tiistai 30. kesäkuuta 2009

There's some people you just can't trust, some people talk way too much...

Minä pidän työstäni. Minusta on useimmiten mukava ilmestyä paikalle aamulla, nähdä työkavereita, tehdä hommat ja hoitaa juttuja. Olen valtaosan aikaa pätevä siinä mitä teen: tehokas, aikaansaava ja hyväntuulinen.

Lähtökohtaisesti pidän myös ihmisistä. En osaa ajatella itseäni matalamielisenä selkäänpuukottajana: joistain ihmisistä pidän vähemmän kuin toisista, mutta pyrin välttämään konflikteja ja niissäkin tarpeettomia henkilökohtaisuuksia. Tämän vuoksi minun on suunnattoman hankala ymmärtää sellaisen käytöksen logiikkaa ja sitä, miksi joku asettaisi tieten tahtoen itsensä asemaan, jonka jälkeen häntä tietynlaisen toiminnan, panettelun ja vehkeilyn seurauksena olisi vaikea ellei mahdoton enää kunnioittaa.

Vaikka tiedän syytösten olevan paitsi naurettavia ja pikkumaisia myöskin irrelevantteja; vaikka tiedän, ettei kyse oikeastaan edes ole minusta (mutta mistä sitten on? Siitä minulla ei ole aavistustakaan.); vaikka tiedän nauttivani täyttä luottamusta niiltä tahoilta, joiden mielipiteellä on koko asian kannalta ylipäänsä minkäänlaista merkitystä.
Kaikesta tästä huolimatta en voi olla tuntematta oloani pieneksi ja surkeaksi, kuin piestyksi koiranpennuksi.

Kun edes joskus voisi alentua niiden tasolla, pelata niiden peliä niiden säännöillä, lyödä niitä niiden omin asein. Kun ei tarvitsisi sonnustautua korporaatiopukuun, hymyillä kirein poskin ja puhua diplomaattista paskaa. Kun saisi edes yhden pätkäisyn, vaikka avarilla vetäistä.
Se olisi tyylitöntä ja typerää. Mutta niin uskomattoman tyydyttävää.

maanantai 29. kesäkuuta 2009

Birds can fly so high and they can shit on your head

Kävin tänään hoidattamassa henkilökohtaista turhamaisuuttani Tampereella. Ajoin kovaa (mutta varovasti, äiti!), kuuntelin vanhaa, huonoa musiikkia ja uutta, parempaa musiikkia sekä ajattelin monta ajatusta.
Pieniä asioita, jotka jostain syystä liikuttavat minua syvästi: sormenjälkiä ohittavan auton takaluukussa, mikä johti minut ajattelemaan auton pakannutta henkilöä ja sen pientä elämää; vahingossa selvinnyt puolituntemattoman kutitusherkkyys; näennäisen merkityksetön lausahdus, joka paljastaa sanojan ajatelleen minua. Kuuntelin Kate Nashin Nicest Thing - ja Birds -kappaleita ja pohdin asioita, joita sanomalla voi kertoa välittävänsä (jälkimmäinen kappalevalinta osoittautui sittemmin sangen enteelliseksi, mutta siitä lisää tuonnempana).
Sulattelin edelleen viime päivien sattumuksia, koettaen asettaa niitä oikeisiin mittasuhteisiinsa. En onnistunut kovin hyvin.

Kotimatkalla sitten sain vastavärjättyyn ja -leikattuun tukkaani annoksen uuninlämmintä tiiranulostetta. Onneksi olin lähtenyt missiolleni pupunkallomyssyssäni, joten ensiapu löytyi lähempää kuin lähin peili. Kävelymatka Aleksis Kiven katua myöden ei koskaan ole tuntunut pidemmälle - etenkään, kun puolivälissä taivalta havaitsin matkaeväänäni mutustelemistani karkeista yhden, ison punaisen hedelmänamun takertuneen keskelle vasenta ulkoreittäni, näyttäen häiriintyneelle kasvaimelle.

Toiset onnistuvat olemaan elegantteja ja hillittyjä aina. Toiset eivät edes sitä erikseen yrittäessään.

sunnuntai 28. kesäkuuta 2009

Mie romahan

On ollut niin kiire auringonottamisessa, terasseilla notkumisessa ja eriasteista kulttuuria nauttiessa, ettei ole ennättänyt edes bloggailla. Eikä tästä nytkään mitään jalokiveä ole syntymässä, huoli pois. Kuka tämän edes tilasi? Oli miten oli, täältä pesee, sanoi Annikki Täks.


Maanantaina lojuin Stadikalla ja eksyin terassille ensin Mieron ja Mieshajun ja myöhemmin vielä Peikon seurassa. Oli mukavaa ja sekavaa ja myös päänaukomista suuntaan jos toiseen. Minun suosikkipojat eivät ole sellaisia suotta.

Tiistaina suunnistimme Kumpulan maauimalaan Fridan pettämättömällä vaistolla ja Mieron väsymättömällä tuella, uudelleensanoitimme tutun, alunperin aurinkoaiheisen viisun (Ihana poni, niin on nimesi kaunis sana / ihana poni, onko tallinovet jo auki? / Ihana poni, ihana / sinä olet hevonen) ja tuotimme muutenkin määrättömästi äänisaastetta vailla sisältöä.
Illalla tapasin Rikkaan Ystävän ensi kertaa miltei vuoteen, joimme jälleen skumppaa terassilla ja vastaanotin kehuja joka taholta: kahdesta eri pöydästä keski-ikäiset tädit ylistivät kilpaa tukkaani, yletöntä positiivisuuttani ja ympärilleni levittämää hyvää tuulta. Tulin aika iloiseksi siitä kaikesta ja kotiinpäästyäni postasin sentimentaalisen bloggauksen.

