sunnuntai 31. elokuuta 2008

Happy-Go-Lucky

Tekisi mieleni vain virnuilla ääliömäisesti ja heitellä raivostuttavan omahyväisiä ja sisäänpäinlämpeäviä täkyjä. Koetan malttaa mieleni ja käyttäytyä täysikasvuisen ihmisen tavoin.

Eilen olin ensimmäistä kertaa elämässäni moottoripyörän kyydissä. Vähänkö oli ässää! Kuljen vain ympäriinsä suullani moottoripyörää imitoivasti päristen ja käsilläni kuvitteellisia kahvoja käännellen. 140 km / h Länsiväylällä ei ole koskaan tuntunut noin... orgastiselle.

Eilen keskustelin muun muassa USA:n infrastruktuurista, ystävyyssuhteista ja ruotsinkielisyydestä omassa kotona. Tarjoilin kahvia, olutta ja niitä Smurffi-vaahtiksia.

Eilen pääsin viimein Kuudennelle Linjalle sisäänkin saakka. Eilen kuulin elämäni ensimmäistä kertaa Niemistä & Litmasta livenä: erityisen viihdyttävää ja vinksahtanutta. Eilen näin Mierolaisenkin.

Eilen kiersin tsekkaamassa kantikset ja toteamassa, etteivät ne enää ole ennallaan ilman Rikasta Ystävää.

Tänään olen jo oppinut, mikä on maalämmön hyötysuhde verrattuna sähkölämmitykseen. Tänään olen joutunut kuuntelemaan Sakari Kuosmasen Onnen lyhteitä kiinni pidettynä. Tänään olen pysytellyt pedissä pitkälle iltapäivään. Tänään menen vielä Mustikkamaalle ja pizzalle.

Tänään olen hyvällä tuulella ja rauhoitettu.

perjantai 29. elokuuta 2008

Murhatuulella

Aamulla olin pahantuulinen. Töihin päästyäni muutuin hysteeriseksi. Töitä tehtyäni olin raivokas. Töistä selvittyäni olin epäsosiaalinen ja hostaali.
Nyt on taas hullun, älyttömän, melkein liian jännää.

Eihän tällainen voi olla terveellistä. Huomenna en luultavasti kykene kuin kynsimään itseäni kouristuksenomaisesti, samalla mielipuolen lailla hohottaen.

Nyt syön Smurffi-vaahtokarkkeja ja juon punaviiniä. Koetan rauhoittua ja olla zen. Huonolla menestyksellä.

torstai 28. elokuuta 2008

Some stay dry and others feel the pain

Tilastotiedettä on hyvä käyttää sanojensa pontena melkein mitä tahansa perustellessaan, sillä diagrammit ja kaaviot tuovat mukavasti uskottavuutta sanomaan. Lisäksi on aina oudon ilahduttavaa kumota ennakkoluuloja ja helppoja oletuksia sekä näennäisiä totuuksia.
Näiltä pohjin: arvatkaapa millä hakusanoilla on paitsi löydetty tänne myöskin viivytty pisimpään?
Ei.
Eeeei.
Eikä vieläkään.

1. Hakusana: mierolainen. Kulutettu aika minuutteina: 44.46
2. oli melkoinen, 22.17
3. smq kinky 13.25 (toim. huom.: What now?)
4. onko kaikki vaan paskaa 12.31
5. siivet olkapäissä 8.30

Kukaanhan ei takaa, että rekistereihin kirjautunut blogissa vierähtänyt aika olisi kulunut itse teksteihin tutustuen. Mielestäni tämä on silti kuriositeettinä melkoisen viehättävää; vinoa hilpeyttä herättävät myös ne, jotka hakevat vaikkapa sanoilla seuralaispalvelua, suutarin ammatti, hymyilevä, transvestiitti tai taiteilija juha örn, eksyvät tänne - ja jäävät, useiksi minuuteiksi. Miksihän. (Siis ei että miksihän ne huvittavat minua, vaan että miksihän ne jäävät. Pitääkö aina viisastella mitä.)

Onhan tänne sitten joutunut näitä perinteisiä hassutuksiakin, kas tähän malliin:

turvonnut silmämuna
Yhhyh. Tämä menee samaan kategoriaan sen vesipäisen chi-hauhaun kanssa, enkä kernaasti ajattelisi tätäkään yhtään enempää.

erja häkkinen naked
Oikeasti. Näköjään aivan sama, kenestä täällä kirjoittaa, niin johan löytyy joku joka tahtoo nähdä senkin nakuna. Eikö mikään tässä maailmassa enää ole (tähän synonyymi pyhälle tai koskemattomalle)?

googlaa jotain?
Ihanku jollain ois ollu vähä tylsää. Keksi mulle tekemistä äiti, äiti mitä mä tekisin. Äi-tii-ii.

i know you and you know me & when i feel like shit i feel like shit
Saanko mä sanoa että tautologia? Saanko, saankosaankosaanko? Tai siis noin vertauskuvallisesti.

junttipaikka
Miten, minä kysyn: miten, tänne on voitu päätyä tällaisella hakusanalla? En ollenkaan ymmärrä.

kertokaa kuinka keulia & miten mopoa ajetaan
Mitä tapahtui rehelliselle yritys-erehdys -metodille? Kun minä olin teidän ikäisenne, ei ollut tietokoneita eikä Googlea eikä isoilta pojilta kehdannut kysyä eikä Dear Eki ehtinyt vastata kaikille, niin silloin piti vain itse vähän ponnistella enemmän. Ja arvethan kertoo vain elämästä, ihan niin kuin aivotärähdyskin.

kristitty gay
Ei kenties helpoin mahdollinen tie. Toisaalta, onko elämä ilman haasteita itse asiassa elämää ollenkaan? Ja Jeesus, kuten Teuvokin, kuulopuheen mukaan rakastaa kaikkia. Että ehkä se ei haita.

oikeinkirjoitus vastaakaan vastaakaan
Onko tämä oikeasti hauska vai olenko vain sanasokea? Koska mun mielestä tässä on aineksia Google Fight -klassikoksi. Silleen et hmm, kummin se vois olla... Mitä muut nettailijat tähän sanoo?

paljon pornoa lieksassa
Lieksa, tuo Suomen siveettömyyden tyyssija, kehto ja juurakko! Kandee varmaan ottaa Pano-Punnonen mukaan, niin tulee tyylipuhtaampaa jälkeä.

vaikeaa vai vaikeata
Molemmin saa sanoa, mun luvalla. Ja Kielitoimiston. Ei oo yhtään vaikeeta.


Huomenna alkaa viikonloppu. Haluaisin vain nukkuanukkuanukkua. Ja kenties hieman olla kemiallisesti sekaisin.

keskiviikko 27. elokuuta 2008

Päiväkodin lapset ovat pihalla taas, niin kai minäkin.

Viime yönä minulla piti taas kiirettä.

Ensinnäkin vastasin hallitsemattomaksi yltyvän paniikin ympäröimänä asiakaspalautteisiin, joita tulvi sähköpostiini katkeamattomana virtana siten, että yhtä vastattua kohden inboxissa odotteli aina viisi uutta, visaista hoitamatonta ongelmaa. Ei auttanut, vaikka heräilin välillä ja hoin puoliääneen että tämä on vain uni, tätä ei tarvitse katsella, tämä on vain uni...

Tämän jälkeen jouduin - okei, pääsin - Hämähäkkimiehen järjestämille seurapiirikutsuille. Jostain syystä itse olin katsonut sopivaksi sonnustautua yöpaitaan; lisäksi pikkuhousuni olivat jatkuvasti kateissa. Muut osallistujat saattoivat olla juhlanutuissa ja -tamineissa. Tämän lisäksi onnistuin missaamaan kutsun käydä pöytään, joten saavuin istumaan noin puoli tuntia myöhässä: edelleen tummansinisessä Nalle Puh -yöppärissä ja tavattoman häpeissäni. Muut loivat minuun ylenkatsetta sekä moittivia silmäyksiä, ja Hämis itse muodosti suullaan äänettömästi uhkauksen jättää minut vastedes kutsumatta.

Suoraan edellisistä bileistä päädyinkin sitten jälleen reissaamaan Saken kanssa jonnekin kaukomaille. Oli ollut minun vastuullani hommata meille yösija, ja jouduinkin kylmäävän ahdistuksen valtaan havaitessani, että olinkin varannut meille kaksi dormipaikkaa sietämättömän lääväisestä ja tahraisesta hostellista. Olin itse jostain syystä paikalla reilusti ennen Sakkea, enkä voinut istua sängylleni tuskailemaan meriselitystä, sillä sänky ei houkutellut edes katsomaan suuntaansa. Mitä ihmettä mä sanon sille? Suihkukin on käytävällä, ja meidän kanssa samassa huoneessa asuu kaksi jotain jenkkikundia, jotka heräävät neljältä töihin...

Levännäisyyden asteen voi päätellä suoraan edellisistä.

Tiedättehän sen tunteen, kun yrittää tähystellä avaimenreiästä sisään huoneeseen: aivan keskeltä huonetta erottaa terävästi kapean sektorin, mutta nurkkia kohti vilkuillessa eteen tulee joko ovenkarmi tai oma silmäluomi? Juuri sille minusta nyt tuntuu kovin monella elämänalueella: ettei minulla ole kylliksi tietoa eikä näkemystä asiasta, eikä oikein mitään keinoja lisätä niiden määrää itsenäisesti. Kun tähän lisätään hetkellinen aloitteellisuuden katoaminen ja niskaan huohottava kiire, saadaan painava pää ja painavat jäsenet sekä epämiellyttävä niljantunne lapaluiden väliin.

tiistai 26. elokuuta 2008

Cake and Sodomy

Mikä on tämä nykytrendi, jonka kollektiivisen harhaluulon mukaan ilkeys on älykkyyden merkki? Aiemmin, hamalla katkeralla yhdeksänkymmentäluvulla näin kuvittelivat vain Mattiesko ja Jyrki, mutta viimeisten vuosien aikana tämä älyä ja empatiaa väsyttävä myrkyllinen malli on levinnyt yltympäriinsä kokemuspiiriämme.
Äsken telkkarista tuli kai Kauhukeittiö, ja katsottuani Gordon Ramsayn otsasuonien lailla pullistelevia porsaansilmiä ja vinhasti huojahtelevia kitarisoja puolitoista minuuttia, tunsin vain voimakasta halua läpsäyttää. Ketä tahansa, mutta kernaiten juuri Gordonia itseään.
Mitä nämä realityn "auktoriteetit" pyrkivät saavuttamaan silkalla vittumaisuudella? Ja minkälaiset kokelaat - milloin miss Kalakukko-, milloin seuraava Yhden Hitin Ihme- - suostuvat heidän suidensa pieksemiksi: sellaiset, joiden opettajat eivät ala-asteella uskaltaneet pitää luokassa kuria hyväksikäyttö- ja pahoinpitelysyytteen pelossa?
Mitä paskaa?

Miksi minusta tuntuu, että jokaikisessä paikassa, yhteydessä ja tilanteessa puhutaan vain rakastumisesta ja lisääntymisestä? Aihe, joka minua kiinnostaa nyt vähemmän kuin kenties koskaan. Aamun Hesarissakin oli laaja ja maallikolle perinpohjainen artikkeli aivoista - ja tunteista. Ikään kuin tässä maailmassa ei enää muuta olisikaan.

Tänään kaupassa allekirjoittaessani pankkikorttikuittia unohdinkin äkisti, mitä mun siihen pitikään kirjoittaa. Näkisin olevani matkalla kohti onnellista turtumusta.

Olen nyt jo niin monta päivää peräkkäin viettänyt tyhmänä, rumana ja lihavana, että kostoksi söin äsken neljä suklaakeksiä, niitä sellaisia jotka on Kuosman mielestä liian luomuja.

maanantai 25. elokuuta 2008

Voisiko tälle pikku suutarille äkkiä joku laatia lestin?

Hankin vasta nyt käsiini Scarlett Johanssonin ensilevytyksen Anywhere I Lay My Head. Minua oli kyllä varoitettu, mutten ottanut tuskanhuutoja todesta - ehei, minun piti itse saada ajaa käteni sirkkelistä ymmärtääkseni sen tekevän kipeää.
Kuvittelin, että kyse on pohjimmiltaan kuulijan suhteesta alkuperäislevytyksiin ja siitä ikivanhasta harhaluulosta, etteikö coverointi voisi koskaan yltää originaalin tasolle, saati sen ylitse - ja koskapa minun lastinani ei tämänkaltaisia ennakko-oletuksia olisi, olisin vapaa syleilemään jälleen uutta Hollywoodin multitalenttia.

