On masentavaa huomata olevansa nainen, joka vailla sitä todellisuuteen ankkuroivaa Toista ajelehtii, milloin myötälaitaisessa, milloin ristiaallokossa, mutta useimmiten ympyrää, kuin kompassinsa tärvelleenä. On niin surullisen ennalta-aavistettavaa olla se joka tarvitsee, se joka kaipaa - ei ketä tahansa, ei jotain määrittämätöntä lämmintä syliä ja silitettävää selkää, vaan sitä tiettyä, sitä, johon ei kyllästy koskaan.
Se, että on lukuisia läheisiä ja rakkaita ystäviä; että on mielekäs ja mukava työ; että on rakastava ja kannustava perhe; että on viihtyisä ja näppärä koti; että on inspiroivia harrastuksia ja toisinaan hyväksytty tarve olla yksinään ihan hiljaa.
Se on erinomaista; se on enemmän kuin moni tohtii koskaan toivoa; se on moninkertaisesti sen verran kuin useimmiten ansaitsisi.
Eikä se silti riitä poistamaan sitä ikävää, joka syntyy siitä, että olet maailmassa, muttet kanssani.
Luvattu on paljon,
rikottu on enemmän
Vierelläsi valvon ja kauniina sut nään
Sä oot se jonka
löydän aina uudelleen
Taas tässä oon ja valmis
uuteen kierrokseen
- Chisu: Sama nainen
maanantai 25. tammikuuta 2010
sunnuntai 24. tammikuuta 2010
Se kahvakuulatreeni oli niin häiriintynyttä, että sen jälkeen mä olin tosi pahoillani.
Eilen seisoin Kurvissa odottamassa bussia ja katselin joutessani ympärilleni. Miten elinvoimainen talviaurinko saa loskanväriset kerrostalotkin näyttämään rappioromanttisen kodikkaille sen sijaan, että ne näyttäisivät nuhruisille lääville, jollaisia ne todellisuudessa ovat. Ihmiset, pölyisissä toppapompissaan ja linttaanastutuissa menokkaissaan, Alepan räikeitä muovipusseja käsissään laahaten olivat pikemminkin elokuvan statisteja, suomalaista jokamieskansaa kuin väsyneitä pienituloisia yksinhuoltajia, surullisia sekakäyttäjiä tai pahanhajuisia rapajuoppoja. Aurinko on sillä lailla maaginen, ettei sen paistaessa miltei rivon riehakkaasti talviselta taivaalta mikään oikeastaan tunnu ylitsepääsemättömältä tai liian raskaalta.
Uneni ovat taas viime aikoina olleet värikkäitä ja yksityiskohtiansa myöden miltei pelottavan eläviä. Viime yönä jouduin pienen, lumikonkokoisen ketun puremaksi. Se iski hampaansa oikean käteni etu- ja keskisormen väliseen ihopoimuun eikä kuollut, vaikka iskin sen seinään, tarttui vain kynsillään tiukemmin kämmeneeni. Enoni koetti saada ketusta henkeä kirveellä - onnistumatta. Lopulta se päästi pienet, neulanterävät hampaansa irti nahastani ja vilisti tiehensä. Tunsin, kuinka vesikauhu ja jäykkäkouristus ja ties mikä rutto alkoivat salakavalan hiivintänsä pitkin kehoani verenkiertoni mukana. Kaiken lisäksi lähin sairaalapäivystys olisi ollut Mikkelissä, mikä oli jo unen tasolla mielestäni täysin käsittämätöntä. Heräsin epätoivoisena ja ahdistuneena, puremajäljen edelleen sormivälissäni tuntien.
Olen viikon sisään uneksinut myös olevani metsään eksyneenä ja vuorikiipeilemässä ja monia muitakin juttuja, joita en nyt vain juuri muista. Herätessäni olen täynnä kirkkaita Technicolour-väritettyjä unikuvia sekä hieman uuvuksissa yön seikkailuista.
Tiedättehän, miten joskus istuu iltaa seurassa, jonka jutut ovat lyömättömän hauskoja mutta samalla niiden tietää olevan sellaisia, että säälii ulkopuolista samaan pöytään istujaa? Sellaista oli eilen. Paljonhan ne. Ähistelee. Yllättävän paljon.
Kuuntelin suunnattoman rasittavan yläasteen fysiikanopettajan äänekästä selitystä kolmikymmenvuotisjuhlissa ja keskustelin vakavan kollegansa kanssa tyylikkäästä Nemi-paidastaan. Teputin tarjamaisesti käsilaukkuani heilutellen Eduskuntatalon edessä ja käytin hyväkseni Fridan suunnatonta empatiakykyä. Nauroin edelläkuvatun kaltaisten juttujen vuoksi itseni tärviölle edullisen kuohuviinipullon äärellä. Matkustin rasistisen, mutta hyvänhajuisen taksikuskin kyydissä rokkibaariin, jonka vessajonossa keskustelin suunnattoman ystävällisten goottityttöjen kanssa muun muassa hiusväreistä ja käsivoiteista. Istuin kalliolaisen keittiön lattialla tulikuumana hohkaavaan patteriin kiinni painautuneena ja odotin erään puhelun loppumista. Ajoin lopuksi vielä muutaman korttelin matkan vuokra-ajurilla omaan kotiin, pudotin puhelimeni lattialle ja metsästin sen akkua sängyn alta Sini-lattiamopin varrella. Syötin pin-koodin kolmesti väärin lukiten puhelimeni ja jouduin lähettämään esimiehelleni sähköpostia viideltä aamuyöllä firman sim-kortin puk-koodin selvittämiseksi. Tunsin itseni tyhmääkin typerämmäksi ja yritin lohduttautua ajatuksella, etten sentään ollut hukannut saati rikkonut mitään, edes itseäni.
Minusta tuntuu, että kaikesta huolimatta tästä on tulossa hyvä vuosi. Ihan eri tavalla kuin koskaan aiemmin.
Uneni ovat taas viime aikoina olleet värikkäitä ja yksityiskohtiansa myöden miltei pelottavan eläviä. Viime yönä jouduin pienen, lumikonkokoisen ketun puremaksi. Se iski hampaansa oikean käteni etu- ja keskisormen väliseen ihopoimuun eikä kuollut, vaikka iskin sen seinään, tarttui vain kynsillään tiukemmin kämmeneeni. Enoni koetti saada ketusta henkeä kirveellä - onnistumatta. Lopulta se päästi pienet, neulanterävät hampaansa irti nahastani ja vilisti tiehensä. Tunsin, kuinka vesikauhu ja jäykkäkouristus ja ties mikä rutto alkoivat salakavalan hiivintänsä pitkin kehoani verenkiertoni mukana. Kaiken lisäksi lähin sairaalapäivystys olisi ollut Mikkelissä, mikä oli jo unen tasolla mielestäni täysin käsittämätöntä. Heräsin epätoivoisena ja ahdistuneena, puremajäljen edelleen sormivälissäni tuntien.
Olen viikon sisään uneksinut myös olevani metsään eksyneenä ja vuorikiipeilemässä ja monia muitakin juttuja, joita en nyt vain juuri muista. Herätessäni olen täynnä kirkkaita Technicolour-väritettyjä unikuvia sekä hieman uuvuksissa yön seikkailuista.
Tiedättehän, miten joskus istuu iltaa seurassa, jonka jutut ovat lyömättömän hauskoja mutta samalla niiden tietää olevan sellaisia, että säälii ulkopuolista samaan pöytään istujaa? Sellaista oli eilen. Paljonhan ne. Ähistelee. Yllättävän paljon.
Kuuntelin suunnattoman rasittavan yläasteen fysiikanopettajan äänekästä selitystä kolmikymmenvuotisjuhlissa ja keskustelin vakavan kollegansa kanssa tyylikkäästä Nemi-paidastaan. Teputin tarjamaisesti käsilaukkuani heilutellen Eduskuntatalon edessä ja käytin hyväkseni Fridan suunnatonta empatiakykyä. Nauroin edelläkuvatun kaltaisten juttujen vuoksi itseni tärviölle edullisen kuohuviinipullon äärellä. Matkustin rasistisen, mutta hyvänhajuisen taksikuskin kyydissä rokkibaariin, jonka vessajonossa keskustelin suunnattoman ystävällisten goottityttöjen kanssa muun muassa hiusväreistä ja käsivoiteista. Istuin kalliolaisen keittiön lattialla tulikuumana hohkaavaan patteriin kiinni painautuneena ja odotin erään puhelun loppumista. Ajoin lopuksi vielä muutaman korttelin matkan vuokra-ajurilla omaan kotiin, pudotin puhelimeni lattialle ja metsästin sen akkua sängyn alta Sini-lattiamopin varrella. Syötin pin-koodin kolmesti väärin lukiten puhelimeni ja jouduin lähettämään esimiehelleni sähköpostia viideltä aamuyöllä firman sim-kortin puk-koodin selvittämiseksi. Tunsin itseni tyhmääkin typerämmäksi ja yritin lohduttautua ajatuksella, etten sentään ollut hukannut saati rikkonut mitään, edes itseäni.
Minusta tuntuu, että kaikesta huolimatta tästä on tulossa hyvä vuosi. Ihan eri tavalla kuin koskaan aiemmin.
You can tie my hands to the wall but you can't tie my dreams to this place
Keski-ikäinen Kuluttaja on nähnyt maailmaa. Hän on kokenut, matkustellut ja Piirien hyväksymä; hän tietää, miten pitää olla.
Kun Keski-ikäinen Kuluttaja joutuu vuodepotilaaksi, hän ei halua sairaanhoitajaa, jolla on rastat, tatuointeja tai lävistyksiä. Hän vetoaa hygieniaan ja uskoo ehkä itsekin sen olevan todellinen syy.
Keski-ikäinen Kuluttaja ei voi ostaa ranskanleipäänsä ja lauantaimakkaraansa, uimahallilippuaan tai levylahjakorttia kummipojalleen myyjältä, joka käyttää töissä imagopipoa tai kietoo päähänsä huivin. Hän huomauttelee, naljailee ja ojentaa leikin varjolla - hän osoittaa nuoremmilleen paikkansa ja kertoo kernaasti, miten maailman tulisi maata. Ja maailma, se mukautuu Keski-ikäisen Kuluttajan makuun.
Hän saa yritykset polvilleen ja hysteeriseksi neutraloimispyrkimyksissään. Muuan tuntemani haki kerran asiakaspalvelutyötä jääden työpaikatta ylähuulensa Madonna-lävistyksensä vuoksi. Erään toisen ystäväni töissä on voimassa tiukka ukaasi siitä, ettei farkuissa saa tulla töihin - olkoonkin, että kyseessä on toimisto, jossa palkolliset työstävät keskenään, vailla kasvottaisia asiakaskontakteja. Muuan kuntosalialalla työskentelevä tuttuni ei saa pitää töissä pipoa, sillä se on sopimatonta - se ei ilmeisesti istu urheilu- tai reisitaskuhousuista ja t-paidasta sekä hupparista koostuvan työasun muodolliseen maailmaan. Sanomattakin on selvää, että työhaastatteluissa kannattaa peittää mahdolliset näkyvät tatuoinnit, vaihtaa lävistyskorut huomiota herättämättömiin mikäli mahdollista.
Sen sijaan taksikuskin on täysin sallittua ilmaista kyytiläisilleen mielipiteitään, joista käy ilmi hänen kieltäytyvän kuljettamasta "patanaamoja" ja välttelevänsä "huijaavia venäläisiä", "ryssä on ryssä vaikka voissa paistais". Ehkä asenteita ei olekaan niin tärkeä testata työhön soveltuvuutta arvioitaessa? On paljon olennaisempaa, että habitus istuu firman linjaan.
Ja asiakkaat, nehän ovat kuninkaita. Ne saavat pompottaa, vaatia ja nimitellä; ne saavat julistaa omia rasistisia, homofoobisia ja muihin alakulttuureihin kohdistuvia ennakkoluuloisia kantojaan. Niillä on siihen asiakkaana oikeus, eikä asiakaspalvelijan auta kuin sopia firman imagoon ja kantaa työntekijyyttään pystypäin, firman ulkonäkösyrjivään kulttuuriin alistuen. Sillä kukapa sitä elantoaan ehdoin tahdoin uhraisi.
Kun Keski-ikäinen Kuluttaja joutuu vuodepotilaaksi, hän ei halua sairaanhoitajaa, jolla on rastat, tatuointeja tai lävistyksiä. Hän vetoaa hygieniaan ja uskoo ehkä itsekin sen olevan todellinen syy.
Keski-ikäinen Kuluttaja ei voi ostaa ranskanleipäänsä ja lauantaimakkaraansa, uimahallilippuaan tai levylahjakorttia kummipojalleen myyjältä, joka käyttää töissä imagopipoa tai kietoo päähänsä huivin. Hän huomauttelee, naljailee ja ojentaa leikin varjolla - hän osoittaa nuoremmilleen paikkansa ja kertoo kernaasti, miten maailman tulisi maata. Ja maailma, se mukautuu Keski-ikäisen Kuluttajan makuun.
Hän saa yritykset polvilleen ja hysteeriseksi neutraloimispyrkimyksissään. Muuan tuntemani haki kerran asiakaspalvelutyötä jääden työpaikatta ylähuulensa Madonna-lävistyksensä vuoksi. Erään toisen ystäväni töissä on voimassa tiukka ukaasi siitä, ettei farkuissa saa tulla töihin - olkoonkin, että kyseessä on toimisto, jossa palkolliset työstävät keskenään, vailla kasvottaisia asiakaskontakteja. Muuan kuntosalialalla työskentelevä tuttuni ei saa pitää töissä pipoa, sillä se on sopimatonta - se ei ilmeisesti istu urheilu- tai reisitaskuhousuista ja t-paidasta sekä hupparista koostuvan työasun muodolliseen maailmaan. Sanomattakin on selvää, että työhaastatteluissa kannattaa peittää mahdolliset näkyvät tatuoinnit, vaihtaa lävistyskorut huomiota herättämättömiin mikäli mahdollista.
Sen sijaan taksikuskin on täysin sallittua ilmaista kyytiläisilleen mielipiteitään, joista käy ilmi hänen kieltäytyvän kuljettamasta "patanaamoja" ja välttelevänsä "huijaavia venäläisiä", "ryssä on ryssä vaikka voissa paistais". Ehkä asenteita ei olekaan niin tärkeä testata työhön soveltuvuutta arvioitaessa? On paljon olennaisempaa, että habitus istuu firman linjaan.
Ja asiakkaat, nehän ovat kuninkaita. Ne saavat pompottaa, vaatia ja nimitellä; ne saavat julistaa omia rasistisia, homofoobisia ja muihin alakulttuureihin kohdistuvia ennakkoluuloisia kantojaan. Niillä on siihen asiakkaana oikeus, eikä asiakaspalvelijan auta kuin sopia firman imagoon ja kantaa työntekijyyttään pystypäin, firman ulkonäkösyrjivään kulttuuriin alistuen. Sillä kukapa sitä elantoaan ehdoin tahdoin uhraisi.
tiistai 12. tammikuuta 2010
Mee kävellen ni ei tarvi odottaa!
Minua kiukuttaa vallan vietävästi kirja, jota paraikaa yritän lukea. Sen päähenkilö on mitä ilmeisimmin parikymppinen opiskelijatyttö, raivostuttavan naiivi ja vieläpä uskis. Se asuu kahden äitinsä kanssa, äidin, jolla on suhde naimisissa olevaan mieheen (aihe, josta samaan aikaan tahtoisin lukea kaiken kirjoitetun enkä yhtään mitään) ja joka on ehkä lukinnut tyttärensä tämän huoneeseen päiväksi. Siellä huoneessa lojuessaan tyttö sitten kuvittelee eroottisia raiskausfantasioita ja assosioi lapsenomaisesta ihastuksestaan opinahjonsa keittolassa työskentelevään poikaan. Enkä minä tajua yhtään, mihin sillä kaikella pyritään enkä viitsisi ollenkaan lukea niitä ylipitkiä ja vuolaita tajunnanvirtalauseita ja silti luen ja tulen jatkuvasti äkäisemmäksi.
Raivon partaalle joudun amerikkalaisten talk show -ohjelmien studioyleisöistä, jotka eivät osaa ilmaista kiihtymystään ja kertakaikkisen mahtavaa fiilistään millään muulla keinoin kuin kiljumalla. Jotain Ellen DeGeneresiä olisi tavallaan ihan viihdyttävä toisinaan katsoakin, tai ainakin pitää auki muiden toimiensa taustalla, mutta ei vain pysty kun ne emakot rääkyvät studiomikkien täydeltä - etenkin jos vieraana sattuu olemaan joku 13-vuotias "viulisti-ihme" tai Robert Pattinson (jonka väitettyä sex appealia minä en vain tunnista edes rillit päässäni). Miksi juuri sellainen yleisö on niin tavoiteltava, että niitä ihmisiä ihan varmasti kannustetaan moiseen toimintaan? Muutenhan se ääninauha kai käsiteltäisiin siten, että kuuluisi vain hillittyjä suosionosoituksia ja pyrskähtelyä.
Koskapa lukuisat Facebook-kaverini - ne vanhat koulu-, kuoro- ja työkaverit, eivät ne ihan oikeat ystävät - lisääntyvät kiihtyvällä vauhdilla, on uutissyötteeni alati pullollaan kuvia laitokselta, kuvia leikkikehästä, kuvia pulkkamäestä ja ponitalleilta ja puolivuotiskutsuilta. Sitten sen albumin nimeksi tai vähintään kuvateksteiksi on laadittu jotain, jota kuorruttavat ylenpalttiset sydämet ja huutomerkit ja hugidibugidibuu. Minä ymmärrän, että lapsen vuoksi ollaan onnen lyömiä ja hormonien soseuttamia ja ties mitä, mutta vievätkö nämä seikat ihmisiltä sitten myös arvostelukyvyn ja oikeinkirjoituskyvyn kokonaan? Hapanta, sanoi äitipuoli puolukkahillosta.
Ihmiset, jotka eivät kunnioita toisten työaikoja tai ohjeellisia soittoaikoja, saisi polttaa takassa kuusihalkojen seassa. Että menisivät nyt helvetissä itseensä ja opettelisivat kellon. Ja jättäisivät toiset rauhaan.
Olen jälleen kerran yliherkistynyt kaikelle yksinkertaistavalle mies-nais-keskustelulle, joka nojaa auttamattoman vanhanaikaiseen harhaan siitä, että silkka kromosomiperimä määrittelisi ihmisen tapaa toimia ja ajatella jotenkin syvemmin ja vastaanpanemattomammin. Että naiset sitä ja miehet tätä ja pälä pälä, eikä koko keskustelun tavoitteena oikeasti ole ymmärtää yhtään mitään vaan ainoastaan tussata se oma lokero selvemmin erottuvaksi, jotta kävisi kaikille ihan selväksi että tavallisia heteroita tässä vaan ollaan ja muutenkin oikein kunniallisia ja moitteettomia.
Tässä kuluneina pyhinä kuulin erään ystäväni keskustelleen seurueessaan kiihkeän antoisasti siitä, miksi naiset oikein haluavat olla miesten kanssa ja toisin päin, niinkö suhteessa. Minä en syttynyt aiheelle ollenkaan, sillä jo lähtökohta oli mielestäni niin kaavamaisen heteronormatiivinen (aijaa!) ja karkean pelkistävä, etten nähnyt siinä mitään hedelmällistä. Tiedättehän sen katseen, joka luodaan sellaiseen tuhmaan lapseen, joka on ensinnäkin ollut kyllin ilkeä piirtääkseen huopakynällä taloyhtiön ulkoseinään ja sitten vielä kyllin typerä jäädäkseen siitä verekseltään kiinni? Sellaisilla silmillä ystäväni minua salaattinsa yli katsoi. Ei taida olla kovin muodikasta - saati kiinnostavaa - olla näin ehdoton.
Suututtaa niin, että olin spontaanisti potkaista erästäkin vetelehtijää Pasilan asemalla, joka asettui hidasteeksi minun ja kotiinpääsyni väliin.
Raivon partaalle joudun amerikkalaisten talk show -ohjelmien studioyleisöistä, jotka eivät osaa ilmaista kiihtymystään ja kertakaikkisen mahtavaa fiilistään millään muulla keinoin kuin kiljumalla. Jotain Ellen DeGeneresiä olisi tavallaan ihan viihdyttävä toisinaan katsoakin, tai ainakin pitää auki muiden toimiensa taustalla, mutta ei vain pysty kun ne emakot rääkyvät studiomikkien täydeltä - etenkin jos vieraana sattuu olemaan joku 13-vuotias "viulisti-ihme" tai Robert Pattinson (jonka väitettyä sex appealia minä en vain tunnista edes rillit päässäni). Miksi juuri sellainen yleisö on niin tavoiteltava, että niitä ihmisiä ihan varmasti kannustetaan moiseen toimintaan? Muutenhan se ääninauha kai käsiteltäisiin siten, että kuuluisi vain hillittyjä suosionosoituksia ja pyrskähtelyä.
Koskapa lukuisat Facebook-kaverini - ne vanhat koulu-, kuoro- ja työkaverit, eivät ne ihan oikeat ystävät - lisääntyvät kiihtyvällä vauhdilla, on uutissyötteeni alati pullollaan kuvia laitokselta, kuvia leikkikehästä, kuvia pulkkamäestä ja ponitalleilta ja puolivuotiskutsuilta. Sitten sen albumin nimeksi tai vähintään kuvateksteiksi on laadittu jotain, jota kuorruttavat ylenpalttiset sydämet ja huutomerkit ja hugidibugidibuu. Minä ymmärrän, että lapsen vuoksi ollaan onnen lyömiä ja hormonien soseuttamia ja ties mitä, mutta vievätkö nämä seikat ihmisiltä sitten myös arvostelukyvyn ja oikeinkirjoituskyvyn kokonaan? Hapanta, sanoi äitipuoli puolukkahillosta.
Ihmiset, jotka eivät kunnioita toisten työaikoja tai ohjeellisia soittoaikoja, saisi polttaa takassa kuusihalkojen seassa. Että menisivät nyt helvetissä itseensä ja opettelisivat kellon. Ja jättäisivät toiset rauhaan.
Olen jälleen kerran yliherkistynyt kaikelle yksinkertaistavalle mies-nais-keskustelulle, joka nojaa auttamattoman vanhanaikaiseen harhaan siitä, että silkka kromosomiperimä määrittelisi ihmisen tapaa toimia ja ajatella jotenkin syvemmin ja vastaanpanemattomammin. Että naiset sitä ja miehet tätä ja pälä pälä, eikä koko keskustelun tavoitteena oikeasti ole ymmärtää yhtään mitään vaan ainoastaan tussata se oma lokero selvemmin erottuvaksi, jotta kävisi kaikille ihan selväksi että tavallisia heteroita tässä vaan ollaan ja muutenkin oikein kunniallisia ja moitteettomia.
Tässä kuluneina pyhinä kuulin erään ystäväni keskustelleen seurueessaan kiihkeän antoisasti siitä, miksi naiset oikein haluavat olla miesten kanssa ja toisin päin, niinkö suhteessa. Minä en syttynyt aiheelle ollenkaan, sillä jo lähtökohta oli mielestäni niin kaavamaisen heteronormatiivinen (aijaa!) ja karkean pelkistävä, etten nähnyt siinä mitään hedelmällistä. Tiedättehän sen katseen, joka luodaan sellaiseen tuhmaan lapseen, joka on ensinnäkin ollut kyllin ilkeä piirtääkseen huopakynällä taloyhtiön ulkoseinään ja sitten vielä kyllin typerä jäädäkseen siitä verekseltään kiinni? Sellaisilla silmillä ystäväni minua salaattinsa yli katsoi. Ei taida olla kovin muodikasta - saati kiinnostavaa - olla näin ehdoton.
Suututtaa niin, että olin spontaanisti potkaista erästäkin vetelehtijää Pasilan asemalla, joka asettui hidasteeksi minun ja kotiinpääsyni väliin.
sunnuntai 10. tammikuuta 2010
Let the wild rumpus begin!
Olen sillä tavalla lapsekas, että minusta olisi suunnattoman kiehtovaa ajatella maailmassa olevan ihmisten lisäksi myös muita, inhimillisesti älyllisiä, mutta kenties karvaisia olentoja. En siis tarkenna katsettani avaruuteen vaan pikemminkin sankkoihin kuusikoihin, soille ja erämaihin. Että voisi Ronja Ryövärintyttären lailla piilotella Ajattarilta ja varoa maahisia tai Potterin Harryn tavoin käydä sotaa pimeyttä vastaan kentaureja rinnallaan. Sellainen maailma minua viehättää: että olisi kouriintuntuvaa pyydystettävää ja paettavaa.
Ei siis ole vaikea arvata, kuinka otollista yleisöä Spike Jonzen Where the Wild Things Are -leffalle olinkaan: tiedättehän, miten joistain asioista päättää jo ennakkoon pitää? Onneksi minun ei tarvinnut pettyä. Jo trailerin nähtyäni olin heretä spontaaniin liikutusvetistelyyn suuren karvaisen hirviön valuttaessa itkuräkää turkilleen, eivätkä lavastus saati puvustus jättäneet mitään huomautettavaa edes alkuperäisteokseen tutustuneelle. Jonze on onnistunut siirtämään Maurice Sendakin satumaailman kankaalle taianomaisen tunnelman säilyttäen, saaden telminnän ja tomun tuoksun välittymään autenttisina plyyshipäällysteisille istuimille saakka.
Poistuessamme teatterista Kardaanikissan kanssa, kumpikin silmäkulmiaan pyyhiskellen ja toistemme tunnelmaan heittäytymiselle hymyillen ehdimme vaihtaa muutaman elokuvan synnyttämän tuuminnan. Kk totesi filmin jälleen kerran todistaneen, miten aikuistenkin - yhä, vielä, edelleen - elämässä kyse on lopultakin aina siitä, että sä lupasit pitää musta huolta, lupasit! Kuinka kernaasti sitä antautuu toisen, vahvemman ja taitavamman tai edes kovaäänisemmän ohjailtavaksi ja vastuulle, nostaen itse kätensä ylös kuin vuoristoradassa, vain nauttiakseen kyydistä ja ollakseen ylettymättä jarruvipuun. Kun sen toisen piti hoitaa se, tai niin mä ainakin sen käsitin että piti.
Minä puolestani tunnistin jotain muuta: kuinka ihmisen - tai hirviön - perimmäinen tarve vaikuttaisi olevan joukkoon kuuluminen ja vastaavasti halvaannuttavin pelko sen ulkopuolelle suljetuksi tuleminen. Miten laumaeläimet metsästävät ja leiriytyvät, mutta ennen kaikkea huvittelevat ja viihtyvät yhdessä, silloinkin, kun toiminnalla ei ole mitään suoraa tekemistä henkiinjäämisen kanssa. Kuinka kaikki aina lopulta palautuu tähän tarpeeseen - kuinka vähän asiat lopulta ovatkaan muuttuneet luolissa asumisen ajoilta.
Elokuvan katsominen synnytti myös villin painimisen tarpeen: että saisi nujuuttaa oikein kunnolla, voiden luottaa siihen ettei ketään siinä oikeasti sattuisi ja että mutakokkareiden tekemät naarmut voisi pestä pois pelkällä vedellä.
Ja nyt, nukkumaanmenon aikaan voisi loikata kasaan muiden kaltaistensa kanssa ja nukahtaa sinne, pörröisten turkkien ja hiekkaisten käpälien muodostamaan lämpimään, hengityksen tahdissa liikkuvaan luolaan.
Ei siis ole vaikea arvata, kuinka otollista yleisöä Spike Jonzen Where the Wild Things Are -leffalle olinkaan: tiedättehän, miten joistain asioista päättää jo ennakkoon pitää? Onneksi minun ei tarvinnut pettyä. Jo trailerin nähtyäni olin heretä spontaaniin liikutusvetistelyyn suuren karvaisen hirviön valuttaessa itkuräkää turkilleen, eivätkä lavastus saati puvustus jättäneet mitään huomautettavaa edes alkuperäisteokseen tutustuneelle. Jonze on onnistunut siirtämään Maurice Sendakin satumaailman kankaalle taianomaisen tunnelman säilyttäen, saaden telminnän ja tomun tuoksun välittymään autenttisina plyyshipäällysteisille istuimille saakka.
Poistuessamme teatterista Kardaanikissan kanssa, kumpikin silmäkulmiaan pyyhiskellen ja toistemme tunnelmaan heittäytymiselle hymyillen ehdimme vaihtaa muutaman elokuvan synnyttämän tuuminnan. Kk totesi filmin jälleen kerran todistaneen, miten aikuistenkin - yhä, vielä, edelleen - elämässä kyse on lopultakin aina siitä, että sä lupasit pitää musta huolta, lupasit! Kuinka kernaasti sitä antautuu toisen, vahvemman ja taitavamman tai edes kovaäänisemmän ohjailtavaksi ja vastuulle, nostaen itse kätensä ylös kuin vuoristoradassa, vain nauttiakseen kyydistä ja ollakseen ylettymättä jarruvipuun. Kun sen toisen piti hoitaa se, tai niin mä ainakin sen käsitin että piti.
