Silmät liikkuu, minä en

Olen sairaslomalla hiirikädestä, eikä minun täten pitäisi tietenkään edes blogata. Hupsoho.

Keskimäärin kolmen päivän välein minä päätän ryhtyä vilpittömäksi. Päätän, että nyt saa jäädä sarkasmi, ironia ja koko niiden sukuhaara: minä alan aidoksi, sellaiseksi jota ei ujostuta sanoa että se tykkää Anssi Kelasta ja kinkkuananaspitsasta ja karaokesta. Sellaiseksi, joka hyväksyy myös muiden vastaavat valinnat kirkkain silmin ja tuntee aitoa sympatiaa muuta maailmaa kohtaan. Sellaiseksi, joka hymyilee lähijunassa niin seesteisesti, että maanantaiaamun krapulaiset kanssamatkaajat yökkäävät hieman sappinestettä suuhunsa ihan silkan katseen voimasta.

Ne väliin jäävät päivät minä tuhahtelen ihmisten Facebook-päivityksille, mielestäni falskille kotiseutu-uholle ja erilaisille hehkutuksille. Muotoilen mielessäni purevia ja käsittämättömän häijyjä kommentteja, joita en koskaan julkaise missään - ajattelen niin rumia ja myrkyllisiä, etten uskalla seurassa avata suutani melkein ollenkaan. Olen jatkuvasti niin vihainen, niin lähellä reunaa, että pienikin sysäys saa minut suistumaan, irrotan sokan ja haluaisin vain satuttaa.

Tässä lista asioista, joille tänään olin raivoissani: huoltoyhtiöt, huono ja törkeällä äänenvoimakkuudella soitettu jonotusmusiikki, tarpeettoman hitaasti / lujaa ajava / jarruja pumppaava bussikuski, VR:n ikuisesti myöhässä tulevat tiedotukset, kastemadon kärsivällisyydellä ja suunnittelukyvyllä varustetut johtotason tehtävissä toimivat henkilöt, ihmiset jotka eivät vastaa puhelimeen eivätkä sähköposteihin, esimiehet jotka sairaslomasta ilmoittaessani kysyvät aiotsä tehdä nyt ollenkaan töitä sillä aikaa sitte?, pariskunnat ja perheonni, typerät unet, kroppa joka kertoo jatkuvasti itsestään liikaa, joka vaatii liikaa ja on kaikin tavoin koko ajan liikaa, alituinen sisätiloissa paleleminen, raivostuttavat ja aivoihin pinttyvät mainosjinglet, liuskoittuvat kynnet ja vertavuotava nenä.

Ja itselleni, sille minä vasta olenkin vihainen.

Se koko ajan pelkää ettei sitä ymmärretä

jatkuvasti itseään selittää

Siksi se ei tunne ketään eikä tiedä mistään mitään

ja kaikki siltä levii käsiin eikä se koskaan tiedä miksi

- Siiri Nordin: Mukula