sunnuntai 21. kesäkuuta 2009

Muu muu

Juhannus oli täynnä älyvapaita hokemia, henkeäsalpaavan onnelliseksi tekeviä tekstiviestejä ja nuotion tuloksetonta sytyttelyä. Menomatkalla autossa Frida toivotteli ystävilleen iloista Vittuvaaria ja bongaili hevosten (KAKS!) ja avioliittoleirien lisäksi poroja; myöhemmin kävikin ilmi toisen nimensä olevan Hirvikki. Saaressa perinteikäs lipunnosto poiki hallitsemattomia räkänaurukohtauksia sekä moottoripyöräkeskustelua. Myöhemmin kokolla esiintyi eestiläinen pyromaani, joka seuraavana iltana perusti kivesbaarin (yks potta neljällä nakilla, kiitos!). Tämän lisäksi kävi ilmi, että oikea nimeni onkin todellisuudessa Pete-Sirpa Kalavale.
Ihan tyhmää juttua on nytten ja missä täällä on metsä.

En ole koskaan ollut mikään suuri lasten ystävä. Jo aiemmin olen tilittänyt sitä, miten ne oikestaan ovat mielestäni pelottavia ja matalia muukalaisia, jotka heliumäänillään kimittävät hämmentäviä juttujaan ja tekevät pokerinaamaisina sopimattomia juttuja kuten pieraisevat ihmisseurassa ja kyselevät nolostuttavia genitaaliasioita.
Tänä juhannuksena kuitenkin tunsin ensimmäistä kertaa yhteenkuuluvuutta serkkuni tyttäriä viihdyttäessäni: 8- ja 3-vuotiaat tuntuivat olevan enemmän tasollani kuin seurueen vanhemmat jäsenet. En lakkaa hämmästelemästä alle kouluikäisten rajatonta luottamusta a) omaan viehätysvoimaansa, b) ihmisten ystävällisyyteen ja c) aikuisten pystyvyyteen. Ne kiipesivät syliin kyselemättä ja kinusivat reppariin; ne kiljuivat vilpittömän ihastuksissaan, kun niitä nosteli ja lennätti ilmassa; ne kyselivät hullunkurisia kysymyksiä äärimmäisen vakavina ja johdattivat keskustelut dadaistisiin ulottuvuuksiin. Kolmevuotias julisti rakastavansa minua ja Fridaa "kohta" ja "koko päivän", rakensi Fridan kanssa hiekkalinnan ja nukahti tämän jälkeen syliini aurinkotuoliin kuolaten paitani rinnuksen läpimäräksi. Se oli ensimmäisenä herättyään alkanut kysellä peräämme, eikä tahtonut päästä meitä lähtemään Saaresta lainkaan, vaan takertui jalkaamme koko tarmollaan, eikä suostunut hellittämään vielä kolmannellakaan kotiinkantokeikalla.
Eihän moisesta voi ihmisen sydän olla muuttumatta emmentaljuustoksi.

Palasin kotiin puolitoista tuntia sitten ja alan vasta ymmärtää lomaa olevan tällä erää jäljellä vielä kokonaisen viikon verran.

Ensi viikolla haluaisin

istua puistossa, jauhaa loputtomia aiheita ja ottaa aurinkoa rannalla, välillä torkahdellen ja tuhmia unia nähden.
viettää aikaa tärkeiden ihmisten kanssa, luottavaisena ja kiireettä.
viettää aikaa yhden erityisen kanssa, lähellä ja turvassa.
ajaa moottoripyörällä pieniä sivuteitä, vastakaadetun ja korjaamista odottavan heinän tuoksu sieraimissani ja aurinko visiirin kulmassa kimmeltäen.
tehdä päiväretken Porvooseen, syödä tuoretta lakritsia ja leikkiä olevani ulkomailla.
juhlia rokkitähden lailla, aiheuttaa pahennusta, jorata pöydillä ja laulaa karaokea sekä viettää seuraavaa päivää samassa seurueessa Suomenlinnassa, kikattaen ja nauttien vapisevin käsin kylmiä mimosoita.
nukkua pitkään ja herätä aikaisin, valvoa läpi yön ainoan pimeän tunnin ja kävellä kotiin auringon tehdessä yhä pienempiä varjoja.

Tämän kaiken ja paljon muutakin. Lomalla.

2 kommenttia:

nuunis kirjoitti...

hokemat on niin parhautta! kuvasit myös noi penikat niin kauniisti et aloin itekin melkeen pitää niistä :)

Takaisin Kallioon kirjoitti...

Kolmivuotiaat on siinä osapuilleen parhaassa iässä mielestäni. Se, että niiden kanssa pystyy kommunikoimaan kunnolla, ne jaksaa innostua täysillä kaikesta (ehkä vain vähäksi aikaa tosin) ja tietenkin ne kysymykset, joilla he pienissä päissään yrittävät kartoittaa sitä, miten maailma toimii ja aikuiset huomaavat samaan aikaan (myöskin päissään) pohtivan samoja asioita osaamatta itsekään niihin vastata.