tiistai 7. kesäkuuta 2011

Ennen lauloin kauniimmin, kunnes vihdoin tajusin: se ei vie sua unista pois

Tuntuu vaikealle hyväksyä, että minusta tuntuu tältä jonkun toisen ihmisen vuoksi, että olen antanut jollekulle toiselle vallan saada minut tähän. Jos joku olisi kuollut, jos olisin saanut potkut tai vaikkapa vammautunut, olisi romahtaminen jotenkin oikeutetumpaa.

Nyt mitään sellaista ei ole. On vain ollut suuri rakkaus, minulle ehkä se suurin, ja sen jälkeen hyväksyminen, ymmärrys siitä ettei itse olekaan ollut yhtä ainutlaatuinen sille toiselle.

Suuttumus, itseinho, häpeä: miksen minä riittänyt? Miten olisin voinut olla, jotta olisin ollut enemmän, kylliksi? Miksen ymmärtänyt aiemmin?
Ja samalla armeliaisuus, tieto siitä ettei koskaan saa kokea mitään todella suurta ellei urheasti heittäydy, anna itseään kokonaan, niin täysin ettei sen loputtua ole löytää enää kotiinsa kun eksyy kesäisille kaduille ja tahmeille terasseille ja puistoihin joissa on aina joku toinenkin, ja huonoihin ideoihin ja muistoihin. Halveksunnan ja pohjattoman ikävän ristiriita, mä olin siellä kun sulla oli vaikeaa missä sä olet nyt kun sua tarvitsisin.

Vaikka kukaan ei ole väittänytkään, että elämä olisi oikeudenmukaista ja tasapuolista, sitä odottaa silti. Tunne on sukua sellaiselle epäreiluudelle, jota kokee ikänsä terveesti ja kehoaan vaalien elänyt ihminen, joka silti sairastuukin yllättäen vakavasti: miksi juuri minä?

Ja yhä tuntuu nöyryyttävälle sanoa, että kyse on ihmisestä, vain toisesta ihmisestä. Ei mistään sen ylevämmästä.