Minä puolestani tunnistin jotain muuta: kuinka ihmisen - tai hirviön - perimmäinen tarve vaikuttaisi olevan joukkoon kuuluminen ja vastaavasti halvaannuttavin pelko sen ulkopuolelle suljetuksi tuleminen. Miten laumaeläimet metsästävät ja leiriytyvät, mutta ennen kaikkea huvittelevat ja viihtyvät yhdessä, silloinkin, kun toiminnalla ei ole mitään suoraa tekemistä henkiinjäämisen kanssa. Kuinka kaikki aina lopulta palautuu tähän tarpeeseen - kuinka vähän asiat lopulta ovatkaan muuttuneet luolissa asumisen ajoilta.
Elokuvan katsominen synnytti myös villin painimisen tarpeen: että saisi nujuuttaa oikein kunnolla, voiden luottaa siihen ettei ketään siinä oikeasti sattuisi ja että mutakokkareiden tekemät naarmut voisi pestä pois pelkällä vedellä.
Ja nyt, nukkumaanmenon aikaan voisi loikata kasaan muiden kaltaistensa kanssa ja nukahtaa sinne, pörröisten turkkien ja hiekkaisten käpälien muodostamaan lämpimään, hengityksen tahdissa liikkuvaan luolaan.
After all we've been through, I can't get my mind off of you, it's a hell of a way to spend a whole day through
Haluaisin kirjoittaa siitä, miten hyvälle viime päivinä on tuntunut. Siitä, että töihin menee taas kernaasti, tuntee olevansa tarpeellinen ja taitava, saa kiitosta ja kannustusta ja ympärilleen reippaita ja hyväntuulisia ihmisiä.
Siitä, miten kuukausiksi katkennut yhteys tuntuu jälleen mahdolliselle avata, tuntee saavansa jälleen otteen toisesta ja sen ajatuksista. Saa kuulla, ettei se mennytkään mihinkään, ei kauaksi, ja että kaikelle on selityksensä.
Siitä, kuinka saa takaisin sellaisen, joka on ollut todellisessa seikkailussa ja sairaalassa ulkomailla, vegaanina teksasilaisissa grillijuhlissa ja kosittuna pyörätuolissa. Ja nyt taas kotona, lähellä, turvassa.
Siitä, miten tulee pyytäneeksi pitkätukan kulauttamaan kanssaan flunssankarkoitusviskit ja puhuneeksi sen kanssa mp3-soittimista ja sci-fi-sarjoista sekä vanhojen koulukavereiden keski-ikäistymisestä. Miten huomaa päässeensä sen kanssa viimein sellaiselle taajuudelle, ettei jatkuvasti tarvitse olla kilvan nokkeloimassa ja viehättävä saati puheissaan johdonmukainen ja henkeäsalpaavan älykäs.
Siitä, miten tervehenkiselle ja kaivatulle tuntuu matkustaa liian pitkään bussilla, urheilukassissa kiipeilytamineet, perillepäästyään kavuta kyntensä juurta myöden tärviölle ja epäkkäänsä tuleen ja tämän jälkeen kotona nukahtaa autuaaseen, lihaskivistyksen värittämään päiväuneen.
Siitä, kun istuu jonkun olohuoneessa keskellä hillittyjä kemuja, ja on semmoinen olo että on haluttu ja toivottu vieras myös vaiteliaalla panoksella ja varkain levenevillä haukotuksilla. Että malttaa juoda enimmäkseen vettä ja tulla varhain omaan kotiin, omasta valinnastaan.
Ennen kaikkea haluaisin kirjoittaa siitä, miten kävellessäni kotiin eilen iltapäivällä, laskevan auringon sihistessä verenpunaisena silmiä viiltävän kirkkaassa horisontissa tulin ajatelleeksi niitä pieniä asioita, jotka tekevät ihmisistä erityisiä ja jotka oppii tietämään vasta historian ja lähietäisyyden kautta.
Kun yhtäkkiä huomaa toisen silmässä sen kohdan, jossa tummanvihreä reunus muuttuu vaaleammaksi. Kun näkee sen ihan silkasta ryhdistä, millaisista asioista tänään on hyvä puhua ja mistä vaieta. Kun tietää itse olevansa seurassa, jossa mahtuu olemaan myös pieni ja vähän tyhmä.
Ne pienet hauraat hetket, jolloin tietää näkevänsä suoraan toisen pohjimmaisiin, tärkeimpiin ajatuksiin saakka, ja näkee siellä itsensä. Sen unisen hellyyden katseessa päiväunilta herätessä, sen vatsan pohjalla ja kurkun päässä odottavan naurun yhteistä vitsiä kerrottaessa.
Kaiken sen yhtäkkinen tajuaminen saa olon epätodelliseksi, kuin kävelisi elokuvan päivänäytöksestä kimaltavaan alkukesän päivään, osaamatta hetkeen piirtää rajaa toden ja kuvitteen välille.
Miksi joistakuista tulee niin tärkeitä? Kuka sinä olet ja kuka minä, ja miten juuri me olemme tässä?
Siitä, miten kuukausiksi katkennut yhteys tuntuu jälleen mahdolliselle avata, tuntee saavansa jälleen otteen toisesta ja sen ajatuksista. Saa kuulla, ettei se mennytkään mihinkään, ei kauaksi, ja että kaikelle on selityksensä.
Siitä, kuinka saa takaisin sellaisen, joka on ollut todellisessa seikkailussa ja sairaalassa ulkomailla, vegaanina teksasilaisissa grillijuhlissa ja kosittuna pyörätuolissa. Ja nyt taas kotona, lähellä, turvassa.
Siitä, miten tulee pyytäneeksi pitkätukan kulauttamaan kanssaan flunssankarkoitusviskit ja puhuneeksi sen kanssa mp3-soittimista ja sci-fi-sarjoista sekä vanhojen koulukavereiden keski-ikäistymisestä. Miten huomaa päässeensä sen kanssa viimein sellaiselle taajuudelle, ettei jatkuvasti tarvitse olla kilvan nokkeloimassa ja viehättävä saati puheissaan johdonmukainen ja henkeäsalpaavan älykäs.
Siitä, miten tervehenkiselle ja kaivatulle tuntuu matkustaa liian pitkään bussilla, urheilukassissa kiipeilytamineet, perillepäästyään kavuta kyntensä juurta myöden tärviölle ja epäkkäänsä tuleen ja tämän jälkeen kotona nukahtaa autuaaseen, lihaskivistyksen värittämään päiväuneen.
Siitä, kun istuu jonkun olohuoneessa keskellä hillittyjä kemuja, ja on semmoinen olo että on haluttu ja toivottu vieras myös vaiteliaalla panoksella ja varkain levenevillä haukotuksilla. Että malttaa juoda enimmäkseen vettä ja tulla varhain omaan kotiin, omasta valinnastaan.
Ennen kaikkea haluaisin kirjoittaa siitä, miten kävellessäni kotiin eilen iltapäivällä, laskevan auringon sihistessä verenpunaisena silmiä viiltävän kirkkaassa horisontissa tulin ajatelleeksi niitä pieniä asioita, jotka tekevät ihmisistä erityisiä ja jotka oppii tietämään vasta historian ja lähietäisyyden kautta.
Kun yhtäkkiä huomaa toisen silmässä sen kohdan, jossa tummanvihreä reunus muuttuu vaaleammaksi. Kun näkee sen ihan silkasta ryhdistä, millaisista asioista tänään on hyvä puhua ja mistä vaieta. Kun tietää itse olevansa seurassa, jossa mahtuu olemaan myös pieni ja vähän tyhmä.
Ne pienet hauraat hetket, jolloin tietää näkevänsä suoraan toisen pohjimmaisiin, tärkeimpiin ajatuksiin saakka, ja näkee siellä itsensä. Sen unisen hellyyden katseessa päiväunilta herätessä, sen vatsan pohjalla ja kurkun päässä odottavan naurun yhteistä vitsiä kerrottaessa.
Kaiken sen yhtäkkinen tajuaminen saa olon epätodelliseksi, kuin kävelisi elokuvan päivänäytöksestä kimaltavaan alkukesän päivään, osaamatta hetkeen piirtää rajaa toden ja kuvitteen välille.
Miksi joistakuista tulee niin tärkeitä? Kuka sinä olet ja kuka minä, ja miten juuri me olemme tässä?
maanantai 4. tammikuuta 2010
Tsuku-tsuku-tsuku-tsuku lähdetään!
Hei. Minä olen Minkki. Asun Kalliossa ja käyn tällä erää työssä Leppävaarassa.
Minulla on ongelma ja sen nimi on julkinen liikenne.
Minä ymmärrän, että on pikkumaista ja suunnattoman itsekeskeistä valittaa oman aikataulunsa pettämisestä, kun raiteille tuntuu satavan selvästikin lohduttoman onnettomia itsemurhakandidaatteja sellaisella taajuudella, että kohta niille pitää asentaa omat liikennevalot. Eikä varmasti ole herkkua olla se veturinkuljettaja, jonka vuorolla juna katkeaa ja veturiton puolikas jysähtää hotellin ravintolan seinästä sisään. Tai se bussikuski, jonka vuorolla alkaa tulvia lunta semmoista kyytiä, että auratkin tarvitsevat hinausautoa.
Mutta nyt oikeasti. Uudenvuodenaattona, jo ennen kuin sattui mitä sattui siellä Lepuskin ytimessä, aamulla junat olivat myöhässä kun joku oli jäänyt alle. Eilen, kun yritin palata Järvenpäästä illansuussa, juuri se minun vuoroni oli peruttu. Kun joku oli jäänyt alle.
Ja tänään sitten kulutin työmatkaani yhteensä kaksi tuntia. Sen seinäänajamisen ja lumimyrskyn takia.
Ja nyt alkaisi riittää.
Vaan mitkä ovat vaihtoehtoni? Ajaa taksilla töihin ja takaisin, omalla kustannuksella, siitäs saatte häHÄH? Hankkia reki ja koiravaljakko, tai kenties oma troikka?
Muita asioita, jotka hankaavat kuin keskisuuri tappajasoran sirkama talvitallukkaassa:
- ihmiset, joita on pitänyt ystävinään, mutta jotka alkavat käyttäytyä niin irrationaalisesti ja yksiselitteisen surkeasti, ettei niihin enää osaa oikein edes suhtautua
- surkeasti tehdyt pohjatyöt, epämääräiset paperikasat ja toisten jälkien raivaaminen
- yöt, jotka viettää rullaten patjan laidalta toiselle ja taas takaisin, löytämättä hyvää asentoa ja unenpäätä
- ihmiset, jotka inttävät ja käyvät nenäkkäästi päälle mikroskooppisen pienine asioineen, joita itse luonnollisesti pitävät maailman tärkeimpinä
- romaanit, joille on kokemansa perusteella asettanut huikeat ennakko-odotukset, ja jotka osoittautuvatkin jonkinmoisiksi mystiikan ja trillerin raja-aidalla tasapainoileviksi hiekkahentusiksi
- nenä, joka alkaa suihkuttaa verta elinvoimaisesti ja paineella aina, kun on sen mielestä liian kylmä tai liian vähän unta kupolissa tai muuten vain sopiva hetki
- iho, joka kuivuu niin, että vaatteetkin kutittavat eikä edes ahkera voitelu saa sitä notkistumaan käden alle sopivaksi ja suloiseksi
Tasapainon vuoksi asioita, tekevät aamuista heräämisen arvoisia:
- äidin tekemät räiskäleet ja jääkylmä maito, jotka löytyvät jääkaapista silloin, kun ovat vielä syömäkelpoisia ja juuri silloin, kun mielen happamuuden karkottamiseen kaipaa jotain kotitekoista ja mukavaa
- sanat, jotka oikein yhdistettynä muodostavat sisälle sellaisen pienen ja pehmeän tunteen siitä, että on kaivattu ihan erityisellä tavalla
- tukka, joka on musta ja sininen ja hirveän rock
- suolakurkkuviipaleet sulatejuusto-kalkkunaleike-ruisleivän päällä
- talvinen aurinko, joka paistaa niin huikeasti, että se synnyttää välittömän coolien blehojen shoppailutarpeen
- ystävät, jotka palaavat ulkomailta ja ovat jälleen niin lähellä, että niille voi soittaa ja pyytää niitä kanssaan kahville tai kävelylle tai minne vain
Minulla on ongelma ja sen nimi on julkinen liikenne.
Minä ymmärrän, että on pikkumaista ja suunnattoman itsekeskeistä valittaa oman aikataulunsa pettämisestä, kun raiteille tuntuu satavan selvästikin lohduttoman onnettomia itsemurhakandidaatteja sellaisella taajuudella, että kohta niille pitää asentaa omat liikennevalot. Eikä varmasti ole herkkua olla se veturinkuljettaja, jonka vuorolla juna katkeaa ja veturiton puolikas jysähtää hotellin ravintolan seinästä sisään. Tai se bussikuski, jonka vuorolla alkaa tulvia lunta semmoista kyytiä, että auratkin tarvitsevat hinausautoa.
Mutta nyt oikeasti. Uudenvuodenaattona, jo ennen kuin sattui mitä sattui siellä Lepuskin ytimessä, aamulla junat olivat myöhässä kun joku oli jäänyt alle. Eilen, kun yritin palata Järvenpäästä illansuussa, juuri se minun vuoroni oli peruttu. Kun joku oli jäänyt alle.
Ja tänään sitten kulutin työmatkaani yhteensä kaksi tuntia. Sen seinäänajamisen ja lumimyrskyn takia.
Ja nyt alkaisi riittää.
Vaan mitkä ovat vaihtoehtoni? Ajaa taksilla töihin ja takaisin, omalla kustannuksella, siitäs saatte häHÄH? Hankkia reki ja koiravaljakko, tai kenties oma troikka?
Muita asioita, jotka hankaavat kuin keskisuuri tappajasoran sirkama talvitallukkaassa:
- ihmiset, joita on pitänyt ystävinään, mutta jotka alkavat käyttäytyä niin irrationaalisesti ja yksiselitteisen surkeasti, ettei niihin enää osaa oikein edes suhtautua
- surkeasti tehdyt pohjatyöt, epämääräiset paperikasat ja toisten jälkien raivaaminen
- yöt, jotka viettää rullaten patjan laidalta toiselle ja taas takaisin, löytämättä hyvää asentoa ja unenpäätä
- ihmiset, jotka inttävät ja käyvät nenäkkäästi päälle mikroskooppisen pienine asioineen, joita itse luonnollisesti pitävät maailman tärkeimpinä
- romaanit, joille on kokemansa perusteella asettanut huikeat ennakko-odotukset, ja jotka osoittautuvatkin jonkinmoisiksi mystiikan ja trillerin raja-aidalla tasapainoileviksi hiekkahentusiksi
- nenä, joka alkaa suihkuttaa verta elinvoimaisesti ja paineella aina, kun on sen mielestä liian kylmä tai liian vähän unta kupolissa tai muuten vain sopiva hetki
- iho, joka kuivuu niin, että vaatteetkin kutittavat eikä edes ahkera voitelu saa sitä notkistumaan käden alle sopivaksi ja suloiseksi
Tasapainon vuoksi asioita, tekevät aamuista heräämisen arvoisia:
- äidin tekemät räiskäleet ja jääkylmä maito, jotka löytyvät jääkaapista silloin, kun ovat vielä syömäkelpoisia ja juuri silloin, kun mielen happamuuden karkottamiseen kaipaa jotain kotitekoista ja mukavaa
- sanat, jotka oikein yhdistettynä muodostavat sisälle sellaisen pienen ja pehmeän tunteen siitä, että on kaivattu ihan erityisellä tavalla
- tukka, joka on musta ja sininen ja hirveän rock
- suolakurkkuviipaleet sulatejuusto-kalkkunaleike-ruisleivän päällä
- talvinen aurinko, joka paistaa niin huikeasti, että se synnyttää välittömän coolien blehojen shoppailutarpeen
- ystävät, jotka palaavat ulkomailta ja ovat jälleen niin lähellä, että niille voi soittaa ja pyytää niitä kanssaan kahville tai kävelylle tai minne vain
sunnuntai 3. tammikuuta 2010
Jossain ulko-oven toisella puolella on paikka, jossa tietäväiset kertovat vastauksensa
Minusta on mukavaa, kun asiat voidaan perustella. Kernaiten jollain kouriintuntuvalla, kenties tieteellisellä tai muuten vain empiirisesti vedenpitävällä keinolla. Peruste on syytä olla mietittynä myös niihin tilanteisiin, joissa sitä tuskin kukaan tulee kysyneeksi: miksi en palannut töistä täsmällisemmin lähtevällä A-junalla, joka pysähtyy jokaisella mahdollisella seisakkeella muttei koskaan ole myöhässä, vaan tulin odottaneeksi E:tä, joka kenties rientää varsinaisen matka-ajan nopsemmin, muttei milloinkaan ole lähtölaiturilla silloin kuin sen aikataulun mukaan pitäisi? Miksi ostan aina Luonnonystävä-vessapaperia (paitsi silloin kun halusin kokeilla sitä tuoksuvaa, joka on varmasti yhtä ympäristöystävällistä kuin pvc), sillä kuvittelen sen olevan muita ekologisempaa - vaikka miltei kaikilla paketeilla on joutsenmerkki? Miksi en voi sietää makeaa valko- tai kuohuviiniä, mutta makean siiderin kanssa minulla ei ole minkäänlaista ongelmaa?
Kenties tämän vuoksi olen pitkään ylenkatsonut intuitiivisuuteen perustuvia ratkaisuja ja selityksiä. Minusta ne ovat olleen huuhaata pahimmasta päästä, auringonpilkkuihin ja biorytmeihin perustuvia älyllisesti laiskojen, taikauskoisten tai yksinkertaisesti hieman vajaiden ihmisten juttuja tilanteissa, joita on liian työläs hahmottaa muuten.
Viime aikoina olen kuitenkin ollut taipuvainen kallistumaan päinvastaisuuteen. Huomaan olevan asioita, joita ei oikein käy selittäminen; ne eivät tyhjene sanoihin eivätkä alistu kerrottaviksi. Asioita, jotka vain tietää. Joidenkin ihmisten varaan ei tahdo laskea, siksi että näkee niiden silmissä jotain, jota ei osaa kuvailla, mutta jota luottamus säikkyy. Joitakuita taas ei voi epäillä, vaikka kaikki merkit sitä karjuisivatkin. Niissä uskoo tunnistavansa jotain sellaista, jota on turha yrittää puolustella, jotain, jonka ympärille ei saa kiedottua sormiaan, mutta jonka silti tuntee olevan siinä.
Yritän opetella kunnioittamaan intuitiota, omaani ja muiden. Jälkiviisauden kautta huomaan monesti suostutelleeni itseni toimimaan ensimmäistä vilpitöntä tuntemustani vastaan, vain havaitakseni sen johtaneen turhiin kiertoteihin ja lopputulemiin, joihin olisi päädytty rutkasti pikemmin alkuperäistä vainua seuraten.
Viime viikolla ajoimme Reinon kanssa Tampereelta kotiin yön selässä, kevyen pakkaslumen savutessa tienpinnasta tehden näkyvyydestä heikon ja aavemaisen. Yhtäkkiä moottoritiellä edellämme ajava Honda alkoi vilkuttaa jarruvalojaan ja siirtyi tovin kuluttua ohituskaistalle, nähdäksemme täysin suotta: kaistalla edessä näkyi vain pimeydessä pyöriviä lumikiteitä. Ajaessamme aistit valppaina edelleen tuntui, kuin välillä ajovaloissa olisi kuitenkin häivähtänyt jotain: vielä talviyötäkin mustempaa, massiivista. Ohituskaistalle siirtyminen pakotti sukeltamaan suoraan lumipyörteeseen, josta vähitellen paljastui täysperävaunurekka - aivan asianmukaisesti valaistu, mutta kevyeen pakkaslumipöllyyn tehokkaasti katoava. Hetki ennen rekan perävalojen paljastumista tuntui samalle kuin lapsuuden sokkoleikit: on vain edettävä, vaikka kaikki vaistot jarruttavat kirskuen ja on koko ajan varma joko putoavansa jostain tai vaihtoehtoisesti kävelevänsä pahki johonkin. Tekisi mieli ojentaa kädet eteen, sillä tietää, vain tietää siellä olevan jotakin, vaikkei sitä oikein millään voi selittääkään.
(Olisin halunnut, että tämä rekkatarina olisi linkittynyt jotenkin saumatta intuitioon. Ei se kyllä oikein tee niin. Mutta en jaksa enää kummata sitä poiskaan, koska jostain tuntemattomasta syystä halusin jakaa sen. Kunnioitan siis intuitioani. (Miten se taipuu?))
Sijoitin eilen joululahjaksi saamani Stockmannin lahjakortin kotimaiseen musiikkiin (tänään äiti sanoi tarkoittaneensa sen alusvaateostoksiin. Miksei se sanonut sitä aiemmin? Ei mikään tyhmä idea nimittäin sekään, mutta tajuanko minä itse nyt tuollaista sitten.). Eeppi Ursinin toiseen soololevyyn petyin pahan kerran. Laulaahan se ihan nätisti, mutta on minun korvaani kaikin tavoin liian keskiverto, liian yhdentekevä. Enkä viidenkään kuuntelukerran jälkeen muista levystä kuin sen hittibiisin. Kuuntelin Laura Sippolan ekan ja Chisun tokan levyn kertaalleen, mutta Pohjolan Ilmariin jäin jotenkin tyyten jumiin. Sen musiikissa on sellaista ihan vastustamatonta rujoutta, ja lyriikat, ne ne vasta ovatkin. Sisäinen fennofiilini röhähteli useaan otteeseen kansilehdykkää opiskellessani. Kas näin:
Kun mä keitin mun soppaa,
sitä ylpeenä haistelin.
Ja vaik mä tiesin, et se poppaa,
silti vähän välii maistelin.
Vaan joku ihme siinä
kuitenkin pahasti tökki.
