sunnuntai 31. lokakuuta 2010

What on earth made me say I don't go swimming with idiots?

Olisi mukava pitää itseään päätöksentekijänä, sellaisena, joka itse määrää oman elämänsä suunnan, tekee tietoisia valintoja ja on vastuussa oman polkunsa mutkista pystypäin. Uskoisi, että valitsemalla a pääsee lopputulemaan b - luottaisi siihen ja toimisi siten, että jokainen osavalinta veisi kohden haluttua päätepistettä. Ei hosuisi tahdottomana marionettina vaan olisi aktiivinen toimija, kumpikin käsi ruorissa ja katse suunnattuna vakaasti horisonttiin.

Toisinaan olisi houkuttelevaa olla silkka välikappale, satunnainen muuttuja kaaoksessa, johon ei itse voisi vaikuttaa. Ei tarvitsisi harkita, punnita ja ryhtyä jos ei huvittaisi, sillä lopputulos olisi joka tapauksessa ennalta fiksattu tai mahdoton ennustaa.

Minä en ihan tarkalleen tiedä, mihin uskon. Minusta kaiken takana oleva suuri kertomus on ajatuksena masentava sekä yksilöllisyyden illuusion romauttava. Olen niin kiintynyt subjektin ainutlaatuisuuteen - tai ehkä pikemminkin ristiriitaan, jonka toisaalta persoona ja toisaalta lajin edustajuus muodostavat - että minusta ajatus ihmisestä vain koneen rattaana, astinlautana matkalla mihin?, Suureen Päämäärään on passivoiva ja latistava. Toisaalta taas vastuun taakka, se, että oman onnensa seppyys olisi juuriaan myöden totuus, tuntuu lamauttavalta ja valtavuudessaan ahdistavalta.

Tahdon ajatella, että taustalla on jokin kertomus, kenties jonkinlainen valtava abstrakti fresko, joka ei sinänsä sido maaliviivaa tai keinoja sen saavuttamiseksi. Tahdon ajatella - käytäntö on osoittanut - että pienten, mikroskooppisten sattumien voima on järisyttävä, sellainen, että sitä ajatellessa vatsassa tuntuu samalle kuin katsoisi uimastadionin korkeimmalta hyppytasanteelta alas altaaseen. Että mitä tahansa voi sattua.

Olimme viikonloppuna äidin kanssa Tampereella, vähän teatterissa ja vähän kampaajalla ja vähän hauskanpidossa. TTT:n sinänsä ansiokkaan mutta hieman yhdentekevän Chicago-version jälkeen tunsimme tarvitsevamme joitain lasillisia punaviiniä - tarkempaa paikkaa speksaillessamme kävimme Teerenpelissä neuvoa-antavilla ja päädyimme jatkamaan Paappa's-nimiseen anniskeluravintolaan, jossa molempien savuverhoisten muistikuvien mukaan saattoi olla äidin ikäpolvista kohderyhmää sekä jonkinmoisia jazzmusiikkikytköksiä. Matkalla muistelimme, kuinka kuutisen vuotta aiemmin samassa kaupungissa samalla kokoonpanolla kävimme nauttimassa glögit pienessä tahraisessa juottolassa nimeltä Virtanen, jossa muuan entinen heilani tuolloin työskenteli.
Pääsimme sisään Paappa'siin, luovimme tiemme baaritiskille - ja kenet näimmekään sen takana, ellemme juurikin JättiPukkia, tuota kaksituhattaluvun alun suurta lempeäni.
Millä todennäköisyydellä?

Tänään kävimme teemaan sopivasti Zäkmänin ja Kiihtyvän kanssa katsomassa elokuvissa Mr Nobodyn. Kumpikin seuralaisistani oli hämmentynyt ja hämmennyksestään hieman hapan, mä en ihan tajunnu ja mä haluun tajuta että tiedän tykkäänkö, kun taas minä hykertelin ymmärtämättömyydelleni juksauksesta virkistyneenä. En usko, että tajuaminen oli tuon leffan pihvi ensinkään; sen sijaan luulen, että elokuvassa varsin keskeisten kohtausten vesiteema rinnastuu jotenkin aikaan, luonteeltaan virtaavana ja alansa täyttävänä. Jäimme pohtimaan kaiken näennäistä sattumanvaraisuutta, jokaisesta mitättömästäkin valinnasta aukeavaa mahdollisten todellisuuksien monitasoliittymää ja juuri tästä syntyvää houkuttelevaa kohtalonuskoa: kun jokin ihan erityinen, ihmissuhde tai muu elämän käänne saa alkunsa triviaalista suunnanvalinnasta, eikö sen pidäkin olla jonkin korkeamman ohjaamaa, jollain tavoin autettua tullakseen toteutuneeksi - kaikista mahdollisista, mutta onneksi valitsematta jääneistä poluista huolimatta?

Ajattelin jälleen niitä kaikkia tärkeitä ja läheisiä, jotka elämässäni nyt vaikuttavat, ja kuinka täpärällä on ollut, etten tuntisi niitä lainkaan. Ajatus tekee minut joka kerran hieman heiveröiseksi, tuntuu kuin menettäisin ne kaikki hetkeksi vain siksi, että on niin epätodennäköistä että ne ovat ne, juuri ne minulle. Sitten tulee se huojennus ja valtava lämpö: että ne ovat minun, ovat ne, ja että kävipä tuuri.

Ja ettei valitsemista voi välttää. Ratkaisuja on tehtävä, vaikkei näkisi reitistään kuin ensimmäiseen mutkaan.
Before he was unable to make a choice because he didn't know what would happen. Now that he knows what will happen, he is unable to make a choice.

tiistai 26. lokakuuta 2010

Kerrankin saattaa omistaa aikaa aivan pienen hetken

Toisinaan tuntee aivan yllättäen näkevänsä hetken suoraan vieraan ihmisen elämään. Nousen liukuportaita, ohi parkkihallin valoja korjaavan sähkömiehen. Miehen punapigmenttinen tukka hehkuu aivan läheltä kuumottavan polttimon valossa ja yhtäkkiä tiedän, mille se näyttää lauantaisaunan jälkeen, istuessaan taloyhtiön saunan terassille viilentelemään, herkullisesti hikoileva olutpullo kädessään ja kasvot vaaleanpunaisiksi löylyteltyinä.

Lenkkeilen Töölönlahden rannalla sateen muhentama lehtipuuro lenkkareiden alla nuljuen. Olen niin läsnä etten edes muista milloin: jalat jaksavat ja keuhkot, tuntuu että juoksua voisi jatkaa suoraan maan ääriin saakka. Vastaan juoksee kahden, kolmen, neljän vantteran teinipojan muodostamia joukkueita, jotka hihkuvat ja läpsivät ylävitosia kohdakkain sattuessaan. Ne ovat selvästi lätkäjunnuja, juuri sillä tavalla rentoja ja fysiikaltaan kantikkaita, tottuneet luottamaan kroppaansa ja sen pystyvyyteen sekä jengiin, joka huolehtii arvoista ja lihashuollosta.

Monen toivottoman ja alakuloisen viikon jälkeen kaikki tuntuu taas mahdolliselle. Olen sylissäsi, ihan lähellä. Vitsailet jotain hellää ja näen taas hymyssäsi sen pienen pojan joka joskus olit, joka yhä olet. Sellaisina hetkinä tunnen oloni kokonaan lämpimäksi ja sisältä pörröiseksi enkä voi saada sinusta kyllikseni.


Mul on häilyvä mieli
ja levoton sielu
Mä en osaa päättää
vaikka tiedän mitä haluan
Sun näkymätön kruunus,
oot kuin aatelissukuu
Sä vain sanot mun nimen
ja se on siinä

Musta vain niin vahvasti tuntuu
et me kyllä pärjätään
Mun ei tarvii kuin kuulla sun äänes
ja mä tiedän
Meidän rakkaus on jotain niin suurta,
et vaikka juuri nyt me kärsitään,
niin sen turvin, sen siivin, sen voimin
me selvitään

Sun huoles mua painaa,
ethän sä edes nuku
Mitä ikinä voisin
niin sen tekisin
Ja tää ainainen kiire
en katso taivasta koskaan
Meidän haaveet on kahlittu
maata kulkemaan

Mut musta vain niin vahvasti tuntuu
et me kyllä pärjätään
Mun ei tarvii kuin kuulla sun äänes
ja mä tiedän
Meidän rakkaus on jotain niin suurta,
et vaikka juuri nyt me kärsitään,
niin sen turvin, sen siivin, sen voimin
me selvitään

- Laura Sippola: Kuuntele

sunnuntai 24. lokakuuta 2010

Onko teillä niitä julistimia?

