Halusin löytää tismalleen sen äänensävyn, jota käyttämällä tulisi ymmärretyksi; ne sanat, joista jokainen tietäisi millaista se oli. Miten tunsin olevani kuolematon ja ilmaa kevyempi.
Miten en ajatellut sinua kertaakaan.
Lapsena muistan tunteneeni tyttöjä, jotka nauttivat toisen ilon pilaamisesta. Ne ottivat kursailematta sen viimeisen palasen tai jonkun toisen annoksen, ryöstivät muiden keksinnöt ja jutut ja ystävät, pussasivat ihan tahallaan juuri sitä poikaa johon joku muu oli ihastunut.
Aikuisena sama ilmiö saa minut yhä, sivustakatsojanakin surulliseksi, vihaiseksikin: että joku, joka on pettynyt omaan elämäänsä, menee ja kostoksi tärvää toisenkin tunnelman. Rikkoo luottamuksen, monenkin, tuhoaa jotain ainutkertaista ja iskee kiilaa pienen ja tiiviin yhteisön sisään.
Ja ne toiset, jotka lähtevät siihen mukaan, nauravat niiden kanssa, pussaavat takaisin, vaikka tietävät että se joka oikeasti tykkää näkee kaiken. Tekevät sen, kun eivät uskalla olla rehellisiä ja tosissaan - tekevät sen kuin eivät ymmärtäisi, etteivät ihmisten väliset lupaukset aina vaadi sanoja.
Kuinka sanoa sille jota sattuu että minä ymmärrän, tiedän ja tunnen. Sanon vittuun nuo runkkarit ja mä haen sulle kaljan ja se tietää että minä tiedän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti