Haluaisin kovasti juuri nyt spekuloida jonkun kanssa. Sitä, mistä nyt on kyse ja sitä, mitä oikein tapahtuu. Mitä halutaan sanoa ja mitä koetetaan saada toiset sanomaan. Haluaisin puhua siitä tämänpäiväisestä, kenties elämäni omituisimmasta ja samalla kumman koskettavasta tekstiviestikeskustelusta, joka käytiin kiireisimpään työaikaan ja hämmentävin kääntein.
Haluaisin puhua tästä sen yhden kanssa, joka on käynyt minulle hurjan tärkeäksi ja joka juuri nyt on jotenkin hirmuisen kipeä ja romuna ja jota siksi haluaisin saada tilaisuuden halata niin että se uskoisi.
Haluaisin puhua tästä sen yhden kanssa, joka ei tästä halua enää puhua ja jonka siksi säästän siltä, koska en halua väliimme enää yhtään läksytystä. Enkä voi samalla olla ajattelematta, että ehkä läksytys on juuri sitä mitä kaipaisimme, sillä nykyään minusta yhä useammin tuntuu etten tunne sitä enää oikestaan ollenkaan.
Haluaisin puhua tästä sen yhden kanssa, joka on lähestymässä elämänsä mullistavinta kokemusta ja jonka arkea en juuri siksi halua järkyttää tämänkaltaisilla jutuilla. Niin ajatellessani taidan myös hieman valmistaa itseäni siihen, ettei kohta mikään enää ole siten kuin olemme sen tottuneet olevan ja että pelkään sen tekevän meille jotain peruuttamatonta.
Huomaan yrittäväni suojella niitä kaikkia minulta itseltäni, täsmälleen samoin kuin en tahtoisi kenenkään minulle tekevän. Tahtoisin muiden ajattelevan minua niin vahvaksi ja aikuiseksi, että kestän myös läheisteni heikot kohdat ja hankalat hetket - mutten selvästikään itse arvioi niitä sellaisiksi. Huomaan, että sanomatta jättämiseen kätkeytyy niin monia tunteita ja ajatuksia, etten edes tietäisi miten niitä välittäisi kenellekään.
Juuri nyt kaipaisin syliä, johon kaivautua. En halua olla näin kaukana kaikista.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti