tiistai 28. helmikuuta 2012

Hurt people hurt people

Nuun teksti sai minut jälleen pohtimaan aihetta, josta olen ollut huolissani jo pidemmän aikaa. Elämälleni on tapahtunut jotain, joka on tehnyt siitä miltei tunnistamattoman. Minä en enää näe niitä ihmisiä, jotka ovat minulle tärkeimpiä ja rakkaimpia sillä ei-sukulaisuus-tavalla. Ihmisillä on kaikenlaista, on parisuhteita ja työkiireitä, aikaa vieviä harrastuksia ja opintoja. Minä istun illat kotona katsomassa amerikkalaista vampyyriviihdettä 2000-luvun alusta ja toivon että sattuisi jotain, että ne soittaisivat minulle taas ja haluaisivat viettää aikaansa kanssani. Itse en enää osaa tarttua puhelimeen, eivät ne ehkä vastaisi ja jos vastaisivat, mitä niille edes sanoisin? Mulla on sua ikävä ollaan taas kavereita jooko.

Eilen ruokakaupassa odotin vuoroani omenahyllyllä. Edessäni hedelmiä valitsi keski-ikäisen näköinen mies, joka tuoksui taivaalliselle. Keskellä ruuhkaista kauppaa minun oli pakko sulkea silmäni ja vetää tuoksuaan sisääni antaumuksella. En edes muista, milloin viimeksi olisin ollut todellisella tuoksuetäisyydellä kenestäkään - niin liki, että olisin haistanut ihmisen kaikkien hajusteiden läpi. Ajatus sai minut sävähtämään surusta, niin että edessäni seissyt tuoksuva mies kääntyi uteliaana katsomaan.

Äiti sanoo et vain ole vielä tavannut ketään vertaistasi ja minä ajattelen, että kaikki muut luulevat minun olevan enemmän kuin olenkaan. En ole mitään erityistä enkä silti pysty siihen, mihin kaikki maailman muut ihmiset kykenevät: pitämään toiset lähellään. Minä olen mariseva ja eristäytyvä ja saamaton ja jatkuvasti eri syistä vihainen enkä voi syyttää ketään siitä että ne ovat kernaammin jossain muualla mutta syytän silti.

Minulla on ikävä kaikkia ja kaikkea ja miten tästä vuodesta voisi tulla parempi kuin edellisestä kun osaan kaikkea vieläkin huonommin kuin ennen.

maanantai 6. helmikuuta 2012

Silmät liikkuu, minä en

Olen sairaslomalla hiirikädestä, eikä minun täten pitäisi tietenkään edes blogata. Hupsoho.

Keskimäärin kolmen päivän välein minä päätän ryhtyä vilpittömäksi. Päätän, että nyt saa jäädä sarkasmi, ironia ja koko niiden sukuhaara: minä alan aidoksi, sellaiseksi jota ei ujostuta sanoa että se tykkää Anssi Kelasta ja kinkkuananaspitsasta ja karaokesta. Sellaiseksi, joka hyväksyy myös muiden vastaavat valinnat kirkkain silmin ja tuntee aitoa sympatiaa muuta maailmaa kohtaan. Sellaiseksi, joka hymyilee lähijunassa niin seesteisesti, että maanantaiaamun krapulaiset kanssamatkaajat yökkäävät hieman sappinestettä suuhunsa ihan silkan katseen voimasta.

Ne väliin jäävät päivät minä tuhahtelen ihmisten Facebook-päivityksille, mielestäni falskille kotiseutu-uholle ja erilaisille hehkutuksille. Muotoilen mielessäni purevia ja käsittämättömän häijyjä kommentteja, joita en koskaan julkaise missään - ajattelen niin rumia ja myrkyllisiä, etten uskalla seurassa avata suutani melkein ollenkaan. Olen jatkuvasti niin vihainen, niin lähellä reunaa, että pienikin sysäys saa minut suistumaan, irrotan sokan ja haluaisin vain satuttaa.

Tässä lista asioista, joille tänään olin raivoissani: huoltoyhtiöt, huono ja törkeällä äänenvoimakkuudella soitettu jonotusmusiikki, tarpeettoman hitaasti / lujaa ajava / jarruja pumppaava bussikuski, VR:n ikuisesti myöhässä tulevat tiedotukset, kastemadon kärsivällisyydellä ja suunnittelukyvyllä varustetut johtotason tehtävissä toimivat henkilöt, ihmiset jotka eivät vastaa puhelimeen eivätkä sähköposteihin, esimiehet jotka sairaslomasta ilmoittaessani kysyvät aiotsä tehdä nyt ollenkaan töitä sillä aikaa sitte?, pariskunnat ja perheonni, typerät unet, kroppa joka kertoo jatkuvasti itsestään liikaa, joka vaatii liikaa ja on kaikin tavoin koko ajan liikaa, alituinen sisätiloissa paleleminen, raivostuttavat ja aivoihin pinttyvät mainosjinglet, liuskoittuvat kynnet ja vertavuotava nenä.

Ja itselleni, sille minä vasta olenkin vihainen.


Se koko ajan pelkää ettei sitä ymmärretä
jatkuvasti itseään selittää
Siksi se ei tunne ketään eikä tiedä mistään mitään
ja kaikki siltä levii käsiin eikä se koskaan tiedä miksi

- Siiri Nordin: Mukula

keskiviikko 1. helmikuuta 2012

Olemmeko me suoraa lähetystä vai tulemmeko me nauhalta?

Minä olen niin iäkäs, että muistan kun Pekka Himasesta tuli Tapaus, filosofian ihmelapsi ja akateemisen maailman kauhukakara. Pekka väitteli filosofian tohtoriksi 20-vuotiaana (vuonna 1994) ja kirjoitti "dialoginmuotoisen teoksen" HIMeroksen kahta vuotta myöhemmin. Minulla on tuo teos kirjahyllyssäni, sen takakannesta luntaten selvisivät edellisen virkkeen tiedotkin. Muistan lukeneeni sen, varmaankin lukion toisluokkalaisen tarmolla, jääneeni vaikuttumatta, pettyneeni. Että mikä on tämä hintelä ja huonoryhtinen nuorukainen, jolla sanotaan olevan älyä ja karismaa ja ties mitä muuta. Vuosia myöhemmin Pekka eli ulkoisesti Leif Segerstam -vaiheen, tapasi Desmond Tutun, Richard Bransonin ja myös muuten Pärssisen Lissun, ja mitä ilmeisimmin eteni urallaan muutenkin sangen kelvokkaasti. Meidän tiemme eivät enää kohdanneet.
Ennen kuin tänään.

Menin Ilmarisen järjestämään Hyvä elämä -seminaariin sarkastisen huvittuneena, ehkä hieman sensaationnälkäisenäkin: come on, kuka antaa seminaarilleen noin mahtipontisen nimen? Ja luennoitsijana takavuosien poikakomeetta, tästä voi tulla mielenkiintoista. Koska olen oppinut kriittisyyden olevan älykkyyden merkki, istuin ensimmäisen puoli tuntia kädet puuskassa: kuka on tämä pashminahuivia käyttävä änkyttäjä? Missä on älyn imu, missä karisma? Rahat takas!
Sitten tapahtui jotain: kumpi lämpeni, minä, Pekkako, mutta äkisti tuntui aivan relevantille kuunnella puhetta siitä, miten minän alkuräjähdyksen kaiut edelleen vaikuttavat meihin.

Että jos elämästä 10 % on sitä, mitä yksilölle tapahtuu ja 90 % sitä, miten hän siihen reagoi, voisi kai päivänsä tunnit käyttää hyödykkäämminkin. Että koskaan ei ole liian myöhäistä hankkia onnetonta lapsuutta väärin diagnosoimalla.
Että vaikka Paulo Coelhon ja Sarasvuon pseudosyvällisyydet eivät lopultakaan ole niin kovin kaukana tämänkaltaisten luentojen annista, on jotain saavutettu, jos huomaan erään musiikkinäytteen aikana kenties oivaltavani jotain perustavanlaatuista - minusta, mutta kuitenkin.

Eräs Pekan klipeistä oli "suomalaisen elämän soundtrack": Nukkumatti, Suvivirsi, Sua vain yli kaiken mä rakastan. Viimeisen kappaleen aikana auditorion muutamassakin kulmassa nyyhkytettiin puolisalaa. Minä mietin että niinkö se on, keskivertokansalaista yhdistävät lastenohjelmat, koulun päättäjäiset ja häävalssi, ja että jos näitä vasten peilataan elämän virstanpylväitä, miltä tuntuu niistä joilla on takanaan tuore, tuskallinen avioero, jotka tulevat seminaariin voimaantuakseen ja hankkiakseen viimein sen hyvän elämän itselleen ja vapautuakseen entisestä ja joita sitten läpsitään kasvoille niiden omissa häissä soineella kappaleella.

Muuten olen lähinnä treenannut ja tuijottanut Buffya alusta uudelleen. Ehkä tämän älyllisten virikkeiden deprivaation vuoksi riemastuin niin kovin saadessani edes hieman toimintaa neuroneilleni - ehkä syy ei ollutkaan Pekassa tai edes sokaisevassa talviauringossa.
Tuntuu välitilalle. Tuntuu odottavalle. Tuntuu... etten oikeastaan enää edes muista, mille tuntuu kun tuntuu.