Vaihdoin hiusvärini muutaman kuukauden blondista syrjähypystä jälleen takaisin siniseen ja mustaan. Tukka tuntuu hyvin kotoisalta ja niittää kiitosta oikealta ja vasemmalta. Itse olen itsevarmempi ja mielialaltani kepeämpi tässä värissä - vaikka äiti voivottelikin näkyä naama mielipahasta mytyssä kuin joku itseään vanhempi.
Kävin istumassa neljä tuntia neulattavana, minkä tuloksena oikeassa olkavarressani on nyt puolivalmis tatuointi. Siitä tulee ensimmäinen värilliseni ja rakastan sitä jo tässä vaiheessa tulenpalavasti. Sun näkönen, omakuva, sanovat ihmiset, ja vaikkei se ihan totta olekaan, hymyilen onnellisena ja ylpeänä kuin tuore vanhempi.
Päätin alkaa kirjoittaa jälleen blogiin aktiivisesti. Kerran viikossa vaikka, sen verran ajatuksia nyt kai on simpanssillakin. Ensin pitää jälleen ylittää se ujostelu, se rimakauhu joka aina kohoaa minun ja tekstini väliin, kun liian pitkään pidän omia ajatuksiani arvottomina kerrottavaksi.
Kävin joitain viikkoja sitten esimieskoulutuksessa. Koulutuksen aluksi puhuttiin asenteesta ja siitä, miten ihmisistä keskimäärin viisi prosenttia asettaa aktiivisesti tavoitteita elämänsä eri osa-aluielle, kolme prosenttia kirjoittaa nämä ylös ja vain yksi prosentti palaa itselleen laatimaansa tavoitelistaan. En tiedä, mihin tutkimukseen luvut perustuivat, mutta kornia kyllä halusin välittömästi alkaa elää kuin se yksi prosentti: halusin ryhtyä tietoiseksi, tavoitteitteni eteen valintoja tekeväksi ihmiseksi, jolla on elämässään suunta, rytmi ja vauhti oikein mitoitettuna.
Viime ajat (hyvä on, kaiketi jo vuoden tai pidempään) olen tuntenut olevani tuuliajolla, kiinni vain konkreettisessa arjessa mutta kaikesta muusta irrallaan, elänyt elämääni vain tunnista toiseen, merkillisen avuttomasti räpiköiden. Ehkä siksi ajatusten kiinnittäminen tavoitteisiin tuntui hyvälle, aikaansaavalle, sellaiselle että tässä nyt känsäinen koura kiertyy lapion kahvaan ja alkaa raivata peltoa kivikosta ja polttava keskipäivän aurinko ja uurteisilta, tomun tahraamilta kasvoilta noruva työmiehen hiki ja ristiselkää kalvava työasento ja varjossa liinakko länkien välissä odottamassa iltaa ja kotimatkaa.
Toki olen suunnitellut tavoitteiden asettamista aiemminkin, turvallisen etäältä epäileväisesti tähystellen. Että kirjoittaisi oikein ylös, mitä elämältään tahtoo - sehän on koppavuutta, pyrkyryyttä, kaaosta ja sattumanvaraisuutta vastaan nousemista! En ole koskaan kokenut olevani niin vanha, että minun ihan todella tulisi piirtää itselleni tällaisia suuntaviivoja, pohtia ja sanallistaa, millaista elämää haluan viettää ja mitkä ne onnellisuuttani edesauttavat palikat ovat nyt ja mitä niiden kuvittelen olevan neljän vuoden kuluttua.
Ehkä kyse ei olekaan vanhuudesta vaan siitä paljon mainostetusta kypsyydestä? Ensimmäistä kertaa elämässäni en fokusoi siihen, mitä seuraa jos en saavutakaan tavoitteitani asettamiini määräaikoihin mennessä vaan mitä sitten käy jos saavutankin.
Kai kevät on eniten minun aikaani. Tunnen, kuinka jokin vanha valuu ulos ja jättää jälkeensä onton tilan, tilan joka toistaiseksi täyttyy äärimmilleen ei-mistään mutta jossa on odotuksen tuntu ja kaikki maailman mahdollisuudet.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti