Ennen kuin tänään.
Menin Ilmarisen järjestämään Hyvä elämä -seminaariin sarkastisen huvittuneena, ehkä hieman sensaationnälkäisenäkin: come on, kuka antaa seminaarilleen noin mahtipontisen nimen? Ja luennoitsijana takavuosien poikakomeetta, tästä voi tulla mielenkiintoista. Koska olen oppinut kriittisyyden olevan älykkyyden merkki, istuin ensimmäisen puoli tuntia kädet puuskassa: kuka on tämä pashminahuivia käyttävä änkyttäjä? Missä on älyn imu, missä karisma? Rahat takas!
Sitten tapahtui jotain: kumpi lämpeni, minä, Pekkako, mutta äkisti tuntui aivan relevantille kuunnella puhetta siitä, miten minän alkuräjähdyksen kaiut edelleen vaikuttavat meihin.
Että jos elämästä 10 % on sitä, mitä yksilölle tapahtuu ja 90 % sitä, miten hän siihen reagoi, voisi kai päivänsä tunnit käyttää hyödykkäämminkin. Että koskaan ei ole liian myöhäistä hankkia onnetonta lapsuutta väärin diagnosoimalla.
Että vaikka Paulo Coelhon ja Sarasvuon pseudosyvällisyydet eivät lopultakaan ole niin kovin kaukana tämänkaltaisten luentojen annista, on jotain saavutettu, jos huomaan erään musiikkinäytteen aikana kenties oivaltavani jotain perustavanlaatuista - minusta, mutta kuitenkin.
Eräs Pekan klipeistä oli "suomalaisen elämän soundtrack": Nukkumatti, Suvivirsi, Sua vain yli kaiken mä rakastan. Viimeisen kappaleen aikana auditorion muutamassakin kulmassa nyyhkytettiin puolisalaa. Minä mietin että niinkö se on, keskivertokansalaista yhdistävät lastenohjelmat, koulun päättäjäiset ja häävalssi, ja että jos näitä vasten peilataan elämän virstanpylväitä, miltä tuntuu niistä joilla on takanaan tuore, tuskallinen avioero, jotka tulevat seminaariin voimaantuakseen ja hankkiakseen viimein sen hyvän elämän itselleen ja vapautuakseen entisestä ja joita sitten läpsitään kasvoille niiden omissa häissä soineella kappaleella.
Muuten olen lähinnä treenannut ja tuijottanut Buffya alusta uudelleen. Ehkä tämän älyllisten virikkeiden deprivaation vuoksi riemastuin niin kovin saadessani edes hieman toimintaa neuroneilleni - ehkä syy ei ollutkaan Pekassa tai edes sokaisevassa talviauringossa.
Tuntuu välitilalle. Tuntuu odottavalle. Tuntuu... etten oikeastaan enää edes muista, mille tuntuu kun tuntuu.
4 kommenttia:
Et ole yksin sen ajatuksen kanssa, että ehkä Himanen onkin vain pohjoisen vastine Coelholle. Tommoset sössöttelyt minän alkuräjähdyksistä ei uppoa kovin hyvin analyyttisen filosofian harrastajiin, ja rohkenen olettaa että kaverille on hihitelty useammassakin akateemisesti vakavastiotettavassa tupakkaringissä.
Olinko tarpeeksi kriittinen? Hyvä. On myös niin, että aika vähän ihmiset tarvitsevat elääkseen. Joskus ne toivoo, että jokin koskettaisi ja sais niinku virtaa elämään. Sit ne menee Ilmarisen järjestämään Hyvä elämä -seminaariin ja itkee häävalssin vuodelta -93 soidessa. Vitun Markku, miksi läksit Sonjan matkaan? Ne soittaa semman jälkeen Tarmolle ja sopivat tapaamisesta ensi torstaina kahvin äärellä.
Niiden vielä nyyhkiessä joku tuimailmeinen kolmikybäinen leidi pyörittelee silmiään niiden takana ja voimaantuu kirjoittamaan tapahtuneesta blogiinsa. Kaikki voittaa.
tää on hienoa sanailua, minkin teksti ja pyl:n kommentti, tällaisia on mukava lukea. molemmissa on sellaista, etten ihan pysy messissä, mut mä oonkin maalta.
tätäkö se paljon mainostettu voimaantuminen on? kannattipa siis herätä tänäkin aamuna.
PYL, asiat voivat olla juuri noin. tai sitten ne ovat jotenkin ihan toisin, me emme koskaan saa tietää. *avaruuden huminaa ja kosmista radioaaltoilua*
nuu mä enimmäkseen olen vain niin vihainen nykyään kaikesta ja kaikille, että en enää edes keksi mistä voisin sanoa "mukava lukea". mutta kiva että sä pidit, ja mun piti muuten sulle kommentoida että jos vaikka lapsen pöytäänpiirtelyyn verrattua mutta mä ilahdun sun päivityksistä aina.
on aina kiva, kun vaikka ravintolaan menee niin saa sellaisen annoksen, et se lähtökohtaisesti on lisäarvollinen eikä niin et itse osaisi tehdä paremmin kotona, ja tässä oli tekstimielessä niin.
älä oo ifanen! <3
Lähetä kommentti