tiistai 25. lokakuuta 2011

Too little too late

(VAROITUS: Sisältää spoilerin Siri Hustvedtin Kesä ilman miehiä sekä Susanna Alakosken Hyvää vangkilaa toivoo Jenna -romaaneista.)

Olen sillä lailla naiivi ja tuulella käyvä, että joudun helposti asioiden pauloihin. Elokuvat ja tv-sarjat voivat muuttaa tunnelmani täysin toisiksi, toki, mutta todellinen valta, se on kirjoilla.

Viime viikolla tunsin oloni monina päivinä miltei hilpeäksi: hymyilin satunnaisille ohikulkijoille, yritin ajatella kauniita asioita myös ärsyttävällä äänellä puhuvista teineistä ja töykeistä päinkävelijöistä. Syynä oli Siri Hustvedtin uusin, kirja, joka kuvaa typeriäkin ihmisiä niin suurella rakkaudella, ikään kuin valaisten hahmonsa kauttaaltaan hieman hohtaviksi, että sitä lukiessa tuntee itsensäkin hieman jalommaksi, lempeämmäksi, paremmaksi lähimmäiseksi.

Tällä viikolla olen ärtynyt, lyhytpinnainen ja sähisevä. Luen Susanna Alakosken uutta kuvausta suomensukuisista vähäosaisista Ruotsissa, jälleen yhtä jossa vanhemmat ryyppäävät ja järsivät juoppohulluuksissaan kynttilöitä ja onnettomista, keskittymishäiriöisistä ja kamaa vetämään päätyvistä lapsista, joita moisessa ympäristössä versoo.

Teokset ovat kotoisin eri universumeista. Toinen liikkuu sulavasti amerikkalaisissa älymystöpiireissä, joissa päivälliskeskusteluissa viitataan täysin luontevasti Derridaan ja Plathiin. Toinen kertoo rähmäisestä narkkiarjesta, jossa yhteensopivin aterimin katettu päivällispöytä on maininnan arvoinen poikkeus ja jossa "aikuiselle miehelle voi olla iso askel olla pihistämättä polkupyörää silloin kun hän on ajatellut pihistää auton". Molemmissa on pohjimmiltaan kyse rakkaudesta ja anteeksiannosta, ja sen vuoksi molemmat kirjat saavat minut loppujen lopuksi raivoihini.

Minä en halua lukea enää yhtään tarinaa siitä, miten ihmiset tekevät virheitä, anteeksiantamattoman kokoisia virheitä, tuhoavat oman elämänsä ja pari muutakin siinä ohessa, tallovat piittaamattomasti jalkoihinsa sydämiä ja tulevaisuudensuunnitelmia ja luottamusta kuin typerät vauhkot norsut, kusevat kaiken päälle täysin tietoisesti ja aktiivisia valintoja tehden - tulevat takaisin, matelevat nöyristelevät ovat pahoillaan häpeävät - saavat anteeksi. Ja kaikki alkaa alusta. Suutun niiden toisten typeryydestä, siitä että ne uskovat ihmisen muutokseen ja siihen ettei kyse ole pahuudesta vaan siitä etteivät kaikki ole yhtä vahvoja, ylipäänsä ajatuksesta, jonka mukaan vahvalla on varaa antaa periksi, ajatukselle siitä että luottamuksen voisi ansaita uudelleen, että siihen pitäisi vähintään antaa tilaisuus ja kaikille toinen mahdollisuus. Eikö tämä kaikki ole heikkojen salajuonta, eivätkö he pyöritä maailmaa kieron, itsekkään voimattomuutensa ympärillä?
Eivät ihmiset muutu, eivät ne koskaan muutu, muun väittäminen on itsepetosta ja kaunistelua ja johtaa vain isompaan harmiin, suruun ja menetykseen.

Tämän lisäksi huomaan, että jostain syystä luen tätä nykyä lähinnä sellaista, jossa kertojana on keski-ikäinen nainen, äiti, vaimo tässä järjestyksessä: maailmasta, johon en mitenkään voi samaistua ja josta en oikeastaan haluaisi tietää mitään.
Hustvedtin tapauksessa tämä ei haittaa, häntä rakastan (vaikka hän antaakin Mian ottaa Borisin takaisin), hänen tekstinsä saavat minut toivomaan olevani ikääntyvä yliopistoihminen valtamerentakaisessa suurkaupungissa, että osaisin ajatella yhtä suuria ja kertoa siitä siten, että tavallisetkin tapahtumat alkavat levittää ympärilleen taianomaista suuruutta.
Alakoski puolestaan, ollessani kirjan puolivälissä alan väistämättä miettiä, joko tämän jälkeen aihepiiri olisi kuivaksi lypsetty, ettei enää tarvitsisi kirjoittaa yksityiskohtaisia kuvauksia siitä miten kammottavaa on kun köyhät suomensukuiset vanhemmat ryhtyvät Ruotsissa rapajuopoiksi ja millaisia tuntemuksia se lapsen kehittymättömässä mielessä herättää, miten toiset eivät pääse noista tuntemuksista koskaan ja millaista on kun joutuu elämään yhteiskunnassa, jonka pelisäännöt muuttuvat absurdiksi byrokratiseksi temppuradaksi. Enkä lukiessani voi olla pohtimatta, miksi oikeastaan valitsin juuri tämän kirjan; miksi minun pitäisi kiinnostua Annin vaikeasta elämästä narkomaaniveljensä Samin varjossa, miksi minun pitäisi piitata Annista ja Danista ja heidän Jenna-tyttärestään, jonka lempieno Sami on; miksi heidän tarinansa olisi määrä herättää minun myötätuntoni, ehkä yhteiskunnallisuuteni myös?
Tämän lisäksi minua hermostuttaa Katriina Huttusen suomennos, jonka läpi alkukieli paistaa häiritsevästi kuin nolo kirjoitusvirhe liian ohuen korjauslakkakerroksen alta. Kenties se on tarkoituksellinen tyyliseikka, ehkä sillä pyritään alleviivaamaan sellaista työväenluokkaista kielenkäyttöä, joka syntyy kun ikuisesti kielipuoliksi jäävät maahanmuuttajavanhemmat kasvattavat kansankotiin integroitumaan pyrkiviä lapsiaan. Minä en kuitenkaan ole niin oppinut että ymmärtäisin sävyeron, minua se vain kiukuttaa. En myöskään pidä Alakosken tavasta alleviivata ahdistunutta sielunkuvaa vyöryttämällä tekstiä, luetteloimalla asioita sivun mittaiseksi virkkeeksi. Se todella onnistuu ahdistamaan myös lukijaa: se saa loikkimaan yli kokonaisia sivuja joo joo tuli jo selvä kuva.

Toivottavasti seuraava kirja on toiveikkaampi, parempi. Olisin kernaasti taas tovin iloisemmalla mielellä.

1 kommentti:

nuunis kirjoitti...

kuuntelin tänään dirty licksiä tämän postauksen otsikon inspiroimana, koska niiden ainoa levy on samanniminen.