Tämänvuotiset Heppageimit on jälleen paketoitu odottamaan seuraavaa syksyä. Viikonlopun aikana mietin muun muassa seuraavia:

Onkohan heppatyttöys yksi niistä sairauksista, jotka eivät lailla syömishäiriön koskaan oikein parane? Että, vaikken enää milloinkaan edes paijaisi uljasta kavioeläintä, en pääsisi yli siitä tunteesta, siitä kaipauksesta joka tuntuu fyysisenä aukkona jossain vatsan yläpuolella tietyssä kohtaa? Että tietäisin tarkalleen, mille se karva tuntuu kämmenen alla ja jouhet sormissa, miten satula narskuu keventäessä, mille tuntuu alla keinuva käynti vastapudonneissa lehdissä ja uhkarohkean kova ja siksi niin mahtava laukka tuoksuvalla sänkipellolla? Etten koskaan lakkaisi uneksimasta, toivomasta, suunnittelemasta? Ikävöimästä?

On omituista, että on ihmisiä - ja ympäristöjä - jotka näkee vain tiettynä aikana, tietyssä tilassa. Nyt, neljäntenä geimivuonnani tunnen jo valtaosan vapaaehtoisten vakihahmoista ainakin kasvoilta, vietän neljä perättäistä päivää heidän kanssaan aikaa lähes ympärivuorokautisesti, enkä sitten ole missään tekemisissä yhtenätoista seuraavana kuukautena. Miten joka vuosi silti solahdetaan siihen samaan olemisen malliin keskenämme, ihan vain puitteiden ansiosta, eikä oikeastaan mikään ole muuttunut vuodessa.

On olemassa ihmisiä, joiden kanssa voisi viettää päivät keskustellen: niitä näitä, yhdentekeviä, kepeitä. Vakavia, syviä, tärkeitä. Mitä vain ja kaikkea sekaisin.
Ja sitten on niitä, joiden kanssa ei tahdo päästä edes small-talkiin, koska niille ei vain keksi mitään sanottavaa.
Ja miten niitä ensinmainittuja löytää, joskus täysin epätodennäköisistä paikoista, ja miten niistä tuntuu samalle ja miten palkitsevaa se on, että saa pitää yhden sellaisen itsellään, osana jo ennestään satumaista ystävien rinkiään.

Minä olen toisinaan neuroottinen ja itseäni paniikkiin kehässä läähättävillä ajatuksillani lietsova inttäjä. Eikö nyt kuitenkin ja ei kai vaan ja sano sitten ja vastaavastaaVASTAA! Silloin tyynnyttävintä on, kun toinen sanoo ettei ole mitään hätää ja kaikki on ihan hyvin ja mä soitan sulle taas huomenna. Siihen ei tarvita enempää, minä uskon sitä ja rauhoitun kuin koiranpentu syliin, ja miten se osaakin aina juuri oikealla hetkellä.

Kun naurat puhelimessa, kolmentuhannen kilometrin päässä mutta aivan vieressä, monta kertaa puhelun aikana ja kuulostat hetken sille kuin vuosia aiemminkin, se tuntuu samalle kuin helmikuussa kun näkee auringon ensi kertaa pitkän pimeyden jälkeen, eikä sitä melkein enää muistanut todeksi ensinkään, niin upea se on. Minunkin alkaa tehdä mieleni tapaksia ja viiniä ja kahdenkymmenen neljän asteen lokakuisia päiviä, mutta eniten olen onnellinen siitä että sinä saat ne ja että se tekee sinut hetkeksi kevyeksi ja valoisaksi. Se saa minutkin uskomaan, että tälläkin vuodella on loppunsa, että kaikella on rajansa.

tiistai 19. lokakuuta 2010

Day 19 - A song from your favorite album

Tätä teemaa pitäisi kai tarkastella sellaisesta elämäni levy -näkökulmasta ja käsitellä sellaista levyä, joka on kaikkien aikojen suosikki ja jotenkin parasta ikinämissäänkoskaan.

Minulla on taipumuksena hullaantua asioista aika totaalisesti. Senpä vuoksi valitsen tähänkin luonteelleni uskollisena levyn ja biisin, johon olen tutustunut alle viikko sitten, mutta joka on minusta juuri nyt aivan mieletön. Olin viime perjantaina vapaapäivällä, minkä vuoksi poikkesin torstaina töistä päästyäni jälleen Karhupuiston Makuunissa. En sielläkään ikinä malta tyytyä vain yhteen elokuvaan kun aina löytyy vähintään kaksi jotka on pakko nähdä, ja siitähän on sitten aina seurauksena stressi ja päänpuristus ja tomaattikeiton värisinä hehkuvat silmät kun niitä leffoja on pitänyt vahdata yöhön saakka - tai vaihtoehtoisesti kohtuuttomat itsesoimaukset ja syyllisyys, kun joutuu palauttamaan jonkin filmin katsomattomana liikkeeseen. Niinhän minä nytkin tein ja vuokrasin Kick-Assin ja sitten tasapainon vuoksi vielä The Runawaysin vaikka siinä olikin oikein kanteen painettuna väsyneen Kristen Stewartin nimi. Kick-Assin katsoin jo samana iltana enkä oikein tullut vakuutetuksi. (Minusta muuten liian monet elokuvat potevat nykyään mammuttitautia paitsi mitaltaan myös lajityypiltään: ei oikein luoteta siihen, että yksi linjakas suunnanvalinta kantaisi, vaan roiskitaan varmuuden vuoksi paria muutakin genreä sekaan, hyppysellinen lepakonkynsiä, ja katsotaan mitä tapahtuu. Paskaahan siitä seuraa.)

Seuraavana päivänä minun piti siivota, muttei huvittanut. Niinpä katsoin The Runawaysin ja rakastuin. Tänään hankin käsiini niiden levyjä ja luukutin tätä sekä Queens of Noisea aivan totaalifileissä.
Joissain asioissa olen hirmuisen helppo.

- The Runaways: Cherry Bomb levyltä The Runaways

torstai 14. lokakuuta 2010

I can take the trouble, 'cause I'm sixty feet tall

Minä olen väsynyt ymmärtämään. Niitä, jotka eivät koskaan ole ajoissa. Niitä, jotka eivät hoida hommiaan. Niitä, jotka oho eivät huomanneet tai vitsit ihan unohtivat. Niitä, jotka toimivat sovitun vastaisesti; niitä, joiden kanssa on turha sopia sillä aina tulee jotain joka muuttaa kaiken, jotain tärkeämpää tai kiireellisempää.
Olen lopen kyllästynyt joustamaan, antamaan tilaa ja aikaa, venymään. Kutistumaan.
Minäkin haluan olla kohtuuton, epäreilu, sietämätön. Erityiskäsittelyä vaativa ja vastaanottava.

Ne asiat, joita oikeasti, oikein todella haluan, ovat tässä maailmassa harvassa, mutta niiden kanssa minä olen vakavissani. Niissä asioissa minä myös olen selvästikin aina se, joka haluaa enemmän; niinpä minä olen aina se, joka jää hieman nälkäiseksi eikä koskaan saa kyllikseen. Ja minä olen uupunut tyytymään, suostumaan. Hillitsemään itseäni, kyyristymään mahtuakseni.
Tahdon tahtoa, ja tahdon tehdä sen koko mitaltani.

Tänään oli sellainen päivä, että pää tuntui olevan täytetty hienolla hiekalla. Ajattelin ihmisiä, jotka hakevat toisiaan töistä ja tekevät toisilleen illallista valmiiksi. Ajattelin alati syntyviä lapsia, joilla on ehjä perhe: kaksi vanhempaa ja uusi, merkillinen elämä. Ajattelin niitä juttuja, joihin tarvitaan kaksi: niitä joissa kaksi on eduksi ja niitä joissa se on välttämätöntä. Ajattelin onnellisia asioita, jotka saavat minut sanomattoman surulliseksi; tuntuu kuin olisin äkkiä aivan ontto ja hervoton, kyvytön pitämään itseni pystyssä. Entä jos? Entä jos ei?

Yöllä en taaskaan nuku. Mikä minä sinulle olen? Miten meidän käy? Komennan itseäni kuin uppiniskaista lasta: nyt ei ajatella tollasia, nyt nukutaan!
Enkä ensimmäistä kertaa vastaa viestiisi.

tiistai 12. lokakuuta 2010

I'll take you for a ride, I am a garbage truck

Minun on jo monta päivää pitänyt kirjoittaa jotain oikeaa, monesta eri aiheesta.

Siitä, miten säikähtänyt poika ajoi viime keskiviikkona vahingossa vähän minun ja Fättiksen päälle Pitskun liikenneympyrässä, miten Fättis on nyt pajalla korjattavana (ja minulla sitä hirmuinen ikävä) ja minun ei-murtunut ranteeni ja keskisormeni kestävät salitreeniä jo aivan hyvin; siitä, miten ensimmäisenä tantereesta kohottuani huusin sille pojalle nenäkkäästi ja raivoissani että et sit vissiin paljon peileihin kattele ja kun ambulanssikuski kommentoi verenpainettani mitatessaan kohonnutta alapainetta kuittasin sen olevan varmastikin reaaliaikainen vitutuskäyrä; siitä, kun istuin saman illan aikana ambulanssissa-maijassa-hinausautossa-Tattarisuolla bussipysäkillä-ensiapupolilla ja sain kotimatkaan kulumaan näillä keinoin yhteensä 5 tuntia; siitä, kun lauantaina kävin hiippailemassa samaisessa ympyrässä kuvaamassa jarrutusjälkiä kuin parempikin agentti.

Siitä, miten samaisena aamuna luin Hesarista Johanna Korhosen kolumnin yhden kirjan omistajista (HS 6.10.2010 C1) ja tunsin tarvetta hurrata ääneen:
"Huumorintaju on yhtä kuin suhteellisuuden taju - - Huumori on asioiden suhteellistamista. Suhteellisuudentaju on hyvin lähellä sivistyksen käsitettä. Siksi myös huumori ja sivistys ovat läheistä sukua. Kumpaankin tarvitaan monta kirjaa."
; siitä, miten jätin viime keskiviikon Hesarin C-osan sängyn viereen odottamaan iltaa, jolloin ajattelin asiasta blogata; siitä, miten piti odottaa viikko, että ehti jäsentää tämän asian sanoiksi edes näin typistyneessä mittakaavassa.

Siitä, miten olen päässyt pyörättömänäkin ajeluille mukaan ja miten hassun pollealle tuntuu kun kokenut ajaja mainitsee hyväksi kyydissäistujaksi, kehu pullistaa rintakehää kuin tärkeämpikin tunnustus; siitä, miten viihtyisän intiimille tuntuu painautua kuskin selkää vasten tiukoissa mutkissa, kietoa kädet sen ympärille ja tuntea kämmentensä alla sen hengitys - ja miten hämmentävälle, kun pysähdytään ja oikaistaan selkä ja yhtäkkiä pitäisi taas puhuakin vaikka toivoisi vain ettei tie loppuisi koskaan ja kontakti olisi aina sellaista, luontevaa, välttämätöntä, ilmiselvää ja ikuisesti kestävää.

Semmoisista.


Minä pidän syksystä ja sen päivistä: viiltävästä auringonpaisteesta ja sellaisesta tuulesta, joka pöyhii ajatukset mennessään ja jättää vaatteisiin kesyttömän tuoksun. Raudanvärisestä pilvisyydestä, joka saa ilman lemuamaan vastajarrutetuilta raitiovaunukiskoilta ja päivän muistuttamaan sukellusta vesiliukumäen tunneliin. Kaupungista täynnä ihmisiä, muiden kulkureitteihin sovitettavista askelista, Kampin K-kaupassa toisiaan lempeästi tönivistä nuoristapareista.

Pidän minä syksyn öistäkin: kun Pitkältäsillalta katsottuna Merihaka on täynnä pikkuisia timantteja ja Helsinki tuntuu isommalle kuin rajansa. Kun kotimatkalla ohittaa monia valaistuja ikkunoita eikä tahdo malttaa pääsyä omaan kotiin, niiden valojen piiriin. Kun tekee mieli leipoa omenapiirakkaa ihan spontaanisti, muttei oikeastaan halua kutsua ketään syömään sitä.

