sunnuntai 27. kesäkuuta 2010

Pee on the ground and jump around

Alan vähitellen ymmärtää maaseudun autioitumisesta huolta kantavia. Ajoin Saareen huvin, vaihtelun ja moottoriteiden välttelemisen nimissä vanhoja valtaväyliä, niitä, joita minun lapsuudessani käyttivät kaikki, sillä ne olivat isoimpia ja hienoimpia mitä oli. Silloin moottoritie ulottui Munkkivuoresta Lohjanharjulle, minkä jälkeen jurruutettiin yhdessä katkuisessa jonossa loppumatka, ohituskaistoja kuumeisesti odottaen ja suorien tienpätkien katkoviivakuvitusta kytäten. Kesänopeudet olivat kategorisesti maksimissaan 80 km / h, joitain satasen osuuksia ja isompien risteysalueiden hitaampia kohtia lukuunottamatta. Saukkolassa oli markan aamupuuro, Lahnajärvellä jätskitauon paikka, Hiidenvedellä aina motoristeja parkissa ja Ykköspesällä joka vuosi yhä uudestaan hihityttävä nimi.

Nyt on motaria koko matkan mitalta Helsingistä Turkuun ja senkin jälkeen hyvinhuollettua kestopäällystetietä miltei rantaan saakka. Vanhalla ykköstiellä ei liikkunut mennessä ketään eikä tullessakaan kuin muutama eksynyt turisti; Lahnajärveä ei enää ole eikä Ykköspesää, kaikki huoltoasemat ovat kai kahta kylmäasemaa lukuunottamatta lopettaneet ja jättäneet jälkeensä surullisen rapistuneita huoltorakennuksia ja autioita asvalttikenttiä.
Nostalgiaan uponneen, urbanisoituneen kolmikymppisen leiman uhallakin: minä muistan, miten lapsuudessani Lahnajärvellä oli vesipuisto, jonne ajettiin Karhuniemen mökiltä saakka, millaisille vesiliukumäen saumakohdat tuntuivat pienissä uikkaripakaroissa, kuinka puiston muoviset rannekkeet viiltelivät armottomia haavoja sääriin ja käsivarsiin. Kun minä olin lapsi, express-bussitkin pysähtyivät Lahnajärvellä niin, että pienenkin ihmisen kieli ehti lipoa jätskitötterön rauhassa loppuun saakka. Myöhemmin vesipuisto purettiin ja bussitauko lyheni vain autonvaihdon mittaiseksi. Nyt olisin tahtonut kurvata pihaan, juoda kiireettä kupposen ja katsella ympärilleni. Ei vain enää ollut vanhojen opastekylttien lisäksi mitään, mitä katsoa - kahvista nyt puhumattakaan. Piti jatkaa seuraavalle ABC:lle.

Vanhan kotikaupungin ohi ajaessani en voinut olla vilkuilematta sivuilleni: tuota mäkeä poljettiin kotiin kartsalta, alaikäisinä omppuviinihuppelissa mutkitellen; tuolla kevyen liikenteen väylällä tuuli aina vastaisesti tallille polkiessani; tuolta pilkottaa vielä se laukkasuora ja sen päässä mäki, johon kerran talvella kaadoin sen kaikkein parhaan suomenhevosen hokkien lakattua pitämästä; tuolla asui se koulukaveri, jolla oli kohtuuttoman pitkä koulumatka ja kotipihassa oikea navetta; tuosta risteyksestä käännyttiin seurakunnan leirikeskukseen, jossa riparin jälkeen elämä tuntui täysin valmiilta ja ihan aikuiselta jo. Tuntui hiukan haikealta, ja myös omituiselta: vaikka uusi motari on tuonut uudet liittymät ja muokannut siten myös lähikaupunkien maisemaa, peruselementit ovat silti paikoillaan. Pikkukaupunkien seisova vesi, joka kesäisellä ohikulkumatkalla saattaa näyttää tovin houkuttelevan uneliaalle, vehreä torinympärys viehättävän pittoreskille, paikallisella murteella laaditut tienvarsimainokset hymyilyttävän hilpeille. Enpä viisitoista vuotta sitten tiennyt ajavani jonakin päivänä tästä ohitse, moottoripyörällä, ylinopeutta, pysähtymättä.

