Niinhän siinä käy, että kun jotain maalaa näkyväksi, tulee samalla mananneeksi sen tuhoon. Minun on taas vaikea syödä, nukkunut en ole moneen yöhön; ihmettelen, miten onnistuin muutamassa viikossa putoamaan näin syvälle.
Jos en kerran osaa ihmissuhteita, luulisi minun kai osaavan edes itseni. Ensi kerralla, minä sanon uhmakkaasti, ensi kerralla luotan siihen vatsanpohjalla kyyhöttävään pahaenteiseen tunteeseen, joka kuiskii maybe he's just not that into you tiedäthän ja on oikeassa.
En usko siihen, että on tunteita muttei aikaa - saati halua järjestää sitä. En usko siihen, että on vääriä hetkiä - on vain vääriä ihmisiä, joiden vuoksi ei olla valmiita muuttamaan hetkeä sopivammaksi.
Uskon, että jos jonkun kanssa on hyvä, sille ei tarvitse sanoa ettei musta ole siihen mitä sä haluat.
Taas riisun sängystä lakanat niitä nuuhkimatta. Taas pakkaan unohtuneen t-paidan palautettavaksi. Taas poistan viestit, kaikki ne kymmenet, enkä lue niistä yhtäkään.
Miksen minä vieläkään osaa tätä paremmin? Miksi taas itkettää niin ettei aurinkolaseja viitsi ottaa pois kaupassa sisälläkään? Miksi tuntuu sille kuin joku potkisi mahaan, potkisi ja nauraisi ivallisesti päälle? Miksi tämänkin piti mennä näin?
Sulle valheen valhetta
en ehtinyt mä kertomaan
Laskematta, kannet auki
paljastin aivan kaiken
Peittää voinut en,
onni sellainen
kerran on vain mahdollinen
"Maailma on meille, mennään!"
Eikä menty milloinkaan
Minä tiesin aina, tiesinhän?
Vaan ihana on kuunnella
niin harhaisia hourematkoja,
keksittyjä kaupunkeja
-PMMP: Heliumpallo
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti