tiistai 25. lokakuuta 2011

Too little too late

(VAROITUS: Sisältää spoilerin Siri Hustvedtin Kesä ilman miehiä sekä Susanna Alakosken Hyvää vangkilaa toivoo Jenna -romaaneista.)

Olen sillä lailla naiivi ja tuulella käyvä, että joudun helposti asioiden pauloihin. Elokuvat ja tv-sarjat voivat muuttaa tunnelmani täysin toisiksi, toki, mutta todellinen valta, se on kirjoilla.

Viime viikolla tunsin oloni monina päivinä miltei hilpeäksi: hymyilin satunnaisille ohikulkijoille, yritin ajatella kauniita asioita myös ärsyttävällä äänellä puhuvista teineistä ja töykeistä päinkävelijöistä. Syynä oli Siri Hustvedtin uusin, kirja, joka kuvaa typeriäkin ihmisiä niin suurella rakkaudella, ikään kuin valaisten hahmonsa kauttaaltaan hieman hohtaviksi, että sitä lukiessa tuntee itsensäkin hieman jalommaksi, lempeämmäksi, paremmaksi lähimmäiseksi.

Tällä viikolla olen ärtynyt, lyhytpinnainen ja sähisevä. Luen Susanna Alakosken uutta kuvausta suomensukuisista vähäosaisista Ruotsissa, jälleen yhtä jossa vanhemmat ryyppäävät ja järsivät juoppohulluuksissaan kynttilöitä ja onnettomista, keskittymishäiriöisistä ja kamaa vetämään päätyvistä lapsista, joita moisessa ympäristössä versoo.

Teokset ovat kotoisin eri universumeista. Toinen liikkuu sulavasti amerikkalaisissa älymystöpiireissä, joissa päivälliskeskusteluissa viitataan täysin luontevasti Derridaan ja Plathiin. Toinen kertoo rähmäisestä narkkiarjesta, jossa yhteensopivin aterimin katettu päivällispöytä on maininnan arvoinen poikkeus ja jossa "aikuiselle miehelle voi olla iso askel olla pihistämättä polkupyörää silloin kun hän on ajatellut pihistää auton". Molemmissa on pohjimmiltaan kyse rakkaudesta ja anteeksiannosta, ja sen vuoksi molemmat kirjat saavat minut loppujen lopuksi raivoihini.

Minä en halua lukea enää yhtään tarinaa siitä, miten ihmiset tekevät virheitä, anteeksiantamattoman kokoisia virheitä, tuhoavat oman elämänsä ja pari muutakin siinä ohessa, tallovat piittaamattomasti jalkoihinsa sydämiä ja tulevaisuudensuunnitelmia ja luottamusta kuin typerät vauhkot norsut, kusevat kaiken päälle täysin tietoisesti ja aktiivisia valintoja tehden - tulevat takaisin, matelevat nöyristelevät ovat pahoillaan häpeävät - saavat anteeksi. Ja kaikki alkaa alusta. Suutun niiden toisten typeryydestä, siitä että ne uskovat ihmisen muutokseen ja siihen ettei kyse ole pahuudesta vaan siitä etteivät kaikki ole yhtä vahvoja, ylipäänsä ajatuksesta, jonka mukaan vahvalla on varaa antaa periksi, ajatukselle siitä että luottamuksen voisi ansaita uudelleen, että siihen pitäisi vähintään antaa tilaisuus ja kaikille toinen mahdollisuus. Eikö tämä kaikki ole heikkojen salajuonta, eivätkö he pyöritä maailmaa kieron, itsekkään voimattomuutensa ympärillä?
Eivät ihmiset muutu, eivät ne koskaan muutu, muun väittäminen on itsepetosta ja kaunistelua ja johtaa vain isompaan harmiin, suruun ja menetykseen.

Tämän lisäksi huomaan, että jostain syystä luen tätä nykyä lähinnä sellaista, jossa kertojana on keski-ikäinen nainen, äiti, vaimo tässä järjestyksessä: maailmasta, johon en mitenkään voi samaistua ja josta en oikeastaan haluaisi tietää mitään.
Hustvedtin tapauksessa tämä ei haittaa, häntä rakastan (vaikka hän antaakin Mian ottaa Borisin takaisin), hänen tekstinsä saavat minut toivomaan olevani ikääntyvä yliopistoihminen valtamerentakaisessa suurkaupungissa, että osaisin ajatella yhtä suuria ja kertoa siitä siten, että tavallisetkin tapahtumat alkavat levittää ympärilleen taianomaista suuruutta.
Alakoski puolestaan, ollessani kirjan puolivälissä alan väistämättä miettiä, joko tämän jälkeen aihepiiri olisi kuivaksi lypsetty, ettei enää tarvitsisi kirjoittaa yksityiskohtaisia kuvauksia siitä miten kammottavaa on kun köyhät suomensukuiset vanhemmat ryhtyvät Ruotsissa rapajuopoiksi ja millaisia tuntemuksia se lapsen kehittymättömässä mielessä herättää, miten toiset eivät pääse noista tuntemuksista koskaan ja millaista on kun joutuu elämään yhteiskunnassa, jonka pelisäännöt muuttuvat absurdiksi byrokratiseksi temppuradaksi. Enkä lukiessani voi olla pohtimatta, miksi oikeastaan valitsin juuri tämän kirjan; miksi minun pitäisi kiinnostua Annin vaikeasta elämästä narkomaaniveljensä Samin varjossa, miksi minun pitäisi piitata Annista ja Danista ja heidän Jenna-tyttärestään, jonka lempieno Sami on; miksi heidän tarinansa olisi määrä herättää minun myötätuntoni, ehkä yhteiskunnallisuuteni myös?
Tämän lisäksi minua hermostuttaa Katriina Huttusen suomennos, jonka läpi alkukieli paistaa häiritsevästi kuin nolo kirjoitusvirhe liian ohuen korjauslakkakerroksen alta. Kenties se on tarkoituksellinen tyyliseikka, ehkä sillä pyritään alleviivaamaan sellaista työväenluokkaista kielenkäyttöä, joka syntyy kun ikuisesti kielipuoliksi jäävät maahanmuuttajavanhemmat kasvattavat kansankotiin integroitumaan pyrkiviä lapsiaan. Minä en kuitenkaan ole niin oppinut että ymmärtäisin sävyeron, minua se vain kiukuttaa. En myöskään pidä Alakosken tavasta alleviivata ahdistunutta sielunkuvaa vyöryttämällä tekstiä, luetteloimalla asioita sivun mittaiseksi virkkeeksi. Se todella onnistuu ahdistamaan myös lukijaa: se saa loikkimaan yli kokonaisia sivuja joo joo tuli jo selvä kuva.

Toivottavasti seuraava kirja on toiveikkaampi, parempi. Olisin kernaasti taas tovin iloisemmalla mielellä.

maanantai 10. lokakuuta 2011

Break a leg!

Eikö käykin aina niin, että juuri kun jokin asia toimii erityisen hyvin, se hajoaa?

Muutama viikko sitten satutin vähän polveni, ihan viattomasti kolautin. Olin juuri päässyt treenaamisessa uudelle tasolle: lenkkeilin, luistelin kuin en koskaan ennen, vesijuoksin, riuhdoin rautaa salilla - harkitsin jopa vapaille illoille kotijumppaamista. Tuntui hyvälle, kotoisalle upottaa itsensä hikeen ja lihassärkyyn, pyykkikone mylläsi illat läpeensä treenivaatteita ja teki mieli syödäkin hyvin, oikeaa ruokaa ja terveellistä. Edes se, että vanhat farkut ovat alkaneet kiristää reisien ja pakaroiden ympäriltä, ei oikeastaan haitannut, ei tosissaan.

Lauantaina luistelin ensi kertaa miltei kahteen viikkoon. Eteenpäin pääsin, mutten paljon muuta. Harmitti niin, etten edes osannut sanoa - istuin treenihallin reunustalla niin happamena, ettei minulle kuulemma uskaltanut puhua.
Illalla menin baariin, monen viikon tauon jälkeen. Ilonpidon keskellä kävi niin, että holtiton nauraminen ja innostunut elehdintä (no hyvä on, ehkä myös hieman se taskulämmin viski ja kuohuviini lasiin pudotettuine salmiakkimakeisineen) saivat minut keikahtamaan korkealta baarijakkaralta lattialle - se hyvä polvi edellä.

Hätä ei kuitenkaan ollut sen näköinen: baaripolvi ei kestä kosketusta, mutta toimii täysin moitteettomasti.

Tänään luistelin jälleen.
Arvatkaa, kaaduinko sille huonolle polvelle. Uudestaan. Ja uudestaan, niin, että viimeisimmän jälkeen konttasin radalta ja minulle tuotiin jääpussi juosten. Nyt jalassa näyttää olevan puolivälissä jenkkifudispallo ja sekä koukistaminen että ojentaminen ovat huonoja ideoita.

Luulisi minun olevan jälleen pääsemättömissä raivoni kanssa: se ainoa asia, joka elämässäni tuotti riemua, on väliaikaisesti pilalla.
Mutta se ei tunnu miltään. Miksi?

Unohtelen ihmisten syntymäpäiviä, näen kuuraisia unia, luen kännykästäni vastausviestejä kysymyksiin, joita en tiennyt esittäneeni. Eikä hälytysajoneuvojen ulina kadullani lakkaa koskaan.