Kummaa miten et saa rakastumaan

Tänään tuntuu taas sille, ettei kukaan koskaan enkä minä milloinkaan. Pasilan yllä taivas näyttää pidättävän itkua ja minä katselen elämääni kuin linja-auton sivuikkunasta. Olen aina liian ilmiselvä, liian äänekäs, liian haavainen, liian kulmikas; sitten on vielä pitkä lista asioita, joita en ole kylliksi; mutta tämä olen minä, minä olen tässä enkä osaa muuttua. Minä en yhäkään osaa näitä pelejä, en hallitse niitä, olen kömpelö ja naiivi ja väärässä kohden pisteliäs enkä ikinä ehdi tajuta mitä tapahtui.

Minä rakastan sanoja, mutta ihmisten käyttäminä ne ovat menettäneet merkityksensä. Tulevaisuus, hellittelynimet, rakkaus: asioita, joita haluaisin niin että vähän vapisen, mutta joita pelkään kuulla ja tuntea sillä niistä ei seuraa kuin ikävyyksiä, pirstaleita ja paljon pahaa mieltä.

En ole koskaan ajatellut tahtovani lapsia. Silti minusta on kammottavaa, jos en saa valita sitä; että siitä tulee vain väistämätön seuraus sille kaikelle muulle eikä yksinäiseltä naiselta kukaan kysy, miksi se on kotinsa ainoa asukas.

Tämä voi olla koko elämämme ihanin päivä

Että on päättymätön auringonpaiste, täysi tankki, kuiva asfaltti ja rantoja pitkin kiemurtava tie. Meri lepää peilityynenä ja mökit on rakennettu niin, että saunaveden voi kurkottaa miltei suoraan ikkunasta. Viima pullistaa vauhdissa ajotakin selkää ja tuntuu, ettei hymyilemistä voisi lakata vaikka tahtoisikin. Lossilla ja kahvilassa kujeillaan keskenämme niin, että tuntemattomat pitävät meitä parina ja sekin naurattaa, ne eivät tiedä mistään mitään eivätkä oikeastaan edes näe meitä.

Että on lahden takaa vierailulle tulevia rakkaita, se ihminen joka voi kirjoittaa sähköpostissa ja kun naurat niin, että menet pieneksi kiinalaiseksi, mä olen maailman onnellisin siitä, että sä olet mun elämässä ja ne sille tärkeät. Suojelethan sä mua jos tuun sinne verkkareissa ja ilman meikkiä? Tottakai!, istutaan kantapöydässä niin tiiviisti että hiki alkaa väistämättä valua eikä omia raajojaan enää erota muiden ruumiinosista. Toisten lauseet on tehty jatkettaviksi, karjutaan äänet rouhittuina toistemme korvaan ja nauretaan kasvot kivistäen.

Että pelataan, toisiamme vastaan mutta tosissamme, yksi ajetaan kentältä ulos ja minulla on kehoni vasen puoli mustelmista sateenkaarenvärinen. Heitellään baarissa toisiamme jääpaloilla ja niiden loputtua kuohuviinillä, ollaan niin lähellä ja niin yhteydessä ettei sitä voi kukaan ulkopuolinen ymmärtää, tanssitaan hassusti ja ilman paitaa, tehdään täydellinen pyramidi eikä ketään jätetä yksinään. Ympärillä on ystäviä, jotka sanovat niin kauniisti että taas on hieman itkettävä, minä haluan tämän illan ja näiden ihmisten olevan tässä ja näin, aina ja aina.

Että on keskustelua, monin tavoin liian myöhäistä mutta kuitenkin. Se mikä me sanatta tiedettiin hävisi jonnekin niihin sanoihin mitä me sanottiin ja ei sanottu, mieli huojenee kun ymmärtää enemmän eikä enää koe tarvetta satuttaa, itseään tai sitä toista. Ymmärrän itse omat rajani, kerrankin piirrän ne näkyviin ja koetan muistaa elää niiden sisällä. Sydäntä kirvelee mutta annan sen kirvellä, ehkä sen pinta saakin parkkiintua kunhan sisin pysyy sulana. Kerrankin ei pelota olla korni, näinhän näistä puhutaan eikä muita sanoja ole.

Että on päivä, kokonainen auringon kyllästämä päivä, joutilaisuutta ja ei-minkään-tekemistä ja taas niitä upeita joiden kanssa sitä tehdä. Puhetta, enimmäkseen lämmön pehmittämää, holtitonta naurua turha neppailla siellä kyllä tekin vielä töihin joudutte ja niin hyvä olla, ettei melkein mikään voisi olla paremmin.

Että on viikonloppu niin täynnä valoa, lämpöä ja lempeä, että on vaikea olla menemättä säpäleiksi silkasta onnesta. Että vaikka maailma loppuisi huomenna, vaikka minä loppuisin, on minulla silti ollut tämä. Nämä.

Now you're just somebody that I used to know

Kesä on tullut Kallioon salavihkaa. Äkkiä näkymä ikkunasta puistoon onkin täyteläinen ja niin vihreä että silmiä pitää vähän siristää sinne tähyillessään. Suvilahdessa kesän ensimmäinen hyttynen pyrkii iholleni, lentää viistosti ja epävarmasti viimeisen lentonsa. Takapihan käytetyt ruiskut ovat peittyneet vaahterankukkien alle, moottoripyörän parkkinurkkaus näyttää sametilla vuoratulle lavasteelle. Illalla kotiin luistellessa kaikkialla tuoksuu huumaavalle, ihmiset hymyilevät aurinkolasiensa takana. Kurvin William K:n terassilla istuva pukumies kohottaa peukkunsa ohi rullatessani ja kutsuu minua aivan oikein seurani nimellä. Hymyilen sille takaisin, kesä on vasta aivan nupulla eikä aurinko laske vielä pitkään aikaan.

Jokaisen ihmissuhteen päättyminen jättää minuun kansioittain äkisti tarpeettomaksi muuttunutta tietoa. Mille toinen nauraa, miten se haluaa itseään kosketettavan. Mistä se pitää ja mistä kiivastuu, miten sen kainalossa ollaan. Miten se vie tilaa ja minkä verran se sitä itselleen ottaa, mitä se sanoo aamulla ensimmäiseksi. Miten se on minun kanssani, minun luonani, minussa.
Mitä sille kaikelle teen? Mietin, jäänkö minäkin niihin - pysähtyvätkö ne vielä vuosien päästä nuuhkimaan ilmaa, kun ohi on kulkenut joku minun hajuvettäni käyttänyt. Ehkä eivät, olisivatko ne siinä tapauksessa koskaan lähteneetkään.

Että ihminen, joka vielä hetki sitten tassutteli minun suihkustani jättäen märkiä jalanpainaumia mattoon on nyt sellainen, jolle ei saa soittaa enää. Siihen en totu koskaan.

Mustavalkomaanantai

Niinhän siinä käy, että kun jotain maalaa näkyväksi, tulee samalla mananneeksi sen tuhoon. Minun on taas vaikea syödä, nukkunut en ole moneen yöhön; ihmettelen, miten onnistuin muutamassa viikossa putoamaan näin syvälle.

Jos en kerran osaa ihmissuhteita, luulisi minun kai osaavan edes itseni. Ensi kerralla, minä sanon uhmakkaasti, ensi kerralla luotan siihen vatsanpohjalla kyyhöttävään pahaenteiseen tunteeseen, joka kuiskii maybe he's just not that into you tiedäthän ja on oikeassa.

En usko siihen, että on tunteita muttei aikaa - saati halua järjestää sitä. En usko siihen, että on vääriä hetkiä - on vain vääriä ihmisiä, joiden vuoksi ei olla valmiita muuttamaan hetkeä sopivammaksi.
Uskon, että jos jonkun kanssa on hyvä, sille ei tarvitse sanoa ettei musta ole siihen mitä sä haluat.

Taas riisun sängystä lakanat niitä nuuhkimatta. Taas pakkaan unohtuneen t-paidan palautettavaksi. Taas poistan viestit, kaikki ne kymmenet, enkä lue niistä yhtäkään.
Miksen minä vieläkään osaa tätä paremmin? Miksi taas itkettää niin ettei aurinkolaseja viitsi ottaa pois kaupassa sisälläkään? Miksi tuntuu sille kuin joku potkisi mahaan, potkisi ja nauraisi ivallisesti päälle? Miksi tämänkin piti mennä näin?



Sulle valheen valhetta 
en ehtinyt mä kertomaan
Laskematta, kannet auki
paljastin aivan kaiken
Peittää voinut en,
onni sellainen
kerran on vain mahdollinen


"Maailma on meille, mennään!"
Eikä menty milloinkaan
Minä tiesin aina, tiesinhän?
Vaan ihana on kuunnella
niin harhaisia hourematkoja,
keksittyjä kaupunkeja
-PMMP: Heliumpallo

Mä luulin et mä hallitsen tän, mun mielen ja mun elämän

Sitä aina luulee, etteivät asiat tule todeksi omalla kohdalla. Että toiset ihmiset sairastuvat, väsyvät, lankeavat. Että ne ovat ne muut, jotka jäävät vangeiksi päiviin ja tunteisiin, että ne ovat niitä jotka arpeutuvat eivätkä enää koskaan palaudu ennalleen. Että itse on juuri sen verran kehittyneempi, parempi, älykkäämpi; että itse tekee parempia valintoja; että itse osaa elää niin ettei.

Mutta jokin minussa on muuttunut. Että kun lähellä on pitkästä aikaa joku, minä haluan vain hallita. Haluan tietää, milloin, paljonko, miksi ja kenen kanssa. Minä en usko, minulle ei riitä. Herään yöllä levottomana, yltä päältä hiessä, varmana siitä ettei enää koskaan. Kyselen ja kyseenalaistan, vaadin huomiota ja kosketusta enkä tahdo rauhoittua millään.

Enkä se ole minä: en minä oikeasti ole tällainen, hysteerinen ja takertuva. Pelkään sekoavani, haluaisin takeita ja varmistelua, sertifikaatteja ja pyhiä lupauksia. Kiroilen keskellä yötä sängyllä istuen enkä osaa keskittyä mihinkään, jos en voi olla varma siitä että.

Pelottaa. Pelottaa etten enää osaakaan, etten riitä taaskaan. Että pilaan kaiken enkä pysty mihinkään. Etten saa mitä haluan - että saan, muttä ettei se olekaan kylliksi. Että minuun kyllästytään ennen kuin saan itseni jälleen suitsittua. Että tulee ahdistus, oikeutettu kisaväsymys ja tilantarve, ennen kuin saan huolestukseni lakkaamaan ja itseni jälleen takaisin.

Sillä tämän jos tuhoan, selviänkö enää?