maanantai 29. maaliskuuta 2010

Why is it that you're always too small or too tall?

Olin elämäni ensimmäisellä yön yli -työmatkalla viime viikolla. Yövyimme kollegani kanssa hotellissa ja vieläpä lensimme kotiin kuin tärkeät liikematkalaiset ainakin. Virallisten osuuksien väliin jäävän ajan käytimme tehokkaasti baarissa istuen, Trivial Pursuitia pelaten ja skumppaa nautiskellen. Harmi ettei ole sitä edustustiliä.

Minulla on sellaisia hassuja dillejä, että arvostan joitain asioita omassa elämässäni niin kovasti, että jos tapaan jonkun, joka kerrassaan viis veisaa juuri niistä jutuista, saatan ensinnäkin ottaa sen hieman henkilökohtaisesti ja suutahtaa - mutta ainakaan en voi estää lievän halveksunnan maihinnousua. Olen, sivilisaatiossa elävänä yksilönä, yrittänyt kitkeä tuon piirteen ilmiasuja olemuksestani. Ymmärrän sangen hyvin itsekin, etten ole mikään mielipidevaikuttaja saati merkittävästi muita ihmisiä parempi (joskin aika erinomainen kuitenkin), enkä siis tahdo antaa tarpeettoman koppavaa tai ylimielistä vaikutelmaa itsestäni.
Niinpä siis, Trivialia pelaillessamme ja siinä ohessa kollegani kanssa toistemme työpersoonien taakse varovaisesti kurkistellessa, tuli hetki, jolloin hieman mykistyin. Kysymys taisi kuulua jotenkin, että mitä urheilulajia nimihenkilö Garpin maailman elokuvaversiossa harrasti, johon heti tämän kysyttyäni kommentoin että olisihan tuon kirjankin luettuaan tiennyt. Minkä jälkeen kollega ilmoittamaan, ettei tuokaan vihje auttanut, hän kun ei lue kirjoja ollenkaan.

Ei. Lue. Kirjoja. Ollenkaan.
Minkälainen ihminen valitsee moisen elämän, aivan vapaaehtoisesti? Minun on hyvin vaikea ymmärtää, mikseivät kaikki tahdo upottautua kuvitteellisiin tai tosipohjaisiin maailmoihin, jonkun toisen mielenmaailmaan, tutustua henkilöihin, joiden olemassaolosta eivät olisi osanneet edes nähdä unia. Se, että sen tunnustaa pystypäin ja kuuluvaan ääneen, osoittaa mielestäni yhdenlaista miltei kunnioitettavaa tyhmänrohkeutta: se on vähän sama kuin sanoisi julkisella paikalla kiihottuvansa raiskausfantasioista tai pitävänsä turkulaisia mukavina ja helposti lähestyttävinä ihmisinä. Sen sanoja on yhtäältä sanomattoman itseriittoinen tai yksinkertaisesti täysin piittaamaton. Tai ehkä ne ovat yksi ja sama asia.
Uskon kasvojeni pysyneen kutakuinkin peruslukemilla kuitatessani kommentin aijaalla ja siirtyessäni aiheissa eteenpäin.


Lauantaina sitten olin serkkuni polttareissa. Tunnelma oli kautta linjan hieman jännittynyt ja outo, mutta panin sen vain edellisen illan painaman säikyn pääni tiliin. Vähitellen pääsin hajulle kiristyksen aiheuttajasta: aamu oli alkanut mittavalla myllyllä, jossa sulhanen oli läksyttänyt kaasoa puhelimitse oikeasti mitättömästä jutusta sellaisella intensiteetillä, että kaasopolo oli herahtanut kyyneliin jo muutenkin stressaavan päivän avajaisiksi. Sätimme sitten illan pimetessä hieman rajatummalla porukalla miehen täydellistä tahdittomuutta ja torveilua, jolloin toinen serkkuni Hinkkis ryhtyi koko humalaisella tarmollaan puolustamaan sulhasta, ettemme saisi tuomia miestä tuntematta tämän persoonaa. Vastasin tähän, ettei tämänkaltaisissa jutuissa ole ensinkään kyse persoonaeroista vaan käytöstavoista: siitä, miten ihmisten keskellä eletään. Tämän sanottuani Hinkkis julisti, ettei arvosta käytöstapoja juuri lainkaan ja että ihmisten pitää saada olla aitoja, omaa persoonaansa julkituoden.

Olen niin eri mieltä, etten edes keksi mitään kyllin väkevää ilmausta kantaani painottaakseni. Kuten tänään Nuulle kommentoin, samoin kuin suorapuheisuus ja ilkeys myöskin juuri aitous ja käytöstavattomuus menevät hämmentävän usein ihmisiltä sekaisin. Ihan samalla tavoin kuin yleisesti määriteltyjen käytöskoodien takia ei oikein ole ok heilua alasti Kolmen Sepän patsaalla tavallisena tiistai-iltapäivänä tai vaikkapa piereskellä ruokapöydässä, ei myöskään ole ok toteuttaa itseään toisten ihmisten kustannuksella ja purkaa omaa pahaa mieltään viattomiin kanssakulkijoihinsa. Se, että on vilpitön ja avoin, aito ja persoonallinen, ei tarkoita sitä, että tulisi väistämättä olleeksi myös moukkamainen.
Ainakaan ihan kaikkien kohdalla.


Nyt, osoittaakseni monipuolisuuteni ajattelijana ja kaikinpuolisen ylivertaisuuteni ihmisenä minun tulisi varmastikin pohtia sitä, miksi juuri minä uskon olevani enemmän oikeassa ja suorastaan järjen puolella kantoineni. Koko aihe kuitenkin lakkasi juuri kiinnostamasta minua, sillä muistin että tänään tulee True Blood ja että eilen näkemäni Alice in Wonderland oli fantastinen ja niin vaikuttava, että tunsin saaneeni vastinetta hyvinkin kaksi kertaa kahden tunnin elokuvan verran ja istuin lumoutuneena hiirenhiljaa ja suu ammollaan koko esitysajan lukuunottamatta niitä tuokioita, kun leuat piti loksauttaa kiinni ettei sinne olisi joutunut multakokkareita tai vaikkapa hullunkurisia hyönteisiä. Minä siis pidin siitä ihan kamalasti ja melkein pitäisi mennä näkemään se vielä uudelleen, jottei yksikään ylenpalttinen yksityiskohta ja vinkeä ilmaisu pääsisi livahtamaan ohitse.

Sain myös Liisasta loistokkaita bändinnimi-ajatuksia: samoin kuin Jane's Insane on mielestäni miltei nerokas nimi yhtyeelle, olisi myös Almost Alice hirmuisen hyvä. Miksi? Se kuulostaa jotenkin nasevalle ja hyvällä tavalla mystiselle, sellaiselle että sen takana on jokin tarina jota on pakko kysyä, että who the fuck is Alice ja näin. Ja lisäksi se vinkkaa intertekstuaalisesti sisäpiirisilmäänsä niille, jotka tietävät millaisia ovat ne pieninaamaiset omoinfo-pikkuvaimot ja miksi niiden kaikkien nimi on aina Liisa.

tiistai 23. maaliskuuta 2010

Taivaalla ei ole enää pilviä, sillä viimeiset spurgut veivät ne mukanaan

Töissä muuan mies tulee kysymään unohtunutta lukkoaan. Tiedustelen kadonneen tuntomerkkejä. "Se on harmaa ja sellanen ihan snadi. Snadi. Snadi. Snadi.", mies jää toistelemaan ja minä ajattelen että jos se sanoo sen vielä kerrankin ("Snadi.") minä lyön sitä turpaan tai alan kirkua.

Junassa kanssani samaan vaunuun ahtautuvan miehen korvalappustereot jyskivät jonkinlaista hiphop-musiikkia niin lujalla, että omituinen raapiva samplausääni erottuu vaivatta useiden penkkirivien päähän. Mies istuu aurinkolasit päässään hämärässä vaunussa ja se tekisi mieli säikäyttää kunnolla heittämällä sitä jollain pienellä mutta kiinteällä esineellä takaraivoon.

Aseman liukuportaissa ohitseni pyyhältää poika, jonka tukka on yksi iso rasta. Se roikkuu pojan niskassa kuin vehnäpitko tai kettupuuhka ja minua puistattaa ajatellessani rastojen ominaislemua, sellaista atooppisen ihon ja vaahtoamattomien pesuaineiden ummehtunutta sekoitusta.

Kotimatkalla kaksi kaverusta kävelee minua vastaan pajattaen keskenään jotain käsittämättömältä kuulostavalla kielellään. Ohittaessaan minut toinen suipistaan huuliaan ja heittää minun suuntaani maiskahtavan lentosuukon, puhetulvan katkeamatta hetkeksikään. Ilmeisesti imartelevaksi tarkoitettu ele muistuttaa merkityksettömyydessään pöydänjalkaa nylkyttävän koiran tahattomasti kouristelevaa lannetta eikä herätä minussa edes tympäännystä.

Kotona on liian kuuma eikä aurinkoa enää näe. Minun tekee mieli suolaa niin, että haluaisin syödä lihaliemikuution. Alan miettiä, minkälaista olisi olla raskaana: kantaa kohtuunsa asettunutta muukalaista, vielä tahdotonta äpärää. Huolestua vatsastaan. Kyllästyä siihen. Kohdata ventovieraiden tietävät katseet, kadehtivat katseet, poiskääntyvät silmät, lempeät hymyt.
Ja sitten, joka kerran lopputulosta katsoessaan näkisi sen silmissä sen siittäjän. Kuinka sitä rakastaisi ankarammin kuin milloinkaan ja vihaisi pyyteettömämmin kuin mitään.

Väsyttää.

sunnuntai 21. maaliskuuta 2010

Freedom's just another word for nothing left to lose

Palanen minusta lohkeaa joka kerta kun näen sinun kärsivän. Kun sinuun sattuu niin, ettei sille löydy edes sanoja, kun ahdistus estää vetämästä keuhkoja täyteen. Kun sinusta tuntuu niin pahalle, ettet osaa enää nukkua. Kun et enää syö.

Kun en voi tehdä muuta kuin olla tavoitettavissa, lähellä, valmiina kuuntelemaan, odottaen lupaa koskettaa. Tahtoisin kyetä enempään, haluaisin voida pakottaa sinut paremmaksi silkalla tahdonvoimallani.

Kunpa ei tarvitsisi käydä näin syvällä.

lauantai 20. maaliskuuta 2010

Syli kuin riimi sointuva, aurinkosadetanssi yli nautinnon ja himon kuivuneiden metsien

Näin eilen HKT:ssä XPSD-tanssibiisin kenraaliharjoituksen. Edellisestä jortsukokemuksestani olikin jo ehtinyt kulua tovi ja hoksasin juuri tämän taitaneen olla ensi kertani katsomassa oikean julkkiskoreografin teosta. Onneksi olin valmistautunut asiaankuuluvasti valkoviinillä Tapanilassa, joten pääsin ajatusten vapaaseen flow-tilaan sangen pian. Kosken edelleenkään koe olevani autorisoitu kertomaan kappaleen sisällöstä tai liikekielestä mitään, kerronpa niistä vapaan flow-tilan hedelmistä.

Ensinnäkin kapean kokemushorisonttini perusteella nykytanssi näyttäisi perustuvan korostettuun toisteisuuteen: yksittäisen liikkeen tai eleen, tietyn blokin, jopa sellaisten kertosäkeenomaisten jaksojen. Sillä on kaksi vaikutusta: ensimmäisellä kerralla hämmentäville näyttävistä kouristuksista, putoamisista ja laahautumisista pääsee yli niiden toistuessa ja alkaa kiinnittää huomiotaan niiden ilmaisevuuteen. Lisäksi yllätysmomentin hiipuessa ehtii jakaa huomiotaan eri tulkitsijoiden tapaan tehdä liikettä ja havaita niitä persoonakohtaisia eroja.

Toiseksi kiinnitin huomiotani siihen, kuinka intiimille toisen ihmisen hengitys kuulostaa. Valtaosan aikaa eilisessäkin biisissä toki oli musiikki peittämässä tekemisen äänet - sen tauotessa kontrasti olikin sitä häkellyttävämpi. Huohotus, kiivaat hengenvedot tanssipartnerin iskettyä toista rintaan, hengen haukkominen loppuaplodien odottaessa käynnistymistään. Kaikki se kielii ihmiskoneen toiminnasta, siitä, että vaivattomannäköiseksi tehty vaatii todellisuudessa suunnattomasti vaivaa ja kehon haastamista, se vihjaa kivunsietoon ja ponnisteluun, valmiuteen viedä itsensä rajalle saakka. Sellainen fyysisyys viehättää minua.

Kolmanneksi huomasin, kuten katsoessani mitä tahansa dynaamista taiteen muotoa, tuntevani voimakasta halua ryhtyä itse luomaan jotakin. Toivoisin osaavani ilmaista itseäni kehollani kuten tanssija, kunpa jokainen oma liikkeeni olisi yhtä funktionaalinen ja ladattu merkityksillä. Kunpa minun kehoni voisi välittää samanlaista voimaa ja herättää yhtä kiihkeitä reaktioita, kunpa ensimmäinen ajatus vartalostani olisi pystyvä ja sitten tasapainoinen ja sitten kaunis.

Se musiikki puolestaan oli hienoa, valtaosiltaan industriaalia kolinaa ja rytmikästä jyskettä, salaa mukavan maaniseksi kiihtyvää ja ylitse jylisevää. Valaistuksesta ymmärrän varmasti vielä tanssiakin vähemmän, mutta vaikutelmani oli musiikkiin - ja yleisesti tanssiin - sopivan riisuttu, tai kenties pelkistetty on oikeampi sana. Teatterisalissa pimeyskin on vaikuttavampaa kuin muualla: silmien tottumista ei tapahdu, mitään ei ala erottua mustuudesta ennen seuraavaa katkaisijan liikettä. Valottomuus on niin ehdoton ja tiheä, ettei ensin edes tiedä, ovatko silmät auki vai sittenkin ehkä epähuomiossa kiinni.


Taide-elämyksen jälkeen jatkoimme kotikulmien Lucky-baariin, jossa tuoppi maksaa 2,50 € ja kaikki muukin on selvemmin tulkittavaa. Näimme, miten ensin tuoppinsa ja pöytänsä tuikun kippoineen kaatanut isovatsainen setä puoliksi kannettiin, puoliksi raahattiin kadulle. Näimme, miten pieni valkoinen puudelinomainen hauva sai tulla sisään baariin ja emäntänsä viereen sohvalle istumaan sievässä skottiruutuisessa sadenutussaan. Baarimikkona sympaattinen australialainen pitkätukka, blokkarina pelokas kalpeanaamainen tyttö. Suunnittelimme suppokepposia, puhuimme ihmisten tärkeysjärjestyksistä ja siitä, miten sanoessaan siirtyvänsä elämässä eteenpäin ne usein tarkoittavat sitä, että haluavat unohtaa entisen elämänsä ja kieltää ihmiset siinä, ja siitä miten surulliseksi sellainen saa.
Ja miten hyvälle sellaisen vastapainoksi tuntuu, kun on ystäviä, joiden seurassa mahtuu olemaan ihan kokonainen.

torstai 18. maaliskuuta 2010

Fuck logic - use magic

Miksi oikeat sanat tulevat liian myöhään, tilanteen jo mentyä? Olisin sanonut, ettei tarvitse, ettei minun vuokseni tarvitse yrittää yhtään enempää kuin on. Olisin voinut olla siinä, pitää kiinni ja estää sinua rapsahtamasta palasiksi, siistillä halkeamalla kahdeksi yhtä suureksi säröytyneeksi kappaleeksi.
Olla lähellä, sanomatta mitään.
Sen sijaan suljin luurin ja kaadoin itselleni ison lasillisen punaviiniä. Istuin ikkunalle polttamaan savukkeen ja tuijottamaan hypnoottisesti kieppuviin lumihiutaleisiin. Tuntuu yhtäaikaa raskaalle ja kevyelle.
Kunpa vain.


Waiting at the station

Waiting for the right moves
Waiting in the basement
Waiting for the right cues
Waiting in a daydream
Waiting in this slipstream
Waiting...

Waiting in the right bars
Waiting in the right shoes
Waiting in a fast car
Waiting in the airports
waiting for my airmails
Waiting in slow motion,
coming through the turnstiles

And if you ever change your mind
you know I'm not hard to find
And if you ever need someone
I'll still be waiting

Waiting with the orphans
Waiting for the bee stings
they tell me that success brings
Waiting in the half-light
Waiting through your whole life
Waiting for the ideal, a low deal, a no-deal
play your stereotype

And if you ever find the time
you know I'm not far behind
And if you ever need someone
I'll still be waiting

- The Devlins: Waiting

tiistai 16. maaliskuuta 2010

I wish my smile was your favorite kind of smile

Kuljen talvisena maanantaina Kaisaniemen puiston halki. Aurinko siroaa lumisten puiden takaa, yhä korkealta, huikaisevan siniseltä taivaalta. Vastaankävelevä mies naurahtaa itsekseen, ajatuksiinsa uponneen näköisenä. Ihmiset näyttävät onnellisilta vastavalossa.
Lumivallien takaa, koulunpihan suunnalta kävelytielle kömpii keski-ikäinen venäläispariskunta. Mies kannustaa vaimoaan kapuamaan aura-auton jättämän reunuksen yli, molemmat hymyilevät. Lomalaisen venyvä aika välittyy heidän jokaisesta liikkeestään.
Kaipaan heidän tilalleen niin että vatsaan sattuu. Haluaisin olla kuin he, vieraassa maassa, joutilaana sen kaikkein tärkeimmän kanssa, kahden, vailla velvoitteita tai tarvetta kiiruhtaa ovesta.

Rakastan tapaa, miten se mutkattomasti juo kanssani samasta vesilasista, kuin mikään ei olisi luontevampaa kuin sovittaa oma suunsa minun huulirasvan tuhrimaan lasinreunaani.
Rakastan tapaa jolla se katsoo, kun luulee etten huomaa: niin, että sen silmistä paistaa maailman kaikki hellyys ja sen oma laavamainen ydin.
Rakastan sen vanhaa slangia, kun se sanoo gosse ja sniidu ja on ihan vakavissaan ja minua alkaa naurattaa.
Rakastan sitä, miten se saa minut tuntemaan itseni pikkuruiseksi, sellaiseksi kainaloon mahtuvaksi, ja että joudun kääntämään kasvoni ylöspäin kun haluan katsoa sitä silmiin.
Rakastan sitä, miten se kurkistaa kulmiensa alta, kun sitä ujostuttaa ja sitä, miten se sanoo l-kirjaimen: ihan vähän pehmeästi, niin vähän, etten ole huomannut sitä ennen.
Rakastan sitä, että se näkee minussa sellaista, jota en itse enää erota.

Pidän siitä niin että kirvelee.

lauantai 13. maaliskuuta 2010

Napsuta sormias tän tahdissa

Kuten määrävälein teen, olen jälleen tänä viikonloppuna lukenut omaa blogihistoriaani. Tein jälleen saman havainnon kuin aiemminkin siitä, että jos ei nyt aivan kaikki niin ainakin merkittävät asiat ovat kirjoittajan persoonassani olleet ennen paremmin. Ei siitä nyt siis sen enempää.

Asia, joka teki minut hieman surulliseksi oli havaintoni siitä, miten blogi mediana ja bloggaus yhteisöllisyytenä on menettänyt merkitystään. Vanhemmissa merkinnöissäni on miltei jokaisessa kommentteja, tärkeiltä ihmisiltä, ystäviltäni, osoituksena siitä, että ne lukivat ja siitä, että jokin tekstissä osui niihin niin, että ne halusivat sanoa oman sanasensa teemasta. Nyt meitä on enää minä ja Nuu, jotka kommentoimme toisillemme ja vaikka sekin on toki hirmuisen kivaa, on jokin väistämättä särkynyt.

On mitä ilmeisimmin maailmanlaajuinen ilmiö, ettei bloggausta enää koeta kiinnostavaksi: ihmiset eivät kirjoita tai lue eivätkä varsinkaan kommentoi. Onkin sangen sopivaa, että itse löysin lajin vasta sen ollessa jo hiipumaisillaan - nyt huhuilen ruotsinlaivan diskon hiiltyneellä lattialla ysäripopin tahtiin että misson bileet, jätkät hei nyt bailataan! kaikkien muiden istuessa tyylikkäissä kalliolaisissa hassustinimetyissä baareissa palestiinalaishuiveineen ja juuri oikeanlaisine musiikkimakuineen.


Oikeastaan tällä hetkellä elämässäni on vain yksi todellinen puheenaihe, vain yksi asia, josta oikeasti jaksan kiinnostua ja jota haluaisin analysoida. Haluaisin kertoa, millaista oli viimeksi kun, mille tuntui kun, mistä puhuttiin kun ja mitä sitten kun. Ja mitä nyt, uusinta. Haluaisin paljastaa hieman turhan yksityisiä asioita, kuvailla vahingossa vähän liian tarkasti, hymyillä utuisesti ja ohimennen punastua, kadota ajatuksiini julkisilla paikoilla niin, että toiset saisivat tilaisuuden kiusoitella ja virnistellä tietäväisesti.

Sen sijaan lähden lounaalle äidin kanssa ja keskustelen yhdentekevien kaukaisten sukulaisten ja tuttavien yhdentekevistä siirroista yhdentekevissä elämissään; sovitan satoja farkkuja ja ostan kolmet; nautin jääkylmää valkoviiniä hyvässä seurassa lasillisen liikaa ja luen kotimatkalla raitiotievaunussa sanomalehden viikkoliitettä ymmärtämättä lukemastani sanaakaan.
Sen sijaan pukeudun uusiin pillifarkkuihin ja nilkkabuutseihin ja lähden ystäville saunomaan; puhun kirjallisuudesta ja elokuvista, musiikista ja ystävistä jotka lisääntyvät; juon vain greippilimua koko illan, syön nachoksia ja lontoonraesuklaata ja kadehdin salaa sitä idylliä, jonka luovat hyvännäköiset, sydämelliset ja älykkäät dinkit asuessaan kantakaupungissa mielettömässä asunnossa ja ollessaan vain yhdessä, onnelliset.
Sen sijaan menen töihin, päivästä toiseen ja viikonloppuisin, fyysisesti paikan päälle mutta ajatuksissani niin paljon kauemmas, edellispäivään ja tulevaisuuteen ja niin pitkälle mutkan taa, ettei sinne voi oikeastaan edes nähdä. Enkä löydä enää takaisin.


Haluisin kertoo miten pahalta välillä tuntuu
mutta sanat, ne jää unholaan
Haluisin kertoo miten paljon rakastan
mutta sanat, ne jää tien taa,
ne jää tien taa

- Samuli Edelmann: Se unelmista

torstai 11. maaliskuuta 2010

Deerhunter

Minun rakkaani on leijona. Se on suuri, raukea ja itsevarmasti liikkuva, se ottaa tilan hallintaansa saapuessaan ja sitä ympäröi semmoinen sähköinen aura, että olen käristyä hengiltä sen lähestyessä.

Minun rakkaani voisi tehdä minulle mitä vain. Tunnen voiman juoksevan sen suonissa silittäessäni sitä, tunnen kylmien väreiden kiirivän pitkin selkäpiitäni tietäessäni sen voivan halutessaan tuhota fysiikkani täydellisesti silkalla ylivoimallaan. Se ei tee niin mutta se voisi, ja ajatuskin siitä saa minut sisältä kuumaksi ja kihelmöiväksi.

Minun rakkaani tuoksuu hiekalle ja vaaralle. Haistan sen halki huoneen, haluan saman hajun iholleni. Nojaan kasvojani sen runkoon, imien sen ominaistuoksua sisääni. Se näykkää minua, suuhuni tulvahtaa veren maku.

Se tahtoo minut enkä minä haluaisi mitään enempää kuin olla sen.

keskiviikko 10. maaliskuuta 2010

I wanna do bad things with you

Bussissa edessäni käytävällä seisoo mies, jonka takaraivoon geeli on jähmettänyt hiukset valkoreunaiseksi, sojottavaksi laikuksi. Saan jostain päähäni, ettei aine olekaan geeliä vaan spermaa. Ajatus on groteski ja irvokas enkä voi lakata tuijottamasta miestä, enkä minä tiedä mistä ajatus oikein tuli enkä enää pääse siitä eroon.
Huomaan äkkiä olevani nälkäinen kuin ahma.

Salilla nousen tekemästä kickbackejä. Sivusilmällä näen, miten yksi salin vakiokalustoon kuuluvista jättiläisistä ahmii minua katseellaan peilin kautta. Sen silmissä näen eläimen, voisin vannoa sen lipaisevan huuliaan kävellessäni ohi.

Televisiossa Anna Paquin nielee verta miehen rannevaltimosta saaden sen näyttämään niin hekumalliselle, että minulle tulee samalla tavoin levoton olo kuin naapureiden lemmenleikkien tahattomasta salakuuntelusta: yhtäaikaa kiusaantunut ja kiihottunut.

Haluaisin olla sellainen, pedonkaltainen, vaistonvarainen. Häikäilemätön, himokas. Säälimätön saalistaja. Vieteissäni pitelemätön, orgaaninen lihansyöjä.

sunnuntai 7. maaliskuuta 2010

Jos nukkumaan ei tänään mennä ollenkaan, niin huominen ei saavu

Viikonloppu on ollut vähintäänkin merkillinen. En saa kiinni ajatuksista, kun muistelen sattuneita ja luen saamiani tekstiviestejä uudestaan ja uudestaan ja huomaan pian taas ajelehtineeni pitkälle nykyhetkestä.

Kivointa on, kun uskaltaa puhua ja kuunnella; kun saa sanottua sen, mikä mieltä painaa ja saa toisenkin olon huojenemaan.
On hilpeän absurdia istua ystävänsä pikkuruisessa yksiössä seuraamassa sivusta fantasiajenkkifudismatsia, kun yhtäkkiä yksi pelaajista nousee ylös, riisuu kaikki vaatteensa ja istuu ilkialasti takaisin sohvalle, minkä jälkeen ottelu jatkuu kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Suunnattoman hauskaa on ajaa Espoon perukoille laulamaan karaokea, onnistua muutamassa kappaleessa yli odotustensa ja saada raikuvat suosionosoitukset sekä henkilökohtaisia kiitoksia suorituksestaan.
On parasta, kun viimein onnistuu saalistamaan taksin itselleen samaisen Espoon perukoilta, ja että kuski on mukava ja myötätuntoinen ja vieläpä entinen brankkari, mun poikaystävä on myös töissä pelastuslaitoksella, sanon, enkä valehtele kuin vähäsen.
Kiihko on mahtavaa, intohimo ja sellainen tunne ettei voi saada kyllikseen, ei tarpeeksi eikä riittävän nopeasti, kun pitää riuhtoa vaatteet pois ja purra vähän ja huutaakin, vain siksi että on niin upeaa. Mä just tuijottelin kattoon ja mietin et jos tollasta olis koko yön niin aamu ei tuliskaan.

Surkeinta voi olla, että ratkiriemukas illanvietto saa erikoisen käänteen, kun keski-ikäinen akka alkaa täysin motivoimatta sättiä minua ja piestä suutaan, kato nyt peiliin ja pese naamas sä näytät naurettavalle.
On jokseenkin järkyttävä huomata, että oma ystävä asuu lääväisesti kuin sosiaalitapaus ja ettei sille tohdi sanoa siitä, koska mitäpä se kellekään kuuluu, millä taajuudella kukin siivoaa jos siivoaa.
Kurjasti mennyt kiipeilysessio ja kadoksissa olevat voimat painavat mielen odottamattoman alas, eivätkä syntyneet ruhjeet ja sinelmät helpota oloa yhtään.
Harmittaa, kun kivat ja odotuksen arvoiset suunnitelmat menevät uuteen uskoon; harmittaa, että tietää joutuvansa pärjäämään ensi viikon yhdellä ainoalla vapaapäivällä.

Nyt tuntuu taas toiveikkaalle ja hyvälle, sunnuntaista huolimatta. Tänään aurinko lämmitti Pasilan asemalla seistessäni nahkatakin selkää ja ilmassa saattoi haistaa kevääntulon. Vielä puoli seitsemältäkin ulkona oli ihan valoisaa ja taivas niin korkealla, että maailmassa mahtuu jälleen hengittämään. Brahenkentällä jyskii klubibasso ja minä olen vähäsen onnellinen.

torstai 4. maaliskuuta 2010

All I want is moonlight, music and all of your charm

Haluaisin kovasti juuri nyt spekuloida jonkun kanssa. Sitä, mistä nyt on kyse ja sitä, mitä oikein tapahtuu. Mitä halutaan sanoa ja mitä koetetaan saada toiset sanomaan. Haluaisin puhua siitä tämänpäiväisestä, kenties elämäni omituisimmasta ja samalla kumman koskettavasta tekstiviestikeskustelusta, joka käytiin kiireisimpään työaikaan ja hämmentävin kääntein.

Haluaisin puhua tästä sen yhden kanssa, joka on käynyt minulle hurjan tärkeäksi ja joka juuri nyt on jotenkin hirmuisen kipeä ja romuna ja jota siksi haluaisin saada tilaisuuden halata niin että se uskoisi.

Haluaisin puhua tästä sen yhden kanssa, joka ei tästä halua enää puhua ja jonka siksi säästän siltä, koska en halua väliimme enää yhtään läksytystä. Enkä voi samalla olla ajattelematta, että ehkä läksytys on juuri sitä mitä kaipaisimme, sillä nykyään minusta yhä useammin tuntuu etten tunne sitä enää oikestaan ollenkaan.

Haluaisin puhua tästä sen yhden kanssa, joka on lähestymässä elämänsä mullistavinta kokemusta ja jonka arkea en juuri siksi halua järkyttää tämänkaltaisilla jutuilla. Niin ajatellessani taidan myös hieman valmistaa itseäni siihen, ettei kohta mikään enää ole siten kuin olemme sen tottuneet olevan ja että pelkään sen tekevän meille jotain peruuttamatonta.

Huomaan yrittäväni suojella niitä kaikkia minulta itseltäni, täsmälleen samoin kuin en tahtoisi kenenkään minulle tekevän. Tahtoisin muiden ajattelevan minua niin vahvaksi ja aikuiseksi, että kestän myös läheisteni heikot kohdat ja hankalat hetket - mutten selvästikään itse arvioi niitä sellaisiksi. Huomaan, että sanomatta jättämiseen kätkeytyy niin monia tunteita ja ajatuksia, etten edes tietäisi miten niitä välittäisi kenellekään.

Juuri nyt kaipaisin syliä, johon kaivautua. En halua olla näin kaukana kaikista.

tiistai 2. maaliskuuta 2010

Save trees, eat beaver

Viikko sitten lauantaina olimme tissibaarissa. Viime lauantaina näimme livenä The Queen of Tease -burleskishow'n. Toivoisinpa voivani verrata niitä analysoiden syvällisesti objekti-subjekti -asetelmaa, naiseutta, silmäiloaspektia, mutten valitettavasti voi. Tuonnempana selvinnee, miksi.


Strippibaarin katon alla jokainen nainen on potentiaalisesti kaupan, etenkin liikkuessaan ilman herraeskorteerausta. Neljän naisen voimin saimme nostatettua paitsi lukemattomia eriasteisia työtarjouksia myös työntekijöiden hyisen ylenkatseen: olimme strippareiden reviirillä ja selvästikin ei-toivottuja vieraita. Pokejen motiiveja onkin hankalampi lähteä arvuuttelemaan. Ja, koskapa kiistatta feminiimpää sukukuntaa edustavina olimme kuin olimmekin ilmiselvästi avointa riistaa muille asiakkaille, eivät he aina välttämättä edes nähneet tarpeelliseksi ottaa katsekontaktia mielihalujaan ilmaistessaan: etusormi ilmaan ja käskevästi koukkuun, tus tänne!, omaa reittä taputtelevia turpeita tassuja, sylkkyyn istumaan, maailmanomistajan elkeitä ja rehvakkaita silmäniskuja.

Surullisinta kyseisessä strippibaarissa ei niinkään ollut niljainen ruotsinlaivatunnelma tai edes omakustannehintaisen hajuiset tanssiesitykset, vaan sen kaiken tolkuton stereotyyppisyys.
Asiakaskunta koostui valtaosiltaan juuri sellaisista ylävyöllä beiget sammarinsa pehmeän outokumpunsa päälle hirttäneistä rasvatukkaisista wowittajista, joiden voi kuvitellakin käyvän jonkun Irina Palmin vastaanotolla ja anelevan jälkikäteen itkua tuhertaen kyseisen käsityöläisen puhelinnumeroa.
Alkoholi oli hävyttömän ylihintaista: tiedustelin tullessamme kuohuviinipullon hintaa, satakuusikjymmenta evro, minkä jälkeen tilasimme Bacardi Breezerit, yhdeksän euroa laaki. Sisäänpääsymaksuhan oli iloiset 12 € (kuten myös burleskiin muuten, he-hei!), minkä päälle narikka, 2 €.
Näimme kaikkiaan neljä riisuvaa artistia, joista ensimmäiset kolme oli kopeita slaaveja. Heidän runkonsa luonnollisesti olivat, höhöh, samasta kadehduttavan pitkä-ja-kapeasyisestä itänaapuripuusta veistettyjä - kunniamaininta sille, että vain yhdellä kaikista neljästä tytöstä oli muoviset pallosilarit, muut näyttivät yllättäen pelaavan luontoäidin heille antamin panoksin. Kolmanneksi esiintyneen tanssijan sääret olivat pitkät ja suorat kuin Lahden moottoritie, lisäksi hänellä oli hilpeä otsatukka, joka teki ilmeestään hieman kahta edeltäjäänsä lähestyttävämmän. Kategorisesti kolmella ensimmäisellä tanssijalla oli silmissään katse, jota Moguli osuvasti luonnehti "sen näköiseksi kuin ne olis ollu siivoomassa siellä". Notkeitahan he olivat ja maallikon silmiin sangen kyvykkäitä tangon kanssa - kiinnostavuudesta sen verran, että aluetason kouluratsastuskisojenkin seuraaminen on sykähdyttävämpää. Tai petankki esimerkiksi.
Onneksi neljäs tanssijatar oli leikkisä punatukkainen suomalaistyttö, jolla joko oli oikeasti hauskaa lavalla tai sitten muutama ns. näyttelijä-juontaja-geeni perimässään. Se oli se, jota tipatessamme vuolaiten kiittelimme; juuri siltä saimme kiitokseksi hyväntahtoiset poskisuukot.

Viime lauantaina taas burleskin kanssa kävi niin, että olin kyllä paikalla mutten oikein läsnä. Muistan nähneeni enemmän paljaita kannuja kuin tissibaarissa, mitä olen varmastikin kuuluvaan ääneen hämmästellyt. Asuihin taisi myös kuulua niitä perinteikkäitä höyheinä, tasseleita ja paljetteja. Varma en tosin voi olla. Musiikki oli kujeilevaa ja pinup-henkistä, erotuksena strippibaarin raskaana vyöryvästä triphopista. Olen jostain saanut päähäni, että kyseiseen taiteenlajiin liittyvät taajaan hedelmällisen rehevät, aistillisen näköiset naiset - niinpä ei pettymyksellä ollutkaan rajaa, kun kaikki neljä esiintyjää olivatkin aivan missin mitoissa.
Ja juoma, niin. Sehän oli tuttuun S-etutapaan aivan liiaksi ulottuvilla.
Siinä kaikki. Luonteenomaista mennä etanolijäähän juuri silloin, kun kiinnostavaa observoitavaa oikeasti olisi näkökentän täydeltä.


Sunnuntaina oli pelottavaa herätä väärään hajuun ja ikkunaa vasten roiskuvaan räntään. Sinnittelin koko päivän kauhuani vastaan, lähdin jopa yksin ravintolaan syömään saadakseni ulkoilmaa ja ihmiskontakteja. Silmitön pinnistelyni palkittiin illalla puhuttaessa kaikkea pienestä ja hassusta kuten kypäräpäisistä puluista, radiokurista, näpistelystä sekä Paula Koivuniemi -lookista. Tuntui sillä tavalla hyvälle kuin tuntuu silloin, kun on jotain mitä voi kädellä koskettaa ja jotain, jonka tietää nostavan huulille pienen, sisäänpäinkääntyneen onnellisen hymyn vielä useita päiviä myöhemminkin.
Jotain, jonka ansiosta koko maailma mahtuu hetken ajaksi kahden käsivarren väliin.