Minusta hienointa mitään ovat oppineet, jotka eivät välitä kerskua sillä että rakastavat viisautta tai kauneutta, vanhoja - miksei uudempiakin - taitoja tai tieteenaloja; ihmiset, jotka voivat saada minut lumoutumaan jostain, mitä en ole aiemmin edes ymmärtänyt olevan.
Ahmin kahdessa yhteensä noin työpäivän mittaisessa rupeamassa Michael Cunninghamin uusimman löydettyäni sen suunnattomaksi riemastuksekseni Kallion kirjaston bestseller-hyllystä. Seitsemän päivän laina-aika, hui hai! Illalla olin vajonnut Cunninghamin kieleen (kirjaa mainostetaan Entertainment Weeklyn arvostelusta poimitulla luonnehdinnalla, jonka mukaan "Tässä romaanissa on lauseita, jotka ovat niin vaikuttavan huolella mietittyjä ja kauniita, että ne melkein leijuvat sivun yläpuolella.") siinä määrin, etten malttanut nukahtaa: sammutin valot kolmesti, vain sytyttääkseni ne puolen tunnin kuluttua uudelleen, päästäkseni lukemaan vielä vähän, vähän vain.
Huomaan, että lukiessani laveita, monille sivupoluille pujahtelevia kuvauksia kuvataiteesta vaikutun. On kuin istuisi jälleen Siltavuorenpenkereen isossa luentosalissa, häikäistymässä siitä kaikkein karismaattisimmasta luennoitsijasta, tuntemassa harvinaista, huikaisevaa ymmärrystä: kuin saisi hetkeksi sormenpäillään otteen kimaltavan sisiliskon hännästä, kuin silmänräpäyksen ajan todella käsittäisi, mistä kaikessa on kyse. Olen lapsekkaan vaikuttunut siitä, että joku tuntee alansa - eikä edes sitä omintaan, jonka kirjailijalle automaattisesti kuvittelisi olevan kirjallisuuden - niin suvereenisti ja läpikotaisin, että voi luoda siihen kokonaan uusia, täysin uskottavia ja lajityyppiin saumattomasti uppoavia hahmoja, sellaisia tyyppejä joita melkein ryhtyy googlaamaan tarkistaakseen faktojen paikkansapitävyyden. Että joku voi kuvailla olemassaolevia teoksia, jopa kokonaisia suuntauksia sillä tavalla kepeästi, että sävystä voi tajuta aiheen olevan kirjoittajalle paitsi tuttu myöskin rakas.
Sen sijaan metakirjallisuus, kirjallisuus joka kertoo kirjallisuudesta (olkoonkin että romaanin muodossa) useimmiten lähinnä tympäisee minua. Minusta lainauksilla ja tulkinnoilla viisastelevat henkilöhahmot ovat ikävystyttäviä ja naurettavia, hermostuttavan nenäkkäitä keikareita.
(Asia, jota vihaan yli kaiken, ovat lähdeluettelot kaunokirjallisissa teoksissa. Hyvä on, monesti niillä on kirjan erityisen aiheen vuoksi sangen järkeenkäypä paikkansa - tai ehkä kirjailija haluaa osoittaa velkansa suunnan sekä kiitollisuutensa. Minun silmiini ne näyttäytyvät ylvästelynä, romaanin ylettömänä akateemistamisena: minä, kirjailija, en olekaan kuka tahansa harrastelija vaan aiheeseen syvällisesti perehtynyt ja taustatyönsä tehnyt korkeakoulutettu! Ensimmäinen tällainen johon törmäsin, oli Virpi Hämeen-Anttilan Suden vuosi - muun muassa tästä aiheutuneen kuvotuksen vuoksi en ole saattanut lukea kirjailijan muita teoksia.)
Eilen koetin pohtia, mistä tämä johtuu. Olenko kateellinen niille, jotka oikeasti tuntevat kirjallisuutta eivätkä vain teeskentele tuntevansa kuten minä teen? Olenko omistushaluinen "minun" taiteenlajistani, siitä josta vilpittä voin sanoa ymmärtäväni eniten - mutten kuitenkaan kylliksi? Onko kyse siitä, että itselle uutta tarinaa kuuntelee varmemmin hievahtamatta ja sen aitoutta kyseenalaistamatta kuin sitä vanhaa ja tuttua, johon on olemassa jo omakin näkökulma ja mielipiteitä?
Toisaalta Cunningham sai minut tuumimaan monien miesten suunnatonta hämmennystä homoseksuaalisia tuntemuksiaan kohtaan: miltei mustasukkaista heterouteen ripustautumista ja itsensä vainoharhaista tarkkailua. Onko tämä tai tuo homoa tai edes naismaista? Miten saa, miten pitää olla?
Suunnatonta nautintoa puolestaan tuottaa lukea kieltä (kyllä, luin tämänkin teoksen suomeksi, sillä minun vivahteiden tajuni ja siten suoraan kykyni nauttia tekstistä on kyllin kehittynyttä vain äidinkielelläni, harmillista kyllä), joka on niin maalailevaa mutta kuitenkin niin täsmällistä, niin oivaltavaa ja täynnänsä tunnistettavia hetkiä ja tunteita, maisemia joita ei koskaan ole nähnyt mutta jotka silti tietää läpikotaisin niistä luettuaan.
Kun takana on jälleen hyllymetreittäin yhdentekeviä, latteita sivuja, pitkästyttävää jaarittelua ja epäkiinnostavia päähenkilöitä, saavat Cunninghamin kaltaiset virtuoosit minut jälleen uskomaan kirjoihin ja niiden taikaan sekä siihen, että tämä on sitä, minkä vuoksi Donneria siteeratakseni lukeminen kannattaa, no, ainakin toisinaan.
(Kirjan sisäliepeessä on kuva Michaelista ja luojani, mies voi olla kuusikymmenvuotias ja toden totta homo, mutta juuri nyt kenties kuumin koskaan näkemäni kukaan! Kuvaa katsoessa alkaa ujostuttaa ja kansi pitää laittaa välillä hetkeksi kiinni, ettei kiihdy liikaa.)