Keskiviikkona aloin jo aamusta valmistautua Nuun maailmankaikkeuden ässimpiin synttäribileisiin ja pakkasin juhlalaukkuuni nahkahousut (jotka myöhemmin lyhennettiin sortseiksi), revityt verkkosukkahousut, entisen kauluspaidan sekä solmion ja tietysti supersaappaat. Ja kuinka ollakaan, kemuista tuli fenomenaaliset. Aloitimme seitinohuilla päiväkänneillä jälleen tutulla terassilla, mistä jatkoimme juhlahuoneistoon. Juhlahuoneistossa, no, juhlimme, mekkaloimme ja teimme tuttavuutta Jackin kanssa. Juhlahuoneistosta poistuimme kohden keskustaa saaden loistavaa ja asiakaspalautteen arvoista palvelua sekä bussikuskilta että konduktööriltä; baarin ovella portieeri huvittui asukokonaisuuksistamme ja tivasi epäuskoisena henkilöllisyystodistuksiamme. Sisällä ravintolassa skumppa oli edelleen huokeaa, joten joimme sitä. Minä ja Frida emme kotimatkallamme painineet, toisin kuin eräät toiset olivat tehneet.

Torstai alkoi sangen tyydyttävällä vierailulla jatkuen jälleen Stadikalle, jossa jouduin puheliaan bruneten saaliiksi ja onnistuin polttamaan vatsanahkani. Aamuista lukuunottamatta pyrin välttelemään ihmiskontakteja ja menin nukkumaan aikaisin, olinhan hieman tutkainen.

Perjantaina sain yllätyspyynnön tulla stunttaamaan poloista pipistävää Panua Tuskaan, joten menin. Ahdistuin kuitenkin auringon ja hiekkakentän yhteisvaikutuksesta sekä lähisukulaispainostuksesta niin, että poistuin sangen varhain kastelemaan kukkia - vain havaitakseni, että vastuulleni sälytetty askare oli jo hoidettu toisen tahon toimesta. Äsiää.

Lauantaiaamuna hieraisin silmiäni epäuskoisesti havaitessani ikkunasta uloskatsoessani jotain outoa ja käsittämätöntä: sadetta! En enää edes muistanut, mille se näyttää - saati mille tuntuu pitää kokopitkiä housuja jalassa. Saatuani kyydin punaisella autolla uskaltauduin kuitenkin Alppipuistoon Paxaamaan - mutta vain toviksi, ennen illan Suicidal Tendensies -annostusta. Nautin nestemäisiä eväitä nk. Porvoon mitalla, mutta unohdin kiinteän ravinnon tankkaamisen. Tämä johtikin sitten hämmentävään tapahtumaketjuun, jossa ensin seurueelleni ei oltu myydä kuohujuomaa sillä samalla saatanan terassilla, sitten saimme seuraksemme Rikkaan Ystävän miespataljoonineen ja sitten lopulta sattui jotain, johon liittyy koodinimi Tyly Mutta Ynseä ja niin kiihkeitä kielisuudelmia, että Otteen baarimesu kehotti asianosaisia hankkimaan huoneen ja että eräillä on tänään kieli miltei sietämättömän kipeä. Auringonpilkut ja biorytmit, mitä muuta voin sanoa.

Tänään herätys oli vielä torstaiaamuakin mukavampi ja täysin yllätys. Kaksi viikkoa tuntuu sietämättömän pitkälle ajalle...
Paxit jatkuivat sisältäen Tylyn Mutta Ynseän yllättävänä jatkuneen käytöksen sekä niin paljon aurinkoa, että krapulaisen Minkin pää oli räjähtää ja suonet revetä ja niinpä se poistui. Tuskassa oli yksi kappale eilistä hilpeämpää Nuuta ja Mieroa (se sai hyvin ylikompensoitua eilistä sakkaamistaan, kysykääpä muuten siltä huviksenne, tietääkö se, miksi kiinalainen meni polkupyörällä bordelliin) sekä epävireisesti ja ponnetta soittanut Volbeat.

Olen oikeasti onnellinen, että loma on tältä erää vähäksi aikaa ohitse. Äiti mä en jaksa enää dokaa.

tiistai 23. kesäkuuta 2009

Parasta ryhmää mull' on vaan

Viime päivät ovat olleet maagisia hienoudessaan. On ollut aurinkoa, ystäviä, virvokkeita; kiireettömyyttä ja kauneutta, olemisen helppoutta ja myötämielisiä hymyjä. On huomannut tulleensa salaa tärkeäksi niille, jotka jo valmiiksi ovat tärkeitä itselle. On päässyt yli kymmenen kuukauden eron aiheuttamasta jännityksestä ja ujostelusta ja huomannut pääsevänsä yhtä lähelle kuin ennen. On saanut kuulla olevansa mukavia, positiivisia ja yksinomaan hyviä asioita, niin tutuilta kuin vierailtakin. On ollut helppoa ja mukavaa, tietää taas olevansa piitattu.

Ja päivät, ne eivät lopu yöhön. Ne jatkavat akselinsa ympäri, kirkastuakseen jälleen horisontissa ja pyörittääkseen edellään isoa joutilaisuuden kerää, jonka kukin saa purkaa halunsa mukaan.

Juuri nyt olen sangen lähellä onnellisuutta ja niin keskellä kaikkea hyvää, etten melkein halua mitään lisää.

sunnuntai 21. kesäkuuta 2009

Muu muu

Juhannus oli täynnä älyvapaita hokemia, henkeäsalpaavan onnelliseksi tekeviä tekstiviestejä ja nuotion tuloksetonta sytyttelyä. Menomatkalla autossa Frida toivotteli ystävilleen iloista Vittuvaaria ja bongaili hevosten (KAKS!) ja avioliittoleirien lisäksi poroja; myöhemmin kävikin ilmi toisen nimensä olevan Hirvikki. Saaressa perinteikäs lipunnosto poiki hallitsemattomia räkänaurukohtauksia sekä moottoripyöräkeskustelua. Myöhemmin kokolla esiintyi eestiläinen pyromaani, joka seuraavana iltana perusti kivesbaarin (yks potta neljällä nakilla, kiitos!). Tämän lisäksi kävi ilmi, että oikea nimeni onkin todellisuudessa Pete-Sirpa Kalavale.
Ihan tyhmää juttua on nytten ja missä täällä on metsä.

En ole koskaan ollut mikään suuri lasten ystävä. Jo aiemmin olen tilittänyt sitä, miten ne oikestaan ovat mielestäni pelottavia ja matalia muukalaisia, jotka heliumäänillään kimittävät hämmentäviä juttujaan ja tekevät pokerinaamaisina sopimattomia juttuja kuten pieraisevat ihmisseurassa ja kyselevät nolostuttavia genitaaliasioita.
Tänä juhannuksena kuitenkin tunsin ensimmäistä kertaa yhteenkuuluvuutta serkkuni tyttäriä viihdyttäessäni: 8- ja 3-vuotiaat tuntuivat olevan enemmän tasollani kuin seurueen vanhemmat jäsenet. En lakkaa hämmästelemästä alle kouluikäisten rajatonta luottamusta a) omaan viehätysvoimaansa, b) ihmisten ystävällisyyteen ja c) aikuisten pystyvyyteen. Ne kiipesivät syliin kyselemättä ja kinusivat reppariin; ne kiljuivat vilpittömän ihastuksissaan, kun niitä nosteli ja lennätti ilmassa; ne kyselivät hullunkurisia kysymyksiä äärimmäisen vakavina ja johdattivat keskustelut dadaistisiin ulottuvuuksiin. Kolmevuotias julisti rakastavansa minua ja Fridaa "kohta" ja "koko päivän", rakensi Fridan kanssa hiekkalinnan ja nukahti tämän jälkeen syliini aurinkotuoliin kuolaten paitani rinnuksen läpimäräksi. Se oli ensimmäisenä herättyään alkanut kysellä peräämme, eikä tahtonut päästä meitä lähtemään Saaresta lainkaan, vaan takertui jalkaamme koko tarmollaan, eikä suostunut hellittämään vielä kolmannellakaan kotiinkantokeikalla.
Eihän moisesta voi ihmisen sydän olla muuttumatta emmentaljuustoksi.

Palasin kotiin puolitoista tuntia sitten ja alan vasta ymmärtää lomaa olevan tällä erää jäljellä vielä kokonaisen viikon verran.

Ensi viikolla haluaisin

istua puistossa, jauhaa loputtomia aiheita ja ottaa aurinkoa rannalla, välillä torkahdellen ja tuhmia unia nähden.
viettää aikaa tärkeiden ihmisten kanssa, luottavaisena ja kiireettä.
viettää aikaa yhden erityisen kanssa, lähellä ja turvassa.
ajaa moottoripyörällä pieniä sivuteitä, vastakaadetun ja korjaamista odottavan heinän tuoksu sieraimissani ja aurinko visiirin kulmassa kimmeltäen.
tehdä päiväretken Porvooseen, syödä tuoretta lakritsia ja leikkiä olevani ulkomailla.
juhlia rokkitähden lailla, aiheuttaa pahennusta, jorata pöydillä ja laulaa karaokea sekä viettää seuraavaa päivää samassa seurueessa Suomenlinnassa, kikattaen ja nauttien vapisevin käsin kylmiä mimosoita.
nukkua pitkään ja herätä aikaisin, valvoa läpi yön ainoan pimeän tunnin ja kävellä kotiin auringon tehdessä yhä pienempiä varjoja.

Tämän kaiken ja paljon muutakin. Lomalla.

tiistai 16. kesäkuuta 2009

Look at the drama, feel the emotion!

Olen kolmesti elämässäni havainnut olevani riippuvainen, oikeasti riippuvainen jostakin. Kaksi kolmesta addiktiosta olivat puhtaasti fyysisiä ja tulivat julki vasta vieroitusoireiden myötä: viime keväänä sairaslomani loppuvaiheilla huomasin, etten pysty nukkumaan ilman päivittäistä Panacod-annostani.
Vielä tänäänkin päivätason kofeiinivaje saa aikaan sinnikästä päänsärkyä ja tahmeaa yleisolotilaa.
Fyysiset riippuvuuteni eivät siis ole tämän dramaattisempia ja niistä pääsee eroon kohtalaisen pienellä ponnistelulla sekä mielensä kovettamisella. Psyykkinen riippuvuus liittyi syömiseen ja ruokasuhteeseen eikä ollut hoidettavissa aivan yhtä yksinkertaisesti. Sekin kuitenkin onnistui, sille tasolle, ettei koko asialle ole tarvinnut enää vuosiin uhrata aktiivista aivotyötä.

On ihmisiä, jotka kernaasti luokittelevat itsensä helposti addiktoituviksi. Minä en ole sellainen, sillä vaikka totunkin verrattain helposti asioihin ja olosuhteisiin, omaksun huonojakin käyttäytymismalleja vaivatta ja nautin tiettyyn rajaan saakka pysyvyydestä ja toistosta, en kutsuisi kyseistä toimintaa riippuvuudeksi tai joksikin, jonka poistaminen kokemuspiiristäni aiheuttaisi valitsematonta tuskaa. En voi sanoa elämässäni olleen pitkiin aikoihin mitään, mikä vaivaisi ajatuksia pakkomielteenomaisesti, vallaten tilaa joltakin muulta tai mitään ainetta tai käytösmallia, jota olisi saatava (toteuttaa) säännöllisesti tai muuten.

Nyt kuitenkin huomaan toimivani kuin kiiluvasilmäinen narkkari, joka kuumeisesti ja kädet vapisten koettaa järjestää itselleen seuraavaa fiksiä. Yritän toimia impulsseja vastaan, ponnistelen ja tempoilen, potkin ja kiroilen, mutta tunnen olevani jonkin itseäni määrätietoisemman armoilla.
En edes jaksaisi enää vastustaa jotakin niin kokonaisvaltaista ja hallitsematonta. Niinpä annan periksi, kerran toisensa jälkeen. Annan periksi, koska se toinenkin tekee niin. Olkoon se mielen heikkoutta, pehmeyttä selkärangassa tai fokuksen hämärtymistä, mutta ainakin se on yhteistä.


Eilen keksin mielestäni loistavan orgasmianalogian, jonka haluan jakaa tässä silläkin uhalla että se on jonkun mielestä tarpeettoman liiallista informaatiota (vaikkei kukaan väitä sen olevan millään tasolla omakohtaista tai mitään sellaista).
Ainakin naisille suunnatussa pehmopornografisessa materiaalissa saamista kuvataan planeetoilla, sateenkaarilla ja ties millä ilotulituksilla. Totta sekin. Konkreettisemmin sen voi kuitenkin ilmaista käyttämällä esimerkkiä polkupyörästä: ajattele kuoppaisella hiekkatiellä pyöräilemistä, alas vääjäämättä jyrkkenevää alamäkeä. Ensin koettaa väistellä isoimpia kraatereita tiessä ja pitää pyörän kutakuinkin hallinnassaan; kuitenkin vauhti kiihtyy vauhti kiihtyy vauhti kiihtyy pyörä rämisee töyssyt heittävät polkijan ilmaan ja käsien ote ohjaustangosta heltyy... Lopulta pyörä jatkaa matkaansa kuskin huohottaessa penkalla ja koettaessa käsittää, mitä oikein tapahtui.
Pitäisiköhän alkaa kirjoitella Reginan Naisen unelmiin. Tässä polkupyörässä oli kuitenkin vielä satula paikallaan ja kaikkea.

maanantai 15. kesäkuuta 2009

I'm free to be whatever I, whatever I choose and I'll sing the blues if I want

Elämäni omituisin yksittäinen viikko sai tänään arvolleen sopivan päätöksen.
Mutta sitä ennen oli eilinen, jolloin nautin keltaista jäätelöä Kaivarissa (ja sotkin sillä paitani, tietenkin) ja ihailin hämmentäviä custompyöriä sekä MC Cannonballin nahkaliivejä kantajineen. Tämän jälkeen lojuin Fridan kanssa puistoissa ja rapsutin sellaista hupsua pentukoiraa, jonka isäntä vei minut tänään katsomaan Metallicaa - maksutta.

Minulle Metallica on sikäli sangen tuore tuttavuus, etten ole paneutunut tuotantoonsa kuin muutaman viime vuoden ajan. Uusimmasta levystä en juuri piitannut, mutta vanhat klassikot ja radion voimasoittokappaleet tunnistan ihan hyvin. Metallica ei kuitenkaan ole ollut yhtye sanan varsinaisessa merkityksessä enää vuosiin: se on liikeyritys, hyvin öljytty viihdekoneisto, joka antaa yleisölleen sitä mitä se tulee hakemaan - ja tulee samalla kuitanneeksi mukavat leivänpäälliset jäsenilleen. Yhtä ihailtavan ammattitaitoista ja kellontarkkaa soitantaa en muista kuulleeni kenties koskaan. Saundi oli tanakka ja tasapainoiseksi miksattu sekä lähes elintoimintoja ylläpitävä: kun ruumiin ydinnesteissä saakka resonoivat bassotaajuudet viimein vaikenivat jättäen sydämen änkyttämään epätahdissa, tunsi kaatuvansa taaksepäin heittoistuimen selkänojan petettyä.

Turha kai mainitakaan valojen, pyrojen ja kaiken ekstran, kuten kattorakenteista pudotettujen kymmenien erikokoisten mustien rantapallojen, olevan paitsi vaikuttavia myöskin täydellisessä synkassa koko muun setin kanssa; kun Hetfield hetkeksi riehaannuttuaan kaatoi mikkiständin, loikkasi lavalle välittömästi tekniikka nostamaan kyyryselkäisenä sen pystyyn; katosta jonkin mystisen kaavan tahtiin laskeutuvat ja nousevat valolaivat olivat itse asiassa valtavia sinkkiarkkuja; Ulrichin keskelle lavaa sijoitettu rumpukipsa kääntyi säännöllisin väliajoin osoittamaan eri suuntiin. Meidän paikkamme olivat sen verran korkealla istumakatsomossa, että aivan jokaista yksittäistä elettä tai ilmettä ei lavalta pystynyt poimimaan (mutta Trujillo ei näytä ihan terveelle lurkkiessaan matalassa Hessu Hopo -asennossa pitkin lavaa erehdyttävästi Klonkkua muistuttaen), sen sijaan väitän yleisön hurmoksen välittyneen ylös jopa kenttäpaikkoja paremmin.
Jos minulla ei olisi kuin yhden sanan mittainen tila kuvailla kyseistä metallielämystä, olisi se sana mykistävä.

Tällaisen viikon jälkeen ei seuraavalle päivälle aseta enää minkäänlaisia odotuksia. Ei kannata, koska ei vain voi tietää. Ja juuri nyt se haittaa aika vähän.

perjantai 12. kesäkuuta 2009

I'm on a highway to Hell

Nyt se on virallista. Saan ajaa kaksipyöräistä luvan kanssa, ilman valkoista harjoituskolmiota ja ajo-opettajaa. Sain inssin kerralla läpi, saamatta yhtään vakavaa huomautusta mistään. Kaikki se stressaaminen, yökausia jatkunut käsittelykokeen uniprosessointi ja kaikki hölmöt itsensä pieneksi ja typeräksi tuntemisen hetket kantoivat hedelmää. Jännityksen lauettua tilalle astui virnuileva riehakkuus - joka lopulta suli loputtomaksi väsymykseksi. Kello on kymmenen kesäperjantaina ja minä olen kaivautumassa peiton alle, vapaaehtoisesti.

Tämän lisäksi tänään myös join kuohuviiniä Martti Servon näköisen punapigmenttisen tohtorikoulutettavan kanssa, puhuen kävelykierroksista ja elottoman materian kaunasta luojaansa kohtaan (mitä kalliimpaa, sitä omanarvontuntoisempaa - ja vihamielisempää). Kävin tutustumassa Helsingin hurmaaviin vaikuttajanaisiin historiasta ja bongailin hienoja kiiltäviä pyöriä Espalla.

Näin myös positiivisen, itseään vahvistavan kierteen tapahtuvan käytännössä hengaillessani toimistolla edellisen bloggauksen sankari seuranani: kun ihmistä katsotaan välittäen, haluten ja sitä hauskana pitäen, se alkaa toimia kuin todella olisi kaikkia edellämainittuja ja sitä myöden muuttuukin sellaiseksi, jopa niille jotka eivät sitä vielä tunne. Jos minua pidetään ihanana, alan vähitellen uskoa siihen itsekin. Kun joku nauraa minun jutuilleni kuin se, kun joku katsoo minua niin vilpittömästi ja eri tavoin kuin kukaan koskaan, alan itsekin nähdä peiliin katsoessani itseni sen silmin. Se tuntuu niin hyvälle, että toivon sen näkevän saman minun silmissäni.

Pussailin eteisessä ja olin vähällä päätyä harjoittamaan haureuksia tilimappien ja suoraveloitussopimuskaavakkeiden päälle. Sain kyydin kotiovelle ja kypäräkassin kantoapua. Ennen kaikkea sain sen typerän, ihastuneiden naiivin juustoisen tunteen siitä, että ne ovat turvassa eikä niille voi enää koskaan sattua mitään, sillä niillä on joku niiden ja maailman välissä.

Tiedän käveleväni heikoilla jäillä. Mutta tämän, jos tämän saan. Jos nyt tämän saan, en koskaan enää pyydä mitään.

torstai 11. kesäkuuta 2009

Napalm love

Mitä sinä tekisit, jos jonakin aivan tavallisena yönä, kellon käytyä tunnin verran torstaita, heräisit oveltasi täysin varoittamatta kuuluvaan sinnikkääseen koputukseen?

Minä menin avaamaan.

Oven takana odotti samanaikaisesti jotenkin sydäntäkouristavan romanttinen ja hihityttävän koominen näky: elämäni rakkaus polvistuneena. Pikemminkin kuin haavoittuvaa antautumista ja katumusta asento taisi kuvantaa rankan illan loppuhuipentumaa (pettymyksen tuottanut jalkapallo-ottelu, mitä ilmeisimmin litroittain eriasteista mallasta, epäonnistunut tiirikointiyritys ja lopulta jonkun naapurini perässä suoritettu vaivihkainen pujahdus rappukäytävääni), mutta se sai minut poistamaan varmuusketjun ja pyytämään uupuneen miehen tinnerinhajuisine hengityksineen sisälle.

Keskustelimme peloista ja työn aiheuttamasta ahdistuksesta, ihmisen tappamisesta ja henkilökohtaisesta onnesta sekä sen tekijöistä. Keskustelimme kenkälusikoista ja kauniista ihmisvartaloista, toisiimme meriruohon lailla kietoutuneina. Kukaan ei koske minua niin kauniisti kuin sinä.

Voitko väittää, ettet itse sulaisi kokonaan, jos kuulisit lukemattomia kertoja peräkkäin olevasi maailman kaunein nainen, ainutlaatuinen, rakastettu ja haluttu; että joku olisi vuoksesi valmis mihin vain; että jonkun maailma on ihan huono ilman sinua?
En aio vaihtaa lakanoita vielä tänään, sillä niihin tarttuneen tuoksusi vuoksi tuntuu melkein kuin nukkuisin sylissäsi.


Tämä on niitä lauluja,
joita lauletaan kun järki jättää pään
Silloin kun koetaan tunteita,
jotka vuoria pystyy siirtämään
Tämä on niitä lauluja,
joita ulvotaan öisin kuutamoon
Laulan sen sulle sängyn laidalta
laulan sen sillä sinuun
rakastunut oon

- Anssi Kela: Huoneessa

keskiviikko 10. kesäkuuta 2009

Niin hyvin kuin vain osaan.

Tänään, asioidessani kaupungilla kaikessa rauhassa, omista asioistani huolta pitäen, ketään häiritsemättä, jouduin kovaäänisen, sinivalkoisiin pukeutuneen miesjoukkion saartamaksi. Sällit valuivat jonkinmoisessa vapaassa laumamuodostelmassa alas Tennispalatsin ja Kampin keskuksen välistä kanjonia ölisten ja kulkuväylän tukkien. Minä ja iltapäivääni sulostuttanut Dahlia saavutimme kyseiseltä kujalta Narinkkatorille laskeutuvat portaat samaan aikaan heidän kanssaan: jollakulla, mitä ilmeisimmin tokan johtohahmolla, oli kätevästi mukanaan megafoni, johon se alkoi kajautella äänteitä. Lauma tiesi, miten toimia. Ne vastasivat: "ÄS!" "ÄÄÄÄÄSSS!" "UU!" "UUUUU!" "OO!" "OOOOO!" ja niin edelleen, ymmärtänette kaavan.

Seisoin keskellä oluen ja pesemättömien hiusten hajuista massaa, kylmien väreiden nostaessa ihokarvani tanaan, oudon kiihtyneenä itsekin. Ensinkään yksiselitteistä ei ollut selvittää reaktion lähdettä: en osannut päättää, olinko pakokauhuinen, alentuvan huvittunut vaiko innostumaisillani liittymään vellovan joukkohysteriaan.

Ne lauloivat kannatuslauluakin. Itse en edes tiennyt sellaisen olemassaolosta. Suomi on ihana, siinä laulettiin, tai kenties jotain muuta. Selvästikin äänen tuottaminen oli ymmärrettäviä lyriikoita tärkeämpää. En pystynyt muistamaan, milloin viimeksi - jos koskaan - olisin itse ollut noin hurmoksessa jostakin, noin osa jotakin isompaa ja konventionaaliset tuttuuden rajat ylittävää; loilottanut käheytyvällä äänellä kaikkien osaamaa viisua käsi tuntemattoman harteilla, jakanut taskulämmintä oluttölkkiä vieruskaverin kanssa, ampunut hätäraketteja suoraan kädestäni; kokonaan siinä hetkessä, sen ulkopuolella olevasta täysin piittaamatta.

Olisin halunnut olla yksi niistä, mitään siitä kaikesta kyseenalaistamatta. Kuulua johonkin.


Ulkona on jälleen kesä. Moottorit kujertavat kutsuvasti kadulla, mutta minä säästän seuraavat ajeluni viikonlopulle.
Jos ei onnellisena elämänsä loppuun saakka, niin edes elämänsä loppuun. Tai onnellisena, hetken.
Jos kauppaan kuuluu vielä moottoripyörä, on se silkkaa bonusta.

sunnuntai 7. kesäkuuta 2009

Ai omaan kotiin?

Mobiilimatsi. Huuruavaa hengitystä ja hippilasten hukuttamista Koffarissa. Kolmea iloista rosvoa Bulevardilla. Lämmittelyä joukkomurhan muistomerkillä. Halpaa skumppaa ja saksofonijuttuja Neitsytöljyssä. Kasvisburgeri Pystiksellä. Kyydittämisyritys polkupyörällä ja verinen leuka. Lonkeroa Vaasankadulla. Pokausyrityksiä ja kyseenalaista toimintaa Kustaa Vaasassa. Luurijuoppoilua ja säikäytettyjä läheisiä.
- Mitäs jos Minkki lähtisit kotiin?
- Ai omaan kotiin?

Jos en kuole tänään, olen luultavasti kuolematon.


Nyt hiljaa, hiljaa hiivitään me Kaardemumman yössä
On kaikki kansa pötköllään, vain rosvot raataa työssä
Jos pakko on, niin siepataan, ei tarpeetonta milloinkaan
Hei, rensselit selkähän, nassakat kourahan,
Kasper ja Jesper ja Joonatan!

Ja kun me käymme leipuriin, jo huomaa aivotonkin:
me leivän viemme, kaakun niin, ja kaljapullon jonkin
No pipperkaakun sirkaman voi joskus ottaa Joonatan,
vaan muuten vie piukkaakin hiukkaakin niukemman
Kasper ja Jesper ja Joonatan

Lihaako myös, ja makkaraa, ja jonkin kyljyksistä
ja leijonalle silavaa: se on niin terveellistä!
Ja selkää nautain muhkeain ja kinkkua, no joskus vain,
vaan muuten vie piukkaakin hiukkaakin niukemman
Kasper ja Jesper ja Joonatan

Ja vaatetta kai tarvitsee myös rosvo lämpimikseen
Jos turkin sieppaa, haittaa tee ei tuo kun muu jää sikseen
On oiva kauppa tuolla päin, se oitis tarpeet täyttää näin!
Vaan muuten vie piukkaakin hiukkaakin niukemman
Kasper ja Jesper ja Joonatan!

No nyt on säkki pullollaan ja kannu laitaan asti
vaan kultaa vielä tarvitaan, pois sitten sukkelasti!
Suun mieliks muonaa muhkeaa nyt onkin helppo valmistaa
Vaan muutenpa hiukkaakin niukemman tekevät
Kasper ja Jesper ja Joonatan

torstai 4. kesäkuuta 2009

Noinko vaikeeta se on?

Viime yönä suunnittelin kirjoittavani postauksen ystävästä työnhaussa*: kuinka älykäs, hauska, jonkun mielestä mahdollisesti puolivalossa hyvännäköinenkin, sosiaalisesti kyvykäs, koulutettu, kokenut ja lukuisia erityistaitoja hallitseva nainen vetää kerran toisensa jälkeen vesiperän työmarkkinoilla. Että tämä onneton, hiuksia sievästä päästään raastava työnhakija ei onnistu pitämään työpaikkaansa eikä sille ikinä anneta edes tilaisuutta oppia virheistään avoimessa palautekeskustelussa, se vain saa kylmästi kenkää eikä sille toisinaan kerrota siitä edes suoraan, vaan se saa mutkan kautta kahvihuonekeskusteluissa urkkia itse, tarvitseeko maanantaina enää tulla töihin. Kaikki sen loisteliaat, lupaavat ja tässä on nyt tiedätsä jotain erityistä -työsuhteet päättyvät, kestettyään maksimissaan muutaman kuukauden - eikä se edes tiedä, missä meni pieleen. Ja että onko vika edes sen, vaiko kenties työnantajien tai ehkä yhteiskunnan tai kosmoksen.

Se ei tiedä. Ja sitä se pohti jälleen yksien yt-neuvotteluiden näyttäessä olevan päättymäisillään, ilman asianmukaista tiedotusta, kriisiryhmiä ja eropaketteja.

Sillä se kyllä oikeasti yrittää, joka kerran. Se on ahkera, työteliäs, aloitekykyinen ja firmaan sitoutunut, mutta sillä on elämää myös sen ulkopuolella. Se on oma itsensä, on valmis joustamaan ja tekemään tarvittaessa kompromisseja. Se ei halua kuin voida luottaa työpaikkansa pysyvyyteen sekä siihen johonkin, jota kaikissa työpaikoissa ei vain ole mutta jonka se tarvitsee voidakseen työskennellä täydestä sydämestään.

Sitten tuli yksi oikeansisältöinen tekstiviesti, muuttaen tämän ystävän työnhakuprosessin taas jollei täysin hyväksi niin ainakin hieman toiveikkaammalla mielellä suoritettavaksi. Ystävä on kuitenkin sen verran vuosien hakuprosesseissa parkkiintunut, ettei usko lupauksiin työsuhde-etuisuuksista, maisemakonttoreista ja kasuaaliperjantaista ennen kuin näkee niitä käytännössä. Suuret sanat eivät ennenkään ole suita halkoneet: se odottaa konkretiaa ja kouriintuntuvia todisteita asioista, ennen kuin alkaa tarjota ystävilleen baari-iltoja tulevien palkkashekkien kunniaksi.

Mutta silti se salaa sisimmässään vähäsen tuulettaa. Varovaisesti ja vasta varmistettuaan olevansa yksin huoneessa.

* status ja toimi muutettu. Ehkä myös sukupuoli.

keskiviikko 3. kesäkuuta 2009

Viekää minut sinne missä hän on

Tuntuu hankalalle muodostaa kokonaisia ajatuksia, saati tuoda niitä julki. Mieli harhailee, vain kiertyäkseen aina lopulta samaan. Miksen jo saa tietää? Mitä jos? Mitä jos ei?

Minun piti kommentoida Panun bloggaukseeni rustaamaa kommenttia, mutten mitenkään jaksanutkaan.

Aamulla luin lehdestä jonkin sellaisen uutisen, että Liettuassa ryhdytään kieltämään homoseksuaalisuutta käsittelevää materiaalia lastensuojelun nimissä. Kyse ei ollut mistään riettaasta homopornosta vaan satukirjasta, jossa prinssi rakastuukin toiseen prinssiin ja nämä onnelliset sitten viimeisessä kuvassa suutelevat suuren sydämen ympäröiminä. Hirveää epäluonnollista irstailua ja onneksi lastensuojelun nimissä voidaan harjoittaa minkälaista sensuuria ja rotuhygieniaa hyvänsä ja mitä sanoo Päivi Räsänen?
Tämän enempää ei ole paukkuja tarttua tähänkään.

Kävimme Taalasmaan kanssa katsomassa Pingiskingin. Minun oli melkeinpä vaikea katsoa sitä elokuvan isälle annetun suuren tilan vuoksi. Ei enää yhtään taivaanrannanmaalaria, tuurijuoppoa ja tyhjänjauhajaa: miksi toiset aina saavat katteettomat lupauksensa anteeksi ja uusia mahdollisuuksia niin monta kuin jaksavat käyttää? Miksi niitä pitää ymmärtää ja jaksaa ja niiden rikkoutumista varoa?
Siitäkään en nyt pysty pinnistämään syvempää analyysiä.

Tuntuu sellaiselle, että itkettäisi. Muttei sekään onnistu. Kunpa välillä olisi mutkatonta ja mukavaa, se tykkäis tästä ja tää tykkäis siitä ja nää olis yhdessä. Että saisi olla siinä sylissä jossa on kotonaan, saisi olla eikä tarvitsisi ikinä lähteä eikä kukaan lähtisi eikä loukkaisi eikä sairastuisi eikä olisi onneton.


Minä katuisin
vaan en tiedä kuinka
enkä edes minkä tähden
Valittaisinko puoliääneen?
Johda kotiin matka keskenjääneen
Missä, miten päin täytyisi olla?
Huutaisinko, jos sä täällä sittenkin oot?

- PMMP: Lautturi

maanantai 1. kesäkuuta 2009

He's just not that into you

Ja sanonpa edellisen kirjoitukseni voimaantumisjälkiaallokossa vielä senkin, että minun mielestäni jos ei naposta, se pitää rohjeta sanoa. Ei siitä aikuinen ihminen voi loukkaantua, jos ei toinen vain tunne sitä "zhuuzhia" (en tiedä miten se kirjoitetaan, mutta noin Shane sen muutama viikko sitten Suomen telkkarissa näytetyssä jaksossa lausui). Tai voi loukkaantua, mutta se menee nopeammin ohitse kuin löysässä hirressä roikottamisen vammat.
Eikä kyse myöskään ole siitä, etteikö sitä ihminen kohtalaisen nopsasti itsekin hoksaisi. Mutta miksei sitä voisi vain sanoa ääneen? Jätettäisi arvuuttelu ja spekulointi seurapeleihin ja politiikkaan.

Oikeastaan yritän vain sanoa, että älä tule elämääni ja esitä kiinnostunutta vain kadotaksesi muutaman viikon kuluttua jäljettömiin. Älä.

Veden alla on vaikea hengittää

Jokaisen tuttavapiirissä on niitä, jotka ajankäytöllään - tai pikemminkin -käyttämättömyydellään - pitelevät koko lähiympäristönsä naruja hyppysissään. Ne eivät koskaan ole ajoissa, ne laittavat toiset odottamaan ja rankkaavat näin oman aikansa toisten aikaa arvokkaammaksi. Niiden kanssa ei voi sopia mitään, sillä ne rakastavat suunnitella, olis tosi ihana mennä joskus piknikille Tervasaareen isolla porukalla, mutteivät koskaan saa mitään konkreettista aikaiseksi ja jos joku muu sitten järjestää jotain, ne peruvat viime tingassa tai eivät vain ilmesty paikalle. Ne eivät myöskään tykkää lyödä suunnitelmia lukkoon, sillä ne elävät hetkessä - toisin sanoen ne odottelevat alati parempaa tarjousta ja soittavat niitä ensin pyytäneille vain siinä tapauksessa, ettei mitään muuta ilmaannu. Ne ovat puhetta vailla vastinetta, juuri niitä äänekkäimpiä tynnyreitä.

Olen usein murehtinut sitä, etten ole kovin spontaani enkä useinkaan pääse liikkeelle pienellä varoajalla, minä kun tykkään buukkailla etukäteen, orientoituaakseni ja pysyäkseni itsekin kärryillä omista liikkeistäni. Valittelin tätä kerran Nuulle, joka käänsi esiin asian sellaisen kantin, jota en itse ollut tullut miettineeksi: ne "spontaanit" eivät todellisuudessa useinkaan ole mitään aidosti vapaita, boheemeja sieluja, vaan ainoastaan kyvyttömiä aikatauluttamaan ja sitoutumaan suunnitelmiin. Asioiden esittämistavasta sitten riippuu, kuka tuntee itsensä surkeaksi ja sosiaalisesti rajoittuneeksi.
Tämä katsantokanta huojensi mieltäni kovasti, enkä sen koomin ole pyydellyt totista kirjaimellisuuttani kyseisen asian suhteen anteeksi.

Olen päättänyt, etten enää aio nähdä vaivaa sellaisten eteen, jotka eivät ole valmiit ponnistelemaan minun vuokseni. En enää tahdo asettaa toisen pahaa mieltä omani edelle, en aio tottua epämukavaan enkä anna kovin monta uutta mahdollisuutta toistuvasti mokaileville. Tämän aion myös ilmoittaa sitä odottaville: kerron olleeni jo sen polun päässä vain nähdäkseni, ettei umpikujan keskelle aukeakaan salaovea.

Eilen kuulin sattumalta järkyttäviä uutisia yhdestä kerran - yhä - niin tärkeästä. En edelleenkään ole suostunut ymmärtämään täysin, mitä ne pahimmassa tapauksessa saattavat merkitä. Toivon, ettei minun tarvitsekaan - toivon, ettei sen tarvitse. Ei taas, ei tätäkin.


Luulin ennen, että jossain
mitataan tarkalleen,
milloin on annettu liikaa jollekin kantaakseen
Se on pelkkä harha, perätön luulo,
toiset hölmöt uskoo niin
Jäävät hartiat väkevän, suuren
pieneksi kuin heikonkin

- PMMP: Tässä elämä on