Ostin tänään matkakorttiin seutua. Pyysin myyjää laittamaan viimeiseksi voimassaolopäiväksi jouluaatonaaton. Kotimatkalla A-junassa tuntui ihan arjelle - hyvälle.

maanantai 11. lokakuuta 2010

Day 16 - A song that you used to love but now hate

Oli aika, jolloin pateettisena parikymppisenä tulin aina baarista kotiin surkeana tai vähintään kiukkuisena. Jos satuin olemaan yksin, illan pakollinen ohjelmanumero oli tämän soittaminen stereoista, naapureiden mielestä varmasti tarpeettoman kovalla. Usein myös käperryin sängyn jalkopäähän huomionkipeäksi keräksi ja pyrin tiristämään muutaman kyyneleen sille sanoinkuvaamattomalle draamalle, jota myös elämäkseni kutsuttiin.

Nykyään, kenties juuri tästä syystä, minun on hieman vaikea kuunnella tätä kappaletta. Myötähäpeä, nolostuminen, vaivaannutus - miksi ikinä sitä tahtookaan kutsua, se on musertava ja aiheuttaa kiusaantunutta vääntelehtimistä sekä kasvojen alueen verenkierron hetkellistä kiihtymistä.

Minusta on muuten hieman huolestuttavaa, että tämä kaveri on saanut itsensä listalleni jo toistamiseen. Olisipa minullakin jotain siistejä salaisuuksia eikä tällaisia noloja Simba-paitoja vain.

- George Michaels: Careless Whisper

sunnuntai 10. lokakuuta 2010

Day 29 - A song from your childhood

Ne, jotka ovat viettäneet kanssani aikaa karaoke-ravintoloissa, tietävät tämänpäiväisen valintani tuskallisen hyvin. Syytän mieltymyksestäni äitiäni, jonka suuri suosikki Kirka jostain syystä oli. Muistan, miten joskus kun olin ehkä noin viisi vuotta olin äidin mukana Vierumäellä (tai jossain muualla) kurssipäivillä. Siellä oli iltaohjelmana Kirkan keikka ja minä menin aivan pähkinöiksi koko hommasta. Äiti yritti saada minut hakemaan itselleni nimmarin, mutten muista meninkö - muistan vain että ujostutti niin että muutuin melkein läpinäkyväksi.

Aikuisena kontaktini Kirkaan säilyi, kiitos yhteisen lenkkimaastomme. Tuon tuosta Tölikkää ympäri tarpoessani vastaanjuoksi tuo yleisön suosikki, hien kiiltäessä laajoilla kasvoillaan. Enkä käynyt pyytämässä nimmaria vieläkään.

- Kirka: Hengaillaan

tiistai 5. lokakuuta 2010

Day 10 - A song that makes you fall asleep

Lapsena ystäväpiiri valikoitui useimmiten maantieteellisesti tai muiden käytännön tekijöiden perusteella. Preferensseillä ei välttämättä ollut mitään merkitystä: jos vanhempien ystäväpariskunnan lapset olivat nyhveröitä itkeskelijöitä tai sadistisia despootteja, ei sille oikein voinut mitään. Niiden kanssa piti leikkiä, tykkäsi tai ei, koska muutakaan mahdollisuutta ei ollut.
Meidän mökkinaapurissa lomaili tyttö nimeltä Saara. Koko perhe oli kovaäänisiä (jopa meihin verrattuna) ja Saaran isä oli poliisi, joka tykkäsi juoda viinaa lomallaan - se oli ihan kiltti mutta hirveän meluisa, ja meidän puolella siitä puhuttiin sillä tavalla merkitseviä katseita keskustelukumppaniin luoden.
Saara on elossa edelleen ja pitää maailman kammottavinta vauvojenkuvablogia, mutta se ei onneksi kuulu tähän mitenkään.