Kyse olikin siitä, että se levy on yksinkertaisesti hirveää paskaa.

Miksei kukaan ole kertonut neiti Näyttelijättärelle, ettei epävireinen tarkoita samaa kuin eroottinen, vaikka ne alkavatkin samalla alfabeetilla? Lisäksi hänen äänensä kuulostaa täsmälleen samalle kuin mille hänen katseensa näyttää: ensivilkaisulla saattaa tuntea outoa tenhoa noissa puoliavoimista petikamarisilmistä lupsahtavissa, verhotun uneliaissa katseissa. Myöhemmin ymmärtääkin kyseessä olleen Xanaxin sivuhuomautus.


"Suomen häikäisevin Maria". Mitä tällä myyntifraasilla halutaan sanoa? Entä mihin tähtää mainoslausetta edeltävä spotti, jossa juontaja itse huojuu ja vääntelehtii teennäisesti paperisilpun keskellä kookas ruusuke hiuksissaan, kasvoillaan kolmivuotiaan autistin paraati-ilme?
Jostain näkyy versoneen Suomen mediakentälle näiden kolkyt-ja-risat -naisten muodollisesti pätevä airut, joka ei kuitenkaan oikeasti osaa kirjoittaa (kenties siksi, ettei osaa todella kiinnostua?) kolumneja mistään (tai kenestäkään) muusta kuin itsestään.
Luittehan Katri Mannisen jälleen eronneen?

sunnuntai 24. elokuuta 2008

Won't you take me by the hand? Take me somewhere new

Oltiin Saaressa. Sää oli upea. Ruoka oli jumalaista. Veneen kaptenointi meni varsin tyydyttävästi. Naiset olivat mahtavat.
Vain mä en päässyt oikein siivilleni.

Sen enempää täällä vänisemättä: väsyttäisi ihan hirveästi. Ei fyysisesti, vaan sillä toisella tavalla. Niin paljon, ettei jaksaisi edes puhua. Haluaisi vain käpertyä jonkun sohvalle ja unohtua siihen.

Onneksi mun suosikki voitti juuri Rock of Loven. Jei.

perjantai 22. elokuuta 2008

My friends are having babies, I'm just having self-destructive fantasies.

Kahden vapaan aikuisen ihmisen välisistä suhteista puhuttaessa ei ole olemassa sellaista asiaa kuin väärä aika. Jos ihminen on oikea, kaikki muu on triviaalia, yhdentekevää ja täysin järjestettävissä.
Niinpä siis sanottaessa "Sä olet kyllä ihan mahtava, mutta juuri nyt mä en halua mitään vakavampaa" sanotaankin oikeastaan, ettei juuri nytissä sinänsä ole mitään pielessä, mutta sua mä en voisi kuvitella suutelevani aamuisin.

Välillä tekisi vain mieli lakata ponnistelemasta. Ei tekisi minkään suhteen mitään ylimääräistä: heräisi aamulla, menisi töihin, tulisi kotiin, menisi nukkumaan. Ei soittaisi kenellekään. Ei puhuisi yhtään enempää kuin olisi pakko. Ei tekisi mitään.
Se saattaisi olla hyvin huojentavaa.

Ollaan lähdössä tänään Saareen, mikä onkin erityisen hieno asia. Jos ei oikeasti haluaisi olla yhtään missään, on Saari lähinnä täsmällisintä vaihtoehtoa.

Kyllä Pentti Linkolaakin joskus panettaa

Mitä kukaan tekee suurella ja monitahoisella persoonalla, jos ei ole ketään, joka tahtoisi ottaa siitä selvän?

torstai 21. elokuuta 2008

Ja takuulla sekaisin oon huomennakin

Elämäni tähtihetkiä:

- mennä Tavastialle erään kaikkien aikojen kotimaisen lempibändinsä keikalle ilman lippua, nimi listalla
- saada savukepaikkaleima hauikseensa muun paljaan käsivarsi-ihon puutteessa
- liikuttua kuullessaan Joutsenet akustisena ja joutua keskeyttämään mukanalaulaminen Oo siellä jossain mun -biisin kohdalla koko vartalon mittaisten kylmien väreiden pyyhkiessä yli
- jorata, pogota ja hosua hurmioituneena ja hikoilla hiusväriä poskilleen ja paidan kaulukseen

Mukana oli Nuu, mun kaikista rajoittuneesta musiikkimausta kärsivistä ystävistä se, joka tietää, miten a-sen-ne tavataan.

Kotimatkalla ei haitannut, vaikka ratikkaa joutui odottamaan. Ei haitannut, vaikka kotiinpääsy kesti. Ei haitannut, vaikka taivas enteili sadetta ja almanakassa on vielä huomisen kohdalla töitä.
Ei haitannut, koska ei oikeastaan edes tajunnut.


Tällaista on ehkä olla nuori:
kerrankin unohtaa kaikki se vakava
mitä on huomenna ja vittu ikinä!

- PMMP: Kesäkaverit

tiistai 19. elokuuta 2008

Mielestäni tämä on erittäin huonoa palvelua.

Lauantaina, käyttäessäni ensimmäistä kertaa edellisenä päivänä heräteostamiani ballerinatyyppisiä mutta kanootin näköisiä tyttökenkiäni haavoituin pahan kerran. Kieltääkseni ongelmani - ja kyetäkseni viemään päivän kunnialliseen päätökseensä - liimasin vahingoittuneen kohdan päälle Compeed-rakkolaastarin, ja koetin unohtaa tuskani.
Onnistuinkin siinä melkeinpä täydellisesti, tähän päivään saakka. Tänään tajusin laastarin läpi kuultavan jotain merkillistä, alkuaineelta näyttävää, oletettavasti orgaanista alkuperää olevaa partikkelia. Äärimmäistä varovaisuutta noudattaen poistin laastarin.
Sitten olikin vähällä tulla pirjo. Tämä on yksi niistä syistä, minkä vuoksi en ole ohjautunut hoiva-alalle luomaan uraani. (Toinen syy on se, että putkisukat edustavat jotain nimettömän pahuuden muotoa, joka vain odottaa päästäkseen ottamaan valtaansa koko maailman. Minä en aio toimia sen välikappaleena, mikäli sen vain jotenkin kykenen välttämään.)

Edellä kuvatun kauhukokemuksen lamaamana olin pakotettu avaamaan ihan vaan varmuuden varalta ostamani halvan australialaisen punaviinin ja kaatamaan itselleni reilun lasillisen. Sitten istuuduin koneelleni miettimään, mikä maailmassa ja ennen kaikkea sen televisioissa kerta kaikkiaan onkaan pielessä.

1. Naistenmiehet (Big Shots) ei ole muuttunut yhtään paremmaksi, vaikka olen sinnikkäästi seurannut siitä jokaisen jakson. Sen sijaan Studio 60 on muuttunut loistavasta suorastaan fenomenaaliseksi edetessään, Veronica Mars jaksaa kiinnostaa vielä kolmannellakin katselukerralla, ja niiden oikeiden suosikkiohjelmien alkamista en oikein malttaisi odottaakaan.

2. En ymmärrä, miksi Suomen pitää pysähtyä muutaman kerran vuodessa vain alkaakseen rotaation kulloinkin esitysvuorossa olevan, täysin yhdentekevän ja älyllisten ihmisten, no, älyä solvaavan tositv-ohjelman ympärillä. Nyt se on taas kerran BB ja pian myös Idols. Keväällä se oli Tanssii tähtien kanssa.
Moisen kuonan rohkaisemisen asemesta mielestäni tulisi antaa myös suomalaisille tv-entusiastikoille mahdollisuus nauttia Temptation Islandin ja Paradise Hotelin ensimmäisten tuotantokausien nonstop-uusinnoista kaikilla pääteeveekanavilla. Tämän lisäksi haluaisin nähdä vielä uudelleen kaikki Heartmixin, Passin ja hammasharjan sekä Submarinen koskaan kuvatut jaksot.

3. On huutava vääryys, että televisiossa näytetään edelleen sitä uskomattoman noloa ja tuskallisia myötähäpeän aallokkoa aiheuttavaa Touran-mainosta, jossa pihvinä on ymmärtääkseni peruutustutka. Ja kaikkia käsittämättömän kiusaannuttavia peräpukamiin, syyliin ja genitaalivaivoihin liittyviä mainoksia. Ei selvästikään riitä, että hoidettavat pulmat itse ovat monien mielestä kahvipöytiin soveltumatonta materiaalia: miksi niistä mainoksistakin on pitänyt tehdä niin hirmuisen huonoja, tökeröitä ja luotaantyöntäviä? Entä se "Mitä suomalainen nainen hiusväriltään haluaa? Luonnollisuutta! Luonnollisuutta! Luonnollisuutta!"?
Itse en selvästikään täytä suomalaisen naisen kriteereitä.

4. Olisiko liikaa pyydetty, että kaikilta maailman huippumallikokelailta nidottaisiin sievät suppusuut kerrassaan umpeen kuvauksien ajaksi? Nyt te snobbailevat intellektuellispörhistelijät ajattelette, etten kestä sitä tyhjäpäisyyden kasaumaa, villiä spekulointia ja krokotiilinkyynelten vuota.
Väärin, te houkat! Väärin, te vähäuskoiset! Minä en halua kuulla enää yhdenkään alipainoisen emun kirkumista, ulvontaa tai riemuvinkunaa. Onko vaikea puhua ihmisten kielellä? Tai olla sitten vaikka vaihtoehtoisesti... hiljaa?

Aivan lopuksi haluaisin sanoa sille yksilölle, joka googlaa hakusanoin ilkka porn: tätä blogia täydellisempää vesiperää voisit tuskin mistään löytää.

Du hasst mich

Toisinaan uskon melkein tosissani väkivallan olevan ratkaisu. Se, että saisin tehdä jotain fyysistä pyyhkiäkseni vahingoniloisen ja omahyväisen hymyn raivostuttavan asiakkaan naamalta, helpottaisi paitsi minun myös aikaansaatujen vahinkojen määrästä ja laadusta riippuen työtovereittenikin elämää. Jospa voisin elokuvissa vain kurkottaa parin penkkirivin ylitse ja puristaa sen iänikuisen kommentoijan ja karkkipussin rapistelijan äänihuulet värähtelemättömään tilaan. Kunpa kykenisin seurauksista piittaamatta rysäyttämään liikenteessä härskisti kiilailevan puskuriin oikein perinteisellä The Fast And The Furious -tyylillä, maalit kyljestä kuorien ja muutamia tikattavia ruhjeita aiheuttaen.

Välillä säikähdän itsekin sitä raakojen ja yksityiskohtaisten vahingoituskuvitelmien määrää, joka mun päässä kykenee vellomaan ilman mitään ulkoisia merkkejä. Esims tänään.


Joskus tekis mieli lyödä otsaan jokaista tärkeilijää,
automaatilla hidastelijaa ja perseelle kävijää,
huutaa naapurin kyylälle päin naamaa
että se on idiootti
ja mersujen nokasta merkit varastaa

- Maija Vilkkumaa: Väärin

maanantai 18. elokuuta 2008

Olet niin vaikea, voiko sinut vaihtaa?

Raittiin viikonlopun ainoa pluspuoli tuli esiin tänään. Olin aamusta saakka energinen ja aikaansaava kuin tarkkaavaisuushäiriöinen askartelukerholainen, ei närästänyt, väsyttänyt saati liiemmin kiukuttanut, ääni kulki ja ajatuskin. Mutta en mä silti sanoisi, että se oli sen arvoista. Jos onnistuu hankkimaan sunnuntaiksi ahdistuksen ja paranoian joka tapauksessa, menisi se päänsärkykin ihan sillä samalla vaivalla. Sitä paitsi mitä ihmettä aikuiset ihmiset tekevät esims maanantai-iltana, kun ne ovat jo olleet töissä täyden päivän, käyneet lenkillä, pesseet pyykkiä ja tiskanneet sekä katsoneet kaikki lempiohjelmansa tallennuksesta, eikä niillä vieläkään ole kiire nukkumaan? Ehkä ne kirjoittelee epäkoherentteja ja disinformatiivisia blogimerkintöjä.

Miksi ihmisille on niin kovin vaikea sanoa asioita, joita kuitenkin kantaa sydämellään? Miten esimerkiksi sanotaan lähiomaiselle, että välittää siitä kamalasti mutta ahdistuu silti suunnattomasti, kun se pitää liian tiiviisti yhteyttä? Miten kysytään entiseltä-nykyiseltä kaverilta, mihin se oikein tähtää ja mitä ihmettä se lopulta onkaan vailla? Miten luovitaan töissä sellaisten aikuisten keskellä, jotka eivät tule toimeen keskenään ja koettavat panna muutkin valitsemaan puoliaan?

Olin tänään pyrkimässä itäsuuntaiseen maanalaiseen Kampista, kun yllättäen kävi ilmi jonkun onnettoman loikanneen junan alle juuri sen saapuessa seisakkeelle. Olisin halunnut jotenkin hiljentyä sen ajatuksen eteen, sillä metron kuljettajakin näytti luonnollisesti varsin järkkyneelle. Oikeasti kuitenkin ainoa, mitä vilpittömästi tunsin oli hämmennys reitin uudelleenvalinnan vuoksi sekä lievä ärtymys suunnitelmien muuttumisen takia. Onkohan musta tullut kylmä ja piittaamaton ihminen? Suunnittelin tosin kirjoittavani bloggauksen itsemurhasta, mutta siitä vasta jyrkkä - ja lyhyt - kannanotto olisikin tullut; en siis toteuttanut suunnitelmaani, ainakaan ihan vielä.

Mua on tänään ylistetty usealta taholta. Jotenkin nämä ovat taas niitä päiviä, jolloin on kamalan vaikea uskoa kauniita sanoja ja ystävällisiä kasvoja. Jos kerran näin, niin miksi sitten kuitenkin?

Joinakin iltoina sitä haluaa vain sammuttaa puhelimen, jottei kuulisi niitä kaikkia viestejä, joita siihen ei tule.
Joinakin iltoina sitä tahtoisi vain sammuttaa päänsä, ettei ehtisi tajuta kaikkia niitä ajatuksia, joita ei koskaan ajattele.

Haluaisin siteerata jälleen jotain koskettavaa musiikkikappaletta, mutta mun päässä törmäilevät edestakaisin vain seuraavan ikivanhan biisin sanat:

'Cause I can't make you love me
if you don't
You can't make your heart feel
something it won't

Bonnie Raitt: I Can't Make You Love Me

Yhtään en tiedä miksi.

lauantai 16. elokuuta 2008

Elämä voi aiheuttaa mm. sikiövaurioita, voimakkaita pettymystiloja ja ennenaikaisen kuoleman.

Minä pidän viinan juomisesta. Minulle on aina maistunut, ja geenipoolini sekä ankara harjoittelu ovat yhdessä tehneet viinapäästäni graniitinkovan.

Kännissä on kätevää, kuten eräskin ystäväni asian on kiteyttänyt. Tietysti monen monta sysipimeää tai vähintäänkin merkillisen hämärää asiaa on sattunut juurikin väkijuomista väkevöityneenä, mutta viivan alus on siltikin selvästi plusmerkkinen.
Minä viihdyn humalassa. Humala viihtyy minussa. Yhdessä me yletymme taivaaseen saakka.

Tänä viikonloppuna päätin - laskujeni mukaan ensi kertaa sitten kesäkuun alun - noudattaa keskustan raitiotievaunuin lailla poikkeusreitistöä, toisin sanoen ajattelin olla raittiilla linjalla. Mikäli sairaslomaa ei oteta laskuihin, tämä lienee pisin täysin alkoholiton jakso vuoteen. Viime lokakuussa (muistaakseni, eksaktia faktaa tämä ei ole) vietin kolme viikkoa ja viikonloppua vailla tilkkastakaan. Tuolloin katsokaas luulin olevani onnellinen (ja tässä kohden on hyvä olla tarkkana syiden ja seurausten kanssa: onnellisuus johti juomattomuuteen, ei siis suinkaan toisin päin). Sittemmin huomasin erehtyneeni karvaasti.

Joka tapauksessa, tänä viikonloppuna minä en ole nauttinut ensimmäistäkään alkoholiannosta. Ja sain huomata jotain kummaa: olenkin onnistunut hankkimaan lähimmiksi ystävikseni miltei yksinomaan alkoholia enimmilläänkin tiukasti kohtuusrajoissa kuluttavia ihmisiä. Tämä on vääristänyt perspektiiviäni merkittävästi: en edelleenkään häpeile tunnustaa, että minusta juopottelu on useimmiten loistoidea - en vain useinkaan paljasta tiheyttä ja / tai kulauteltuja määriä.

Tänään silmäni aukenivat tämän epäkohdan edessä.

Illastin Hoon ja tämän ystävien kanssa, seurueeseen kuului muun muassa tuttavia juhannuskesteiltä: Miss Medusa ja Kotisodo. Huomasin riemukseni tulleeni taas kotiin: nuo riehakkaat isänmaan toivot vannoivat ponnella ja innolla muushittelun nimeen; luettelivat auliisti paitsi juodut annokset ja kolutut anniskeluravintolat myöskin kuluneet rahavarannot ja toinen toistensa muistia tukien lisäksi illan aikana tavatut henkilöt; kertoivat aloittaneensa tämän aamun mimosoita nautiskellen ja aikovansa jatkaa iltaa rommilla kerrostaloasuntoon patjoista, lakanoista ja tuoleista kyhätyssä majassa; kumosivat mittavia ja himottavasti helmeileviä viinilasillisia läpi aterian.
"Oi, perheeni, olen täällä! Täällä!", olisin halunnut kohottaa (shampanjapullon lailla) särkyvän onnenhuutoni ylitse lautasten ja noiden ah niin ehtymättömästi täyttyvien lasien sekä niitä ahnaasti hyväilevien huulien.
Tyydyin nielemään sylkeä ja skoolaamaan vesilasilla, huuleni väkinäisen itsetietoiseen hymyyn pakottaen.

Onko minun elämälleni tyypillistä, että näen valon juuri silloin, juuri sinä harvinaisena viikonloppuna, kun olen päättänyt jättää henkilökohtaisen korkkini sinetöidyksi?

Poistuin kodikkaan meluisasta seurueesta vastahakoisesti. Ajoin poikkeusreittiä kulkevalla raitiotievaunulla kotiin kuuntelemaan Interpolia, Jeff Buckleytä ja PJ Harveytä. Sytytin kynttilätkin.

Nyt tiedän, mille tuntuu Snellmaninkatua ajavasta 3B:stä.

perjantai 15. elokuuta 2008

Some men just want to watch the world burn

Käytiin näkemässä Batman. Mä olisin tahtonut pitää siitä vieläkin enemmän, niin monet olivat sitä mulle suitsuttaneet. (Ja eikö olisi lystimpää, jos sen elokuvan nimi olisi tosiasiassa Night's Knight? Tai suomennos edes että Pimeä ritari? Haha.)

Heath oli loistokas. Se ei ollut yllätys.

Mun mielestä kyseessä oli selvä Manhattan-allegoria, enkä ollut koskaan ajatellut Gotham Cityn olevan saari. Ei se kuulemma saari olekaan vaan niemi. Haavoittuvainen yhtä kaikki, minä tuumaan.

Olen aina ollut sitä mieltä, että Batman on kaikkist kovin supersankari mitä on. Sehän on itse asiassa täydellinen antikäsite: super vailla erityisvoimia, sankari lain ulkopuolella. (Tajusin juuri, että kuvailuhan tyhjentää kätevästi myöskin westernelokuvien hyvispajatson. Ja Robin Hoodinkin, tarkalleen ottaen. Voiko tämä olla puhdasta sattumaa?) Lisäksi se on traaginen hahmo - kenties traagisin lajissaan. Se on ihminen, eikä mitään puoliksi mies, puoliksi lepakko -huttua.

Toisin sanoen siis se, että mä sanon tahtoneeni pitää elokuvasta vielä enemmän ei suinkaan tarkoita sitä, etten olisi pitänyt siitä. Ymmärrättehän?

Otsikkoon palatakseni: onkohan niitä sellaisia olemassa?
Ihmisiä, joiden ainoa pelimotiivi on ajankulu?


EDIT: Ohoh, tänään on menty yli 10000 kävijän. Huisaa, kiitos väestö!

tiistai 12. elokuuta 2008

Sydän - lihaa kuin sikanauta.

Otsikko on, kenenkäs muun kuin Dahlmanin itsensä rustaama aforismi, joka osui myös minua niin sanoakseni nötköttiin. En tiedä, kuvaako se postauksen sisältöä juurikaan, mutta toisaalta mua ei myöskään liiemmin liikuta, jos ei. Sillä minä olen Minkki Kohtuuton, ja vaadin teitä viljelemään kovemmin! HAHAHAHAA!

Käytiin näkemässä nyt se valmis versio elokuvasta Käsky. Edelleen: tehkää itsellenne palvelus ja nähkää se! Se enskaa Finkkarin sivujen mukaan 29.8. ja on siis kertakaikkisen huikea, etten sanoisi että yksi parhaista koskaan näkemistäni. Sen katsottuaan voikin jälleen kerran pohtia, mitä tarkoittaakaan vanha mutta aina yhtä ajankohtainen hokema siitä, kuinka historia on aina voittajien kirjoittamaa.

Tänään on ollut jännittävä, melkein sietämättömän nipistelevä päivä. Mä olen muun muassa ylittänyt oman mukavuuskynnykseni soittamalla numeroon, jota en tiennyt ennen olevan olemassakaan tavoittaakseni ihmisen, jonka olemassaolosta kyllä olin vihillä. Onnistuin.
Lisäksi olen selvittänyt taustatietoja koskien lohikäärmeitä ja lepakoita. Sen onnistumisprosentista en uskalla vielä sanoa enempää.
Olen myös ajellut yhdeksikön raitiotievaunulla kumpaankin suuntaan olematta reitistä ihan varma. Elän reunalla.

Nuu eilen jo päästi kissan pussista, joten samapa se on kai sanoa tässäkin (lähinnä sanon sen siksi, etten sitten voi enää perääntyä ja siksi, että olen liian tohkoissani olemaan sanomatta): me ajetaan ensi keväänä sen kanssa prätkäkortit. Miten kuumaa! Nuu sanoi, ettei se piittaa niistä teknisistä yksityiskohdista, mutta mä ainakin haluan, että mun pyörä on sitten tehokas. Ja kypärästä tulee mattamusta. Voisipa alkusyksystä hypätä suoraan esims ensi maaliskuun loppuun, olisi monen asian suhteen (mutta eniten juuri tämän viimeksimainitun) kannalta ihan kamalan suotavaa.

Sitten Nuu: mä olisin kernaiten Lara Croftin ja Xander Cagen kaa. Tai sitten, koska olen suuruudenhullu ja päätöksiin kykenemätön sääntöjen taivuttelija, toiset mahdolliset olisi Catwoman (katso blogin oikea palsta) ja Dexter Morgan. Paitsi mä en enää muista, että oliko kyse deiteistä vai petipainista, mutta noiden kanssa voisin olla kummin vain.

Tekisi mieleni kimittää ja poukkoilla.

maanantai 11. elokuuta 2008

Why can't we just play the other game? Why can't we just look the other way?

Tiedättehän sellaisen infantiilin typeryyden, joka panee ihmisen tekemään aina täsmälleen vastoin kieltoa?
Kun jokin on niin kammottavaa tai pelottavaa, ettei oikeastaan tohdi katsoa, mutta silti raottaa silmien eteen nostamiaan sormia juuri sen verran, että tulee tirkistelleeksi silti.
Tai kun ilmassa leijuu etova tai kuvottava haju, ei voi olla nuuhkaisematta toistuvasti, että onko se vieläkin yhtä paha kuin äsken.

Kun johonkin ei ehdottomasti missään tapauksessa saa koskea, ei siitä saa pidettyä näppejään erossa.

Kun jotakin ei vain pitäisi - olisi parempi ettet edes - ajatella, päähän ei mahdu oikeastaan mitään muuta.

Kun koettaa kieltää itseään välittämästä, see if I care, ei yhtäkkiä voikaan.
Lakata piittaamasta.

sunnuntai 10. elokuuta 2008

Onko ollut vastatuulta?

- Sullahan oli se loma tossa?
- Joo, oli. Ja minkälainen! Hurjasti tapahtumia, erilaisia maisemia, uusia ja vanhoja tuttavuuksia, autoja, busseja, junia, lauttoja, losseja, polkupyöriä. Hyvää ruokaa ja paljon juomaa. Rusketusta ja kummallisia unia. Ässää!
- No mites tää sun viimenen viikko, etkös sä ollut jossain reissussa taas?
- Ahvenanmaalla oltiin, fillaroimassa. Tulin just kotiin, ja elämä tuntuu vielä vähän kaoottiselle ja... oudosti pyörivälle.
- Millasta oli, oliko vastatuulta?
- Sitäkin. Säät oli aivan äsyristä, paitsi keskiviikkona, jolloin oli täydellistä. Mutta ihmeen vähän sää meitä hidasti. Nyt pitäisi enää ratkaista, riittääkö normaali konepesu poistamaan sen kostean tunkan kuteista vai täytyykö ne esims polttaa.
- Poljitteko paljon ja missä kaikkialla?
- No. Me startattiin maanantaiaamuna seiskalta Kampin bussiterminaalista, bussailtiin Turun kautta Kustaviin ja Vuosnaisiin, josta ekat lauttamatkat Åvaan. Siitä sitten Brändön halki Torsholmaan, josta lautalla Hummelvikiin ja lopulta vielä bussilla Maarianhaminaan. Sieltä yön nukuttuamme tositoimiin eli pyörän selkään: ti Maarianhamina - Kyrkoby / Storby, n. 40 km; ke Kyrkoby - Godby (- Tjudö - Godby), n. 60 km; to Godby - Kastelholma - Vårdö, n. 30 km; pe Vårdö - Hummelvik, n. 4 km, jonka jälkeen bussilla ja lautoilla Turkuun; la Turku - Naantali, n. 17 km.
- Mitä, bussilla mantereelle? Eikö teidän pitänyt palata vasta juurikin lauantaiksi sinne kylpylään?
- Alkuperäisen suunnitelman mukaan kyllä, mutta sikamaisen sään vuoksi luovutettiin hieman aiemmin ja vietettiin perjantaiyö Turussa tuttujen nurkissa, koettaen jälleen sopeutua sivilisaatioon. Lauantaina kuitenkin paikkailtiin vähän ja polkaistiin vielä viime töiksemme sinne Naantaliin.
- Mitäs kaikkea siellä sitten oli nähtävää ja koettavaa?
- Hirveän pientä siellä on, bongattiin yksi ainoa Alko koko saaristossa! Välimatkat kylien välillä on pikkuruiset ja maasto enimmäkseen tasaista. Luonto on omituisesti tavallaan hyvin saaristolaista, matalia säänpieksemiä mäntyjä, kiviä ja kallioita, kanervaa ja jäkälää; toisaalta taas se on eteläruotsalaisen alavaa ja viljavaa, vehmasta ja kuvakirjamaista. Kovasti siellä on elikoita: lehmiä, lampaita ja hevosia vähän joka talossa. Nähtiin myös shetlanninponin kokoinen sika, joka oli aika pelottava ja onneksi siis aitauksessa.
Nähtävyydet on melko niukassa: Kastelholmin linna, Bomarsundin rauniot, erinäisiä kirkkoja, Eckerön posti- ja tullirakennus. Shell-museo, Elvis-ravintola, Tjudön viinitila ja Stallhagenin olutpanimo.
Ihmiset eivät oikeasti puhu välttämättä ollenkaan suomea: mitä nuorempi henkilö, sitä haluttomammin. Monet myös puhuvat lystikkäin sanavalinnoin: Dahlis soitti erääseen majapaikkaan kysyäkseen, onko vapaata ja aloitti keskustelun tiedustelemalla, puhuuko keskustelukumppani suomea. Tämä vastasi: "Kuuntelen."
Aivan yhtä ennakkoluulotta alettiin sitten itsekin kommunikoida ruotsiksi, ja tultiin valtaosan aikaa mainiosti ymmärretyksi. Varmasti nekin sai meistä monet naurut.
- Okei. No entä se kylpylä?
- Hurmaava! Kovin lemmenlaivakitschinen, messingissä ja turkoosissa kaakelissa täysin pihtailematon. Lapsekkaan ylelliselle tuntui tepastella valkoisessa jättimäisessä kylpytakissa (täysin commandona!) pitkin poikin käytäviä, ähistä hetki kuntosalilla, temmeltää vesijumpan tahtiin altaassa ja kellua huoletonna hienopesuohjelman lämpöisessä vedessä ulkoaltaan satunnaisessa auringonpaisteessa; tilata useita pullollisia kuohuviiniä pöytään, vastaanottaa asiantuntevaa ja altista palvelua ja jättää siitä hyvästä 20 euron tippi tarjoilijalle; tulla norjalaisen semigoottitytön liehittelemäksi, Elvis-miehen tanssiinhakemaksi ja selkäreppumiehen seivaamaksi.
Kotimatka oli tänään melko vaisu.


Huomenna pitää palata töihin.
Kylpyamme olisi nyt vielä tavallistakin ihanampi.
En keksi mitä haluaisin syödä.
Miksi asiat ovat niin monimutkaisia, eivätkä koskaan yksinkertaisia?

sunnuntai 3. elokuuta 2008

Puun takaa ja puskista

Joitain asioita ei vain koskaan ole nähnyt tulevaksi, vaikka kohtalaisen vilkkaalla ja värityskykyisellä mielikuvituksella sattuukin olemaan varustettu. Elämä on jotenkin yhtäkkiä hirveän jännittävää, monin tavoin.

Noudin pyörän ja oheistarvikkeet Kellikseltä. Ruuvasin pyöräilykenkien pohjat kuntoon. Pakkailin. Jännitin.
Kahdentoista tunnin kuluttua me ollaan jo matkalla.

Ja sitä, mitä tapahtuu reissulta palatessa, en uskalla edes ajatella...

Uhhuh.

lauantai 2. elokuuta 2008

Pyörät pyörii näin, aina eteenpäin!

Ollaan miss Dahlian kanssa lähdössä maanantaina polkupyöräilemään Ahvenanmaalle. Jostain syystä mua jännittää aivan tolkuttomasti, enimmäkseen sillä hyvällä ja kutkuttavalla tavalla, mutta myös hiukan huolestuttavasti ja panikoivasti.

Mä olen tehnyt pyöräretken ennenkin, vuonna 2003 kierrettiin Dahlian isosiskon kanssa Saimaata. Koko viikon aurinko porotti pilvettömältä taivaalta, kummaltakaan ei mennyt kumi pyörästä, teltta ei falskannut kuin viimeisenä aamuna. Reitit piti, ainakin suurimmilta osin, ja reidet tiivistyivät uskomattoman kireiksi. Eikä edes riidelty yhtään, vaikka välillä väsytti ja sattui ja nälätti ja pissatti, mitä nyt noin fyysisellä matkalla saattaa sattua.

Miksi mua siis jännittää?
Jotenkin tuntui kohtuuttoman haasteelliselle löytää eilen verkosta ohjeita, millä sinne ensinnäkin pääsee, mikäli ei tahdo hyödyntää Vikingin tai Siljan porauslauttoja.
Sitten jo peruskoulussa tolkutettu tilannehan on se, että kyseisellä saarella käytetään lähinnä ruotsia; millä hitolla mä voin sitä enää osata, kun olen viimeksi joutunut selviämään sillä yli kymmenen vuotta sitten? Eilen tosin harjoiteltiin, är det fulfillning?, dubbelnoll och trippeltre, kan du gissa redan?, ja tänään mulle kerrottiin, että siellä saattaa pärjätä ihan tällä ensimmäisellä kotimaisellakin. Mutta onko se epäkohteliasta vaatia palvelua suomeksi? Eihän täälläkään saa palvelua ruotsiksi kuin Stockalla, eikä sielläkään aina välttämättä.
Sitten mitä jos nyt ei paistakaan vaan sataa, eikä mulla ole kunnon kuoriasua toisin kuin Dahliksella. Sitten sä kastut, siinä kaikki.
Ja entäpä, jos tyrä ryhtyy kurjaksi ja tekee musta ruikuttavan sääliön. Sitä varten sä just pakkasit ne Panacodit ja Norflexit mukaan, eikö totta?

Päivätaipaleet ovat murto-osia Saimaan-kierrokseen verrattuna. Lainapyörälaukuissa on näköjään oikein asialliset sadepussit mukana. Me ollaan kuitenkin vielä sielläkin oman maan rajojen sisällä, ja siis jos jotain oikeasti huonoa käy, niin päästään nopeasti kotiin. Fillari tosin on vielä Kelliksellä ja se ainoa vedenkestävä takki Saaressa, mutta molempien pitäisi hoitua mulle huomisiltaan mennessä. Rahoituspuolenkin pitäisi olla järjestyksessä.

Päätän pyrkiä kohti vähempää vakavuutta. Siitähän tässä kaikessa taas on kyse, koska oikeasti mä olen varma, että reissu onnistuu mainiosti ja meillä on hurjan viihtyisää.

Eikö vain?

perjantai 1. elokuuta 2008

I kissed a girl and I liked it

Katsoin tässä taannoin Veronica Marsin kolmoskauden sen jakson, jossa Veronica pyrkii soluttautumaan yhteen frat houseen ja tekee sen vetämällä surrority-bileissä "megapleksit" ja tanssimalla "eroottisesti". Tässä kohtaa sen oma voice over toteaa jotenkin, että kahdeksankymmentäluvulla oli Locomotion ja ysäreillä Moon Walk, ja että meillä kaksituhattaluvun nuorilla on lesbotanssi.
No, uutisväläys teille, kaksarit: ainakin alati trendien kärjessä tepastelevassa Lohjassa tanssittiin lelleä jo yhdeksänkymmentäluvun lopulla. Että ei mitään uutta sillä saralla(kaan).

Useinhan on niin, että jos joku henkilö on kovin kaita ja nälkäisen näköinen, sen pää vaikuttaa suhteettoman suurelle. Eilen mä järkeilin, että jos vain föönaan tukkani törkeän isoksi, joku saattaa optisessa harhassa kuvitella mua hieman hoikaksi. Taisi se toimia, tai sitten se oli se mun bosatoppi. Kuitenkin: jee, meitsi!

Tämä ei ole muotiblogi, enkä minä ole muodikas. Kuten olette saattaneet havaita. Sen kerran, kun minun ug-tulppani ilmoittelee olemassaolostaan, katson kuitenkin välttämättömäksi kuuluttaa siitä. Kävin tänään ostoksilla My Cup of T -paitakaupassa, enkä voi olla suosittelematta sitä ihan jokaiselle - ei vähiten siksi, että Ari on aina ollut hirveän herttainen ja kiva enkä toivo sille kuin hyvää.

Sitten ostin Junttilasta uusia kynsilakkoja ja lakkailen nyt kynsiäni kesäisen räikeiksi. Tänään myös hyvin moni asiakaspalveluhenkilökuntaan kuuluva on ollut mulle hurjan mukava ja hymyilevä ja sillä tavalla... hyväntuuliseksi tekevä. Aurinkokin paistaa taas, ja vaikka Kelloseppä saattaakin potea vielä eilistä (syytä ainakin on, luoja ja minä hänen silminnäkijänään tiedän), mä olen tänään miltei voittamaton enkä lannistu ollenkaan. Iso-Roban Makuunista oli salmiakkijauhikset piilotettu kun oli kuulemma niin kuuma, mutta löysin uuden suosikin ja sen nimi on Tiikerihai ja se on vaahtokarkki. Ja nam.

Sitä paitsi nyt on vasta perjantai, ja minulla on lomaa vielä yhdeksän kokonaista päivää. Tällaisena hetkenä tunnen itseni onnenmyyräksi.

Haaste-schmaaste

Saatana että onkin vaikeaa. Perkele.
Musiikinkin Nuu petkulina ryösti multa.
Kostoksi sanon kaksi kaikkea, hähäh! Kattokaa mua kun mä rikon sääntöjä! Hähäh!

1. The Clash ja Siiri Nordin (musiikki)
2. kelloseppien vikittely ja pogoaminen (ajanviete)
3. sangria ja jääkylmä rasvaton maito (juoma)

Enkä haasta muita, johtuen siitä etten tunne muita. Mitäs siihen sanotte?

Olen mä oikeasti ihan hyvällä tuulella.