sunnuntai 30. marraskuuta 2008

Ei kai kannata pitää päällä vilkkua jos on jo ojassa

Perjantai alkoi töiden piikkiin ja työajalla suoritetulla Ikea-shoppailulla ja päättyi kaljanjuomiseen ja verotuskeskusteluihin tuntemattomien basistien kanssa miehenhajuisessa yksiössä Eerikinkadulla.

Lauantaina vietin aikaa salakavalasti vanhenneen äitini ja tämän hieman moukkamaisen miehen kanssa. Myöhemmin illalla muistelin menneitä Erään kanssa ja tykkäsin vatsanpohjasta saakka. Haaveilun lomassa katsoin Narnian kakkososaa dvd:ltä, mutten saanut siihen koherenssia, koska mieleni askarteli aivan muiden aiheiden parissa.

Tänään kävin Lohjalla katsomassa Kummitytön flamenconäytöstä. Hienosti näyttivät Pienet Palomiestontut (miten se ironian sanakirjamäärittely menikään taas?) hommansa klaaraavan. Seurailin sivusta erilaisten perheiden ja kokoonpanojen dynamiikkaa: tottuneesti tyttäriään harteilleen nostelevia isiä ja pikkuisia poikiaan hupuista jarruttelevia äitejä. Ja tunsin olevani lohduttoman ulkopuolinen.
Aloin pohtia, voiko todella olla kiintynyt ihmiseen, jonka varpaita ei ole koskaan nähnyt kunnolla. Josta ei tiedä, kutiaako se vai ei ja jos, niin mistä.
Josta ei tiedä, saako sitä koskaan oikeasti omakseen.
Josta tykkää niin paljon, että on vähällä joutua järjiltään.

Tämä lähti nyt aivan eri raiteille kuin olin suunnitellut, enkä saa tätä enää palaamaan alkuperäiseen skissiin. Mainitsenpa vielä, että kävin myös Dahlian ja miehensä DeeJii Edamin seurassa näkemässä Coenin veljesten uusimman, Burn After Readingin. Koska olen jälleen keskittymiskyvytön ja jotenkin hauras, tyydyn kommentoimaan että jotain äärimmäisen valloittavaa on siinä, miten kauniit miehet panevat itseään edukkaalla. Hauskat miehet ovat heikkouteni, ja jos ne vielä näyttävät hyvälle, olen aseeton.

Aion mennä pian nukkumaan ja toivon, etten herää omituiseen alakuloon kuten tänä aamuna. Tästä viikosta on määrä tulla mukava, ja niin siitä kaiken järjen mukaan tuleekin. Näin minä kerron itselleni, koska juuri nyt tuntuu, etten jaksa muunlaista.

torstai 27. marraskuuta 2008

Paskasta ei saa Pastirolia

Tulinpa tänään tarttuneeksi erään yhteistyökumppanin lähettämään rusketusvoidekatalogiin. Hämmennyin perin juurin, koska kyseisen mäskifirman ote mainontaan on niin kumartelemattoman anarkistinen ja häikäilemättömän teini-ikäinen; itse en myöskään ole selvästikään onnettomuudekseni ymmärtänyt rusketuksen olevan ihmisen elämässä menestymisen kulmakivi.

Tuotteiden nimet itsessään vihjaavat, että tässä nyt ollaan niinkö super-sexikkäitä ja päätähuimaavan ruskettuneita ja oikeasti Too Cute for our own good: Sex Kitten, Mind Eraser ja sikurina pohjalla Tap That!.

Entäpä ne mainoslauseet. Moisia luovuuden multihuipentumia ja ei edes anglismeja vaan... menen sanattomaksi tämän edessä kuten seuraavasta huomaatte, puppismeja, jotka eivät pohjaudu mihinkään luonnolliseen kieleen vaan 100 % puppuun you know, ei vain näe missään muualla. Kas tähän tapaan:

"On mukava omata ikään kuin valtaa, kun ihmiset kaipaavat sinua ja hohtavan
syvänruskean ihon ansiosta tiedät varmasti, että sinua kaivataan!"

"Syvän tumma rusketus antaa sinulle itseluottamusta ja näyttää sinulle, että pystyt mihin tahansa."

"Hetkisen ravistus ja kauneus säteilee käyttäjän ylle. Tämä uusi ihovoide
on ihan ylösalaisin ja vie sinultakin jalat alta."

"Ilman suurempaa apua teiltä päin olemme onnistuneet luomaan uskomattoman
fantastisen rusketusformulan! Älä ole TYPERÄ vaan käytä tätä voidetta, niin saat
ennen näkemättömän super-tumman rusketuksen."

Ja lopuksi ehdoton suosikkini:


"Päiväsi alkaessa ei ole tärkeää, miltä sinusta tuntuu vaan miltä sinä näytät! -
- Et ehkä aamulla enää ihan muista, mitä edellisenä iltana teit, mutta sen
tiedät, että näytit ainakin upealta!"


Nämä olivat oikeasti painettuina siihen houkuttelevan kiiltävään, paksulehtiseen ja vetävästi grafikoituun mainoslehtiseen. Joku on oikeasti ne siihen suunnitellut, joku toinen oikeasti hyväksynyt ja joku vielä oikeasti suostunut painamaan.

Tekisi hurjasti mieli nokkeloida ja sanoa jotain sellaista kuin että jos ihmisestä mieleenpainuvinta ja kaivattavinta on oikeasti tämän rusketus, itse en mittaisi menestystä kovinkaan korkeaksi, tai etten osaa kuvitellakaan, millainen voikaan olla tuote joka on ihan ylösalaisin, tai että minkälainen on ennen näkemätön super-tumma rusketus ja miksi sitä on syytä tavoitella, tai että mitä hittoa sisäisestä kauneudesta, kunhan vain näyttää upealle. En vain enää jaksa. Väsyin liikaa nauraessani.

keskiviikko 26. marraskuuta 2008

Mistä näitä temmejä oikein tulee?

Nyt ollaan kuulkaa jännän äärellä! Tukehtuuko Minkki viimein vitutukseensa? Räjähtääkö se atomeiksi silkasta pahasta mielestä? Leimahtaako edes spontaanisti liekkeihin?

Tämä päivä on ollut niin uskomattoman mätä miltei jokaista pientä arkista yksityiskohtaansa myöden, ettei vittu kannata huomauttaa minulle vittu kiroilun määrästä. Minähän vittu kiroilen kun vittu kiroiluttaa. Niin saatana. Perkele. Persehuora runkkarihomo. Kokoomuslainen.

Kuin kaiken kruununa kompastun kotikynnyksellä - aivan oikein! - opintolainan lyhennyslappuihin, jotka ystävällinen kusti on luukustani luikauttanut.
Jos on huono ihminen ja elää epäsuunnitelmallisesti, kuten allekirjoittanut näätäeläin, yllättävät moiset jälkijättöiset opintovuosien ns. pikavipit perinpohjaisesti joka ikinen kerta. Joka ikinen kerta ne onnistuvat sotkemaan vähintään pikkuisen näädänpään muutamaksi päiväksi, sopivasti ajoitetun sairasloman sattuessa samaan saumaan myöskin yhden kappaleen yhden minkin talouksiakin. Kun elää niin saatanan huonosti tätä elämää.

Näin tänään. Huomenna saatan juosta huvikseni kolmosen ratikan alle tai kukaties huumeneulaan Hesarilla.

maanantai 24. marraskuuta 2008

Nykäisen nykäsen

Entä jos en koskaan enää pysty ajattelemaan kokonaista ajatusta loppuun saakka? Jos en kykene muodostamaan omaa mielipidettä ja perustelemaan sitä? Jos en osaa pukea sitä sanoiksi ja esittää? Jos vain lakkaan tajuamasta mitään?

Ensimmäiset kymmenen minuuttia Kaupunginteatterin HDC:n Softandhardista jännitin. Sitten niitä alkoi tulla. Ajatuksia.

Ajatus nro 1:
Kuinka hämmentävän eri tavoin kaksi eri tanssijaa periaatteessa täsmälleen samana kertautuvan liikesarjan voikaan tehdä: toinen klassisen näköisesti, pehmein linjoin ja viimeistellyin ojennuksin, toinen terävästi, raa'asti ja kulmikkain jäsenin. Ja kuinka erilaisen merkityksen liikkeet eri tavoin tehtynä tuntuvatkaan saavan. (Tunnenpa suurta kiusausta käyttää termiä liikekieli, mutta kosken ole aivan varma sen todellisesta merkityksestä, en tohdi.)

Ajatus nro 2:
Uskon olevani oikeasti ines skenes vasta siinä vaiheessa, kun rohkenen suorin selin tunnustaa, etten pidä jostain biisistä yhtään. Tällä erää vaikken rehdisti pitäisikään, en uskalla sitä sanoa. Voihan olla - ja mitä luultavimmin onkin - että minä en vain tajua.

Ajatus nro 3:
Kyseisessä biisissä tanssijat muistuttivat väliin lintuja, väliin vauhkosti nelistäviä poneja. Toisinaan ne näyttivät olevan lapsia julmassa pihakisailussa, toisinaan taas seuratason yleisurheilijoita tai budolajien edustajia treeneissä. Kerran ne olivat aivan selvästi kiimaisia kehitysvammaisia.

Ajatus nro 4:
En tiedä, onko kyse nykytanssitrendistä vaiko vain omaan silmääni osuvasta seikasta. Tuntuu, että näkemieni nykästen koreografit ovat kovin ihastuneita käyttämään sellaisia spastisia kouristuksia tehokeinoina, sellaisia vaivautuneen olon aiheuttavia, koko kehon jouseksi jännittäviä ja pakonomaisia nykiviä räpsähdyksiä. Ei näytä sille että tuntuisi hyvälle.

Ajatus nro 5:
Entä jos tanssin ei olekaan tarkoitus aueta sille kielelle, jonka me osaamme? Entä jos ei olekaan kyse loogisten, kronologisten ja juonellisten tarinoiden kerronnasta, vaan esimerkiksi mielikuvien ja tunnelmien välittämisestä? Että sitä tarkoitettaisikin sillä, mitä se eräskin tanssija kerran haastattelussa sanoi: etteihän kaurapuuroakaan tarvitse ymmärtää, riittää että sitä syö.

Ajatus nro 6:
Valtteri on enää enintään puolikuuma kasvatettuaan nolon ylätuuhostukan, tiedättehän sellaisen klassista musiikkia opiskelevan runopojan kuohkean frisyyrin. Aja se pois, poika!

Iso ja nöyrin kiitos maankiertäjistä kivoimmalle, joka minulle tämän taidepläjäyksen tarjosi. Ajatukset nro 1-6 olivat kuin olivatkin jäljittelemättä omiani.


Ulkona on valtavan levollinen sää. Maisema näyttää pyrypallolle, jonka kärsimätön lapsi on ensin kipannut rajusti katolleen ja jättänyt sitten pöydänkulmalle siihen pitkästyttyään. Kadut ovat täysin kaiuttomat ja kaikki muodot kulmansa menettäneet. Ihmisilläkään tuskin on raajoja, vain topattuja pullahduksia ja teddyn peittämää kumpuilua. Eteneminen on vaivalloista mutta lystikästä, ja joutuessaan hankeen tallatulla kapealla ketunpolulla toista ihmistä ohittaessa hetkellisesti tämän reviirille, ei kummankaan tee mieli kuin hymyillä ymmärtävästi.
Talvi toimii tällaisena. Kunpa se kestäisi, edes muutaman päivän vielä.

Perfect little punching bag

On tunnettu tosiasia, että jokaikisellä palveluntarjoajayrityksellä on periaatteensa sekä tarjoamansa että asiakaspalvelun suhteen: mistä ei lipsuta, paljonko joustetaan, annetaanko esim. alennusta, kuinka tiukat ovat aikataulut ja-niin-edelleen.

On myöskin tunnettu tosiasia, että asiakaspalvelutyötä tekevät ihmiset joutuvat aika ajoin pahan mielen purkausten kohteeksi. Tiukasti ottaen asiakkailla ilmeisesti pitäisi olla siihen oikeus, sillä he tulevat hakemaan haluamaansa palvelua, ja jos se heiltä syystä tai muusta evätään, heidän ei tarvitse nähdä koko kuvaa tai piitata yksityiskohdista tai syistä ja seurauksista tai ylipäänsä kenestäkään muusta yhtään.

Toisaalta kuitenkin. Jos he ryhtyvät asiakassuhteeseen, he myöskin sanattomasti - tai jopa sanallisesti - suostuvat palveluntarjoajan ehtoihin, nöyrtyvät sääntöihin ja pelaavat niiden mukaan. Periaatteessa.

Välillä edellämainitut mielenosoitukset ja niitä ryydittävät perustelut panevat kuitenkin asiakaspalveluhenkilön hämmennyksen valtaan. Tänä aamuna pohdin muun muassa seuraavien usein kuultujen inttojen logiikkaa:

"Minä olen ollut teillä asiakkaana jo kymmenen vuotta!"
Mitä. Sitten. Mitä sun mielestä siitä? Ajat muuttuvat, eskoseni, koeta pysyä mukana.

".. ja aina aiemminkin on onnistunut! / ikinä ennenkään ei ole tarvinnut!"
Onnea sinulle siitä, että olet tähän saakka onnistunut asioimaan jonkun epärehdin petkulin kanssa, jolle firman yhtenäinen linja on yhdentekevä. Olet saanut siis aina ennenkin alennusta: hyvä sulle, sillä nyt ei heru, kuten ei normaalisti pitäisi muutenkaan. Sinun ei siis koskaan ennenkään ole tarvinnut näyttää alennukseen oikeuttavaa korttiasi saadaksesi sinulle kuuluvan alennuksen: nyt tarvitsee. Opettele elämään sen asian kanssa, äläkä viitsi iso ihminen tulla tänne tinkimään ja ruinaamaan.

"Tarkistas vähän tota asennettas!"
Minä en lähtökohtaisesti puutu toisten ihmisten työhön; ainakaan en tule heidän työpaikalleen neuvomaan heitä siinä. Kaikkein vähiten siedän aiheetonta julkista nöyryyttämistä ja aikuisten ihmisten kasvattamista. Tämän suustasi päästettyäsi voit siis olla varma, että tarkistankin - enkä suinkaan sinulle edulliseen suuntaan.

"Mä en tule tänne enää koskaan!"
Moikku, ei tuu ikävä. Oikeasti. Kuvittelevatko ihmiset, että niiden (usein vieläpä täysin katteettomaksi jäävä) uhkailu säikäyttää minut vetämään äsken esittämäni koko firman periaatteet takaisin, kääntämään kelkkani ja matelemaan niiden jalkoihin anteeksi pyydellen? Sillä siinä tapauksessa herätys tulee olemaan brutaali.

Huvittavimpia ovat luonnollisesti ne, jotka marssivat tiskille ilmoittamaan sydänjuuriaan myöden loukattuna, että "Minä sen sinunkin palkkasi maksan!" - ja luikahtavat sitten tiehensä. Niistä varmasti tuntuu, että ne ovat saaneet viimeisen sanan, ja ovat tyydyttyneitä osoitettuaan näin asiakaspalvelijalle tämän paikan.

Jos ihmiset haluaisivat aidosti keskustella asioista; siitä, miksi toimitaan niin kuin toimitaan, mihin säännöt ja systeemit perustuvat; jos ne suostuisivat sen verran vetämään päätään ulos omasta aunuksestaan että näkisivät, etteivät kaikki rajoitukset ole olemassa vain niiden henkilökohtaiseksi kiusaksi; jos niitä oikeasti kiinnostaisi, minä olisin erittäin valmis jutustelemaan asioista aikuisten tavoin, ääntä korottamatta ja asialinjalla pysyen.

Mutta eiväthän ne sitä halua. Ne haluavat purkaa pahaa mieltään viattomaan sivulliseen, ne haluavat ja niillä on siihen oikeus koska ne ovat asiakkaita ja ne maksavat tästäkin lystistä ja oikeastaan nehän maksavat minunkin palkkani.

sunnuntai 23. marraskuuta 2008

Perhosia tuulilasissa ja Porvan Risto

Viikonlopun opetus: älä koskaan lykkää huomiseen sitä, minkä voit lunastaa itsellesi jo tänään.
Menin tänään keskustaan hakemaan omakseni sitä jumalaista pikku langettajaa ja sille kenkäystäviä. Nutusta kokoani oli jäljellä kaksi kappaletta, joista toisesta repsottivat paljetit jonkun tunkeuduttua siihen selvästikin vähintään puoliväkisin. Toinen puolestaan oli normaaliakin tuhmempi, sillä siitä puuttui se alusmekko kokonaan tehden koko koltusta siis mallin see-through. Kenkiä oli vain ala-asteikäisten tepsuttimille sopivissa kokoluokissa.
Joudun siis tekemään uuden matkan villiin itään heti huomenna voidakseni hakea uudet adoptiolapseni kotiin turvaan sieltä.

Kävimme samalla reissulla myöskin tarkistamassa erään elävän kuvan, Tulikärpäsiä puutarhassa oli nimensä. Pettymys sinänsä, joskin sai minut jälleen kerran iloitsemaan siitä, etten ole poika. Olisi hirveän raskasta, kun pitäisi olla traumaattinen ja kompleksinen isäsuhde. Toisin kuin esims nyt.

Tyhmää, että joidenkuiden pitää tehdä töitä sunnuntaisin, sen sijaan että ne voisivat esims olla täällä minun kanssa. Tekisi mieleni vähän murjottaa, mutta taidan tyytyä ottamaan toisen kupillisen kuumaa kaakaota.

Harakka haluaa lisää!

Minä en ole muodikas. En ole kiinnostunut muodista. En viihdy vaatekaupoissa, vihaan sovittelua, en osaa asustaa enkä toden totta ole mikään visionääri pukeutumisen suhteen.

Toisinaan kuitenkin menen hieman hulluksi jouduttuani puolipakolla vaatekauppaan. Saatan innostua sokeasti ostelemaan kimaltelevia, metallinhohtoisia, glitteröityjä, niitein koristeltuja tai sarjakuva-aiheisia vaatteita. Useilla sadoilla euroilla. Silmät vauhkosti päässä pyörien ja kädet hikisenä täristen selaan rekkejä: "Otan tämän! Ja tämän! Tämänkin! Missä näitä on lisää?!"

Morkkishan moisesta hysteriasta tulee. Niinpä eilen, saatuani juksattua Fridan kanssani Idän Ihmekeskukseen, koetin toisenlaista lähestymistapaa. Hyvä on, ensimmäisestä sisäänastumastani kaupasta jouduin ostamaan todella kornin, mustan metalliniititetyn vinyylikäsilaukun. Mutta ei se maksanut kuin kympin. Kuljeskelin liikkeissä, hypistelin vaatteita, tsekkailin ja mallailin - mutten ostanut mitään. Vielä. Harjoitin harkintaa ja nautinnon lykkäämistä.

Frida nimittäin bongasi minulle täydellisen syntymäpäiväjuhlanutun, minkä vuoksi minun tosin täytyy muuttaa bileeni teemajuhliksi. Ensi kertaa elämässäni minun todella tekisi mieleni kaivaa nutun kuva verkosta ja linkata se tähän; en kuitenkaan viitsi alkaa moiseen, joten kuvailen sitä hieman (olen aika rakastunut).
Se on periaatteessa musta, kauttaaltaan mustin paljetein koristeltu ja niin lyhyt, että se yltää hädin tuskin peittämään hyvinmuodostuneen peräpeilini.
Se on häikäisevä, sanan sanakirjamerkityksessä.
Se on rivo, uskomattoman tuhma.

Se ei edes ollut kallis, ja löysin sille seuraavasta liikkeestä täydelliset kengätkin. En vain vielä ostanut kumpaakaan artikkelia, sillä.
Minulla ei ole vyötäröä, eivätkä tuonkaltaiset koltut lainkaan imartele sulojani. Lainaan tässä Nuuta, joka pani asian myös minun ruumiinrakenteeni osalta kerrassaan inhorealistisen osuvasti:
"- - muihin kuvissa esiintyviin henkilöihin verrattuna näytin noin kaksi kertaa leveämmälle. Ja tasapaksulle putkilolle, ihan sievä mekko näytti rippialballe, joka on täytetty neliöllä."

Toisaalta. Legendaarinen salsamekko kuuluu samaan kaliiperiin, ja on ollut jo vuosia menestyksekkäässä aktiivikäytössä.
Lisäksi olen jo alkanut punoa katalaa juonta optisen harhautuksen luomiseksi: jos laitan WonderBrat ja seison vain sivuttain kaikkia kohti, vyötärön puuttumista tuskin huomaa. Lisäksi jos paljasta säärtä on näkyvissä kilometri ja mekon helma killottaa mielikuvitusta villitsevän ylhäällä, ehkä kukaan ei muista katsoa kriittisellä silmällä ällistyttyään röyhkeydestäni.

Se teema on Chicago-musikaali, ja minä olen Velma Kelly. Luonnollisesti.


Pop
Six
Squish
Uh uh
Cicero
Lipschitz!

He had it coming,
he had it coming...

lauantai 22. marraskuuta 2008

Opittele lukiman

Käänsin itselleni hetkeksi selän äsken, ja sillä välin olin jo ehtinyt etsiä minulle mielestäni hassuja hakutuloksia, pyytäen minua kommentoimaan niitä. Katsotaanpa.

kuinak keulia
Eihän tässä ole mitään hauskaa. Lukihäiriö on vakava asia.

lapsena pissasin
Se on aivan normaalia, ja toimintaa on syytä jatkaa aikuisenakin.

moposex
Soliferhan on eroottisuuden ilmentymä ja Honda Monkeyn moottorin urina saa monella ns. mahlat virtaamaan. Polttoaineleikkejä tulee kuitenkin aina suorittaa noudattaen mitä suurinta varovaisuutta ja pidättäytymällä sotkemasta tulitikkuja viihdykkeeseen. Muuten if it rubs you the right way...

onko vitussa ikenet
Uskoakseni ei. Jos sen läheisyydessä käytetyissä esineissä tai elimissä näkyy ikenenjälkiä, tulee syytä etsiä kokonaan toiselta suunnalta.

passiivinen pessimisti
Ihmisenä lempilajini! Jaloja ominaisuuksia, jotka toistensa seurassa muodostavat kerrassaan räjähtävän, sarasvuotyyppisen yhdistelmän.

rakastumiseen kuuluu saamattomuus ja voimattomuus
Ööö... ei? Mitä tähän sanoo Uma? Anneli Tempakka? Eki-setä?

raskaan porno
Painavan vai tiineen? Vaikuttanee tulokseen jonkin verran. Enkä voi sille mitään, että kuulostaa mielestäni melko kinkylle kummin päin hyvänsä.

simpukka kivulla
Ja nakit muussilla!

tarinan opetus
"Älä koskaan syö kaalikeittoa." Elämänohjeena täysin lyömätön.

tunneasioissa avuton
Myös minä tunnen näitä tällaisia. Ei niitä voi korjata, jos ne eivät itse tajua olevansa rikki.

what if i say your just not the author
Ei se noin mee tyhmä.

21 tositapahtumiin
Vastaan tähän että ventti. Anteeksi, voitteko toistaa kysymyksen?

all sex
Vaatimattomasti lähdetty hakemaan tämmöistä kevyttä kartoitusta internetin osalta. Ja varsin luonnollista, että näillä sanoin on päädytty tänne riettauden kehtoon ja paheiden minkinpesään.

ennenaikainen elämä
Oksymoroni? Tai siis. Eikun en ymmärtänyt vieläkään.

itsetyydytys.org
Tuohon kun kirjoitat vielä kolme tuplaveetä eteen, voit lyödä sen suoraan tuonne osoitepalkkiin ja voilá! päästä perille. Mutta kannattaa miettiä vielä, haluatko sitä todellakin.

kalliossa hakaristi puussa
Kalliohan on tunnetusti rotuhygienistien ja jumalankieltäjien kaupunginosa, jossa isänmaalliset nahkatukat jättävät toisilleen kryptisiä viestejä tärvellen samalla kaupungin omaisuutta.

kotelo minkinraudoille
Hmm... Minkähänlaisia rautoja tässä tarkalleenottaen tarkoitetaan? Teddypehmusteisia, pastellivärisiä? Eihän niille välttämättä koteloa tarvita, etenkin jos niitä aiotaan käyttää.


Hohoh. On jälleen lauantai, mikä on mukavaa, joskin erinäiset ystävätyyppiset tahot tuntuvat kadonneen maan päältä ja mitäpä minä niillä muutenkaan, kiehukoon liemessään. Turha luulla että vastaan puhelimeen myöhemmin. No vastaan minä. Soittakaa, olkaa kiltit!
Ja huomenna on sunnuntai, ja se se vasta mukavaa onkin. Voi miten mukavaa se onkaan!

perjantai 21. marraskuuta 2008

Vaikea selittää ja ymmärtää, miten toisesta aina jälki jää

Kuinka vähän järjellä onkaan tekemistä sen kanssa, keistä tässä maailmassa eniten välittää.
Kuinka vähän millään muulla onkaan merkitystä kuin niillä.

torstai 20. marraskuuta 2008

Lisäksi kohtahan on taas viikonloppu

Tunnen voimakasta halua listata tämän päivän mukavia asioita. Siispä teen niin:

- Kampin keskuksessa vastaantullut 9 viikkoa vanha, Kerttu-niminen musta cockerspanielilapsonen kirkkaanpunaisessa villanutussa
- kookoksentuoksuinen body lotion, joka saa olon tuntumaan hyvälle ja kauniille koko päivän
- pisamat ja hymykuopat
- Rilo Kileyn Smoke Detector
- kylmässä ilmassa huurtuva hengitys
- lippis, joka pelastaa surkean tukkapäivän
- iso mukillinen kahvia metrossa juotuna
- askelkyykyt ja kylkihooverit
- ystävät, jotka piittaavat - ja näyttävät sen
- englanninkieliset unet

Halusin listata nämä heti, ennen kuin tuuli muuttuu.


Your hands are bearing one down to the bone
but you're still holding me
So I tighten my grip
my god, I won't let you slip
But can you breathe this way?
And it's never felt like this before

- Maria Mena: I'm on Your Side

keskiviikko 19. marraskuuta 2008

Hand over your heart, let's go home

Koska en osaa enää puhua mistään muusta (enkä ilmeisesti ajatellakaan mitään muuta, sen puoleen), puhuimme eilen Reinon kanssa Eräästä ja hänen kanssaan afääreihin ryhtymisestä. Reino sanoi pelkäävänsä puolestani, ilmeisesti useampiakin asioita, sillä näin hän sanoi: "Kaikkein eniten mä pelkään, että sä joudut luopumaan jostakin, jota pidät tärkeänä."

Koska en ole erityisen nopeaälyinen, ymmärsin lauseen sisällön vasta tunteja sen esittämisen jälkeen. Ja tulin ajatelleeksi, että eikö jokainen oikeaan ihmissuhteeseen ryhtyvä väistämättä joudu luopumaan jostakin, ja että eikö sitä kutsuta kompromissiksi? Ja eikö juuri puolimatkaan vastaantuleminen ole kaikkien maailman ihmissuhteiden ydin, enemmän tai vähemmän? Kyse lienee lopultakin siitä, että itse osaa määritellä ne luovuttamattomat alueet itsestään, ne, joista ei ole valmis tinkimään - ja sitten pitää niistä kiinni. Sillä on asioita, jotka vain täytyy saada pitää itsellään; asioita, joista irrottaminen lohkaisisi mukaansa liian ison palan minuutta; asioita, jotka menetettyään ei voi enää koskaan olla kokonainen.

Mutta luulen, että juuri tuota Reino tarkoitti sanoillaan. Se tietää jo yhtä ja toista sekä minusta että Eräästä, enkä usko sen pelkojen olevan aivan perusteettomia. Mutta voiko luovuttamattomien rajojensa reittiä saada koskaan selville, jos ei ole valmis käymään niillä saakka?



Lopuksi neljän vapaavalintaisesti juuri nyt kiukuttavan blogimaailman ilmiön listaus:

1. ihmiset, jotka eivät päivitä, vaan jättävät lukijansa heitteille
2. ihmiset, jotka eivät kommentoi, vaan jättävät bloggaajansa heitteille
3. ihmiset, jotka eivät noteeraa kommenttejaan, vaan jättävät... no, saitte pointin.

Itsehän olen tässä(kin) suhteessa täydellinen, eikä sillä ole mitään tekemistä sen no-life -faktan kanssa. Ja haastan kaikki, jotka tuntevat olevansa haasteen tarpeessa.

tiistai 18. marraskuuta 2008

Get Ur Freak On

Haluaisin kirjoittaa kriittisen ja vimmastuneen bloggauksen siitä, miten tänään olen kuunnellut Maria Menaa ja Martha Wainwrightiä ja kummastellut, mikä tämä vihaan itseäni niin kovasti ja äiti, se on sinun syysi! -agenda nyt oikein on; haluaisin sanoa, että isot tytöt, lakatkaa poraamasta ja alkakaa tehdä asialle jotain! Elämä on sitä, mitä teet siitä, mitä sinulle on annettu! Jokainen on oman onnensa seppä! Ota vastuu itsestäsi ja elämästäsi!

En jaksakaan.
Kerronkin sen sijaan yhdentekeviä sattumuksia yhdentekevästä arkipäivästä yhdentekevässä elämässäni.

Maalasin tänään Reinon huonetta toimistolla. Käsilleni pikkuruisina pisaroina roiskunut anilliini maali sai minut näyttämään sikotautiselle, minkä seurauksena ihmiset väistelivät minua raitiotievaunussa ja salilla (jossa muuten jaksoin tehdä melkein yhtä hyvin kuin ennenkin ja fuskasin vain ihan hiukan, huolimatta kolmen viikon tauosta. Jee, meitsi! Heti tuntuu, kuin pulskastus olisi pysähtynyt.).

Kotiin tultuani havaitsin vuosien takaisen tuttuni, Sveitsiläisen Huumepoliisin ottaneen yhteyttä. Serkkunsa pelaa ATP-tasolla tennistä ja on kuin sattuman kaupalla Helsingissä tourneella. Minua pyydettiin seuraneidiksi tälle ulkomaalaiselle urheilutähdelle - kotisivunsa kuvagallerian tarkastettuani tuskin luulen kieltäytyväni puhelimen soidessa. Hei vaan pojat...

Tästä täytyy tulla loppu. Minun pitää jälleen hankkia itselleni elämä. Olihan minulla kerran ystäviä, mielekästä tekemistäkin.
Njäh, toisaalta. Entä jos puhelin soikin juuri silloin, kun yritän elää?

maanantai 17. marraskuuta 2008

Petteri ja Esa Grönholm

Muistinpa juuri tuossa jollekulle viikonlopun tapahtumia selostaessani joutuneeni lauantaina Nuuta kantiksessa odotellessani kolmen viihdytys- / seuranpito- / iskuyrityksen kohteeksi. Yksi jannuista tosin oli niin nenät, että sijoitti itsensä kyllä päättäväisesti noin puolen metrin päähän kasvoistani, mutta tyytyikin sen koomin tähyilemään kaukaisuuteen utuisin silmin, saamatta aikaan minkäänlaista interaktiota. Nämä kaksi muuta olivat ihan puhekykyisiä, toinen jopa ulkomaankielinen, mutta omasta mielestään vissiin todellisia pelureita: normaalin kotikasvatuksen saaneena katsoin aiheelliseksi esittäytyä keskustelukumppanilleni. Nimeni ei kuitenkaan synnyttänyt toisessa osapuolessa mielestäni varsin luonnollista "oma-nimi-tähän"-responssia, jolloin lähdin sitä - edelleen varsin sopuisana ja hyväntahtoisesti - tiedustelemaan. "En kerro." "Siis...?" "En mä halua sanoa sitä."