Saara teki luonnollisesti vastavierailuja meidän toisellekin mökillemme. Siellä nukuttiin parvella ja Saara kuunteli joka ilta Walkmaneillaan Guns N' Rosesin Use Your Illusion I:stä itseäänitetyllä c-kasetilla kunnes nukahti. Koska kasetit olivat tavallisesti aina pidempiä kuin mihin musiikkia riitti, nokkelimmat äänittivät suosikkikappaleensa loppuun vielä uudelleen. Saaralla taisi olla 90-minuuttinen kasetti, jonka toiselle puolelle koko alkuperäinen kasetti mahtui. Toiselle puolelle oli äänitetty pelkästään tätä biisiä; sen Walkman oli niin kehittynyt, että osasi itse kääntää kasetin puolta.
Saaralla meni aika monet patterit sinä kesänä.

- Guns N' Roses: November Rain

I had a pretty pony, her name was Lucifer

Minulla on nyt jo ikävä Fättistä, vaikka se on edelleen minulla täydessä ajossa eikä talviteloilla päinkään. Minä pidän kamalasti siitä mekaanisesta lonksahduksesta, joka vaihdetta vaihtaessa kuuluu. Nautin, kun saan kaasuttaa valoista ensimmäisenä, aivan tarpeettoman kovaa ja moottoria huudattaen niin että keski-ikäiset tädit katsovat kulmiaan kurtistaen ja päätään paheksuvasti pyöritellen: naurettavaa ja sitä paitsi vastuutonta. Minusta on ihana kävellä aamuisin ulos rapun ovesta kankeasti peltihousuissa, kypärää roikottaen pyörän luo, nuuhkia loputtoman laajaa aamutaivasta ja Meiran tehtailta päin leijuvaa kahvintuoksua. Ja vaikka tuntuukin hoopolle uhrata aamuisin kymmenen minuuttia tukan laittamiseen kun kypärä tappaa kampauksen kuitenkin, ei se oikeastaan haittaa ollenkaan.

Sitä, kun kesken kesän kuumimman päivän ajoretken pysähdytään jossain Pellingissä tai Porkkalassa hylätynnäköiselle huoltikselle juomaan kupilliset kitkerää kahvia ja kuittailemaan toisillemme hyväntahtoisesti, otetaan vastaan setien kiiluvia tuijotuksia ja hymyillään hämillisesti ruotsiksi vastaavalle tarjoilijalle.
Sitä, kun tullaan vähän liian lujaa kireään kurviin, joka vain jatkuu ja jatkuu ja pyörä kääntyy silti ja tuntuu että tienpenkan heinät pyyhkivät polvea ja ylitse pyyhkii sellainen adrenaliinivuo että siihen on hukkua; kun tie hyppää ensin ylös ja sitten jyrkästi alas ja miten kun vauhtia on kylliksi vatsa jää hieman jälkeen ja sen tunteen takia on ihan pakko vähän hihkua ääneen.
Sitä, kun satumaisen kuulaana syyspäivänä ajetaan kapeaa, koivujen reunustamaa tietä ja kesken kaiken pikkuinen tuulenpuuska saa kullanväriset lehdet myrskyämään ympärillä niin, että tuntuu kuin ajaisi pyrypallossa.
Sitä, miten huomaa vähä vähältä osaavansa paremmin, luottavansa enemmän, pärjäävänsä itse. Ja kun ei osaa, on aina muutama joilta kysyä, eivätkä ne ilku ollenkaan vaan ovat veljellisiä ja reiluja ja ehkä vähän ylpeitäkin kun pyydän niiltä apua.

Miten ihmeessä minä jaksan kokonaisen talven ilman?

maanantai 4. lokakuuta 2010

Day 06 - A song that reminds you of somewhere

Tämän kanssa minulla oli suunnattomia vaikeuksia ymmärtää tehtävänantoa. Onneksi ystäväni Nuu on minua niin paljon älykkäämpi, että hoksasi minun työntäneen epähuomiossa ylimääräisen preposition otsikkoon. Noinhan se on paljon hahmotettavampi. Ja nyt olen maininnut Nuun molemmissa päivän postauksissani, mikä on ehkä jonkinlainen arvo itsessäänkin.

