Baby I've been here before, I've seen this room and I've walked this floor

"Ehkä säkin olet vähän masentunut", sanoo Dahlia ja minä jään miettimään. Olen hetkeä aiemmin kertonut, miten hyvistä ja riittävistä yöunista huolimatta väsyttää alati eikä mikään lepäämisen määrä tunnu riittävän.

Ennen olin innokas penkkikultturelli, kävin teattereissa ja näyttelyissä ja keikoilla ja tapahtumissa. Nyt en saa mitään aikaiseksi, mikään ei tunnu kiinnostavan sen vaivannäön edestä ja kun joku pyytää jonnekin, ajatuskin lähtemisestä ahdistaa kuin hartioista liian pieni takki.

Joskus pidin itseäni valveutuneena, maailman asioista edes etäisesti kärryillä olevana. Edelleen luen sanomalehden joka aamu ja nettilehtiä pitkin päivää, toisinaan katson uutisetkin, enkä silti tajua mistään mitään: mikä lentolakko, minä luulin että tuhkapilvi.

Kotona pyykit pesen ja tiskit, sen verran on pakko, mutta siivota en jaksa. Eteisestä olohuoneeseen kulkee polku paljasta lattiaa, sitä reunustavat vaateröykkiöt, likaiset ja puhtaat, sekä monisteniput ja mainoslehdet. Kynnysmatolla on lantsareista varisseita heiniä, keittiön lattialla kaurahiutaleita ja kajalkynän teroitusroskia.

Huomaan, että olen jo kahdella kauppareissulla unohtanut pakata maksettuja tuotteita kassiin, jättänyt ne lojumaan liukuhihnalle ja huomannut unohdukseni vasta tuntien päästä, kaupan jo sulkeuduttua.

Tuntuu typerälle itsetehostukselle toistella, ettei jaksa; ettei tunnista itseään tästä kaikesta, olosta joka on jatkuvasti onneton tai yhdentekevä sellaisella tavalla, ettei sitä saa ravistettua kohentamalla ryhtiä tai ajattelemalla saippuakuplia ja koiranpentuja. Että kun joku läheinen koskettaa lämpimästi, kysyy vointia myötätuntoisella äänellä tai tarjoaa apuaan, on pakko katsoa muualle ja purra poskea kun itku yrittää tulla sellaisella voimalla, että paine tuntuu keuhkoissa saakka.

Miten minä jouduin tänne? Paikkaan, jossa on hämärää ja ahdasta ja epätasaista; paikkaan, josta en osaakaan ulos?

Haalistuu, sanat ja muu kaikki haalistuu

Tuleeko vielä joskus joku, joka jää? Joku joka saa vatsassa lepattamaan ja sukat pyörimään ja kaiken sen, ja jää? Joku, jonka jälkeen tavaroita ei tarvitsisi postittaa tai toimittaa noudettavaksi jostain, ei tarvitsisi koska se ei lähtisi.

Päässä soi yhdentekeviä renkutuksia yhtäkkiä sydän tekee miten sydän haluaa like a moth I'm drawn into your flame ja tuntuu taas vaikealle keskittyä, tarttua. Jos istuu ikkunalaudalla kyllin pitkään, voi nähdä miten puiston lehdet muuttuvat fosforinvihreistä hopeisiksi illan myötä.

Ja pariskuntia, niitä en halua nähdä kadulla kävelemässä tai ollenkaan. Olisiko helpompaa elää niin, ettei mikään koskettaisi eikä ketään pitäisi ikävöidä?

Ettei näe muuta maailmaa

Minä en ole kummoinenkaan seikkailija. Minua pelottaa usein ja maailma on pullollaan asioita, jotka saavat minut hyvin huolestuneeksi. Minusta elämässä on pääsääntöisesti aivan liikaa sellaista arvaamatonta ja ennakoimatonta, johon ei voi itse vaikuttaa ja joka vain menee jotenkin, jostain syystä eikä siitä voi edes valittaa kellekään.

Siksi minä kerään lohtuajatuksia: sileitä, pyöreitä ja rauhoittavan viileitä, ajatuksia, joiden ympärille voi puristaa sormensa ja saada niistä voimaa samalla tavalla kuin meren viistämistä rantakivistä. Minulla on niitä monta varastossa, toimivia ja hyviä, pieniä ja välillä täysin epäolennaisia mutta silti merkillisen huojentavia.

Juuri nyt en muista niistä ainuttakaan. Minua ahdistaa, tunnen ajavani päistikkaa jyrkkään mutkaan, niin kovaa etten ehkä selviä jos tie ei oikenekaan ajoissa. Pelko tekee askeleeni vastahankaisiksi, kuin koettaisin kulkea talutettuna sokkoleikissä, olkavarsien sinelmät muodostavat oudon ruttoisen pakanamaan kartan ja minä luistelen kuin henkeni hädässä, luistelen kun en muutakaan osaa. Kaasutan risteyksistä liian lujaa, lähden kotiin ensimmäisenä katsomatta ketään silmiin ja teen kaikkea aivan ylenpalttisesti tai en alkuunkaan kylliksi. Huojun kuin odottamattomassa sivutuulessa ja koetan selvitä tilanteista vauhdilla, juoksemalla niiden läpi. Ettei osuisi. Ettei aina sattuisi.

Ehkä sekin menee ohi?

Tuntuu, ettei ole mitään sanottavaa; ettei pitkään aikaan ole ollut. Näinä päivinä tuntuu, etten riitä, etten ole kylliksi, en osaahaluapysty tarpeeksi.

En riitä suhteessa. En pääse koskaan sille korkeimmalle palkintojakkaralle, joudun aina jonottamaan, en saa koskaan valita ensin ja sekin on ihan oma vikani kun en elä paremmin.

En riitä ystävänä. En ymmärrä soittaa ihmisille ja pyytää niitä johonkin, en tajua tai sitten unohdan. En keksi mitään hauskoja juttuja enkä jaksa lähteä mihinkään, haluaisin vain istua auringossa silmät kiinni ja polttaa tupakkaa.

En riitä joukkueurheilijana. En treenaa tarpeeksi enkä aseta lajiani kyllin korkealle prioriteeteissani. En kehity kyllin nopeasti enkä vieläkään ehdi tajuta montaa asiaa kerralla.

En riitä töissä. Minulla ei riitä äly, viitseliäisyys eikä moraali, kärsivällisyyteni on alati äärirajoillaan ja mielikuvitukseni näyttää päivästä toiseen samaa savenväristä pysäytyskuvaa parkkihallin seinästä.

En ole niin paljon kuin haluaisin olla. Ikkunan takana on kesä enkä minä jaksa osallistua siihen. Hetkellisesti tuntuu hyvälle: kun ajaa aamuauringossa pitkin Tuusulanväylää, tankki on täynnä ja asvaltti kuivaa.

Kun jauhaa treeneissä samaa drilliä kuudetta kertaa ja vihdoin tajuaa jotain olennaista, ymmärtää miksi sitä tehdään ja vahingossa osaakin vähän; kun hiki tekee otsaan hiusvärietsauksen ja maitohappo tuntuu polttavan keuhkoissa saakka ja silloin, juuri silloin saa tehtyä sen missä ei ennen onnistunut.

Kun istuu Lintsin kallioilla viimeisissä auringonsäteissä eikä kalja lopu koskaan ja puhutaan yhdentekeviä ja väliin tärkeitä, sellaisessa suhteessa että olo on turvallinen ja varma ja peloton.

Ja muuten olo on yhdentekevä, herätessä ensimmäinen tunne on avuttomuus ja sen jälkeen musta aukko, josta jokainen päivä on taisteltava käyntiin, jokainen puurolusikallinen suuhun, jokainen askel eteenpäin.

Ettei mikään palaa enää koskaan ennalleen, eikä mikään myöskään milloinkaan muutu jos kaikki vain istuvat käsiensä päällä odottamassa ajan kulumista. Että on rakkautta, josta on vaikea puhua ja vielä vaikeampi osoittaa, rakkautta joka sulkee pois ja pakottaa valitsemaan. Että on epävarmuutta, heikkoutta ja ahdistusta; että puuttuu uskallusta, ehkä tahtoakin tai tunteita.

Ettei osaa päästää irti tai uskalla lähteä. Että tyytyy.