Ja mä mietin ja mietin ja mietin,
mistä katkera maku siihen liekin
eksynyt, vaikka suloisesta tuoksusta
voisi päätellä muuta.
Ja saattaahan olla, että se johtui
nimenomaan vain musta.
Ja mä mietin ja mietin ja mietin,
mistä katkera maku siihen liekin
eksynyt, vaikka suloisesta tuoksusta
voisi päätellä muuta.
Ja luulenpa, että joku ilkeä siihen
taisi sittenkin kusta.
(Kun mä keitin mun soppaa)
Hän muistaa menneet ja tietää tulevan,
vaikka hänellä on aivot kuin pähkinät.
Paksu nahka suojaa vaaroilta.
Siitä tehdään autonrenkaita.
(Norsu)
Isä meidän taivaassa, mikset jaksa kuunnella?
Miksi puhut aina vaan sitä vitun latinaa?
(Isä meidän)
Jos on tosi laiha, niin ei voi taklata.
Vaan helpompaa on kavereita salaa vaklata.
Kun menee puun taakse piiloon
niin näkyy vain nenä.
Mutta sitäkin voi luulla oksaksi.
- -
Kun lihava ja laiheliini sitten kohtaavat.
Ja kämmenellä käteen toisiaan paiskaavat.
Niin kumpainenkin ihmettelee,
voiko moisen kanssa kaveerata.
Ja kyllä voi.
(Kohtaaminen)
Kenties tämän vuoksi olen pitkään ylenkatsonut intuitiivisuuteen perustuvia ratkaisuja ja selityksiä. Minusta ne ovat olleen huuhaata pahimmasta päästä, auringonpilkkuihin ja biorytmeihin perustuvia älyllisesti laiskojen, taikauskoisten tai yksinkertaisesti hieman vajaiden ihmisten juttuja tilanteissa, joita on liian työläs hahmottaa muuten.
Viime aikoina olen kuitenkin ollut taipuvainen kallistumaan päinvastaisuuteen. Huomaan olevan asioita, joita ei oikein käy selittäminen; ne eivät tyhjene sanoihin eivätkä alistu kerrottaviksi. Asioita, jotka vain tietää. Joidenkin ihmisten varaan ei tahdo laskea, siksi että näkee niiden silmissä jotain, jota ei osaa kuvailla, mutta jota luottamus säikkyy. Joitakuita taas ei voi epäillä, vaikka kaikki merkit sitä karjuisivatkin. Niissä uskoo tunnistavansa jotain sellaista, jota on turha yrittää puolustella, jotain, jonka ympärille ei saa kiedottua sormiaan, mutta jonka silti tuntee olevan siinä.
Yritän opetella kunnioittamaan intuitiota, omaani ja muiden. Jälkiviisauden kautta huomaan monesti suostutelleeni itseni toimimaan ensimmäistä vilpitöntä tuntemustani vastaan, vain havaitakseni sen johtaneen turhiin kiertoteihin ja lopputulemiin, joihin olisi päädytty rutkasti pikemmin alkuperäistä vainua seuraten.
Viime viikolla ajoimme Reinon kanssa Tampereelta kotiin yön selässä, kevyen pakkaslumen savutessa tienpinnasta tehden näkyvyydestä heikon ja aavemaisen. Yhtäkkiä moottoritiellä edellämme ajava Honda alkoi vilkuttaa jarruvalojaan ja siirtyi tovin kuluttua ohituskaistalle, nähdäksemme täysin suotta: kaistalla edessä näkyi vain pimeydessä pyöriviä lumikiteitä. Ajaessamme aistit valppaina edelleen tuntui, kuin välillä ajovaloissa olisi kuitenkin häivähtänyt jotain: vielä talviyötäkin mustempaa, massiivista. Ohituskaistalle siirtyminen pakotti sukeltamaan suoraan lumipyörteeseen, josta vähitellen paljastui täysperävaunurekka - aivan asianmukaisesti valaistu, mutta kevyeen pakkaslumipöllyyn tehokkaasti katoava. Hetki ennen rekan perävalojen paljastumista tuntui samalle kuin lapsuuden sokkoleikit: on vain edettävä, vaikka kaikki vaistot jarruttavat kirskuen ja on koko ajan varma joko putoavansa jostain tai vaihtoehtoisesti kävelevänsä pahki johonkin. Tekisi mieli ojentaa kädet eteen, sillä tietää, vain tietää siellä olevan jotakin, vaikkei sitä oikein millään voi selittääkään.
(Olisin halunnut, että tämä rekkatarina olisi linkittynyt jotenkin saumatta intuitioon. Ei se kyllä oikein tee niin. Mutta en jaksa enää kummata sitä poiskaan, koska jostain tuntemattomasta syystä halusin jakaa sen. Kunnioitan siis intuitioani. (Miten se taipuu?))
Sijoitin eilen joululahjaksi saamani Stockmannin lahjakortin kotimaiseen musiikkiin (tänään äiti sanoi tarkoittaneensa sen alusvaateostoksiin. Miksei se sanonut sitä aiemmin? Ei mikään tyhmä idea nimittäin sekään, mutta tajuanko minä itse nyt tuollaista sitten.). Eeppi Ursinin toiseen soololevyyn petyin pahan kerran. Laulaahan se ihan nätisti, mutta on minun korvaani kaikin tavoin liian keskiverto, liian yhdentekevä. Enkä viidenkään kuuntelukerran jälkeen muista levystä kuin sen hittibiisin. Kuuntelin Laura Sippolan ekan ja Chisun tokan levyn kertaalleen, mutta Pohjolan Ilmariin jäin jotenkin tyyten jumiin. Sen musiikissa on sellaista ihan vastustamatonta rujoutta, ja lyriikat, ne ne vasta ovatkin. Sisäinen fennofiilini röhähteli useaan otteeseen kansilehdykkää opiskellessani. Kas näin:
Kun mä keitin mun soppaa,
sitä ylpeenä haistelin.
Ja vaik mä tiesin, et se poppaa,
silti vähän välii maistelin.
Vaan joku ihme siinä
kuitenkin pahasti tökki.
Ja mä mietin ja mietin ja mietin,
mistä katkera maku siihen liekin
eksynyt, vaikka suloisesta tuoksusta
voisi päätellä muuta.
Ja saattaahan olla, että se johtui
nimenomaan vain musta.
Ja mä mietin ja mietin ja mietin,
mistä katkera maku siihen liekin
eksynyt, vaikka suloisesta tuoksusta
voisi päätellä muuta.
Ja luulenpa, että joku ilkeä siihen
taisi sittenkin kusta.
(Kun mä keitin mun soppaa)
Hän muistaa menneet ja tietää tulevan,
vaikka hänellä on aivot kuin pähkinät.
Paksu nahka suojaa vaaroilta.
Siitä tehdään autonrenkaita.
(Norsu)
Isä meidän taivaassa, mikset jaksa kuunnella?
Miksi puhut aina vaan sitä vitun latinaa?
(Isä meidän)
Jos on tosi laiha, niin ei voi taklata.
Vaan helpompaa on kavereita salaa vaklata.
Kun menee puun taakse piiloon
niin näkyy vain nenä.
Mutta sitäkin voi luulla oksaksi.
- -
Kun lihava ja laiheliini sitten kohtaavat.
Ja kämmenellä käteen toisiaan paiskaavat.
Niin kumpainenkin ihmettelee,
voiko moisen kanssa kaveerata.
Ja kyllä voi.
(Kohtaaminen)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