No niin, takaisin asiaan. Kesän 2002 vietin Amerikan Keskilännessä, ranchilla työskennellen. Kuulostaa paljon hohdokkaammalle kuin itse asiassa olikaan: työpäivät olivat 14-tuntisia, hevoset visvaisia ja rupisia ja turistit ylipainoisia. Vuokraisäntämme antoi kuitenkin meidän ajaa uutukaista Dodgen pickupiaan. Siinä oli cd-soitin ja me olimme juuri löytäneet Nellyn. Luukutimme tätä täysillä luu ulkona ja elimme niin reunalla kuin jaksoimme. Se oli siistiä. Edelleen kun kuulen tämän, muistan ne omituiset ajat: sen kesän ja vielä kaksi seuraavaa talveakin, kun päivystimme silloisella The Clubilla neiti Sammakon kanssa kun emme voineet olla kotonakaan. Ja mitä siitäkin sitten seurasi, silloin helmikuussa 2004.

- Nelly: Hot in Herre

sunnuntai 3. lokakuuta 2010

Day 26 - A song that you can play on an instrument

Lapsena osasin soittaa viululla lähinnä jotain typeriä etydejä. Asteikot ehdin aina melkein unohtaa ennen kuin niitä kuulusteltiin.
Nokkahuilussa olin ihan taitava ja soitinkin meidän ala-asteen nokkahuilukerhossa (!) alttonokkista, mikä oli kaikkein vaikein niistä, sillä sen viritys on ratkaisevasti erilainen kuin sopraanossa (tenorinokkiksessakin on eri, mutta se on helpompi ja bassokin on kai olemassa, mutta meillä sitä ei ollut ollenkaan joten sitä ei lasketa).
Saksofonilla treenailtiin kaikkia ihan oikeasti kivoja biisejä, myös helpohkoa jatsia tietysti mutta vaikkapa Stevie Wonderia meni viihdeorkassa ja sensemmoista.

Noita soittimia en kuitenkaan ole enää pitkään aikaan lähestynyt, ja koska tässä yhteydessä laulu olisi ihan tyhmä instrumentti, valitsen kitaran. Tästä viikonlopusta pitää kirjoittaa joskus vaikka huomenna ihan omakin postaus, sillä se on ollut hyvin lähellä täydellistä kaikin puolin. Yksi erityisen kiva juttu siinä oli tämänpäiväinen soittotunti, ensimmäinen moneen kuukauteen. Kerrankin olin tehnyt kotiläksyt, eli miettinyt kappaleita joita tahtoisin soittaa. Tämä oli yksi niistä. Tätä olen harjoitellut itsekseni jo etukäteen, ja jos ei tarvitse soittaa kovin nopsasti (eikä onneksi tarvitse kerran molemmat ovat slovareita), en juksaa paljonkaan kun sanon että osaan soittaa nämä kummatkin. Näitä on sitten Mogulin sanoin hyvä laulella suihkussa kitaran kanssa.

- Creed: One Last Breath, Pink: I Don't Believe You

lauantai 2. lokakuuta 2010

Day 21 - A song that you listen to when you’re happy

Tässä yhteydessä en tiedä, tulisiko happy kääntää iloiseksi vai onnelliseksi. Lähestyn aihetta ensinmainitun tulkinnan kautta; oman haasteensa tähän tuo sekin, että ainakin omalla kohdallani iloa on hyvin monen sävyistä ja luonnollisesti monista eri lähtökohdista kumpuavaa, mikä puolestaan vaikuttaa siihen, puhutaanko ilosta riehakkaana, juhlintaan valmiina tunnetilana vaiko kenties jonakin tasaisempana hyväntuulisuutena. Tässäkin valitsen vaihtoehdoista ensimmäisen.

Riehakas ilo vaatii lystikkäitä ja rytmisiä kappaleita tahdittajakseen. Kontrastit ovat aina olleet lähellä sydäntäni: lauletaan hupsuja riimejä hyisellä pokerilla, ojennetaan tuimasti kanssakulkijoita hilpeän sävelmän päälle. Näistä aineksista saadaan tämän päivän valintani, joista toisessa lauletaan vuokra-ajurista nimeltä Ilpo ja toisessa, no, siinä käy ilmi lähinnä se, kenestä ei ole kyse.
Kyllä nyt on riemukasta!

- Kari Peitsamo: Ilpo, Ting Tings: That's Not My Name