Anteeksi nyt mutta. Mitä paskaa? Mikä peliliike tuo on olevinaan? Mitä syytä kenelläkään on olla kertomatta etunimeään sitä tiedustelevalle? Monenko etunimi - ja korostan tässä vielä: pelkkä etunimi, yksinään se, ilman edes sukunimen initiaalia - on oikeasti niin uniikki, että paljastamalla sen johdattaisi kenenkään tuntemattoman ns. jäljilleen? Ja eikö, jos nyt jostain merkillisestä, joskaan ei minun ymmärrykseni tavoittavasta, syystä haluaisi pysyä aitona muukalaisena, olisi huomattavan paljon helpompaa keksiä itselleen pseudonyymi - tai vaikka lainata naapurinsa nimeä?

Nythän on niin, että taitavimmat (ja käyttäisin tässä sanaa pelimies, ellei pelkkä sen ajatteleminenkin saisi aikaan kuivia yökkäyksiä ja ihokarvojen inhotörrötystä) smoothsterit ovat niitä, joiden ei tarvitse korostaa rooliaan. Toki jos nainen - tai mies, preferensseistä riippuen; toisin sanoen kohde - on kyllin kärsät tai vaihtoehtoisesti yksinkertaisesti yksinkertainen, moinen salaperäisyys saattaa tepsiäkin. Veikkaisin puhuvani ymmärtävän enemmistön puolesta sanoessani, että meitä muita noin räikeä käytöstavattomuus vain alkaa ennemmin tai viimeistään myöhemmin nyppiä.

Minun mielestäni baarissa keskustelemisen ei tarvitse johtaa kihloihin ja paritaloon Torpparinmäessä. Tällöin minulle ei ole välttämättä relevanttia, onko ihminen, jonka kanssa jutustelen oikeasti vai leikisti Olli Orava; on kuitenkin mukavaa, että naamaa voi halutessaan kutsua jollain nimellä. Ettei tarvitse keksiä sille itse omaa, koska siitä harvemmin seuraa mitään hyvää.
Kyse on pohjimmiltaan siis siitä, miten sivilisaatiossa kasvaneet ihmiset toistensa seurassa ovat.

Elämäni on tällä erää harvinaisen tapahtumaköyhää ja tasaista. Pinnalta. Jotenkin se ei edes haittaa, koska päässä tapahtuu niin paljon. Se heijastuu uniin ja päivän rytmiin. Se saa hurjaksi riemusta ja voimattomaksi epätoivosta. Useimpina päivinä sitä kestää ihan helposti, mutta toisinaan toivoisi tietävänsä, montako muumilaulua vielä. ...ennen kuin mitä?


Odotanko turhaan sua sittenkin?
Mitä jos vaan käy niin kuin muillekin?
Välimatka piinaa ja painaa mua,
kuka päättää ketkä saa onnistua?
Oo siellä jossain mun.

- PMMP: Oo siellä jossain mun

sunnuntai 16. marraskuuta 2008

When you are with me, I'm free, I'm careless, I believe

Sain seuraa ja pääsin baariin. Tuloksena oli paras ilta pitkiin aikoihin: tärkeitä ihmisiä, mielekkäitä keskusteluja, livemusaa; Vogueita, Bloody Maryja ja skumppaa; sydämen uuteen rytmiin pyöräyttäviä tekstareita. Langetin yhden ystävän, enkä edes ole pahoillani. Melkein herätin toisen, eikä sekään haitannut yhtään. Itketin yhtä, mutta hyvällä tavalla. Kaipasin Erästä, mutta sellaisella toiveikkaalla ja melkein iloisella haikeudella.
Kaikki oli taas hetken miltei täydellistä. Näitä hetkiä on viime aikoina taas ollutkin hämmentävän runsaasti, ja haluan sanoa sen ääneen, etten unohtaisi.

Tänään minulla on vanha kunnon grönholm, oikein sellainen äreä, paranoiaa ja pyörrytystä aiheuttava. Lääkkeeksi syön Pågenin cremetäytteisiä muffinsseja, Estrellan Grain Delight -sipsejä ja Lordi-namuja sekä luen Lehteä ja nauran ääneen.


Lähettäkää minulle kirjoja,
jotka päättyvät hyvin,
sillä kerran myös
meidän tuskallinen rohkea tarinamme
päättyy hyvin

- Ultra Bra: Lähettäkää minulle kirjoja

lauantai 15. marraskuuta 2008

Hairspray Revolution

Ääh, tahdon baariin. Nyt.
Tahdon tanssimaan niin, että sääriluita kutittaa. Tahdon juoda kuplivaa suoraan pullon suusta ja kiskoa tequila shotteja, ainakin sen yhden liikaa. Tahdon nauraa katketakseni liian kovaan ääneen ja aiheuttaa pahennusta.


Alright sir
sure I'll have another one, it's early
Three olives, shake it up, I like it dirty
Tequila for my friend, it makes her flirty
Trust me
I'm the instigator of underwear
showing up here and there uh oh
I'm always on a mission from the get go
So what if it's only one o'clock in the afternoon
It's never too soon to send out all the invitations
to the last night of your life

Lordy Lordy Lordy
I can't help it, I like to party
It's genetic
It's electrifying
Wind me up and watch me go
Where she stops? Nobody knows
A good excuse to be a bad influence
on you and you and you

- Pink: Bad Influence

perjantai 14. marraskuuta 2008

Flic flac ja suklaamonni

Menimme Malmille katsomaan nykytanssia. Itse biisi oli luonnollisesti aivan erinomaisen elähdyttävä, mutta aivan erityisesti haluaisin suositella Malmitaloa kaikille asiaan perehtymättömille. Menkää! Se on siinä ihan juna-aseman vieressä, siinä vas... tai odottakaas, annankin teille Fridan numeron niin voitte kysyä itse. Että missä.

Koska Malmitalon sijainti on tosiaan niin kovin kätevästi ihan siinä juna-aseman tuntumassa, jouduimme myöskin paikalliseen anniskeluravintolaan. Saimme ruokaa ja viiniäkin, mutta enimmäkseen pahaa silmää paikallisilta.
Nousimme bussiin, jonka suuntakilvessä kyllä luki että "Kotiin", ainakin kartanlukijamme mukaan. Pääsimme Suutarilaan, tarkalleenottaen Kynttiläkujalle, missä taisi olla pääteasema. En saanut ottaa taksia kantakaupunkiin, ja miksi olisin sen toki tehnytkään: olihan meillä kättemme ulottuvilla kaikki mitä ihminen tarvita saattaa. Ja matkan varrella Neste Oil sekä Munthers, mitkä kumpainenkin kertovat aukotta siitä, ettei matkaa ole jäljellä enää pitkälti.

Nyt olen turvallisesti omassa kotona, omassa sängyssä, omassa yöppärissä ja masu täynnä mysliä. Puhelinkin soi juuri sillä oikealla äänellä tyynnyttäen viimeisetkin lähiöahdistuksen rippeet. Kaikki on jälleen hyvästi, ja huomenna on lauantai.
Ja minä tykkään ihan kamalasti eräästä, jolle tämä ei kyllä tule yllätyksenä, mutta joka saa ihan tavallisilla sanoillakin vatsaan aikaan varsinaisen villieläinpuiston ja naamalle ääliömäisen virnistyksen. Kosketuksesta nyt puhumattakaan.

keskiviikko 12. marraskuuta 2008

"Maalia nuuskineet ihmiset eivät pidä huonosta musiikista." (trad.)

Tänään olin töissä pakotettu kuuntelemaan lähestulkoon koko päivän KLF:ää. Reino tekee toistaiseksi kanssani töitä samassa huoneessa, ja aamulla ensimmäiseksi paikalle ehtinyt saa valita kanavan. Autuaan tietämättömille informoitakoon, että kanavan konseptissa on kyse tuttujen hittien - yli tyylilajien! - sovittamisesta törkeän banaaleiksi nyrkkipanomusaversioiksi, varmaankin kanavanjohtajan tyttären rallattaessa laulustemmaa ohuella ja säyvttömällä äänellään kaiken sen koneellisen musiikkijäljitelmäsaasteen päälle. Se on kiusallista, se on rivoa - se on niin perustavanlaatuisesti maailmanjärjestyksen vastaista, että se on vain yksinkertaisesti väärin. Se häpäisee musiikin samalla tavoin kuin vuohia uhraava, hautakiviä kaatava ja ruumiisiin sekaantuva gospelinkuuntelija genrensä - kumpi se sitten ikinä onkaan.
Reino oli tänään niin räpsähtelevällä tuulella, etten rohjennut kysyä siltä, miksi se sitä kanavaa haluaa kuunnella. Ehkä se oikeasti, oikeasti pitää siitä, tai sitten se on puhdasverinen sadisti. En keksi muitakaan syitä. En myöskään oikein muista, miten me kaksi taas tulimmekaan ystävystyneeksi.

Sain vihdoin ja viimein kuunneltua uutta Metallicaa. Ei pidä käsittää väärin, minulla ei missään tapauksessa ole mitään kyseistä orkesteria saati heidän rytmimusiikkiaan vastaan. Levyn ensimmäiset kappaleet vain olivat niin jäljittelemätöntä tavaraa, etten voinut olla jälleen kerran pohtimatta, minkälaisille ihmisille he musiikkiaan kirjoittavat ja soittavat. Keitä palvelevat ne keskipituisen popkappaleen kestoiset introt ja suomalaisen oppivelvollisuuden mittaiset instrumentaaliväliosat? Miksi?

Äskettäin käytin ensi kertaa elämässäni sarvikuonokannua. Oloni on hämmentynyt ja kitalakeni kihelmöi hieman. Flunssa ei poistunut kuin taikaiskusta kuten toivoin, mutta kenties ensi yöstä tulee helpompi. Ja ainahan voin herätä kannuttamaan puolivälissä, jos sille alkaa näyttää.

maanantai 10. marraskuuta 2008

Mäntti maanantai

Have you ever fed a lover with just your hands?
Close your eyes and trust it, just trust it
Have you ever thrown a fistful of glitter in the air?
Have you ever looked fear in the face
and said I just don't care?

It's only half past the point of no return,
the tip of the iceberg,
the sun before the burn,
the thunder before lightning,
the breathe before the phrase
Have you ever felt this way?

Have you ever hated yourself for staring at the phone?
Your whole life waiting on the ring to prove you're not alone
Have you ever been touched so gently you had to cry?
Have you ever invited a stranger to come inside?

It's only half past the point of oblivion,
the hourglass on the table,
the walk before the run,
the breathe before the kiss,
and the fear before the flames
Have you ever felt this way?

There you are, sitting in the garden,
clutching my coffee,
calling me sugar
You called me sugar

Have you ever wished for an endless night?
Lassoed the moon and the stars and pulled that rope tight
Have you ever held your breath and asked yourself
will it ever get better than tonight?
Tonight

- Pink: Glitter in the Air

sunnuntai 9. marraskuuta 2008

Kulttuuria, viihdettä ja kakanhajua

Viikonloppu on ollut jopa nykyisillä mittapuillani varsin täysikasvuinen ja sivistynyt. Siihen on mahtunut diskreettiä puna- ja kuohuviinin siemailua, kirjallisuuskritiikkiä, ystävän uuden py:n tapaamista, kodin sisustamista ja kynttilöiden polttelua. Osin syy moiseen hillittyyteen on takuusti flunssan, joka ei vain tahdo hellittää otettaan. Osin kyse on siitä, ettei mieleni tee tanssimaan neonvaloihin ja juopumaan liian lyhyen hameen aiheuttamista kiihkeistä tuijotuksista. Tiedän, mitä haluan ja tiedän, mistä sen löydän. En vain vielä tiedä, miten sen saan. Se on kuitenkin nyt lähempänä kuin koskaan, ja ajatuskin siitä saa terveen järjen pakenemaan ja sudenkorennot mellastamaan vatsassa.

Käytiin äskettäin Kuosman kanssa näkemässä Woodyn uusin, ihania naisia ja Barcelonan pölyistä kesää kuva kuvan jälkeen hyväilevä Vicky Cristina Barcelona. Ehkä elokuva itsessään on vain kevyt ja viihdyttävä ja kaunis; ehkä minä olen vain liian yksinkertainen ja levottomalla tuulella. Viiltävää syväanalyysiä siitä en saanut koostettua, irrallisia huomioita vain. Tähän tapaan:

- Javier Bardem, mies jolla on muulin profiili ja röyhkeän saalistajan katse; joka näyttää isommalle kuin mitä varmasti onkaan. Lamaannuttavan kuuma. Oikeasti, huomattavan (ja huolestuttavan) puoleensavetävä.
- miksi viininjuomisen katsominen saa aina poikkeuksetta aikaan voimakkaan halun juoda viiniä? Esimerkiksi hattaransyömisen tai kahvinjuomisen seuraaminen ei aiheuta moista impulssia.
- Penélope Cruz on mielestäni miltei sietämätön näytellessään englanniksi. Espanjalaista puolihullua ja hysteeristä, murhanhimoista narttua esittäessään se sen sijaan on oikealla paikallaan kuin tupakansavu yökerhossa.
- kaikilla pääosiin valituilla näyttelijöillä Rebecca Hallia lukuunottamatta on varsin silmiinpistävät (tsihih) klyyvarit. Voiko tämä olla sattumaa ja jos ei, mitä vanha kunnon Allen on sillä halunnut viestiä?

Ymmärtänette ajatusten hajanaisuuden, kun kerron, että meidän edessämme istuvan pariskunnan ilmeisesti miespuolinen jäsen piereskeli näytöksessä, ainakin kerran kuuluvasti ja lukuisia kertoja kielivän löyhkäävästi. Jotenkin olen naiivisti kuvitellut, että tämänikäiset, päällisin puolin terveet ihmiset ovat jo kutakuinkin sisäsiistejä. Olen tainnut luulla väärin, siispä vaadin julkisilla paikoilla piereskelyä lainvastaiseksi. Välittömästi. Sillä leffateatterissa rupsuttelua vittumaisempaa on vain kakkaodöörin levittely spinningtunnilla: siinä hommassa saattaa oikeasti lähteä henki, jos vapaa hapensaanti niin salakavalalla ja brutaalilla tavalla estetään.

Olen myös kuunnellut sekä Pinkin uusinta että Maria Menaa. Satuin näkemään Voicelta tässä taannoin Pinkin haastattelun, jossa hän nimenomaisesti kielsi Funhousen olevan teema-albumi, levy eroamisesta. Älä puhu, Pink, paskaa. Kyllä se on. Millä muulla ne lukuisat, meille eron ulkopuolisille kohtalaisen yhdentekevät balladit ja keskitempoiset popkappaleet vailla koukkuja selittyvät; millä selittyvät tutun asenteelliset, räyhäkkäät bilebiisit, joiden lyriikoissa kerrotaan, yllätys yllätys, eroamisesta ja sen aiheuttamasta liiallisesta juopottelusta sekä hauskanpidosta kyynelten läpi hymyillen? En väitä olevani pettynyt asioiden tolaan, sanÄH. Väitänhän: olen pettynyt. Ei levy huono ole, se on vain vähemmän Pink kuin toivoin sen olevan.
Maria Menalla puolestaan on kamalan kaunis ja kuulas ja siksi hieman hyytävä ääni ja siinä hittikipaleessa on uskomattoman vetoava sävelkulku kertsissä, sellainen, joka jää piinaamaan ja pakottaa vähän hyräilemään mukana, vaikka olisikin kalliolaisella raitiotievaunupysäkillä tihkusateessa sunnuntai-iltana eikä sitä kaivattua puhelua olisikaan vielä tullut. Ei se silti mikään elämää suurempi popalbumi ole, eikä lapsikuoroa tulisi kyllä yhdenkään artistin enää koskaan käyttää yhdessäkään kappaleessa tehokeinona. Koskaan.


We never looked so pretty
Never seemed so real
I let go of myself now
and tell him how I feel

- Maria Mena: I'm in Love

perjantai 7. marraskuuta 2008

Räkää kärsimässä

Njäh. Mikä universumin juonikas kepponen onkaan se, joka pakottaa ihmisen jäämään kotiin peiton alle pärskimään ja korisemaan juuri sinä nimenomaisena päivänä, kun se olisi jälleen päässyt upottamaan kirjaimellisesti pensselinsä maaliin? Työpäivä olisi oikeasti tänään koostunut telalla ja rajaajalla leikkimisestä sekä värikarttojen tutkiskelusta. Mutta ei tarvinnut mennä. Hmph.

Luin sen Saision eilen loppuun. Hieman vajaa 600-sivuinen kirja kahdessa päivässä lienee henkilökohtainen arkiennätykseni (lomasuorituksia ei lasketa, koska niissä ajankäyttö on ratkaisevasti eri tavoin jakautunut). Pettymyksekseni en lopulta ollutkaan kirjasta niin hurmiossa kuin alun perusteella ajattelin; hämmentävästi myöskin toisinaan muistin lukevani Hotakaista; miestä, jonka valtaisaa kirjailijana nauttimaa suosiota allekirjoittaneen on hieman haasteellista ymmärtää, sillä sen päähenkilöt ovat usein vähintään miedosti vastenmielisiä elleivät kuvottavia psykopaatteja, eikä itselleen täydellisesti samaistumismahdottoman romaanihenkilön vaihteita useinkaan pysty seuraamaan kovinkaan pitkään.
Saision kirjassa oli kuitenkin jälleen kerran sokaisevia kielellisiä helmiä, hykerryttäviä oivalluksia ja juuri oikeaan muotoon jätettyjä lauseita. Kas tähän tapaan:

"Tässä kielessä lähtö on jotakin, jota aletaan kaikessa rauhassa tehdä. Muita asioita, joita tehdään, ovat kuolema ja tuttavuus. Nekin ovat rauhaa ja pohdintaa vaativia asioita. Kuolemaan ja tuttavuuteen ei pidä harkitsematta syöksyä, meillä päin."

"Suunta - - on myös mielenkiintoinen sana, koska jos sitä ei ole, on suunnaton. Eli suuri meillä päin. Sen, jolla on suunta, täytyy puolestaan olla suunnattoman vastakohta eli pieni."

Yksi kenties banaaleimpia kiteytyksiä kirjassa puolestaan kuuluu seuraavasti:

"Sillä rakastavaisten yhteiset onnen hetket ovat sokeita, ja vasta onnettomuus paljastaa rakkauden syvyyden."

, ja siteerasin sitä tässä saadakseni aikaan ihan pienen sillan, sellaisen aasinmentävän vain. Kas nyt on käynyt niin, että pikkuserkkutyttöni makaa henkitoreissaan meksikolaisessa sairaalassa. Hän on muistaakseni loistotyyppi, älykäs, hauska ja mukavakin; aikuisiällä emme ole juurikaan olleet tekemisissä toistemme kanssa (Facebookissa olemme toki ystävät, mutta siis). Kun eilen kuulin hänen olleen yksi Meksikossa sattuneen tuhoisan lentokoneturman uhreista, järkytyin kovasti. Yhtäkkiä hän tuntuu miltei siskon veroiselta, ja tilansa seuraaminen muuttui äidin ja minun välisten puhelinkeskustelujen tärkeimmäksi teemaksi.
Oikeasti toivon kovasti sen toipuvan. Se on kuitenkin vasta minun ikäinen.

torstai 6. marraskuuta 2008

Puts-plank

Meillä kotona vallitsi implisiittinen käsitys siitä, että siivoamiseen kulutettu aika on absoluuttisesti pois jostakin tarpeellisemmasta, tai ainakin paremmasta ajankulusta. Meillä ei siis siivottu kovinkaan usein, mutta ei se minun lapsuuttani huonontanut; korkeintaan opetti sietämään pientä pölyisyyttä ja hiekkaa eteisen lattialla. Meillä ei myöskään uskottu erilaisiin siivouskemikaaleihin: jos Tolu riitti Mammukalle, oli sen riitettävä meillekin. Ja hyvinhän sillä pärjäsikin.

Tällä mittapuulla olen luonut itselleni aiemmat henkilökohtaiset perinteeni mullistavan siivouskulttuurin: pyrin siivoamaan säännöllisesti, tavallisesti kerran viikossa. Suoritan määrävälein myöskin sellaisia kuriositeettiurakoita kuten vaatekaapin kaseeraus, asuntoni kaikkien ovien pesu sekä kirjahyllyn tomutus. Olen melkoisen hullaantunut siivousvälineiden ja -aineiden osteluun; minulla on raikkoamisessani rytmi, muoto ja sisältö.

Tämän viikon kodinhoidolliset ponnistukset ovat kuitenkin ylittäneet kaikki hyvän maun rajat. Maanantaina suoritin perussiivouksen, minkä lisäksi maalasin kirjahyllyn ja kajarit ensimmäiseen kertaan. Tiistaina maalasin toisen rundin sekä jynssäsin kylppärin lattiasta kattoon. Keskiviikkona punnersin kajarit omille paikoilleen sekä kytkin ne, poistin suojapaperit lattiasta ja seinästä sekä silitin vuoren puhtaita vaatteita. Tänä aamuna heräsin epähuomiossa tuntia suunniteltua aiemmin, joten pesin ikkunat. Näiden puuhien oheen olen lisäksi pessyt muutamia koneellisia pyykkiä ja tiskannut ainakin kahdesti. Kaikki tämä normaalin työssäkäynnin sivussa ja orastavan flunssan alaisena.

Eihän tässä ole enää mitään järkeä (rykäisten: *seksuaalinen frustraatio*).


Tartu ranteisiini, ranteisiini,
purista lujempaa!
Tee kaulaan merkki, kaulaan merkki,
anna ymmärtää, että voit minut alistaa

- Ultra Bra: Sankaritar

keskiviikko 5. marraskuuta 2008

All warm and fuzzy inside

On päiviä, jolloin kaikki onnistuu. Tämä on ollut yksi niistä. Aurinkokin paistoi.

Nielaisin äskettäin yhdeltä istumalta puolet Pirkko Saision uutuusromaanista nimeltä Kohtuuttomuus. Se nainen ei vielä koskaan ole kirjoittanut mitään, mitä en olisi varauksetta rakastanut. En voi olla ihailematta sen sivistyneisyyttä, sen humaaniutta; sen siviilirohkeutta. Se käsittelee kieltä helposti ja notkeasti kuin sellainen käsityöläinen, joka tuntee työkalunsa oman kämmenselkänsä lailla; ja, kuten aina, rutinoituneen, taitavan ja keskittyneen ihmisen työtä on nautinto seurata.

Lambchop puolestaan. Muistelen kirjoittaneeni siitä täällä joskus jotain sellaista, että se on huojentavaa musiikkia ja vaikuttaa mieleen samalla tavoin kuin luonnonjugurtti rauhoittaa palaneen ihon; en vain löytänyt sitä kohtaa mistään, joten kirjoitin sen tähän uudelleen.

Elämä on kokemukseni mukaan zeniä vain silmänräpäyksen kerrallaan. Kunpa siitä muistaisi aina nauttia yhtä täydellisesti antautuen.

Haastemies kolkuttaa aina kuudesti. Laukeavalla.

Nuu haastoi minut listaamaan tämän hetken mielivaltaiset lempiasiani, ja näin minä teen, näin minä teen, ja minä osaan hommani täsmälleen! *hyräillen*:

1. onnellisen jännittynyt aavistelu ja hellyyden aiheuttama sanattomuus (tunnelmat)
2. Kings of Leon ja The Misfits (musiikki)
3. maalaaminen ja pussailu (tekeminen)
4. Heidi Klum -teepaita ja kiiltäväpintainen, hieman venäläisen uusrikkaan slalomtakkia muistuttava lyhyt ja tiukka untuvatakki (vaatteet)

Kas, tulinkin valinneeksi osin samat kategoriat kuin minut haastanut tahokin. Ehkä se ei haita.

Kummallista, miten yksi ainoa puhelu saa koko päivän värin muuttumaan neutraalin siniharmaasta sellaiseksi hieman hempeään pinkkiin taipuvaksi riehakkaan auringonkeltaiseksi. Kohta lähden kaupungille ostamaan elektroniikkatarvikkeita sekä kenties kirjallisuutta, sitten menen kotiin haaveilemaan lisää.

Ai niin, pitikö haastaa. Haastan Reinon, Eelan ja Lauran. Saataisi vähän ulkomaan perspektiiviäkin tähän!

tiistai 4. marraskuuta 2008

Oon kontannut niin kauan, että voin tehdä mitä vaan!

Viime päivät ovat olleet uskomattoman, kihelmöivän, suorastaan piinaavan jännittäviä monille suomalaisille: eilen julkaistiin jälleen viime vuoden verotiedot! On niin suunnattoman kiehtovaa vakoilla, miten surkeasti naapurilla todellisuudessa meneekään; kuinka älyttömän epäreilun suuret teollisuuspamppujen tulot ovatkaan; minkä verran omaisuutta on jälleen siirtynyt seuraavalle sukupolvelle Helvetin Rikkaiden Gyllenbergien klaanissa; mitÄH.
Oikeasti - ja silläkin uhalla, että kuulostan tekopyhistelijälle, sillä tämä on totuus, koko-ja-ei-mitään-muuta-kuin -totuus - kiinnostus kyseisiä tietoja kohtaan tuntuu vaikealle käsittää. Jokseenkin ymmärrettäväksi moisen verenhimoisen uteliaisuuden tekisi mielestäni sen toimiminen amerikkalaistyyppisenä oman onnen nikkaroinnin motivaattorina: jos tuokin levyseppähitsari on päässyt moisiin hilloihin, kenties se onnistuisi minultakin! Näin yleviä ponnistuksia verotietojen selailu ei ilmeisesti kuitenkaan synnytä: korruption torjumisen ja yhteiskunnan sekä median läpinäkyvyyden kiillotetun kilven turvin hurskastellaan suu vaahdossa ja silmät kiiluen, malttamattomuudesta hiestyneet sormet tahmeina iltapäivälehtien veroliitteitä lehteillen. Oma elämä, anyone?


Seuraavaksi aion tehdä karkean sukupuolisen tyypittelyn. Aion kritisoida kyynelten käyttämistä aseena, ja koska miehet hämmentävän harvoin tuntuvat turvautuvan tuohon alhaiseen kiristyksen muotoon, puhun siitä toisesta sukupuolesta.
Minkälaisesta traumasta voi juontaa juurensa se regression muoto, jossa täysikasvuinen ja täysivaltainen kansalainen herahtaa kyyneliin heti, kun se joutuu jonkin hankalan, epämieluisan tai muutoin vain hiertävän tilanteen eteen? Minkälaisten emootioiden edessä täysin kädettömiksi valahtavien nynnyjen kanssa ne ovat aiemmin olleet tekemisissä, kun ovat oppineet pikku tirauttelun päästävän ne pälkähästä? Ja miten helvetissä ne ajattelivat asioiden ratkeavan, jos aina tiukan paikan tullen niiden silmät vetistyvät, naama menee korvasienen näköiseksi ja suusta alkaa purkautua tasaisesti kohoavaa ulinaa sekä katkonaista nyyhkytystä? Jos ne ovat samalla työpaikalla, niiden huoneesta kantautuu tasaisin väliajoin mielenosoituksellista niiskuttamista. Ja jos niiltä yrittää kysyä, mikä hätänä, saa vastaukseksi korkeintaan marttyroidun ei-minkään.
Miten ne perkeleet kehtaavat? Ja jos oikeasti eivät vain pysy kasassa, hankkikoot apua itselleen.


Juuri mistään juuri mitään tajuamaton kansalainen saattaisi helpostikin kuvitella, että kylpyhuoneen siivoaminen on kaikkest siisteint putsaushommaa. Voi kuinka väärässä sitä edelläkuvaillunkaltainen kansalainen saattaisikaan olla! Me kokeneet kylppärin jynssääjät nimittäin tiedämme paremmin: tiedämme, että ihmisten peseytymistiloissa vaaniva töhkä on juonikkainta, niljaisinta ja ehdottomasti kuvottavinta jöijää, mitä ektoplasmaton olento saattaa tahattomasti ja osin välillisesti tuottaa. Terveisin eräs, joka vietti juuri tunnin Harlekiinihenkisesti märässä teepaidassa ja sieni kädessään höyryisessä tilassa vaahtoa levittäen.

maanantai 3. marraskuuta 2008

Pähkähullu prosessori

Arki on taas ottanut omituisen suunnan. Päivä alkoi vesiperäisellä maalikauppakäynnillä ja toiveikkaalla säpsinnällä reaktiona tekstiviestiääniin.
Äänentoistolaitteet alkoivat hajoilla: ensin läppärin kajarijohto ja nyt mp3-soittimen (eli korvalappustereoiden, mikä on paljon maanläheisempi ja deskriptiivisempi termi) vasen kuuloke. Onneksi meillä on Clas Olson.
Vihdoin maaliostokseni täydellistäneenä maalasin kostoksi ne uudet kajaritkin violeteiksi. Asuntoa suojatessani totesin, että paperin teippaaminen seinään onnistuisi paljon helpommin, jos olisi joku katkomassa sopivia teipinkappaleita ja ojentelemassa niitä sille kiinnittäjälle, eli minulle. Suurista tunteista ei ole juuri mitään iloa, jos niiden kohde ei ole fyysisesti saatavilla.

Minkälainen mahtaa olla se miehen suu, jota Turkinpippurien uudet, ainakin mainoksen perusteella tujuiksi väitetyt pastillit vaativat?

Voikohan niihin asioihin, joista ei mielestään saa koskaan kyllikseen, kuitenkin jossain vaiheessa kyllääntyä? Onko kiinnostavuuden avain juurikin se, että saatavuus on rajattu ja siksi nälkä jää alati kalvamaan annoksen loputtua? Vai ovatko toiset vain sopivampia kuin toiset?

Ja eikö tästä spekuloinnista koskaan tule loppua? Milloin, milloinmilloin?


I said I want you,
just 'zactly like I used to
And baby this is only bringin' me down

- Kings of Leon: I Want You

sunnuntai 2. marraskuuta 2008

This Magic Moment

Nuun innoittamana: antakaa määkin listaan, määkin olen fileissä! Tästä viikonlopusta erinomaisen tekivät:

- perjantaiaamun sateensuojakyyti töihin virka-autolla
- halpa karahvipunaviini ja estoton hassuttelu ravintolapöydässä
- kiipeilysessio ja pariskuntatyyppinen sisäpiirinaljailu
- huono elokuva hyvässä seurassa sub- ja intertekstuaalisin viittein
- B&J's Cheesecake Brownie -jäde
- Danko ja Kings of Leon autostereoissa lujalla soitettuna
- lempiaurinkolasit silmien ja niihin paistavan syysauringon välissä
- Kuten Haluatte -pizza Siuntion paikallisessa
- pikaiset musanvaihtotärskyt ja kutitus vatsanpohjassa

Hymyileminen tuntuu hyvälle koko kasvoissa.