Hurt people hurt people

Nuun teksti sai minut jälleen pohtimaan aihetta, josta olen ollut huolissani jo pidemmän aikaa. Elämälleni on tapahtunut jotain, joka on tehnyt siitä miltei tunnistamattoman. Minä en enää näe niitä ihmisiä, jotka ovat minulle tärkeimpiä ja rakkaimpia sillä ei-sukulaisuus-tavalla. Ihmisillä on kaikenlaista, on parisuhteita ja työkiireitä, aikaa vieviä harrastuksia ja opintoja. Minä istun illat kotona katsomassa amerikkalaista vampyyriviihdettä 2000-luvun alusta ja toivon että sattuisi jotain, että ne soittaisivat minulle taas ja haluaisivat viettää aikaansa kanssani. Itse en enää osaa tarttua puhelimeen, eivät ne ehkä vastaisi ja jos vastaisivat, mitä niille edes sanoisin? Mulla on sua ikävä ollaan taas kavereita jooko.

Eilen ruokakaupassa odotin vuoroani omenahyllyllä. Edessäni hedelmiä valitsi keski-ikäisen näköinen mies, joka tuoksui taivaalliselle. Keskellä ruuhkaista kauppaa minun oli pakko sulkea silmäni ja vetää tuoksuaan sisääni antaumuksella. En edes muista, milloin viimeksi olisin ollut todellisella tuoksuetäisyydellä kenestäkään - niin liki, että olisin haistanut ihmisen kaikkien hajusteiden läpi. Ajatus sai minut sävähtämään surusta, niin että edessäni seissyt tuoksuva mies kääntyi uteliaana katsomaan.

Äiti sanoo et vain ole vielä tavannut ketään vertaistasi ja minä ajattelen, että kaikki muut luulevat minun olevan enemmän kuin olenkaan. En ole mitään erityistä enkä silti pysty siihen, mihin kaikki maailman muut ihmiset kykenevät: pitämään toiset lähellään. Minä olen mariseva ja eristäytyvä ja saamaton ja jatkuvasti eri syistä vihainen enkä voi syyttää ketään siitä että ne ovat kernaammin jossain muualla mutta syytän silti.

Minulla on ikävä kaikkia ja kaikkea ja miten tästä vuodesta voisi tulla parempi kuin edellisestä kun osaan kaikkea vieläkin huonommin kuin ennen.