tiistai 7. kesäkuuta 2011

Ennen lauloin kauniimmin, kunnes vihdoin tajusin: se ei vie sua unista pois

Tuntuu vaikealle hyväksyä, että minusta tuntuu tältä jonkun toisen ihmisen vuoksi, että olen antanut jollekulle toiselle vallan saada minut tähän. Jos joku olisi kuollut, jos olisin saanut potkut tai vaikkapa vammautunut, olisi romahtaminen jotenkin oikeutetumpaa.

Nyt mitään sellaista ei ole. On vain ollut suuri rakkaus, minulle ehkä se suurin, ja sen jälkeen hyväksyminen, ymmärrys siitä ettei itse olekaan ollut yhtä ainutlaatuinen sille toiselle.

Suuttumus, itseinho, häpeä: miksen minä riittänyt? Miten olisin voinut olla, jotta olisin ollut enemmän, kylliksi? Miksen ymmärtänyt aiemmin?
Ja samalla armeliaisuus, tieto siitä ettei koskaan saa kokea mitään todella suurta ellei urheasti heittäydy, anna itseään kokonaan, niin täysin ettei sen loputtua ole löytää enää kotiinsa kun eksyy kesäisille kaduille ja tahmeille terasseille ja puistoihin joissa on aina joku toinenkin, ja huonoihin ideoihin ja muistoihin. Halveksunnan ja pohjattoman ikävän ristiriita, mä olin siellä kun sulla oli vaikeaa missä sä olet nyt kun sua tarvitsisin.

Vaikka kukaan ei ole väittänytkään, että elämä olisi oikeudenmukaista ja tasapuolista, sitä odottaa silti. Tunne on sukua sellaiselle epäreiluudelle, jota kokee ikänsä terveesti ja kehoaan vaalien elänyt ihminen, joka silti sairastuukin yllättäen vakavasti: miksi juuri minä?

Ja yhä tuntuu nöyryyttävälle sanoa, että kyse on ihmisestä, vain toisesta ihmisestä. Ei mistään sen ylevämmästä.

4 kommenttia:

Koo kirjoitti...

Romahda rauhassa. Saa se sattua. Vaikka vähemmänkin ylevästi. Mutta sykkyrälle ei saa mennä eikä luovuttaa ikinä.

Kohta juodaan puistoskumpat sille. Kallio, here I come.

XXX

nuunis kirjoitti...

<3

Amaaria kirjoitti...

Ihan samat kysymykset on olleet pyöriteltävänä täälläkin päässä. Ei niihin oikein löydy vastauksia, muuta kuin se "elämä on".
Mutta ne kysymykset alkavat myös kutistua pienemmiksi ja vähemmän merkityksellisiksi, ja ainakin minulle on ollut tärkeä osa prosessia myös anteeksianto. Sen kautta epäoikeudenmukaisuus ei jää kuluttamaan kokijaansa, siis minua. Tuntuu lattealta sanoa, että kun yksi ovi sulkeutuu, uusia avautuu, mutta itselleni on käynyt juuri niin. Ehkä se johtuu siitä, että kun se tulevaisuus, johon olin ripustautunut, löi oven naamaan, sitä itse muuttuu ja alkaa tehdä uudenlaisia ratkaisuja, niitä joihin ei ollut voimia/aikaa/uskallusta ennen. Kun ei ole enää mitään hävittävääkään, sitä heittäytyy ja kas, jotenkin se elämä taas kantaa.

Kesäminkki kirjoitti...

koo, ihan mahtavaa että tulet. skumppa on kivaa, puistoskumppa vielä kivempaa ja sun kanssa se on kaikista kivointa.

nuulle <3.

sivukuja, sehän se että pitäisi hyväksyä sekin vielä, ettei elämässä aina voi tietää ja että on olemassa asioita, joihin ei koskaan tule saamaan vastauksia. ehkä joskus senkin voi sietää.
tuo mitä sanoit muuttumisesta on takuulla aivan totta. ja olen loputtoman kiitollinen siitä, että sinä(kin) jaksat psyykata ja tukea.