Ettei näe muuta maailmaa

Minä en ole kummoinenkaan seikkailija. Minua pelottaa usein ja maailma on pullollaan asioita, jotka saavat minut hyvin huolestuneeksi. Minusta elämässä on pääsääntöisesti aivan liikaa sellaista arvaamatonta ja ennakoimatonta, johon ei voi itse vaikuttaa ja joka vain menee jotenkin, jostain syystä eikä siitä voi edes valittaa kellekään.

Siksi minä kerään lohtuajatuksia: sileitä, pyöreitä ja rauhoittavan viileitä, ajatuksia, joiden ympärille voi puristaa sormensa ja saada niistä voimaa samalla tavalla kuin meren viistämistä rantakivistä. Minulla on niitä monta varastossa, toimivia ja hyviä, pieniä ja välillä täysin epäolennaisia mutta silti merkillisen huojentavia.

Juuri nyt en muista niistä ainuttakaan. Minua ahdistaa, tunnen ajavani päistikkaa jyrkkään mutkaan, niin kovaa etten ehkä selviä jos tie ei oikenekaan ajoissa. Pelko tekee askeleeni vastahankaisiksi, kuin koettaisin kulkea talutettuna sokkoleikissä, olkavarsien sinelmät muodostavat oudon ruttoisen pakanamaan kartan ja minä luistelen kuin henkeni hädässä, luistelen kun en muutakaan osaa. Kaasutan risteyksistä liian lujaa, lähden kotiin ensimmäisenä katsomatta ketään silmiin ja teen kaikkea aivan ylenpalttisesti tai en alkuunkaan kylliksi. Huojun kuin odottamattomassa sivutuulessa ja koetan selvitä tilanteista vauhdilla, juoksemalla niiden läpi. Ettei osuisi. Ettei aina sattuisi.