuulla enkä kirjata mitään ylös, pitäkää typerät mielipiteenne ja suunnanmuutoksenne ja ties mitkä, kuunnelkaa toisianne edes hetki ja olkaa sitten hiljaa.

Minussa elää sinnikkäänä usko kuohuvasta temperamentistani. Mielikuvissani olen lähes etelämaalaisen kiihkeä, salamana syttyvä ja joka kerran sydänverisen tosissani. Niinpä hämmennyn liki toimintakyvyttömäksi, kun saan palautetta rauhallisuudestani - eritoten rauhoittavasta vaikutuksestani muihin ihmisiin. Saan kuulla olevani sellainen, josta muut hakevat tukea, imevät tyyneyttä ja jolle uskotaan vastuutehtäviä, sillä minut luotetaan niiden arvoiseksi. Ei varmasti ole mitenkään tavatonta, että ihmisen sisäinen (kokemus)maailma on huomattavasti ulkoista vinhempi, värikkäämpi tai dramaattisempi. Mutta mistä siinä on kyse? Tunteeko ihminen itsensä kehnommin kuin muut? Kumpi todellisuus on se oikea? Onko sen toisen, sen "todellisen minän" peittäminen osoitus kaksinaamaisuudesta, pyrkyryydestä, opportunismista - vai kenties käytöstavoista, itsehillinnästä, tilannetajusta?

Ensi sunnuntaina on taas isänpäivä, pyhistä ainoa, johon minulla ei ole minkäänlaista osinkoa. Se on minulle täysin merkityksetön ja juuri siksi äärimmilleen ladattu; ehkä siksi unohdankin sen tulon joka vuosi.

Tänä vuonna minusta tuntuu, että se satuttaa tavallistakin enemmän: sinä veit sen minulta toiseen kertaan. Typeriä, hyödyttömiä ajatuksia kiertämässä toisiaan kuin korppikotkat raatoa: entä jos, sinisessä talossa, sinä ja minä ja ne, yhdessä kevätkesäsyksytalvi aina. Ei saisi ajatella enkä ajattelekaan, koko ajan vähemmän. Ja jos tietäisin, mihin kaukosäädin on kätketty, vaihtaisin kanavaa sydämenlyönnissä, voitte uskoa että vaihtaisin.

"Kumpi on pahempaa, että mitään tuonpuoleista ei ole vai että on kaikkivaltias jumala, joka antaa ihmisille kaipuun onneen ja kyvyn tuntea tuskaa ja sen jälkeen sallii luomustensa satuttaa toisiaan tavoilla, jotka tekevät ihmisen tarpeesta uskoa omaan arvokkuuteensa lohduttoman vitsin?"

- Elina Hirvonen: Kauimpana kuolemasta

This is how we roll

Vietin viikonlopun Lontoossa, tuossa suuren kaupunkirakkauteni kohteessa. Hostellin homeisessa suihkussa seistessäni mietin, miten kertoisin kaikesta siitä: yhteisöstä, joka pitää huolen omistaan, sanoo "totta munassa!" kun aprikoit ääneen, pitäisikö ottaa olut, lainaa rahaa kun korttisi ei toimi, puhelimesta on akku lopussa ja lento kotiin lähti kaksi minuuttia sitten ilman sinua. Pelistä, joka voitettiin murskalukemin (296-46) ja pelaamisen helppoudesta, hetkellisestä vaivattomuuden illuusiosta joka syntyy kun juuri silloin, juuri sen peliparin kanssa aivan kaikki menee kuten sen suunnitteleekin menevän, vastustaja pysyy takana eikä tuomarinkaan tarvitse viheltää. Riehakkuudesta, huolettomuudesta, rullaportaissa heitetystä kuperkeikasta, urheiluhallin pihassa laaditusta räpäytyksestä. Rick E. Leen kohtalon selvittelystä, laiskasta päivästä Camden Townissa, roller discosta, Dodo-sorsasta.

Halusin löytää tismalleen sen äänensävyn, jota käyttämällä tulisi ymmärretyksi; ne sanat, joista jokainen tietäisi millaista se oli. Miten tunsin olevani kuolematon ja ilmaa kevyempi.

Miten en ajatellut sinua kertaakaan.

Lapsena muistan tunteneeni tyttöjä, jotka nauttivat toisen ilon pilaamisesta. Ne ottivat kursailematta sen viimeisen palasen tai jonkun toisen annoksen, ryöstivät muiden keksinnöt ja jutut ja ystävät, pussasivat ihan tahallaan juuri sitä poikaa johon joku muu oli ihastunut.

Aikuisena sama ilmiö saa minut yhä, sivustakatsojanakin surulliseksi, vihaiseksikin: että joku, joka on pettynyt omaan elämäänsä, menee ja kostoksi tärvää toisenkin tunnelman. Rikkoo luottamuksen, monenkin, tuhoaa jotain ainutkertaista ja iskee kiilaa pienen ja tiiviin yhteisön sisään.

Ja ne toiset, jotka lähtevät siihen mukaan, nauravat niiden kanssa, pussaavat takaisin, vaikka tietävät että se joka oikeasti tykkää näkee kaiken. Tekevät sen, kun eivät uskalla olla rehellisiä ja tosissaan - tekevät sen kuin eivät ymmärtäisi, etteivät ihmisten väliset lupaukset aina vaadi sanoja.

Kuinka sanoa sille jota sattuu että minä ymmärrän, tiedän ja tunnen. Sanon vittuun nuo runkkarit ja mä haen sulle kaljan ja se tietää että minä tiedän.

Rohkea ja temperamenttinen, hyväntuulinen. Luonteeltaan vakaa ja koulutettavissa. Itsepäinen, erittäin ihmisystävällinen.

Minulla on aivan järjetön koirakuume. Näin muutama yö sitten unta, sellaista miltei pelottavan eloisaa unta, jossa olin nukkumassa. Makasin sängyssä vatsallani, kasvot tyynyn uumenissa siten, etten nähnyt ympärilleni. Tunsin kuitenkin, kuinka jokin keveä ja useajalkainen loikkasi sängylleni, tassutteli tovin edes-takaisin ja vaipui sitten syvään huokaisten kylkeeni kiinni. Alun kauhufilminomainen jähmettymispaniikki (mä olen yksin tässä asunnossa, mä tiedän että olen!) vaihtui hellyyteen ja onneen eläimen läheisyydestä.

Juuri nyt en voi ottaa koiraa, olosuhteet eivät salli, pitäisi olla vähintään parisuhteessa tai vaihtoehtoisesti sellaisessa työssä, että koiran voisi ottaa mukaan. Haluaisin sellaisen silti kovasti, ihan ikiomaksi, kyllä mä hoitaisin sen ihan itse. Lainakoirat ovat toki mahtavia - ja taittavat usein pahimman kärjen kuumeelta - mutta sittenkin vain korvikkeita, jonkun toisen omia jo ja minulla vain tovin kerrallaan. Oma bullterrieri, jonka nimi olisi Kaaos, minuun leimautunut, ponteva ja iloinen, se saattaisi tehdä tästä asunnosta kotinsa ja tuoda onnen tullessaan.

Minusta olanylilukijat ovat vaivaannuttavia; silti saan itseni tavan takaa kiinni siitä, että vilkuilen muina naisina jonkun toisen tekstiä, sanoja ahnaasti harppoen, peläten että sivu kääntyy ennen kuin ehdin loppuun saakka. Viime viikolla viereeni istui bussissa nainen, joka kaivoi kirjan esiin heti paikalleen asettauduttuaan. Vilkaisin, ihan vähän vain. Sivun yläreunassa kerrottiin isästä, joka oli liian humalassa päästäkseen mukaan synnytykseen ja alempana joku Turo soitti ilmeisesti kertojalle. Ilmiselvää kotimaista nykykirjallisuutta, päättelin, ja yritin muistella, ketkä olivatkaan syksyn julkaisijoiden joukoissa.

Illalla kotiin päästyäni tartuin seuraavaan kirjaan lainastopinossani, Miika Nousiaisen Metsäjättiin. Ja kas, muutamia sivuja luettuani olin kohdassa, jossa isä oli liian humalassa päästäkseen mukaan synnytykseen ja alempana Turo soitti kertojalle. Tunsin outoa kosmista yhteyttä tuohon tuntemattomaan naiseen, joka jossain itäisessä Helsingissä luki omaa Metsäjättiään. Kummallista, miten pienet ja aivan arkiset yhteensattumat tuntuvat toisinaan saavan itseään suurempaa lastia kannettavakseen, nimenomaan satunnaisuutensa vuoksi. Mietin, entä jos olisinkin sattunut lukemaan kyseistä kirjaa täsmälleen samaan aikaan: olisin istunut penkissä kaikessa rauhassa romaaniin syventyen, huomannut kenties sivusilmällä vierustoverini kirjavalinnan ja todennut sen samaksi kuin omani. Olisinko kohottanut omaa kappalettani hieman, jotta nainen olisi havainnut yhtenevyytemme, hymyillyt tietäväisesti ja nyökännyt tunnistamisen merkiksi? Olisinko ryöpsähtänyt nolostuttavan kiihkeään monologiin kotimaisen nykykirjallisuuden tilasta? Olisinko hymähtänyt itsekseni yllättyneenä ja palannut omille sivuilleni?

Olisinko edes huomannut?

Tänään, ensi kertaa puoleen vuoteen tunsin suopeutta vieraita ihmisiä kohtaan. Kävellessäni töistä juna-asemalle vastaani tuli pariskunta, joka oli ilmiselvästi ensitreffeillä. Pojan rehvakas haarakäynti, tytön suoraan eteen naulitut, pidätellystä hymystä säkenöivät silmät, ilmassa vielä äsken kerrottu vitsi, jonka jäljiltä kummallakaan ei juttuun notkeasti niveltyvää sanottavaa. Toivon, etteivät ne jääneet viimeisiksi.

Juna-aseman liepeillä minut ohitti keski-ikäinen pari pikkujoulutamineissaan. Naisen hämmentävän lyhyt nuttu ja vastapainoksi siveettömän korkeat korot, miehen silkkikravatti ja korviini kantautuvat sanat "...ei sun kato ehdi kylmä tulla kun päästään tosta jo sisälle taas...". Äänestä kuultava lempeys, tuttuus ja siitä huolimatta - sen vuoksi? - välittäminen, huolenpito ja kaikki se kaunis, mitä uskon kaikilla muilla ihmisillä olevan. Pitkästä aikaa se ei saanut minua lohduttoman osattomuuden valtaan.

"En vieläkään tiedä, voiko onnea olla. Jos on, tunnistanko sitä. Mutta eilen illalla, kun kävelin katuvalojen hunnuttamilla kaduilla ja pysähdyin juomaan viiniä ja katselemaan ohikulkijoita kahvilan ikkunasta, minulla oli vähän aikaa keveä olo."

- Elina Hirvonen: Kauimpana kuolemasta

(otsikko bullterrierin rotumääritelmästä, www.kennelliitto.fi)

Too little too late

(VAROITUS: Sisältää spoilerin Siri Hustvedtin Kesä ilman miehiä sekä Susanna Alakosken Hyvää vangkilaa toivoo Jenna -romaaneista.)

Olen sillä lailla naiivi ja tuulella käyvä, että joudun helposti asioiden pauloihin. Elokuvat ja tv-sarjat voivat muuttaa tunnelmani täysin toisiksi, toki, mutta todellinen valta, se on kirjoilla.

Viime viikolla tunsin oloni monina päivinä miltei hilpeäksi: hymyilin satunnaisille ohikulkijoille, yritin ajatella kauniita asioita myös ärsyttävällä äänellä puhuvista teineistä ja töykeistä päinkävelijöistä. Syynä oli Siri Hustvedtin uusin, kirja, joka kuvaa typeriäkin ihmisiä niin suurella rakkaudella, ikään kuin valaisten hahmonsa kauttaaltaan hieman hohtaviksi, että sitä lukiessa tuntee itsensäkin hieman jalommaksi, lempeämmäksi, paremmaksi lähimmäiseksi.

Tällä viikolla olen ärtynyt, lyhytpinnainen ja sähisevä. Luen Susanna Alakosken uutta kuvausta suomensukuisista vähäosaisista Ruotsissa, jälleen yhtä jossa vanhemmat ryyppäävät ja järsivät juoppohulluuksissaan kynttilöitä ja onnettomista, keskittymishäiriöisistä ja kamaa vetämään päätyvistä lapsista, joita moisessa ympäristössä versoo.

Teokset ovat kotoisin eri universumeista. Toinen liikkuu sulavasti amerikkalaisissa älymystöpiireissä, joissa päivälliskeskusteluissa viitataan täysin luontevasti Derridaan ja Plathiin. Toinen kertoo rähmäisestä narkkiarjesta, jossa yhteensopivin aterimin katettu päivällispöytä on maininnan arvoinen poikkeus ja jossa "aikuiselle miehelle voi olla iso askel olla pihistämättä polkupyörää silloin kun hän on ajatellut pihistää auton". Molemmissa on pohjimmiltaan kyse rakkaudesta ja anteeksiannosta, ja sen vuoksi molemmat kirjat saavat minut loppujen lopuksi raivoihini.

Minä en halua lukea enää yhtään tarinaa siitä, miten ihmiset tekevät virheitä, anteeksiantamattoman kokoisia virheitä, tuhoavat oman elämänsä ja pari muutakin siinä ohessa, tallovat piittaamattomasti jalkoihinsa sydämiä ja tulevaisuudensuunnitelmia ja luottamusta kuin typerät vauhkot norsut, kusevat kaiken päälle täysin tietoisesti ja aktiivisia valintoja tehden - tulevat takaisin, matelevat nöyristelevät ovat pahoillaan häpeävät - saavat anteeksi. Ja kaikki alkaa alusta. Suutun niiden toisten typeryydestä, siitä että ne uskovat ihmisen muutokseen ja siihen ettei kyse ole pahuudesta vaan siitä etteivät kaikki ole yhtä vahvoja, ylipäänsä ajatuksesta, jonka mukaan vahvalla on varaa antaa periksi, ajatukselle siitä että luottamuksen voisi ansaita uudelleen, että siihen pitäisi vähintään antaa tilaisuus ja kaikille toinen mahdollisuus. Eikö tämä kaikki ole heikkojen salajuonta, eivätkö he pyöritä maailmaa kieron, itsekkään voimattomuutensa ympärillä?

Eivät ihmiset muutu, eivät ne koskaan muutu, muun väittäminen on itsepetosta ja kaunistelua ja johtaa vain isompaan harmiin, suruun ja menetykseen.

Tämän lisäksi huomaan, että jostain syystä luen tätä nykyä lähinnä sellaista, jossa kertojana on keski-ikäinen nainen, äiti, vaimo tässä järjestyksessä: maailmasta, johon en mitenkään voi samaistua ja josta en oikeastaan haluaisi tietää mitään.

Hustvedtin tapauksessa tämä ei haittaa, häntä rakastan (vaikka hän antaakin Mian ottaa Borisin takaisin), hänen tekstinsä saavat minut toivomaan olevani ikääntyvä yliopistoihminen valtamerentakaisessa suurkaupungissa, että osaisin ajatella yhtä suuria ja kertoa siitä siten, että tavallisetkin tapahtumat alkavat levittää ympärilleen taianomaista suuruutta.

Alakoski puolestaan, ollessani kirjan puolivälissä alan väistämättä miettiä, joko tämän jälkeen aihepiiri olisi kuivaksi lypsetty, ettei enää tarvitsisi kirjoittaa yksityiskohtaisia kuvauksia siitä miten kammottavaa on kun köyhät suomensukuiset vanhemmat ryhtyvät Ruotsissa rapajuopoiksi ja millaisia tuntemuksia se lapsen kehittymättömässä mielessä herättää, miten toiset eivät pääse noista tuntemuksista koskaan ja millaista on kun joutuu elämään yhteiskunnassa, jonka pelisäännöt muuttuvat absurdiksi byrokratiseksi temppuradaksi. Enkä lukiessani voi olla pohtimatta, miksi oikeastaan valitsin juuri tämän kirjan; miksi minun pitäisi kiinnostua Annin vaikeasta elämästä narkomaaniveljensä Samin varjossa, miksi minun pitäisi piitata Annista ja Danista ja heidän Jenna-tyttärestään, jonka lempieno Sami on; miksi heidän tarinansa olisi määrä herättää minun myötätuntoni, ehkä yhteiskunnallisuuteni myös?

Tämän lisäksi minua hermostuttaa Katriina Huttusen suomennos, jonka läpi alkukieli paistaa häiritsevästi kuin nolo kirjoitusvirhe liian ohuen korjauslakkakerroksen alta. Kenties se on tarkoituksellinen tyyliseikka, ehkä sillä pyritään alleviivaamaan sellaista työväenluokkaista kielenkäyttöä, joka syntyy kun ikuisesti kielipuoliksi jäävät maahanmuuttajavanhemmat kasvattavat kansankotiin integroitumaan pyrkiviä lapsiaan. Minä en kuitenkaan ole niin oppinut että ymmärtäisin sävyeron, minua se vain kiukuttaa. En myöskään pidä Alakosken tavasta alleviivata ahdistunutta sielunkuvaa vyöryttämällä tekstiä, luetteloimalla asioita sivun mittaiseksi virkkeeksi. Se todella onnistuu ahdistamaan myös lukijaa: se saa loikkimaan yli kokonaisia sivuja joo joo tuli jo selvä kuva.

Toivottavasti seuraava kirja on toiveikkaampi, parempi. Olisin kernaasti taas tovin iloisemmalla mielellä.

Break a leg!

Eikö käykin aina niin, että juuri kun jokin asia toimii erityisen hyvin, se hajoaa?

Muutama viikko sitten satutin vähän polveni, ihan viattomasti kolautin. Olin juuri päässyt treenaamisessa uudelle tasolle: lenkkeilin, luistelin kuin en koskaan ennen, vesijuoksin, riuhdoin rautaa salilla - harkitsin jopa vapaille illoille kotijumppaamista. Tuntui hyvälle, kotoisalle upottaa itsensä hikeen ja lihassärkyyn, pyykkikone mylläsi illat läpeensä treenivaatteita ja teki mieli syödäkin hyvin, oikeaa ruokaa ja terveellistä. Edes se, että vanhat farkut ovat alkaneet kiristää reisien ja pakaroiden ympäriltä, ei oikeastaan haitannut, ei tosissaan.

Lauantaina luistelin ensi kertaa miltei kahteen viikkoon. Eteenpäin pääsin, mutten paljon muuta. Harmitti niin, etten edes osannut sanoa - istuin treenihallin reunustalla niin happamena, ettei minulle kuulemma uskaltanut puhua.

Illalla menin baariin, monen viikon tauon jälkeen. Ilonpidon keskellä kävi niin, että holtiton nauraminen ja innostunut elehdintä (no hyvä on, ehkä myös hieman se taskulämmin viski ja kuohuviini lasiin pudotettuine salmiakkimakeisineen) saivat minut keikahtamaan korkealta baarijakkaralta lattialle - se hyvä polvi edellä.

Hätä ei kuitenkaan ollut sen näköinen: baaripolvi ei kestä kosketusta, mutta toimii täysin moitteettomasti.

Tänään luistelin jälleen.

Arvatkaa, kaaduinko sille huonolle polvelle. Uudestaan. Ja uudestaan, niin, että viimeisimmän jälkeen konttasin radalta ja minulle tuotiin jääpussi juosten. Nyt jalassa näyttää olevan puolivälissä jenkkifudispallo ja sekä koukistaminen että ojentaminen ovat huonoja ideoita.

Luulisi minun olevan jälleen pääsemättömissä raivoni kanssa: se ainoa asia, joka elämässäni tuotti riemua, on väliaikaisesti pilalla.

Mutta se ei tunnu miltään. Miksi?

Unohtelen ihmisten syntymäpäiviä, näen kuuraisia unia, luen kännykästäni vastausviestejä kysymyksiin, joita en tiennyt esittäneeni. Eikä hälytysajoneuvojen ulina kadullani lakkaa koskaan.

Kuka on syönyt ärripurrikeksejä?

Tänään olen vihannut muun muassa seuraavia asioita:

1. Parisuhteessa olevia ihmisiä, jotka eivät malta pysyä lestissään vaan rönsyilevät ympäriinsä, rakastuvat pitkin poikin ja flirttailevat ja antavat vääriä signaaleja. Totta kai olen kohtuuton, olen kuin ne ennenvanhaiset "maahanmuuttokriitikot", joiden suurin huoli olivat naiset ja työpaikat. Silti minua suututtaa, sillä pitääkö sitä yhden ihmisen saada kaikki, turvallinen parisuhde ja kaikki ne jännittävästi kutkuttavat ihastumisetkin vielä. Kateellinenkin olen, sehän nyt on sanomattakin selvää. Tänään luin naistenlehdestä, että kannattaa ajatella mielessään valmiiksi sellainenkin vaihtoehto, että ihan oikeasti elää tästä päiviensä päähän saakka yksin ja miettiä, kuinka siitä voisi tehdä itselleen parhaan mahdollisen elämän.

Onhan se nyt saatana.

2. Vähäsen tuhmat vitsit Facebookin statuspäivityksissä, kas tähän tapaan:

Isäntä ja emäntä oli maatalousmessuilla. Katsoivat sonnien palkintojen jakoa. 3.sija 3 vuotiaalle sonnille joka astuu 3 kertaa/päivässä. Emäntä tökkäs isäntää " Kuulitko?" 2. sija 5 vuotiaalle joka astui 5 krt/pv. ... ... ... ... Ja taas emäntä tönäs "Kuulitko?". 1. Palkinto 9 vuotiaalle sonnille joka astui 9 kertaa päivässä. Taas sama toistui. Isäntä hermostui ja huusi "paniko se kokoajan samaa lehmää?" lavalta kuului, että "EI" Isäntä tönäsi emäntää ja sanoi "KUULITKO"

tai

Eräänä päivänä Pikku-Kalle alkoi ihmetellä, että missä ihmeessä isä käy aina perjantai-iltaisin, viipyy pari tuntia ja on kotiin tullessaan aina hyväntuulinen.

Seuraavana iltana Kalle päätti salaa seurata isää, että arvoitus ratkeaisi. Isä puikkelehti sataman pikku kortteleissa, ja Kalle seurasi perässä, kunnes pujahti yhdestä ovesta sisään. Kalle pani oven muistiin. Kun isä tuli kotiin, kysyi Kalle: “Missäs olit? Näin, missä kävit, mikä paikka se on?” Isä vastasi nolona, että se on sellainen paikka, jossa saa kympillä hyvää. Kalle päätti mennä seuraavana iltana yksin katsomaan, koska oli säästänyt vähän viikkorahoja.

Kun Kalle astui ovesta sisään, oli vastassa toinen toistaan upeampia huoria ja he ihmettelivät, mitä pikkupoika teki sellaisesssa paikassa. Kalle sanoi, että oli kuullut, että täältä saa kympillä hyvää. Naiset päättivät hetken mietittyään antaa Kallelle kymmenen marmeladivoileipää, jotka Kalle söi ja maksoi kympin.

Kotiin saavuttua, isä kyseli, missä Kalle oli ollut. Kalle sanoi, että hän kävi siellä samassa paikassa hakemassa kympillä hyvää. Isä oli aivan kauhuissaan, mutta Kalle jatkoi tarinaansa: “Yhdeksän minä jaksoin tosta noin vaan, mutta kymmenennes meni enää nuolemalla."

Kylläpä nyt naurattaa, vai mitä! (lainaukset autenttisia)

3. Muut joukkuepelaajat, jotka lopettavat pelaamisen kesken, eivät keskity olennaiseen ja haahuilevat muutenkin radalla mistään mitään tajuamatta.

Aivan, voisin alkaa pitää huolen omista asioistani ja jättää toisten elämät ja suhteet heidän huolekseen. Voisin blokata kyseisten vitsiniekkojen päivitykset uutissyötteistäni. Voisin myös samalla vaivalla lakata pitämästä itseäni muita parempana ja keskittyä positiivisiin ja hyväntuulisiksi tekeviin asioihin, ehkä jopa itseni kehittämiseen.

Ja vitut.

EDIT: No mitä saatana. Eikö Pikku-Kalle-vitsiä saa laittaa Bloggeriin?

Ne ei tiedä mitään, ne ei kuulu tähän tarinaan

Huomaan olevani tilanteessa, jossa kovin moni valintani tai minulle tärkeä asia on julkinen tai jollain muulla tavalla yleistä huomiota ja perusteluntarvetta synnyttävä.

Olen antanut tatuoida oikeaan kyynärvarteeni ruotsinkielisen sanaparin, joka miltei poikkeuksetta saa ihmiset lähestymään kysymyksin a) mitä tossa lukee (kun mä en oikein osaa ruotsia) ja b) miks se on ruotsiksi.

Kesällä havaitsin, että vasemman reiteni ympärille sukkanauhaksi tatuoitu Ultra Bran säe herättää sekin, mikäli mahdollista, käsivarttakin enemmän tiedonhalua. Aika, joka kuluu sanojen Olen tehnyt asioita joita ei olisi pitänyt tehdä, mennyt perässäsi paikkoihin joihin ei olisi pitänyt mennä lausumiseen riittää mainiosti sekä lausujan että kuulijan kiusaantumiseen, katseiden harhailuun ja epävarmoihin hymähdyksiin. Ja että pyssykin ja miksi näin. Ja minä perustelen, hymyilen pitkämielisesti ja lausun kuin köyhän miehen Saarikoski.

Olen hullaantunut harrastukseen, josta otettuja kuvia nähdessään ventovieraat haluavat tietää, mikä on lajin nimi ja päämäärä ja-niin-edelleen. Seuraa pään pyörittelyä, leveän epäuskoisia hymyjä ja kaikenmoisia monimielisiä mielleyhtymiä, jotka vähintään paistavat kasvoilta jos eivät tule sanoiksi saakka. Kernaastihan minä kerron faktaa ja oion käsityksiä, eipä siinä.

Hiustyylini on useimmiten sellainen, että se selvästikin suorastaan huutaa responssia kanssakulkijoilta. Useimmiten se esiintyy kotimaiseen tapaamme lähinnä vaivihkaisena vilkuiluna tai jopa peittelemättömänä tuijotuksena, joskus esimerkiksi hiustenajeluelein höystettynä; julkituotu palaute on voittopuolisesti ylistävää ja toki sellaisenaan iloiseksi tekevää. Hämmentävissä määrin kuitenkin tulkinta tuntuu kulkevan siten, että koska olen vapaaehtoisesti ottanut moisen frisyyrin, olen avoin maali kaikenlaisten mielipiteiden manifestointiin. Mun täytyy kyl sanoo et mä en oikeen tykkää tosta, Aika hurja tukka ja Se sun aiempi puki sua kyllä paremmin ovat toki ehkä sangen mietoja mielenilmauksia, mutta silti. Sanonko minä niiden tasaväristä peruspolkkaa tai terheää kananpersekampausta tylsäksi vaikka niin ajattelisinkin? En tietenkään. Eikö niiden äiti ole opettanut, että jos ei ole mitään hyvää sanottavaa, ei kannata sanoa ollenkaan?

Minä olen valinnut nuo asiat itsenäisesti, valinnoistani ja niiden näkyvyydestä tietoisena. En kuitenkaan ole tehnyt valintojani muiden ihmisten vuoksi tai ensisijaisesti heidän reaktioitaan kerjätäkseni enkä aina jaksaisi olla kommentoitavana - tai edes niin äärimmäisen tietoinen itsestäni kuin minun ilmeisesti odotetaan olevan.

Lasten vielä jotenkin sopiikin olla brutaalin suoria, mutta aikuiset, niiltä odottaisi jo tietynlaista suodatinta.

Olen näinä päivinä muutenkin alati kärsimätön ja enimmäkseen vihainen. En jaksa tyhjänjauhamista tai edes vitsailua juuri ollenkaan, olen muuttunut huumorintajuttomaksi ja kireäksi versioksi itsestäni ja peilistä näen vanhenneeni vuodessa kymmenen. Näen yhä inhottavia, eläviä unia, joiden jäljiltä herään jo valmiiksi lannistettuna, surren jotain sellaista joka ei ole ollut minun enää pitkään aikaan. Tunnen, miten sisälläni jokin raivokas ja tuhoava läikkyy kuin sula tina, ajattelen mustia ajatuksia ja niin rumia sanoja etten edes tiennyt osaavani niitä. Pelkään irtoavani itseni vartiosta, pelkään niitä sirpaleita joita siitä väistämättä syntyy, kovia ääniä ja taas kyyneleitä.

Entä jos en tämän päätyttyä tunnista enää itseäni enkä siksi löydä enää koskaan kotiin? Jos jään joksikin tällaiseksi, vääräksi ja ikävällä tavalla kulmikkaaksi? Sellaiseksi, jonka ympärille ei mikään syli enää riitä taipumaan? Irralliseksi ja ankaraksi.

näen vahvoja unia / aina en löydä niistä ulos / tahdon toisiin uniin

Näen taas eläviä, intensiivisiä, ahdistavia unia. Joku kuristaa, en saa silmiä auki nähdäkseni, päätä kääntymään voidakseni varoa. Lapsia, joiden katseet tietävät liikaa. Pahaenteisiä johtolankoja, puolityhjiä parkkihalleja. Painostavaa tunnelmaa, sitä hieman liian hitaasti kiertävää kameraa joka kauhuleffoissa ennakoi aina juuri kuvan ulkopuolelle rajautuvaa uhkaa.

Herään päiväunilta puolihysteerisenä, ymmärtämättä pitkään aikaan missä olen ja miksi.

Toiset unet ovat elektronisia, liian nopeita ja nykiviä, ihmiset puhuvat käsittämättömän nopeasti ja hermostuttavasti, maailma näyttää paskalle musiikkivideolle.

Malmön turnauksen jälkeen aivot näyttävät mokakavalkadia, suljetuille luomille heijastuu yksi toisensa jälkeen kuvia, joissa teen virheitä. Yritän tietoisesti siirtää energiani niihin onnistuineisiin hetkiin, mutta kuvat vääristyvät, muuttuvat perspektiiviltään valuviksi, värit leviävät ja sekoittuvat black 44, elbows, major!

Tosielämässä olen jättänyt ääneni jonnekin Juutinrauman tienoille enkä voi edes soittaa kellekään mieltäni kohentaakseni. Luen läpi vanhoja tekstejä kahden vuoden takaisesta urakriisistäni ja mietin, että tuolloin minulla oli syli johon kiivetä lohdutettavaksi ja ensimmäistä kertaa oikea kavaljeeri juhliin.

Lentokentän verovapaassa minä kannan kassalle Clean for Menin ja myyjätär sanoo You know it's for men, right? Minä hymyilen ja vastaan ymmärtäväni ja yhden absurdin hetken ajattelen minusta näkyvän läpi sen, ettei minulla ole ketään kelle viedä tuliaisia ja että pelituloksistakin raportoin ensimmäisenä äidille.

Ajattelen, että rakkaus on julmaa ja likaista ja rumaa ja etten usko että koskaan enää haluan rakastua. Ja että suhteet ovat sekavia ja epäreiluja ja surulliseksi tekeviä ja etten sellaiseenkaan enää tahdo sotkeutua.

Enkä tietenkään halua mitään muuta.

otsikko Arno Kotrolta

Se ensimmäinen katse vai ne perhoset vatsassa?

Vieläkin tulee aamuja, joina jään kellon soitua typertyneenä makaamaan minuuteiksi, selälläni kattoa tuijottaen yritän hahmottaa todellisuutta ja sitä maailmaa, jossa erotuksena unistani en enää tunne sinua.

Yhä on päiviä, joina en jaksa kuin istua suihkun lattialla itkemässä, osaamatta antaa ikävälle edes nimeä.

Edelleen, päivittäin, elän hetkiä joissa jokin elementti on meidän, niin vahvasti, etten ensimmäiseen sekuntiin edes näe siinä mitään omituista saati väärää että sinun nimesi on mielessäni päällimmäisenä.

Niitä on ehkä vähän vähemmän kuin vielä viime kuussa, viime viikolla, ennen; sinä olet silti edelleen ihollani ja sen alla niin vahvasti, etten haluaisi elää läpi näitä päiviä. Kunpa voisin päästä suoraan siihen päivään, jona jättämäsi polttomerkki on arpeutunut, haalistunut, ja minä olisin juuri sen verran kokonaisempi.

Hei soita sun frendille Pasilaan

tai Susannan broidille, kelle vaan:

jeesaa mua pikkasen

Mä tarviin nyt jotakin vahvempaa,

jotain, jonka avulla voi unohtaa kaiken

Sitä tarvitsen

Hinnasta tänään ei kiinni jää,

voin säästötilin mä tyhjentää

Laitan vaik kaiken nyt menemään

jos edes tuntiin hänen nimeään muistais en

Sitä tarvitsen

Hei soita sun frendille Pasilaan,

mä harvoin oon ollut näin tosissaan:

jeesaa mua pikkasen

Nyt kaipaa en kädestä pitäjää

en vierelle ketään joka piristää koittais

ja ymmärtäis

Suostu en toisille puhumaan

ei se häntä takas tuo kuitenkaan

Hulluksi tuun jos en kohta saa

mieltäni hetkeksi vaientaa

Auta mua,

sitä tarvitsen

Mitään niin paljon en haluais

kuin etten hetkeen mä tajuais

että nyt yhtä oon vähemmän,

huomais: poissa on täältä hän

Mä tarviin, mä tarviin

Mä tarviin

- Mariska & Pahat Sudet: Jotain vahvempaa

Inte stor, inte liten men någonting där mellan

En olisi millään jaksanut lähteä teatteriin. Tein päivän töitä kotoota käsin ja otin nokkaunet liian lähellä kulttuuritärskyjä. Herätessäni minua ei kiinnostanut mikään. Kotona oli hämärää ja ulkona harmaata ja suussa maistui tahmealle.

Lähdin kuitenkin, tietysti koska lupasin. Ennen teatteria nuokuin viinilasin äärellä, haukottelin, takeltelin sanoissani silkkaa aivojen toimimattomuutta ja bongailin huvikseni merkittäviä kulttuurishahmoja hakaniemeläisen baarin pöydistä. Tiistai tuntui hankalalle, samoin teatterille viettävä ylämäki ja lauseiden muodostaminen.

Biisi itsessään oli sangen lystikäs, sisältäen runsaasti karnevalistisia ja räikeän humoristisiksi tarkoitettuja täkyjä ja tehden tanssin seuraamisesta hetkittäin miltei populaarikulttuuria. Kontaktimme Miero evästi meitä etukäteen, kun luonnehdintaa erikseen tivasin, että esityksen viimeisellä neljänneksellä ei enää ole paljonkaan tekemistä tanssin kanssa. Mielestäni kuvaus oli niin kiehtova, että huomasin koko kappaleen ajan miettiväni, mikä on tanssin määritelmä ja mistä tuo ei-tanssillinen osuus alkaisi.

Pohdin, tarvitseeko tanssin aina olla liikettä - ja yritin, kuten niin kovin useasti aiemminkin, hakea ajatuksilleni vertauskohtaa sekä tukea musiikista. Musiikinhan ei tarvitse olla laulettua (rap) tai musiikki-instrumenteilla soitettua (industrial) tullakseen luetuksi musiikiksi; sen ei tarvitse olla rytmistä tai edes melodista ollakseen selvästi silti lajinsa edustaja. En saavuttanut tyydyttävää analogiaa, sillä ääni kai on elimellinen osa musiikkia, olkoonkin että tietyissä määrin äänen puuttuminen, tauko, luetaan myös osaksi sitä. Mutta entä tanssi, josta puuttuu liike? Mitä se edes olisi, millaista?

En päässyt ajatuksissani perille saakka, mutta sen verran kuitenkin että mieleni oli monin verroin virkeämpi kuin saliin astuessani. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan koin tarvetta kirjoittaa, jostain oikein aiheesta, jostain jonka myös muut ihmiset saisivat lukea. Tuntui, kuin jokin hieman pölyyntynyt ja kankea olisi hitaasti kirskahdellen alkanut jälleen käynnistyä, vaivalloisesti ja valittaen mutta kuitenkin.

En näissä kengissä, en tässä talossa

Yksi pyytää Facebookissa lisäämään itsensä kaveriksi, jotta näkisi kuviani ja tämän jälkeen ilmoittaa, ettei meidän varmaankaan kannata nähdä livenä, mä kannatan rehellisyyttä.

Yksi löytyy baarista, on kiinnostunut, haluisin todellakin nähdä enemmän ja olis kiva tutustua paremmin ja siltikään aikaa ei ikinä löydy enkä minä jaksa maanitella enää koskaan ketään.

Yksi, keravalainen, haluaa ensimmäisessä viestissään tavata ja kolmannessa sanoo, ettei millään viitsi tulla Helsinkiin kun se vaan on jotenkin aina niin tuskaa.

Yksi on kiinnostunut ja aktiivinen ja oikein mukava, mutta sen seurassa minä en osaa olla, tuntuu että pitäisi jatkuvasti keikkua päkiöillään, valmiina poukkoilemaan ja pelaamaan ja olemaan vitsikäs ja kujeileva.

Ja minä, minä en tiedä mitä sanoa enkä edes mitä haluta, olen vieläkin enimmäkseen väsynyt ja surullinen ja ilmeetön ja silti tuntuu että olisi hyvä olla jotain muuta ajateltavaa ja että eikähän sitä ikinä tiedä milloin se osuu kohdalle ja että kotoota ei kyllä kukaan tule hakemaan. Samalla kuulen jonkun sanovan Dr. Philin äänellä, että se muu ajateltava voisi aivan hyvin olla jostain ihan muusta aihepiiristä ja että kun elämän koko muu paketti on kasassa, onnistuu sitten loppukin kuin itsestään ja että äitiskin vasta kuuskymppisenä.

Mutta minä en ole se (vaikka ehkä olenkin) enkä haluaisi olla sekään joka ei osaa tätä nimenomaista asiaa ollenkaan.

Se syö kasviksia puoli kiloa päivässä ja kuusi viipaletta ruisleipää. Se peseytyy huolellisesti päivittäin, käyttää hammaslankaa ja deodoranttia ja ripsiväriä. Sillä on erinomaiset perhesuhteet sekä laaja ja rakastava ystäväpiiri. Se menestyy töissä, saa vastuuta ja arvostustakin. Sillä on harrastuksia, omia kiinnostuksenkohteita: elämä. Sitä lähestytään baareissa, netissä, kadullakin; se osaa puhua ihmisille, nätistikin.

Silti se ei koskaan onnistu, ei edes silloin kun sen ajatukset eivät jahtaa toisiaan pakkomielteisesti, ei edes silloin kun se muistaa hymyillä eikä silloinkaan, kun se naistenlehtien psykologipalstan ohjeiden mukaisesti päättää valita onnen ja olla tietoisesti ajattelematta menneitä, tekee aarrekartan ja kosmisen tilauksen ja opettelee olemaan kiitollinen kastepisaroista ja vastapaahdetun kahvin tuoksusta.