Otsikon oli tarkoitus viitata juhannuksenviettoon mökkiolosuhteissa, puskapissaan ja yleiseen säntäilyyn. Sain kuitenkin jälleen kerran todistusaineistoa siitä, että parasta ennen -päiväykseni on auttamattomasti mennyttä ja juhannus painottui säntäilyn sijaan pöydän ääressä spekulointiin. Puskapissa toki ei ollut muuttunut miksikään, joskin polvinivelet rutisevat kyykistyessä enemmän kuin ennen.
Kun ei jaksa nähdä vaivaa kutsuakseen isoa lössiä ihmisiä juhlimaan seurakseen, vaan preferoi vapaan agentin roolia äitinsä ja sukulaistensa keralla viihtyen; kun alkaa pitää serkkujensa (vaivihkaa kouluikäisiksi varttuneiden) lasten seuraa ihan virkistävänä ja lystikkäänä sen sijaan että pitäisi sitä vain eksoottisena ja enimmäkseen rasittavana; kun neljä tuntia prätkän päällä saa niska-hartiaseudun niin jumiin, ettei siihen tepsi edes hieronta. Kun ei jaksa valvoa auringonnousuun saakka vaikka tunnelma on hyvä ja juomaa riittää; kun malttaa lauantain ottaa rauhallisesti ja mennä nukkumaan varhain jaksaakseen ajaa seuraavana päivänä turvallisesti kotiin; kun kotiinpäästyään tuntee voimakasta tarvetta fyysiselle rasitukselle ja lähtee niine hyvineen lenkille - ennen ei todellakaan olisi sunnuntaina vielä kyennyt.

Ehkä vähän surettavaa. Paxien aikaankin olen ansiossa, enkä minä kuitenkaan olisi kahta päivää edes jaksanut.

keskiviikko 23. kesäkuuta 2010

The heart of the matter

Viikonloppuna dvd-soittimeni hajosi. Digiboksin kovalevy levisi jo muutama viikko sitten: sillä näkee edelleen telkkaria, mutta tallentaminen ja tallennettujen ohjelmien katselu ei enää onnistu. Ensimmäiset kolme päivää olin lohduton ja katkera, surin kaikkia niitä aarteita ja lempiohjelmiani, joihin en enää tuota kautta saisi kontaktia.
Sitten nostin leukani pystyyn, lakaisin bittipölyn huppariltani ja reipastuin. Kun lauantainen vuokraelokuvasessio piti sitten suorittaa yllättäen läppäriä apuna käyttäen, olin jo miltei tyyni. Maanantaina kävelin Clas Ohlsonille ostamaan näyttöpiuhan, jonka kotiin päästyäni asensin. Nyt voin katsoa myös nettiohjelmistoa sekä muutakin läppärini sisältöä halutessani ison televisioni ruudulta. Tunnen jälleen kerran olevani kyvykäs ja pystyvä, ja se saa oloni varmaksi ja hyväksi: minä pärjään.

Huomenna pääsen jälleen Saareen. Toivon osaavani nauttia sekä matkanteosta että päämäärästä, liikaa haikailematta ja hetkeen keskittyen.

Minua pelottaa että kyllästyt. Että sanot - tai mikä vielä pahempaa, et sano, ainoastaan annat ymmärtää - ettet enää halua tätä, ettet tahdo minua, että sinulle riittää. Sillä minulle sinä olet se, jota ajattelen halutessani soittaa jollekulle ja kertoa päivän kommelluksista. Sinä olet se, jonka tahdon vierelleni Saaren kalliolle kuuntelemaan merta; se, jonka vuoksi ajan sääreni ja vaihdan lakanat; se, jota kaipaan, kun PMMP:n keikalla on balladien vuoro, sen, joka on meidän yhteisemme ja sen toisen, jonka usein olen kokenut omakseni vuoksesi. Sinä olet se, josta en koskaan saa kyllikseni. Monta asiaa, jotka tahtoisin kertoa. Monta, joista tahtoisin kuulla.

sunnuntai 20. kesäkuuta 2010

Sanot vaan "niinpä".

Sain tänään pienen aavistuksen siitä, millaista moottoripyöräily parhaimmillaan voi olla. Pienellä tiellä, auringon paistaessa, kesän puskiessa tajuntaan joka aistista: pökerryttävät, miltei unohtamani maalaistuoksut, lähes väkivaltaisen räikeä kasvillisuus - ja moottorin vaiettua ympärillä suhiseva äänettömyys. Kun vanhalla, lähes tyhjällä valtatiellä motittuu verkalleen köröttävän pakettiauton tai peräkärryä vetävän farmarisitikan taakse eikä oikeastaan edes haittaa ajella tovi alinopeutta; kun sitten alkaa tuumia, ettei haittaisi saavuttaa edes sitä pyöreän keltaisen merkin keskellä annettua nopeutta ja edessä avautuu tyhjä suora kuin tilauksesta; kun kurkistaa olkansa yli, nappaa vilkun päälle ja avaa hanan, lentäen seitsemästäkymmenestäviidestä sataankahteenkymmeneenkolmeen ajassa, jonka pienen ajoneuvoyhdistelmän ohittaminen vie.
Yhteensä viisi tuntia satulassa viettäneenä tunnen hanurini olevan jauhelihamureketta, minkä lisäksi oikeassa kämmenessäni on ihan oikea pitkulaisen muotoinen vesikello ja lonkkiani pakottaa tiiviistä polvipuristuksesta johtuen. Aika mukavaa.


Viikonloppu on muutenkin ollut hienoudessaan vertaansa vailla. Perjantaina juhlistimme Kuosmiksen 21-vuotispäiviä boolin ja suomiräpin voimin. Perustimme kokonaan oman rapkollektiivimme, nimeltään torstaisen kuntotestitulokseni hengessä ylipainoteemaisen Laardi Lumikit (myös rockbändimme, the Crazy Madness, sai uuden edition: Obese Crazy Madness - enemmän lihaa samalla rahalla!). Tästä seurasi luonnollisesti loistokkaita asioita, kuten oikeussalikeskustelua (läppäsin vaan vähän kun se piti niin ärsyttävää ääntä), lauleskelua lähijunassa, pulloittain halvennettua skumppaa ja eroottista paritanssia lauteilla.

Lauantaina olin jälleen kaksi tuntia onnellisempi kuin koskaan. Niinhän se menee, vaan miten se meneekin niin?
Lojuin koko päivän vuoteessa yöpaidassa lukuunottamatta sitä hetkeä, kun kampesin itseni Makuuniin vuokraamaan viihdykettä lojumisen tahdittamiseksi. Onnistuin valitsemaan kaksi erinomaista elokuvaa, joista ensimmäinen oli Taking Woodstock ja toinen uusi lempielokuvani, Whip It: Drew Barrymoren ohjaama ja miltei kokonaan naisten näyttelemä elokuva roller derbystä, naisten välisestä ystävyydestä ja sensellaisesta. Pidin siitä niin, etten tahtonut sen loppuvan lainkaan; olisin halunnut olla mukana taklaamassa, ruokasotimassa ja juhlimassa niiden hurjien misujen kanssa. Päätin myös, että syksyllä pidän silmäni auki Helsingin roller derby -seuran järjestäessä rookie nightsejaan - uskon liikunnallisten lahjojeni viittaavan minihameissa ja verkkosukissa törmäilyyn.

Tänään toden totta ajoin itseni rakoille, minkä jälkeen lähdimme Fru Dahlian kanssa hankkimaan viikon kulttuuriannostuksen. Näimme viimein Miesten vuoron Kinopalatsissa ja toivoisin minulla olevani väsyneessä päässäni olevan sanoja, jotka tekisivät oikeutta tuolle dokumentaarisen elokuvan helmelle. Liikutuin, huvituin, järkytyin, enkä muista nähneeni mitään noin koskettavaa aikoihin. Toki voisin kritisoida elokuvaa siitä, että sen esittämä miesten maailma on valkoisten (esi)keski-ikäisten heteroiden, mutten halua keskittyä tässä siihen. Elokuvan miesten taustat ja tarinat olivat uniikit, sosioekonomiset statukset kirjavat, mutta aitous yhteistä - minun kyyneleeni herahtivat siinä vaiheessa, kun tutunnäköinen pullonkerääjädena puhui edellisenä kesänä kuolleesta vaimostaan: "Hän oli minulle kaikki kaikessa." Miesten tarinat liittyivät yhtä lukuunottamatta suhteisiin, paljolti isyyteen. Tämä lie ohjaajan tarkoituksenmukainen näkökulman valinta, mutta yhtä kaikki herkkää puhetta oli saatu talteen niin, että omakin sydän oli sen seuraamisesta vähällä pakahtua. Myös miesten tapa olla yhdessä, monologimaisesti tilittäen tai vaiti kuunnellen, lohduttaen toista viskihuikkaa tarjoamalla tai olkapäälle rohkaisevasti taputtamalla, tuntui kiehtovalle: siinä kaikki, enempää ei tarjottu eikä tarvittu. Siinä on jotain jylhän kaunista, sellaista katuporalla kaiverrettua. Ja mieskuorolaulu, siinä puolestaan on niitä aineksia, jotka panevat kylmät väreet kiirimään pitkin vartaloa, olkoonkin että loppuratkaisua joku saattaisi pitää samasta syystä imelänä ja laskelmoidun kosiskelevana. En minä.

Nyt olo on pitkästä aikaa tyyni joskin uupunut. Jokin on palannut elämääni, ehkä vain toviksi. Sangen kauniiksi ja nautittavaksi sellaiseksi.
Kunpa tämä pysyisi näin.

tiistai 8. kesäkuuta 2010

Aamiaistragediatiistai

Joskus muinoin, kun Panukin vielä bloggasi, sillä ja Nuulla oli hajutorstaiteemabloggauksia. Tänään Nuun kanssa puhelimessa juoruillessamme totesimme, että on olemassa kategoria nimeltä Aamiaistragediat - ja että niistä voisi tehdä teemabloggaussarjan. Niinpä tässä aloitan.

Aamuisin ihminen on usein hieman hauras ja kyvytön käsittelemään vastoinkäymisiä, omalla kohdallani esimerkiksi pahoja hajuja tai oikuttelevia esineitä. Aamiainen on myös päivän, ehkä jopa maailman hienoin ateria, minkä vuoksi sille pitää olla rauha, aika ja Hesari. Aamiaisen aikaan sattuvat kiusalliset takaiskut ovat siis raivostuttavinta mitään ja saattavat hyvinkin musertaa ihmisen henkisen kantin vähintään sen päivän ajaksi: ei ole lainkaan liioiteltua kutsua niitä Aamiaistragedioiksi (nimi Nuun luovuuspankista).

Minulle nimittäin sattui kaikkien aamiaistragedioiden isä ja äiti eilen. Olen ottanut tavakseni aamuisin aikaa säästääkseni meikata ja juoda kahvia samaan aikaan. Normiaamupalani koostuu Elovena-puurosta mehukeitolla höystettynä: nyt kuitenkin kaurahiutaleet olivat onnettomasti päässeet loppumaan, joten minun piti rakentaa itselleni viikonlopuille tavallisesti säästetty herkullisempi aamiaissetti voikkuleivistä ja jugurtista.
Istuin perusaamumeiningillä sängylläni selailemassa Facebookia, jugurttikulho sylissäni, meikkitarvikkeita valmiiksi eteeni asetellen. Tartuin luomivärisiveltimeen. Ja. Pudotin sen epähuomiossa jugurttikulhoon. Hupsoho.
Ensimmäinen reaktio: viivästynyt tyrmistys ja epäusko. Sitten: silmitön kiukku. Sitten: seestyminen ja vastahakoinen hymy. Lopulta: tilanteen ratkaisu ja siitä raportointi.