Miksei?

Random acts of kindness

Vatsakas, hämmentävän pronssiseksi paahtunut setä on leiriytynyt ikkunastani näkyvään puistoon. Sedän leiri muodostuu ohjaajantuolista, pyyhkeestä, piknikviltistä sekä Sävel- ja Iskelmäradioiden välillä seilaavasta transistoriradiosta. Olen ollut sedästä hieman huolissani: missähän se yöpyy?

Sitten, eräänä joutilaana auringontäyteisenä iltapäivänä lojumme ystävän kanssa puoliksi kulottuneella nurmella ja puhelemme niitä-näitä. Setä kävelee luoksemme, anteeks minä sitä vaan kun minulla on viideltä tossa sauna- ja pyykkitupavuoro niin ajattelin että voitte käyttää mun vilttiä sillä aikaa kun eikös tuo ruoho tahraa vaatteet ja kaikki. Hymyilemme hämmentyneesti kiitos me ollaan just lähdössä ja katsomme toisiimme sillä on kotikin! Vielä pitkään tapahtuneen jälkeenkin hymyilyttää: että se on skannannut kaikista puistossa vetelehtivistä juuri meidät ja tarjoaa vieraanvaraisesti fasiliteettejaan käyttöömme, miksihän.

Treeneissä parikseni päätynyt jengikaveri sanoo sun pariks on turvallinen tulla kun oot niin luotettava ja hyvä. Tunnustus saa minut luistelemaan vähän pontevammin, vähän paremmassa stancessa ja seuraavan drillin teen ihan silkalla mielihyvävoimalla.

Tampereen Ilonassa on meluisaa ja ahdistavaa. Seison työlääntyneenä odottamassa seuruettani, kun ohitseni kävelee nuorukainen selvästikin tyttöystävänsä kanssa. Sun tukka on tosi makee se sanoo, niin vilpittömän ystävällisesti hymyillen etten voi kuin uskoa ja kiittää yllättyneenä.

Toimitusjohtaja soittaa mä oon tykänny tosta sun tyylistä hoitaa näitä juttuja ja tarjoaa minulle kiinnostavaa uutta projektia. Tunnen, kuinka ryhtini kohoaa oitis vähän lisää ja soitan heti tilaisuuden tullen äidille.

Hetken tuntuu ihan hyvälle, hetken muistan taas millaista on kun on tavallista ja mukavaa ja sellaista että jaksaa innostua.

Ennen lauloin kauniimmin, kunnes vihdoin tajusin: se ei vie sua unista pois

Tuntuu vaikealle hyväksyä, että minusta tuntuu tältä jonkun toisen ihmisen vuoksi, että olen antanut jollekulle toiselle vallan saada minut tähän. Jos joku olisi kuollut, jos olisin saanut potkut tai vaikkapa vammautunut, olisi romahtaminen jotenkin oikeutetumpaa.

Nyt mitään sellaista ei ole. On vain ollut suuri rakkaus, minulle ehkä se suurin, ja sen jälkeen hyväksyminen, ymmärrys siitä ettei itse olekaan ollut yhtä ainutlaatuinen sille toiselle.

Suuttumus, itseinho, häpeä: miksen minä riittänyt? Miten olisin voinut olla, jotta olisin ollut enemmän, kylliksi? Miksen ymmärtänyt aiemmin?

Ja samalla armeliaisuus, tieto siitä ettei koskaan saa kokea mitään todella suurta ellei urheasti heittäydy, anna itseään kokonaan, niin täysin ettei sen loputtua ole löytää enää kotiinsa kun eksyy kesäisille kaduille ja tahmeille terasseille ja puistoihin joissa on aina joku toinenkin, ja huonoihin ideoihin ja muistoihin. Halveksunnan ja pohjattoman ikävän ristiriita, mä olin siellä kun sulla oli vaikeaa missä sä olet nyt kun sua tarvitsisin.

Vaikka kukaan ei ole väittänytkään, että elämä olisi oikeudenmukaista ja tasapuolista, sitä odottaa silti. Tunne on sukua sellaiselle epäreiluudelle, jota kokee ikänsä terveesti ja kehoaan vaalien elänyt ihminen, joka silti sairastuukin yllättäen vakavasti: miksi juuri minä?

Ja yhä tuntuu nöyryyttävälle sanoa, että kyse on ihmisestä, vain toisesta ihmisestä. Ei mistään sen ylevämmästä.

Baby I've been here before, I've seen this room and I've walked this floor

"Ehkä säkin olet vähän masentunut", sanoo Dahlia ja minä jään miettimään. Olen hetkeä aiemmin kertonut, miten hyvistä ja riittävistä yöunista huolimatta väsyttää alati eikä mikään lepäämisen määrä tunnu riittävän.

Ennen olin innokas penkkikultturelli, kävin teattereissa ja näyttelyissä ja keikoilla ja tapahtumissa. Nyt en saa mitään aikaiseksi, mikään ei tunnu kiinnostavan sen vaivannäön edestä ja kun joku pyytää jonnekin, ajatuskin lähtemisestä ahdistaa kuin hartioista liian pieni takki.

Joskus pidin itseäni valveutuneena, maailman asioista edes etäisesti kärryillä olevana. Edelleen luen sanomalehden joka aamu ja nettilehtiä pitkin päivää, toisinaan katson uutisetkin, enkä silti tajua mistään mitään: mikä lentolakko, minä luulin että tuhkapilvi.

Kotona pyykit pesen ja tiskit, sen verran on pakko, mutta siivota en jaksa. Eteisestä olohuoneeseen kulkee polku paljasta lattiaa, sitä reunustavat vaateröykkiöt, likaiset ja puhtaat, sekä monisteniput ja mainoslehdet. Kynnysmatolla on lantsareista varisseita heiniä, keittiön lattialla kaurahiutaleita ja kajalkynän teroitusroskia.

Huomaan, että olen jo kahdella kauppareissulla unohtanut pakata maksettuja tuotteita kassiin, jättänyt ne lojumaan liukuhihnalle ja huomannut unohdukseni vasta tuntien päästä, kaupan jo sulkeuduttua.

Tuntuu typerälle itsetehostukselle toistella, ettei jaksa; ettei tunnista itseään tästä kaikesta, olosta joka on jatkuvasti onneton tai yhdentekevä sellaisella tavalla, ettei sitä saa ravistettua kohentamalla ryhtiä tai ajattelemalla saippuakuplia ja koiranpentuja. Että kun joku läheinen koskettaa lämpimästi, kysyy vointia myötätuntoisella äänellä tai tarjoaa apuaan, on pakko katsoa muualle ja purra poskea kun itku yrittää tulla sellaisella voimalla, että paine tuntuu keuhkoissa saakka.

Miten minä jouduin tänne? Paikkaan, jossa on hämärää ja ahdasta ja epätasaista; paikkaan, josta en osaakaan ulos?

Haalistuu, sanat ja muu kaikki haalistuu

Tuleeko vielä joskus joku, joka jää? Joku joka saa vatsassa lepattamaan ja sukat pyörimään ja kaiken sen, ja jää? Joku, jonka jälkeen tavaroita ei tarvitsisi postittaa tai toimittaa noudettavaksi jostain, ei tarvitsisi koska se ei lähtisi.

Päässä soi yhdentekeviä renkutuksia yhtäkkiä sydän tekee miten sydän haluaa like a moth I'm drawn into your flame ja tuntuu taas vaikealle keskittyä, tarttua. Jos istuu ikkunalaudalla kyllin pitkään, voi nähdä miten puiston lehdet muuttuvat fosforinvihreistä hopeisiksi illan myötä.

Ja pariskuntia, niitä en halua nähdä kadulla kävelemässä tai ollenkaan. Olisiko helpompaa elää niin, ettei mikään koskettaisi eikä ketään pitäisi ikävöidä?

Ettei näe muuta maailmaa

Minä en ole kummoinenkaan seikkailija. Minua pelottaa usein ja maailma on pullollaan asioita, jotka saavat minut hyvin huolestuneeksi. Minusta elämässä on pääsääntöisesti aivan liikaa sellaista arvaamatonta ja ennakoimatonta, johon ei voi itse vaikuttaa ja joka vain menee jotenkin, jostain syystä eikä siitä voi edes valittaa kellekään.

Siksi minä kerään lohtuajatuksia: sileitä, pyöreitä ja rauhoittavan viileitä, ajatuksia, joiden ympärille voi puristaa sormensa ja saada niistä voimaa samalla tavalla kuin meren viistämistä rantakivistä. Minulla on niitä monta varastossa, toimivia ja hyviä, pieniä ja välillä täysin epäolennaisia mutta silti merkillisen huojentavia.

Juuri nyt en muista niistä ainuttakaan. Minua ahdistaa, tunnen ajavani päistikkaa jyrkkään mutkaan, niin kovaa etten ehkä selviä jos tie ei oikenekaan ajoissa. Pelko tekee askeleeni vastahankaisiksi, kuin koettaisin kulkea talutettuna sokkoleikissä, olkavarsien sinelmät muodostavat oudon ruttoisen pakanamaan kartan ja minä luistelen kuin henkeni hädässä, luistelen kun en muutakaan osaa. Kaasutan risteyksistä liian lujaa, lähden kotiin ensimmäisenä katsomatta ketään silmiin ja teen kaikkea aivan ylenpalttisesti tai en alkuunkaan kylliksi. Huojun kuin odottamattomassa sivutuulessa ja koetan selvitä tilanteista vauhdilla, juoksemalla niiden läpi. Ettei osuisi. Ettei aina sattuisi.

Ehkä sekin menee ohi?

Tuntuu, ettei ole mitään sanottavaa; ettei pitkään aikaan ole ollut. Näinä päivinä tuntuu, etten riitä, etten ole kylliksi, en osaahaluapysty tarpeeksi.

En riitä suhteessa. En pääse koskaan sille korkeimmalle palkintojakkaralle, joudun aina jonottamaan, en saa koskaan valita ensin ja sekin on ihan oma vikani kun en elä paremmin.

En riitä ystävänä. En ymmärrä soittaa ihmisille ja pyytää niitä johonkin, en tajua tai sitten unohdan. En keksi mitään hauskoja juttuja enkä jaksa lähteä mihinkään, haluaisin vain istua auringossa silmät kiinni ja polttaa tupakkaa.

En riitä joukkueurheilijana. En treenaa tarpeeksi enkä aseta lajiani kyllin korkealle prioriteeteissani. En kehity kyllin nopeasti enkä vieläkään ehdi tajuta montaa asiaa kerralla.

En riitä töissä. Minulla ei riitä äly, viitseliäisyys eikä moraali, kärsivällisyyteni on alati äärirajoillaan ja mielikuvitukseni näyttää päivästä toiseen samaa savenväristä pysäytyskuvaa parkkihallin seinästä.

En ole niin paljon kuin haluaisin olla. Ikkunan takana on kesä enkä minä jaksa osallistua siihen. Hetkellisesti tuntuu hyvälle: kun ajaa aamuauringossa pitkin Tuusulanväylää, tankki on täynnä ja asvaltti kuivaa.

Kun jauhaa treeneissä samaa drilliä kuudetta kertaa ja vihdoin tajuaa jotain olennaista, ymmärtää miksi sitä tehdään ja vahingossa osaakin vähän; kun hiki tekee otsaan hiusvärietsauksen ja maitohappo tuntuu polttavan keuhkoissa saakka ja silloin, juuri silloin saa tehtyä sen missä ei ennen onnistunut.

Kun istuu Lintsin kallioilla viimeisissä auringonsäteissä eikä kalja lopu koskaan ja puhutaan yhdentekeviä ja väliin tärkeitä, sellaisessa suhteessa että olo on turvallinen ja varma ja peloton.

Ja muuten olo on yhdentekevä, herätessä ensimmäinen tunne on avuttomuus ja sen jälkeen musta aukko, josta jokainen päivä on taisteltava käyntiin, jokainen puurolusikallinen suuhun, jokainen askel eteenpäin.

Ettei mikään palaa enää koskaan ennalleen, eikä mikään myöskään milloinkaan muutu jos kaikki vain istuvat käsiensä päällä odottamassa ajan kulumista. Että on rakkautta, josta on vaikea puhua ja vielä vaikeampi osoittaa, rakkautta joka sulkee pois ja pakottaa valitsemaan. Että on epävarmuutta, heikkoutta ja ahdistusta; että puuttuu uskallusta, ehkä tahtoakin tai tunteita.

Ettei osaa päästää irti tai uskalla lähteä. Että tyytyy.

Sinä ja minä aamukastikkeessa

Jos laittaa kellon soittamaan lauantaiaamuna seitsemältä, käy suihkussa ja pesee tukan ja hampaat, syö aamupalaa, meikkaa ja laittaa tukan ja lähtee Populukseen yhdeksäksi, voi joutua seikkailuihin. Sellaisiin seikkailuihin, joissa LABin Splendidin näköinen mutta rohtuneempi ikirokkari tulee antamaan esiintymisvinkkejä ja jota kyynärsauvalla varustautunut naisystävänsä lopulta puolustaa tappelussa, joka alkaa nopeasti ja on ohi vieläkin nopeammin ja jonka toisena osapuolena vihainen militantin näköinen salamanyrkki. Sellaisiin seikkailuihin, joissa Valtterin kirpputorilla aamutuimaan pistäytynyt ja sen jälkeen ilmeisesti omasta taskumatistaan naukkaillut tyylikäs vanhempi rouva esittelee löytämäänsä Al Capone -hattua (oliko se Al Capone? Kuka se oli?) ja laulaa rehvakkaasti eläytyen mukana, kun joku valitsee kappaleekseen Hotel Californian, miks te nuoret haluutte laulaa näitä vanhoja lauluja.

Siinä seikkailussa voi käydä niin, että välillä käydään Alepassa ja arvotaan siiderihyllyllä pitkään doom metal -äänellä eri esanssien välillä. Siinä istutaan välillä kadunvarteen pysäköidyssä autossa ja vinoillaan teatteriin menossa olevalle daamille, joka on liian huono parkkeeraamaan ja liian hieno kävelemään ja jonka mies on oletettavasti pankinjohtajana Kauniaisissa. Välillä istutaan myös kadulla ja otetaan iPhonella salakuvia toisistamme, sellaisia joista aurinko ja tunnelma ja joutilaisuus välittyy täydellisesti ja kaikki tuntuu niin helpolta että naurattaa. Käydään ostamassa plektroja ja kitaraständi Paulille musiikkiliikkeestä. Istutaan odottamassa alennuspitsoja pienessä kulmapitseriassa, johon yhtäkkiä pyyhältää hieman meitä nuorempi nainen mä asun tossa vastapäätä ja sun tää ovikello on tosi äänekäs, se kuuluu suoraan mun ikkunasta sisään ja mulla on ihan kauhee krapula enkä mä pysty nukkumaan. Puhutaan kämmeniimme ymmärränkö nyt oikein pitäiskö meidän muuttaa tapojamme siksi että sinä juot liikaa ja meitä hihityttää.

Istutaan Tokoinrannassa pitsalaatikot sylissä ja laatikossa jo jäähtynyttä pitsaa ja puhutaan niitä näitä. Aurinko säkenöi sohjoisen lahden pinnasta eivätkä pullot vaju ollenkaan. Kun Oivassa on taas laulun aika siirrytään sisätiloihin ja lauletaan, melkein enemmän kuin mieli tekisi. Meiltä tullaan tilaamaan kappaleita, ihan sama mitä mut laulakaa kun te kuulostatte niin hyville, me haemme toisen pullon kuohuviiniä mitä te juhlitte ja taas käydään vetämässä Hengaillaan. Koko ajan aurinko paistaa täysin väsymättä, ehkä ensi kertaa puoleen vuoteen ja päivä tuntuu yhtä pitkälle kuin kesä 2008.

Tätä olen kaivannut, näitä ihmisiä ja juuri tätä, luulen että me kaikki olemme, tunnetta siitä että voisimme olla Kesäkavereista ja siitä että kaikki paitsi tämä on tarpeetonta. Taustalla soi jatkuvasti Peggy ja Kevät ja Kemiaa eikä siinä ole mitään vikaa.

Just 'cause you're full of it doesn't mean that you're the shit

On viikon Minä en ymmärrä -osion vuoro. Tällä kertaa keskitymme televisio-ohjelmiin ja puemme kukallisen päähineen tahallamme trendikkäästi vinoon.

Kutsukaa tosikoksi, mutta kaikkien maailman sisustusohjelmien joukosta Suomen kaamein kämppä on mielestäni jollain tasolla uskomattomin. Ymmärrän vielä sen, että joku sisäsuomalainen perusperhe haluaa muokata asunnostaan myyvemmän näköisen tai saada uusia säilytystilaideoita tai ylipäänsä että joku tarvitsee vähän näkemystä tai vetäviä värejä elämäänsä tai näin. Se, että ihminen oikein lähettää av-näytteen omasta olohuoneestaan, jossa on pesukone keskellä lattiaa ja kaksi kaupungin hiekoituslaatikkoa vähän niin kuin teekkarin sisustuselementteinä ja poseeraa itse sohvalla ykkösiin sonnustautuneena ja julistaa tyytyväisenä että "Moi, mä oon Paula ja mulla on Suomen kaamein olohuone!", on mielestäni ainoastaan väsyttävää typeryyttä. Että joku on vain laiska, tyhmä ja saamaton eikä oikein itse jaksa siirtää tavaroita paikoilleen tai poistaa tapetteja seinistä ja kekseliäästi ajattelee että tv-ryhmähän voi tehdä sen yhtä kätevästi ja sitten pääsee itsekin telkkuun ja kvarttijulkkikseksi ja sehän on aina kiva - se häviää käsittämättömyydessään vain sille, että on todellakin olemassa ihmisiä, jotka selvästikin tällaista viihdettä kaipaavat ja kuluttavat.

Satuinpa tässä eräänä merkillisenä viikonloppuisena myöhäisiltana, jolloin olin kotona mutta selvin päin, hereillä mutta vailla viihdykettä näkemään televisiosta joltain oletettavasti mainosrahoitteiselta kanavalta katkelman brittirealitya nimeltä Lemmi, kosi, vältä (Snog, marry, avoid tai jokin sen suuntainen saattaa olla alkuperäisnimi). Jäin katsomaan ällistyneenä useaksi toviksi. Jos ymmärsin oikein, ohjelman pihvi oli seuraavanlainen: joka jaksoon on valittu muutama (ilmeisesti, toivottavasti hakemuksensa lähettänyt ja sitä kautta löydetty) hahmo, jonka tyyli kaipaa ohjelmantekijöiden mielestä luonnollistamista. Valitut ovat tietysti kiehtovan kontrastin aikaansaamiseksi cyberpunkkareita, riikinkukkohomoja tai ns. Sheila-luokkaa edustavia lähiökisuja. Näytetään ennen- ja jälkeen-kuvia, haastatellaan itse muuttujaa ja hänen ystäviään ja osoitetaan, mitkä kohdat muuttujan omassa tyylissä ovat ongelmallisia - epäluonnollisia? Tämä kaikki tehdään nokkelasti robottityyppisen naisäänen ohjeistamana, mekaanisten surinoiden ja muiden avaruusajan äänitehosteiden ryydittäessä kuvakerrontaa. Tämän jälkeen seuraa ohjelman arvelluttavin osio. Joillekuille satunnaisesti valituille (tai ainakin satunnaisuuden illusiota huolellisesti katugallup-ympäristön ja vastaavan rekvisiitan avulla vaalien esitetyille) vastakkaisen sukupuolen edustajille näytetään muuttujan kumpiakin kuvia, minkä jälkeen heiltä kysytään, mitä seuraavista haluaisivat tälle henkilölle tehdä: lempiä, kosia vai välttää. Sama kysymys esitetään luonnollisesti myös päähenkilölle itselleen - ja sitten näytetään sellaisia yllättyneitä ja hepnaadilla lyötyjä ilmeitä, kun henkilö kuulee muiden ihmisten mielipiteitä kummastakin lookistaan. Poikkeuksetta ulkopuoliset hahmot pitävät luonnollistetusta lookista enemmän, kun taas itse muuttujat tuntuvat preferoivan itse valitsemaansa ja ylläpitämäänsä tyyliä - ja hyvä näin.

Olen muutenkin aivan äärimmäisen allerginen tällaisille tyyliauktoriteeteille kuten se ruotsalainen blondi bloggaaja ("naisten ei koskaan pitäisi sitä-ja-tätä", nimeltään ehkä Ebba-jotain) ja keitä näitä nyt on, jotka koppavasti vain kertovat, millä ihmeen lihaksilla?, mitä kenenkin tulisi ylleen pukea ja mille kulloinkin näyttää ollakseen oikeanlaisia. Tämä sarja kuitenkin räjäytti vähäisenkin ymmärrykseni seinille kuin Glock 19:n piippua imemään erehtyneen actionagentin apulaisen aivot: miksi tätä tehdään? Kenelle? Mikä pointti? Kuka tätä katsoo ja minkä vuoksi? Suomeen se on selvästikin saatu osana jotain timantinkovaa ohjelmapakettia, tämän verran kavaltaa itse ohjelmapaikkakin.

Että menestyäkseen ihmisen tulee olla laskelmoiva, manipulatiivinen, röyhkeä ja kovaääninen opportunisti. Sitäpä en tahtoisi millään niellä, mutta mitä muutakaan tämäntyyppiset ohjelmat maailmastamme kertovat. En viitsisi oikein edes miettiä sitä toista puolta: että millaisessa todellisuudessa elävät kokevat juuri tällaisen materiaalin viihdyttäväksi ja ihan seuraavat tätä kamaa. Niitäkin ihmisiä on oltava, eihän moista muuten tuotettaisi.

Jos tulevatkin vuodet väliimme vain kietoutuu

Mitä silloin tehdään, kun on koko ajan niin ikävä ettei ajatuksiin tunnu mahtuvan mitään muuta? Olen ajaa aamujunalla seisakkeeni ohi kun en ole tajunnut matkan etenemistä, istun ja mietin sinua ja sitä kun viimeksi. En enää muista, millaista elämä oli silloin kun sinä et ollut siinä: oliko se parempaa, yksinkertaisempaa? Teet minut suunnattoman onnelliseksi - sinun kanssasi tuntuu niin oikealta, niin kokonaiselta, etten keksi mitä muuta enää haluaisin eikä ole mitään mihin sitä vertaisin. Teet minut syvän onnettomaksi - ilman sinua en saa mistään kiinni ja kaikki tuntuu astetta laimeammalta paitsi tieto siitä, ettet sinä ole siinä.

Mitä meille kuuluu, kysyn, ja puhumme pitkään siitä, miten tuntuu samalle kuin olla neljättä tuntia tatuoitavana: näkee edistystä, näkee jo päämäärän häämöttävän ja silkan idean sijasta valmista kuvaa. Ei ole mitään hätää eikä olo oikeastaan ole huono, mutta silti ei jaksaisi vittu enää yhtään ja loppuis jo. Tunnen, miten energiani ja kaikki liikenevä tahtomiseni menee tähän, olen naiivin varma että tämän ratketessa kaikki muukin elämässä järjestyy. Ahdistaa etten pysty enempään, mutten mahda mitään: tämä on se mitä tahdon, enemmän kuin mitään maailmassa ja tiedän etten voi hellittää ennen kuin se on ohi.

Please come now

I think I'm falling

Maybe I don't really wanna know how your garden grows

Missä menevät ihmisen oikeuksien ja toisaalta velvollisuuksien rajat? Asiakkaana, asiakaspalvelijana? Puolisona, ystävänä, työtoverina? Ihmisenä - Nuu lisäisi tähän vielä että henkilönä?

Muistan lukion filosofiantunneilla määritellyn, että jokaista oikeutta kohden on olemassa velvollisuus: jossakin, jollekin. Koska kansalaisella on oikeus peruspalveluihin, on valtiolla (ja käytännön viime kädessä siis kunnalla) velvollisuus niitä tarjota. Lapsella on oikeus huolenpitoon, vanhemmalla siihen velvollisuus. Ihmisoikeudet ovat kaikkien - kuten myös velvollisuus kunnioittaa niitä.

Nämä ovat helppoja. Entä kun perustarpeet on tyydytetty, voimmeko sanoa meillä olevan oikeuden laadukkaaseen televisioviihteeseen? Kellä sitä on velvollisuus tuottaa? Olisi varmasti mukavaa kalamiehen saada saalista - kukaan tuskin kuitenkaan kutsuu tätä hänen oikeudekseen.

Kun mennään abstraktimmin jäsentyviin asioihin, tunteisiin ja kahdenvälisiin sopimuksiin, huomaan joutuvani usein hieman ymmälleni. Onko ihmisellä oikeus huonoon tuuleen ja pahaan mieleen? Aivan varmasti. Onko niitä oikeus purkaa? Kyllä kai. Julkisesti, tuntemattomiin tai ainakin syyttömiin ihmisiin? Kenet voisi velvoittaa ottamaan tällaisen vastaan?

Puhuimme viikonloppuna ystäväni Vapaustaistelijan kanssa lyhyesti siitä, miten monissa yhteyksissä vedotaan ihmisten yleiseen pahaan oloon ja siihen, miten se sitten tulvahtelee yli milloin minkäkinlaisessa kontekstissa. Jos ketään ei voi suoranaisesti velvoittaa ymmärtämään ja hyväksymään motivoimattomalta tuntuvaa ylireagointia tai suoranaista vihaa, voi toki aina vedota yleiseen inhimillisyyteen: ihmisiähän tässä vaan ollaan, kaikilla on joskus pahoja päiviä. Mutta kuinka pitkälle tämä riittää - kuinka pitkälle sen voi vaatia riittävän? Milloin voi sanoa saaneensa kyllikseen? Mikä on se raja, jonka jälkeen ei enää tarvitse kääntää esiin toista poskea vaan stiletin terä? Miksi jollakulla olisi lupa purkaa omia ongelmiaan toisiin? Kuka määrittää, kuka voi kyllin huonosti tehdäkseen niin - kuka voi vertailla, kenen olo on huonoin?

Tätä pohdin, kun luen muiden ihmisten elämästä ja häpeän hieman itsekkyyttäni ja kiihkeää haluani määritellä omat, ylittämättömät rajani. Sairaanhoitajat, sosiaalityöntekijät, yläasteen opettajat. Mikä saa nämä ihmiset jaksamaan? Millä he pitävät huolen siitä, etteivät itse huku siihen kaikkeen vaikeaan, kipeään ja raskaaseen, joka heitä ympäröi varmasti enemmän kuin keskivertohahmoa? Minä saan vastaani suunnilleen kerran kuukaudessa hankalan asiakkaan, joka huutaa, mesoaa, nimittelee ja uhkailee - useimmiten täysin syyttä ja omaa huolimattomuuttaan. Kuntokeskuksessa. Jos olen tasapainoisella tuulella, säälin näitä pikkuruisia, surkeita ihmisiä, joille minun työpaikkani saattaa olla ainoa tilaisuus osoittaa valtaansa ja voimiaan. Useimmiten kuitenkin pahoitan mieleni epäoikeudenmukaisuudesta ja suutun käytöstavattomuudesta sekä silkasta tyhmyydestä. Kiihdyn täysin niiden öykkärien tasolle, vailla mahdolllisuutta pelata peliä niiden säännöin. Ehkä tämäkin on luonteenlaatukysymys, ehkä tämäkään ei ota kaikilla yhtä koville. Minusta vain tuntuu, että kestän moukkailua ja paskamaista käytöstä päivä päivältä kehnommin ja vähän pelkäänkin sitä päivää, jolloin huomaan sanovani että nyt riittää.

Kun taas puhutaan ihmisistä, jotka ovat tavalla tai toisella lähellä - ystäviä, työtovereita, sellaisia, jotka eivät ole joitakuita yhdentekeviä tuntemattomia - on kaikki vielä hieman vaikeampaa. Omaishoitajat (viralliset tai sellaisiksi vain joutuneet), mielenterveyskuntoutujien puolisot, erityislasten vanhemmat. Missä kohden sanoa masentuneelle ystävälle, ettei enää osaa auttaa, ettei keinoja enää ole eikä voimiakaan, että hakisit oikeasti apua ennen kuin käy hassusti? Miten saada työtoveri ymmärtämään, että vaikka uskotuksi valitseminen vähän imarteleekin ja tälle toki toivoisi kaikkea mahdollista hyvää, ei välttämättä ole itsekään aina siinä tilanteessa, että kestäisi täyslaidallisen emotionaallista oksennusta niskaansa kesken työpäivän? Ylipäänsä: miten voi sanoa, että älä kerro mä en jaksa kuunnella enkä halua tietää leimautumatta sydämettömäksi ja itsekkääksi julmuriksi?

Minä olen se, joka pyytää vuodatuksiaan anteeksi ja kiittää siitä että on saanut avautua - jonkun mielestä varmasti typerän nöyristelevästi. Minä vain koetan omin, vajavaisin ja kömpelöin keinoineni varmistaa, etten kuormita liikaa sellaista, joka ei pysty ottamaan vastaan enempää. Vaikka kyllä sen minusta pystyy haistamaankin toisesta, kun vain yrittää.

Everybody's Somebody's Fool

Lojun sängyssä naurettavan pitkään. Tiskaan. Pyykkään päiväpeittoni. Vaihdan kukkiin mullat ja suihkutan ne perusteellisesti. Siivoan keittiön kaapit ja teen löytyneistä aineksista ihan kelvollista ruokaa, jonka syön pois.

Minun ei tee mieli olutta, mutta juon sitä silti. Kuuntelen The L Wordin soundtrackia Spotifysta ja vahdin masentavasti hupenevaa aikapalkkia ruudun oikeassa yläkulmassa. Tuijotan ikkunasta puistoon minuuttikaupalla, lumi hiutaloi verkalleen, pyörteillen kadulle tuupaten kevättä perääntymään muutaman askeleen eikä sekään tunnu miltään.

En aio lähteä syntymäpäiväkesteille, jonne minut on kutsuttu, mutten mene treeneihinkään. Eilen poltin vuoden ensimmäisen savukkeen; se maistui juuri niin yhdentekevälle, että tiedän niitä tulevan vielä lisääkin.

Näen unia moottoripyöristä ja hevosista, laulamisesta ja sinusta.

En tahdo ryhtyä mihinkään, mihin sinä et liity; en tahdo ryhtyä mihinkään ilman sinua. Kevät etenee enkä jaksaisi odottaa enää yhtään.

Skynda dig, skynda dig, nu är det bråttom!

Kaikki tuntevat ihmisryhmän nimeltä Rientäjät. He teputtavat, kipittävät, hiihtävät, he hosuvat eteenpäin toimeliaasti viuhtovin käsivarsin, lievässä etukumarassa osoittaakseen että nyt on kiire!. He säntäävät bussipysäkille hengenvaarallisesti kadun yli, pakokauhuisesti olkansa yli vilkuillen, lyhyin kiihtynein askelin. Yleensä vielä bussiin jonotettaessa he onnistuvat kiilaamaan pari kanssamatkustajaa, sillä heillä on aina vähän muita enemmän kiire.

Todellisuudessa he etenevät tehottomasti ja holtittomasti ja saisivat askellukseensa huomattavasti enemmän matkaavoittavuutta kun hellittäisivät vähän, oikaisisivat ryhtinsä ja antaisivat painopisteensä laskeutua luonnolliselle korkeudelle.

Rientäjät saavat minut tolaltani syystä, jota en pysty selittämään itselleni. Mitäpä minulle kuuluu se, miten kukin omalla ajallaan etenee. Rientäjät kuitenkin kylvävät paniikkia ja hätäännystä sekä yleisesti levotonta ilmapiiriä käytöksellään ja herättävät minussa miltei vastustamattoman halun ravistella turha hoppu pois hosaajista perinteistä kaulusotetta käyttäen. Rauhotu saatana.

Tunnen olevani alakuloinen ja kaikilla saroilla riittämätön, kuin osuisin tikkataulussa jatkuvasti enintään kuutoseen. Kuin ihmisseurassa pääsisin enintään eteiseen mutten koskaan huoneisiin. Kuin lupaavan sprinttialun jälkeen juuttuisin päänsisäiseen liejuun enkä milloinkaan saavuttaisi edes kalkkiviivoja. Luen aivan tavallista tasoa edustavan asiakasmeilin ja olen purskahtaa itkuun. Onko koskaan enää kokonaan hyvää, vaivattoman tuntuista ja luontevaa? Lakkaako ikinä pelottamasta? Milloin?

Mies, nainen, kurpiomummo

Nyt aion sanoa rumasti ja kohtuuttomuuteen kärjistäen. Jos olet herkkä ja eteerinen (miten vitussa edes olet täällä?): sinua on varoitettu.

Olen tällä hetkellä elämässäni enimmäkseen äkäinen, kärsimätön ja aika raivokas. Monet asiat sysäävät minut reunan yli ja saavat suonen tykyttämään ohimossani epäterveellä sykkeellä. Aivan erityisesti minua riepovat monet lapsiperheisiin liittyvät asiat, kas tällaiset:

Edelleenkin ne vastenmieliset ja kerrassaan tarpeettoman intiimit statuspäivitykset Facebookissa. Maitobaari on auki on ihan kesyimmästä päästä, samoin kertomus siitä että kotiäiti voi shoppailla kerrallaan korkeintaan kolme tuntia, minkä jälkeen boobsit tarvitaan taas kotiin. Mutta ehdottomasti kuvottavinta on, kun viimeisillään raskaana oleva nainen päivittää että kolkuttaako joku jo alaovella, ihan silmäniskuhymiöllä kuorrutettuna.

Ihan totta hei. Kaikki, ihan kaikki tietävät että vauvat syövät maitoa jota puolestaan saadaan tissistä. Kaikki myös tietävät, mistä lapset tulevat maailmaan - pitääkö niitä asioita nyt vittu alkaa hieroa toisten naamaan? Minua aika vähän kiinnostaa kuvitella jonkun entisen työkaverin tissejä, etenkään kenenkään pääasiallisena ravinnonlähteenä - puhumattakaan siitä, että haluaisin kuluttaa aikaani lukien hänen, tuota, alaovestaan.

Sittenpä luin PAM-lehdestä (3/2011), miten eräissäkin yrityksissä sovitellaan lomarulettia. Yleinen kanta tuntuu olevan, että perheelliset ovat etuajo-oikeutettuja lomista päätettäessä: lapset ovat pieniä vain niin vähän aikaa.

Paskan marjat, ne ovat tosi monta vuotta pieniä. Sen lisäksi perheellisyys on itseaiheutettu tila eikä mikään luonnonvoiman kaltainen asiain tola, minkä vuoksi minusta on kohtuutonta, että perheettömyys automaattisesti tarkoittaa tuonkaltaisissa asioissa ikuisesti joustamaan pakotettua toisen luokan kansalaisen asemaa. Parasta kuitenkin koko artikkelissa on mielestäni ravintola-alalla työskentelevän Pekka Mäkisen repliikki:

"Sinkkuja tullaan vastaan vapaapäivien vaihdoissa muulloin. Ja uusi vuosi tai juhannus voi olla sinkulle tärkeämpi kuin perheelliselle."

Sisäänrakennettuna siis jälleen kerran oletus siitä, että jos et ole perheellinen, et ole oikein aikuinen vaan hurjasti juhliva ja itsekäs tenava, jolle on oikeastaan ihan sama milloin saa lomailla kunhan silloin saa dogabailaa.

Mäkinen jatkaa lausuntojaan:

"Kesäloma on perheelle yhdessä odotettu vuoden kohokohta."

Lomahan ei missään tapauksessa ole sinkulle - ja hänen viitekehykselleen - (yhdessä tai erikseen) odotettu vuoden kohokohta. Eikö olekin jännnä.

Näiden lisäksi suututtavat samat asiat kuin ennenkin, eli huonot televisiomainokset, kollegat ja alaiset, joita pitää paimentaa kuin pieniä lapsia, se että alati palelee vaikka miten pukisi, se ettei voi tietää mistään mitään ja silti pitää vetää kuin tietäisi, se ettei ehdi eikä osaa nukkua ja on siksi ruumiin näköinen ja yhtä hyvällä tuulella muutenkin, se että itse on kärsimätön ja kiittämätön eikä mikään riitä eikä mikään oikeasti ole huonosti mutta tuntuu sille että kaikki on päin vittua ja kenen syyksi senkin voisi laittaa.

En näköjään kuuntele enää edes musiikkia ikinä.

Yksi synti sallitaan

Kaikki 43-vuotiaat naiset tuijottavat minua kadulla: tutkivasti, paheksuvasti, tuomiten. Tuntuu kuin ne tietäisivät minusta jotain, mistä en itsekään vielä ole kuullut. Väistän niiden katsetta ja sanon kohdalla äänettä anteeksi.

Makaan tatuointiliikkeen pöydällä ja luen ruotsinkielisestä tatuointilehdestä, miten muuan nuori daami on ottanut nahkaansa kuvan jokaisen mynkään menneen rakkaussuhteensa muistoksi. Yhtäkkiä ei enää tunnu ollenkaan ujostuttavalle, että reisieni välissä häärää miltei tuntematon mies satuttaen minua. Ajattelen sitä, miten tatuointeja otetaan lähes yksinomaan kurvikkaista naisista muttei juuri milloinkaan vähäpukeisista miehistä ja sitä, miten nolot pikkuhousunmuotoiset ja takamuksesta reikäiset Speedot tutulla vartalolla istuvat. Ulkona kullanvärinen päivä taittuu musteiseksi illaksi ja minä rauhoitan itseäni ajattelemalla, ettei kivusta aina väistämättä seuraa vaaraa.

Liukuportaissa potkin tahallani edellä menevää poikaa jalkoihin oi anteeks ja mietin, miten tietyt ihmistyypit tunnistaa matkan päästä. Ovat ne, joiden ajatuksen rytmi ja pinta-ala osuvat omiin niin, ettei niille koskaan tarvitse selittää. Ovat ne, joista tietää mitä ne aikovat ja mihin suuntaan lähtevät, muttei milloinkaan saa askeliaan sovitetuksi niihin tai edes halua. Tietysti ovat myös ne, joiden tietää vievän työpaikaltaan vessapaperia, yrittävän tupakoida lentokoneen vessassa ja ostavan kesätorilta paidan, jonka etumuksen printissä lukee "Parhaat temppuni teen pimeässä". Ja ne tuhannet muut, joista ei tiedä mitään.

Kotimatkalla hälytysajoneuvo ohittaa minut lähietäisyydeltä. Kuljettajalla on jämerä profiili, vilkku värjää kinokset kireän sinisiksi ja minun tekisi mieleni istua maahan odottamaan, että ääni lakkaisi kuulumasta.

Mistä tiedät, kun sua sattuu?

Kuka kertoo, kun se loppuu?

- Jonna Tervomaa: Kupla

We walk

Tänään on ollut niin uskomattoman typerä päivä, että se naurattaisi jos se ei vituttaisi. Ihmiset, jotka röyhtäilevät kuntosalilla äänekkäästi ja tarkoituksella. Ihmiset, jotka saavat elokuvan aikana (elokuvateatterissa) kännykkäänsä kaksi tekstiviestiä ja puhelun, eivätkä vieläkään säädä puhelintaan äänettömälle. Ihmiset, jotka tekevät mitättömistä asioista valtavia, huutavat puhelimeen täysin haluttomina dialogiin ja jotka lopulta vielä tumppaavat luurin korvaan. Toisten huomioonottamattomuuden keinot ovat lukuisat eivätkä varmasti lakkaa pöyristyttämästä minua koskaan. Yllätyn nykyään itsekin eniten lähinnä siitä, miten kovasti moisesta yllätyn - ja tuohdun, kerta kaikkiaan käsien hallitsemattomaan vapinaan ja falsettiin nousevaan ääneen saakka.

Tämän lisäksi näin Pärssisen Lissun kutsumana ennakkonäytöksessä elokuvan, jonka nimi on The Way Back. Siinä näyttelevät muun muassa Ed Harris ja Colin Farrell ja se on kammottava: teennäinen, alleviivaava ja osoitteleva. IMDB:ssä se on näemmä saanut neljä tähteä. Katsoessani sitä näen lähinnä suurproduktion: joukkokohtaukset, venäjänkielen oppitunnit, taidokkaan maskeeraustyön - ja ajattelen yksinomaan niitä raharöykkiöitä, joita moisen toteuttamiseen on tarvittu. Nää ois tosi sinnikkäitä ja kuolemaahalveksuvan urheita, ääriolosuhteita kattokaa, kaikki nämä venäläisiä, latvialaisia ja puolalaisia esittävät näyttelijät puhuvat elokuvassa keskenään englantia itäisellä korostuksella tosi luontevasti (saivartelua, joojoo, mutta hei oikeasti) paitsi Ed Harris, joka esittää jenkkiä ja on takuulla castingissa vaan ilmoittanut ettei sitten todellakaan aio näytellä jotain itäblokin tyyppiä kun eihän sitä uskoisi naurismaan aidatkaan. Ja sitten on Colin Farrell, joka on niin kovasti venäläistä linnakundia että, aina kun kuva kääntyy sen kasvoihin, se päästelee sellaisia kurkkuääniä ja eräänlaista röhkimisen ja korskunnan sekoitusta markkeeraamaan sitä että tää ois oikeasti tosi karski jätkä. Ja se naishahmo, voi hyvä luoja miten suututti katsoa noin paskasti kirjoitettua naisroolia - elokuvan ainoaa muuten. En jaksa edes etsiä sen näyttelijän nimeä tähän kun olen niin ärtynyt.

On monia, joiden kanssa haluaisin kovasti nyt puhua mutten vain saa kerättyä voimia siihen että soittaisin ja saamattomuuteni tekee minusta entistäkin happamemman. Sitten on niitä, jotka onnistuvat soittamaan epähuomiossa juuri oikeaan aikaan ja saavat mieleni kohenemaan, toviksi kerrallaan mutta kuitenkin.

Tahtoisin hitaita aamuja, Manhattan-sipsejä ja amerikkalaisia pannukakkuja. Mimosaa ja auringon. Ystäviä, kiireettömyyttä ja huonoja juttuja. Aikaa ja kivoja juttuja.

Ihan tosi kovasti tahtoisin.

Keep rollin' rollin' rollin'

Olen harrastanut roller derbyä nyt hieman yli kuukauden. Tässä ajassa olen oppinut muun muassa seuraavaa:

- Kun luistelee thrilliä nimeltä jammer's hell (eli käytännössä kahden minuutin intervalleja 30 sekunnin palautuksilla), alaselän vasemmat lihakset menevät ihan jumiin ja kirvelyyn, mutta reisissä ei oikeastaan edes tunnu kovin pahalle.

- Esat ovat oma lajinsa, joiden tutkimusta ei harjoiteta niinkään opintopisteiden tai oppiarvojen vuoksi vaan rakkaudesta lajiin. Esaansekaantuminen ei myöskään ainakaan vielä ole laissa rangaistava rikos.

- Lahjani toden totta viittaavat taklaamiseen kuten uumoilinkin. Ei minua pelota ajaa toista päin ja torpata vaikka olkapäällä tai hanurilla, enkä myöskään hermostu siitä että minua kolhitaan. Ja että toisinaan itse sitä taklausta vaarallisempaa saattaa olla siitä seurannut tasapainoton huojunta ja ilmassa hosuvat kädet, jotka saattavat sitten osua keskelle kanssapelaajan ns. napolinpataa.

- Illanistujaisissa on ihan relevanttia ja korrektia käydä keskustelua aiheesta "peppupano vai fistaus?".

Ja paljon muuta. Olen yhä ihan hirveän innoissani ja kehityn alati hurjasti - odotan kauhulla sitä väistämättä koittavaa taantumusta. On mahtavaa sonnustautua jo töissä verkkosukkiksiin ja farkkumikroihin, köyttää kypärä roikkumaan urheilukassin kahvaan ja sompailla tiensä treeneihin. Kotiin päin laahustetaan hikisissä ja märissä kamoissa, liian kaukana olevalle ratikkapysäkille kiristyvässä iltapakkasessa ja haaveillaan kesästä. Lainaillaan jesaria vierustoverilta, vaihdellaan hammassuojien pesuvinkkejä ja haistaan kollektiivisesti hautuneille ja ryvetetyille syndeille. Kerta kerran jälkeen minuakin moikataan jo tuttavallisemmin, uskallan naljailla niille "vanhoillekin" (joista monet ovat minua yli puoli vuosikymmentä nuorempia) ja saan välillä jonkun nauramaankin. Saan palautetta nopeasta edistymisestäni enkä voi estää itseäni säteilemästä kehujen voimasta.

Puhuimme viikonloppuna viisaiden naisteni kanssa muun muassa siitä, miten oltuaan pitkään vailla kosketusta ei sen alle osaa enää niin vain asettuakaan sekä siitä, kuinka paljon enemmän itsestään pitää nyt kuin kymmenen vuotta sitten. Puhuimme myös siitä, miten minussa elää edelleen vahvana se erakkopuoli, joka nauttii aika ajoin yksinolosta ja joka tarvitsee sitä voidakseen olla lopun aikaa sosiaalinen. Näimme kiiltäviä moottoripyöriä ja hilpeän sallivaa burleskia, pidimme piknikkiä keittiön lattialla ja joimme olutta räntäsateessa kadunkulmassa. Puhuin maratonpuheluita, näin pikatapaamisina baarien edessä niitä kivoimpia poikiakin ja toimin kalenterikuriirina. Rentouduin täydellisesti, tuntuu ihan hyvälle mennä huomenna töihin.

Reilun kahden viikon päästä, no, kaksi viikkoa on kulunut. Nyt tuntuu siihen olevan ikuisuuden, mutta sehän on vain runsaat neljätoista päivää: kaksi viikonloppua, hieman yli kymmenen työpäivää, lukuisia treenejä. Yksi tatuointiaika.

Linja on huono nyt, soita taas huomenna

Olla tyttö, joka ei pyytele anteeksi. Syödä pelkkää makaronia ja ketsuppia, siksi että se on hyvää, ja tehdä sitä kiinnostumatta siitä, ajatteleeko joku nyt että se on niin köyhä että sen on pakko. Täyttää tila siekailematta äänellään ja olemuksellaan, olla itse kokonaan paikalla, kerrankin kyyristelemättä jotta muutkin mahtuisivat, ja vastata kritiikkiin jotain nenäkästä ja vähän epäkypsää mutta hillittömän osuvaa. Tehdä jotain aika tyhmää ja uhmakasta ja saada muutama hermostumaan itseensä - olla piittaamatta siitä lainkaan.

Toisina päivinä, kun on liian raskasta laskea edessäolevaa ja mennyttä ajattelen, että minun poikaystäväni on merimies. Se on seilori ja minä kuuntelen terminaalin kahvilassa PMMP:tä, olen taas kattanut lautaset kahdelle huvikseen vaan, kuuntelen ja kaipaan enkä itse osaa lukea edes kompassia. Ajatus ei saa minua huojenemaan mutta se tekee kaikesta vääjäämättömän tuntuista, eikä silloin ajelehdi ihan niin pahasti, onhan tuulellakin suuntansa.

Kirkkaina päivinä kevään tulon voi haistaa. Maailmassa mahtuu jälleen seisomaan suorassa, toisinaan, ilma tuntuu suussa rapealle samalla tavoin kuin mantelikrokantti ja auringonvalo on niin leppymätöntä, että se tuntuu tekevän ihmiset hiukan läpinäkyviksi.

Minä odotan. Että kevät, ja että kesä. Että maailma ja sen ihmiset. Että aika, että minä. Että.

Pian.

Bred in the bone

Jos ei halua nähdä kepeää, hyväntuuliseksi tekevää ajanviete-elokuvaa, voi hyvin mennä katsomaan Winter's Bonen. Näin sen tänään, kun Exit through the Gift Shop oli loppuunmyyty: varmuudella voin sanoa sen olleen hieno elokuva. En sen sijaan vielä ole päässyt selvyyteen siitä, pidinkö siitä.

Kylmät, keväisen kireän ja leppymättömän auringonvalon läpitunkemat kuvat korostavat elämän armottomuutta ja kurjuuden ylenpalttisuutta (paitsi että kiukuttaa katsoa, miten "yökohtauksia" tehdään kuvaamalla päiväsaikaan filtterin läpi. Kyllähän sen eron näkee, varjot jäävät luonnottoman syviksi ja ne kuvat jotenkin omituisen negatiivishenkisiksi. Kuvaisitte oikeasti yöllä, jos se on se mitä lopputulemaan haetaan.). Ihmiset eivät hymyile - hymyä pidetään resurssien haaskaamisena. Sisäsiittoisen pikkukylän väki on uurteista ja toisilleen ankaraa, katseet valppaat ja nälkäiset kuin kulkukoirilla. Ystävällisyys piilotetaan arkisiin kädenojennuksiin ja niin rujoin kuorin, ettei motiiviksi ensin osaisi epäillä ainakaan sukulaisuutta saati yleistä humaaniutta.

Näyttelijätyö on huikeaa. Reetä näyttelevä Jennifer Lawrence on syntynyt vuonna 1990 enkä ainakaan minä ole nähnyt työtään toistaiseksi muualla tässä mittakaavassa - tämän jälkeen varmasti.

Tarina sen sijaan. En ole vielä varma, mitä elokuva haluaa karkealla inhorealismillaan sanoa: usko kaikesta huolimatta ihmisten hyvyyteen? Veri on lopulta kuitenkin vettä sakeampaa? Ihminen selviää, kun sillä on jotain mihin ankkuroitua?

Ehkä se ei ole olennaista ollenkaan, ehkä on vain tärkeää nähdä nämä kuvat, jotka ovat kuin hiukkasen nurkasta homehtunutta Vaasan Ruispalaa verrattuna Hollywoodin valtavirtatuotannon vitivalkoiseen paahtoleipään. Ehkä tekee hyvää nähdä rumaa ja ankeaa, jonka katharsiskin perustuu laihaan lohtuun ja takkuiseen sovintoon.

Ehkä tämä oli nähtävä siksi, että se kertoo mielestäni jotenkin enemmän elämästä ja ihmisyyden ytimestä kuin tusina viihteellisempiä yhteensä. Että kun elämä on selviytymistä, ei ideologioihin ole varaa.

En tiedä, suosittelenko. Mutta pitäähän tämä nähdä.

Try not to lead this time

Eilen näin bensiksellä miehen, jonka auton peruutuspeilistä roikkui Wunderbaum, jossa luki sellaisella turistipaidoista tutulla fontilla "I ♥ my penis" ja minulle tuli siitä jotenkin vilpittömän riemastunut olo. Samalla mietin, miten onkin niin että miehet monesti puhuvat pelivälineestään jotenkin rakastavasti, keksivät sille lempinimiä ja kohtelevat sitä muutenkin hieman kuin oikeaa pikkuveljeään. Naiset sen sijaan hyvin harvoin viittaavat myyräänsä, ainakaan kovin lemmekkäin sanakääntein, ja ne lempinimetkin taitavat olla vain sellaisia kahdelle korvaparille tarkoitettuja. Tai ehkä olen ymmärtänyt koko skenen väärin, ehkä muilla on toisin?

Kävellessäni kaupasta kotiin jouduin peruuttamaan kadun varteen pysäköidyn ja lumen kuorruttaman auton tuulilasin eteen uudestaan käveltyäni ensin jo kertaalleen ohi. Joku oli piirtänyt lumeen tekstin "NUSSI ENEMMÄN ÄMMÄ!" ja sekin nauratti. Tulipa mieleen sellainenkin juttu, miten joku paljasti joskus raaputtaneensa "miss u" sellaisen auton tuulilasin riitteeseen, jota luuli minun ajopelikseni. Vähänkö sen auton omistaja on hämmästynyt aamulla, jos edes on huomannut. Ehkä se on jopa joutunut selittelemään.

Välillä mietin, että jos ihminen on viettänyt valtaosan aikuiselämästään itsellisenä, niin miten se muistaa asioiden olevan toisin, jos se joskus joutuu suhteeseen. Miten esimerkiksi minä muistan olla pussailematta baarissa jotakuta vain koska se juuri sillä hetkellä tuntuu hyvälle idealle? Ehkäpä sitä kannattaa murehtia sitten, jos joskus on aidosti sen murehtimiseen aihetta.

Viime aikoina olen katsellut hurjasti värikkäitä ja äärimmäisen eläviä unia. Yhdessä seurustelukumppaninani oli mies, joka muistutti sangen paljon Petteri Summasta ja oli helvetin kova ruikuttamaan kaikesta. Minä katselin sitä kaveria jostain matkan päästä ja mietin että olenpa valinnut todella paskasti.

Yhdessä toisessa taas olimme Mogulin kanssa raitiotievaunussa. Moguli näytti jotenkin tavattoman kuluneelle ja harmaalle ja sanoi jotain että haluaisin katkolle. Tämä toimi laukaisimena siihen, että takapenkiltä ponnahti kaksi palomies-sairaankuljettajaa napaten Mogulin väliinsä että nyt mentiin! Seuraavana päivänä oli pakko tarkistaa, että mies on tosielämässä vielä vapaalla jalalla ja muutenkin suunnilleen ok.

Huomisaamun treeneissä selviää, pääsenkö luistelemaan ensi kuun lopussa pelattavaan bouttiin. Jännittää älyttömästi, vaikkei tietenkään kannattaisi. Hyvin se on tähänkin saakka mennyt ja jos ei mene, niin mitä välii ei mitään. Jotenkin vain haluaisin olla hyvä, paras sakko ja koko lailla taitava derbytyttö muutenkin. Vanha kunnon miellyttämisenhaluhan se siellä.

On sellainen tasainen olo, hyvässä ja pahassa. Maailma pysyy paikoillaan ja vierii verkalleen eteenpäin, kun vain muistaa hengittää eikä katso jalkoihinsa.

EDIT: Paskaa. Olisin halunnut sisällyttää tähän tekstiin sen sydänmuodostelman (tiedättehän, pienempi-kuin-merkki ja kolmonen) tuonne alkuun, mutta yhtäkkiä Blogger tulkitseekin sen joksikin koodiyritelmäksi ja niin kaikki on taas piloilla.

Pakkkkanen, siitä suomalainen tykkkkkää!

Tänään vituttaa ihan kaikki, alkaen olemisesta ja loppuen ei-mihinkään.

Mikä juttu on se, että jotkut bussikuskit kaahaavat vakionopeutta pysäkille ja vetävät sitten lukkojarrutuksen kaksi metriä pysäkin jälkeen (vaikka pysähtymismerkin olisi näyttänyt hyvissä ajoin ja käsivarsi suorana, bussilipun heijastava pinta ajovaloihin suunnattuna) varmistaen näin sen, että a) matkustajat eivät pääse kapuamaan lumivallien yli kyytiin mitenkään järkevästi ja b) seuraavat kuskit joutuvat hankaluuksiin, kun pysäkinkohta on kiillottunut vittumaiseksi peiliksi? Mikä juttu? Tehkää paremmin saatana.

Miksi kaupasta on aina loppu juuri ne tuotteet, joita minä tulin sinne ostamaan? Jos tarvitsen espressoa, sitä ei ole. Tai E14-kantaisia lamppuja. Tai kananmunia. Ihan tavallisia juttuja. Miksi juuri minä.

Eniten minä vihaan ihmisiä, jotka ovat joskus ehkä saaneet jonkin myönnytyksen tai erikoisedun ja alkavat sitten olettaa, että jatkossakin he ovat etuoikeutettuja ja voivat vaatia, ei vaan ainoastaan ilmoitella ja sitten olettaa, että asiat menevät juuri niin kuin he ovat keksineet tahtoa. Minusta se on ylimielistä, röyhkeää ja sikamaisen kiittämätöntä ja niiltä ihmisiltä tekisi mieli tökätä harppi kämmenselästä läpi.

Tiedättehän myös ihmistyypin, joka, kun niiltä kysyy että anteeksi mitä sanoit, alkavat vittuilla, ikäänkuin vastapuoli olisi tahallaan ollut kuulematta heidän muminaansa? Niin niitäkin minä vihaan.

Inhoan odottamista ihan ylipäänsäkin ja erityisesti sellaisissa tilanteissa, jotka ovat niin isoja ja tärkeitä, että odottaminen on vain kohtuullista ja täysin ymmärrettävää, mutta sitä ei silti jaksaisi yhtään millään.

Meillä töissä on vaihtunut taustamusiikkisysteemi sellaiseksi, että me työntekijät olemme saaneet kerätä soittolistalle omia suosikkibiisejämme. Tuloksena onkin sangen kiinnostava ja monipuolinen coctail, sillä ihmistä on hommissa monenmoista ja makuja sitten täsmälleen sen verran. Luonnollisestikaan tämä ei tyydytä kaikkia: meiltä on toivottu muun muassa enemmän rokettirollia, rankempaa musaa, rauhallisempaa musaa, enemmän heviä, vähemmän heviä sekä samantyyppistä musiikkia kuin Lontoon ja New Yorkin luksussaleilla soi. Välillä toteutamme toiveita, välillä emme.

Ehdottomasti eniten minua sylettää seuraava seikka: listallamme on erään työntekijämme lisäämänä kolme kappaletta Palefacen uudelta Helsinki-Shangri-la -levyltä. (Vertailun vuoksi: esimerkiksi PMMP:tä, Stratovariusta, Madonnaa, Lenny Kravitzia ja Danko Jonesia on listalla huomattavasti lukuisammin.) Näistä kolmesta kappaleesta on tullut sapenkarvaista palautetta useilta tahoilta. Ne ovat liian kantaaottavia.

Ihmisiä ei siis haittaa kuunnella jotain imbesilliä aivojensulatusteknoa tai Cheekin märinää, Alice Cooperin väsynyttä kopulaatiokutsua tai edes Marilyn Mansonin kantaaottavuutta (kun se on englanniksi, mikä ilmeisesti useimmille on ymmärryksen este). Mutta luoja paratkoon, jos joku on jotain mieltä - ja kehtaa vieläpä riimitellä siitä suomeksi! Se on väärin!

Tekisi mieleni laittaa Palefacen koko levy repeatille pariksi vuorokaudeksi.

Ajattelin, että asioista bloggaaminen tekisi niistä helpommin sulavia mutta paskan marjat, luulin väärin.

Fuck art, let's derby!

Minä en ole koskaan harrastanut joukkueurheilua. Kun meidän koulun pojat kävivät lentopallo- ja jääkiekkotreeneissä, tytöt olivat telinevoikkakerhossa tai ehkä Seijan jumpassa. Minäkin muistan olleeni joskus kahdeksankymmenluvun loppupuolella Turussa Suurkisoissa esiintymässä musertavan nolossa vaaleanpunaisessa jumppapuvussa, jossa kaiken kukkuraksi oli pieni rypytetty helma. Esiintymisasuun kuului myös valtava anilliininpunainen viuhka. Tukan piti luonnollisesti olla ballerinanutturalla ja sepäs vasta olikin häpeän paikka, koska minun äitini oli varmasti maailman ainoa, joka ei osannut sellaista tehdä. Mieleeni on syöpynyt irvokkaan etsauksen lailla kuva alle kymmenvuotiaista pötköistä vaaleanpunaisissaan, huojumassa viuhkoineen epätahtiin Kupittaan urheilukentän loputtomalla nurmella.

Kun sitten vähän vanhettiin, pojat kävivät edelleen lätkäharkoissa ja niiden välillä salaa jäähallin takana röökillä ja tytöt toistensa luona meikkaamassa ja maistelemassa Green Limeä ja Omppupomppua nuorisotalon parkkiksella. Minä kävin tallilla ja kuorossa. Enkä paljon jengiytynyt.

Aikuisena aloin harrastella yhtä ja toista fyysistä. Savatesta pidin, kovastikin, samoin seinäkiipeilystä. Molemmat vain vaativat tavallaan parin, ja jossain vaiheessa minä kyllästyin järjestämään, sopimaan ja soittelemaan. Lenkkeily on edelleen äärimmäisen puhdistavaa, muttei tietenkään järin sosiaalista. Kuntosalitreenaus taas ei sinänsä kehitä mitään sellaista taitoa, jonka olisi mahdollista viedä ihmistä eteenpäin. Lihaksia, kyllä, mutta hyvin itseisarvoisesti, yksinkertaistaen sanottuna mihinkään muuhun edes pyrkimättä.

Elämässäni oli tyhjiö, jonka olemassaolosta en edes tiennyt.

Sitten löysin roller derbyn.

Kovaäänisiä ja tilaavieviä, itsevarmoja naisia verkkosukkahousuissa ja mikrosortseissa. Treenijuomana olutta suoraan pullon suusta ja joka tilaisuuden tullen koittavia röökitaukoja. Runsasta ja värikästä kiroilua, mustelmia ja sellaista miltei symbioosimaista läheisyyttä, jollaista en ennen tätä ymmärtänyt kaivatakaan. Susilauma, joka haistattaa vitut koko maailmalle ja tekee sen räkättäen riettaasti ja kuuluvaan ääneen.

Jeesusteippiä, kolhiintuneita syndejä ja alatyylinen ratasanasto. Törkyisiä betonilattioita, kaikuvia halleja ja vieraan hien lemua.

Joukkio, johon on ollut uskomattoman helppo solahtaa sen kiinteydestä huolimatta.

Uusissa seurueissa minua kiehtoo mahdollisuus keksiä itsensä uudestaan: kertoa ihmisille vain se, minkä itse kokee merkittäväksi ja rakentaa näin itse edellytykset saamalleen suhtautumiselle. Eilen aloin laatia mielessäni esittelytekstiä keskustelufoorumin threadiin, jossa kukin saa vapaaehtoisesti paljastaa - tai olla paljastamatta - asioita itsestään. Tänään, lopputulosta lukiessani huomasin pitäneeni tärkeänä mainita edellisten syntymäpäivieni teemasta ja vuosi sitten löytämästäni käsityöläisidentiteetistäni, hauikseni koosta sekä silittämisperversiostani.

Taidankin sumuttaa vain itseäni yrittämällä väittää, että loisin tietoisesti itsestäni hahmoa tai jonkinmoista derbyavataria. En minä ole sellaiseen alkuunkaan kyllin pitkäpinnainen saati suunnitelmallinen.

Ja derby, se on hieno laji. Juuri nyt kenties maailman hienoin.

Thank you India

Ensimmäinen aamu viikkoon, kun saan syötyä kokonaisen aamiaisen. Pateettista, dramaattista: minun elämääni. En enää välitä, sillä olen viimein huomannut että sanat ovat yhdentekeviä silloin kun sattuu niin ettei koskaan ennen.

Minä en koskaan jää yksin. Ihmiset ympärilläni jaksavat minua silloin kun itse enää en, ne ovat lähelläni kun tarvitsen niitä eivätkä koskaan mene kovin kauas. Ne pitävät kiinni ja kannattelevat ja saavat minut häpeämään sitä, että koskaan epäilin niitä ja niiden voimia.

Se, joka peruuttaa kaiken muun ohjelmansa ja tulee luokseni koko illaksi kun pyydän, halaa vaikken pysty vastaamaan ja saa ajatukseni muualle vaikka vain sekunniksi kerrallaan.

Se, joka pitää kiinni vielä minustakin pideltyään sitä ennen koko päivän pahantuulista muutaman kuukauden ikäistä ja kannustaa, päivä kerrallaan - pahimmillaan tunti kerrallaan ja se on kaikki kotiin päin.

Se, joka joutuu viestiliikenteen sensoriksi, jaksaa kaiken jälkeenkin etsiä näkökulmia ja tuo vielä koiransakin terapoimaan, joka käy välillä kaukana mutta on kuitenkin hädän tullen aina vain yhden soiton päässä.

Se, johon juuri olen tutustunut, mutta joka on valmis keskustelemaan ja puimaan, joka sanoo you are in my boat, pidä vaan kiinni niin mä soudan.

Se, joka hakee minut luokseen ja pitää kolme päivää ja yötä ja enemmänkin, joka tekee minulle herkullista ruokaa vaikken sitä syökään ja osaa halata aina silloin kun en enää pysty puhumaan.

Kaikki ne, jotka laittavat kannustavia ja rakastavia viestejä, ovat huolissaan minusta silloin kun itse huolehdin ihan muusta eivätkä arastele asettua alttiiksi kaikelle sille kipeälle, jota sisältäni syydän.

Ne ovat minun ihmisiäni, ne osoittavat kerran toisensa jälkeen olevansa valmiit mihin tahansa. Enemmän kuin mitään toivon voivani tehdä saman niille.

Sillä kaikki paranee, vähitellen, pohjalta alkaen.

Toivottavasti tämä on viimeinen

Seuraavaa minä en enää jaksa.

Ei mun jalkani kanna

kun olen sinun kosketusta vailla

Eikä henkeni kulje

kun olen sinun kosketusta vailla

- Happoradio: Pelastaja