Vasta tapahtuneesta Facebookissa ilmoitettuani hoksasin, että joku fiinimpi ihminen olisi saattanut pitää jugurttiannosta tämän jälkeen pilaantuneena ja heittää sen roskiin. Minulla roskakoriin päätyi vain tahmainen sivellin; jugurtti solahti hyvällä halulla masuun.

Pallo Nuulle.

maanantai 7. kesäkuuta 2010

Äijjä

Kokosin juuri ihan itse, omin käsin ja ilman pienintäkään apua itselleni sängyn. Nyt istun uudella makuusijallani, puhtaiden petivaatteiden keskellä ja minusta tuntuu samalle kuin miehestä, joka rakensi perheelleen kodin kivijalasta kurkihirteen itse ja lopuksi hääti karhun sen pihalta. Kotona tuoksuu uusi huonekalu ja räiskäle, joita äiti toi sängynodotuseväiksi.

Viikonloppuna ajoin kaasukäteni rakkuloille ja virneen naamalleni. Matkaseuralaiseni olivat kovasti pitkämielisiä ja kohteliaita, eivätkä juurikaan piinaantuneet hitaaseen aloittelijan körötykseeni. Tunsin olevani osa jengiä hoippuessani ajon kangistamin jaloin ja kypärää roikottaen padon partaalla killuvaan ravintolaan lounaalle ja kiivetessäni sen päätteeksi jälleen tottuneesti satulaan; ajaessani jonossa kolmantena, vastaantulevien motoristien jättäessä kytkinkätensä suoraan sivulle moikatakseen koko ryhmäämme; kurvatessani tien reunaan ja keskustellessani muiden kanssa huutaen moottoreiden yli reittivalinnoista.
Ajaminen on niin uskomattoman, ylitsevuotavan, mielettömän kivaa, ja kesä niin hävyttömän alussa, etten enää edes keksi, mihin tämä kaikki vielä johtaakaan. Tuntuu vähän pakahduttavalle.

Juuri nyt en toivo kuin häiriötöntä ja syvää unta, sellaista, jonka aikana suorastaan kuulee kehonsa latautuvan hyristen, valmiina ponnahtamaan aamulla virkeänä ylös, valmiina uusiin seikkailuihin.
Sen lisäksi toivon muuatta paluuta, pidempää ja pikemmin koittavaa lomaa sekä kuivana pysyviä teitä. Hyvä on, ehkä hieman skumppaakin silloin tällöin.

torstai 3. kesäkuuta 2010

Mr Sandman, bring me a dream

Viime yönä unessani olin kaupassa. Olin siellä jonkun kanssa, jonkun miehen; se ei näyttänyt kenellekään jonka tunnen, mutta silti tiesin koko ajan täsmälleen, kuka se on, juuri sillä varmuudella ja tyyneydellä, jolla unissa ottaa vastaan mitä omituisimmatkin asiat.
Se oli minun, yksin ja kiistämättömästi minun. Saatoin kietoa käteni sen ympärille, kun se seisoi säilykehyllyjen edessä, eikä se paennut. Tunne turvasta ja rakastetuksi tulemisesta oli niin voimakas, että heräsin hymyillen.

Niitä kahdenkeskeisiä juttuja, jotka tekisi mieli kertoa kaikille koska ne ovat niin pakahduttavia mutta joista ei juuri siksi kykene hiiskahtamaan kenellekään. Öisiä hetkiä, jolloin havahtuu siihen että toinen painautuu selkää vasten unissaan, pitää kiinni lujempaa. Lämmin, karhea käsi omassani. Ne tuokiot, jolloin katsotaan toista silmiin lähietäisyydellä eikä mitään tarvitse sanoa sillä ihan kaikki on siinä. Että on joku, jolle kertoa kaikki ne hassut, merkityksettömät sattumukset päivän varrelta; että on joku, jota kannattaa ikävöidä.

Kaipaan läheisyyttä niin voisin syttyä tuleen.


Let's grow old together
and die at the same time
- The White Lies: To Lose My Life