Kaiken keskellä istun mä paikallaan

Eilen törmäsin kaupungilla erääseen, joka muinoin oli ystävä, tai miltei enemmän kuin. Nyt se kertoi asuvansa avoliitossa sellaisen naisen kanssa, johon se tutustui tänä kesänä - se on valmis muuttamaan koko elämänsä mallin, koska tämä on niin suurta, panostamisen arvoista.

Minä hymyilin, onnittelin, olin vilpittä iloinen. Panin merkille, että me emme enää halanneet kohdatessamme, mutta koska olen niin kohtuuttoman itsekeskeinen, se ei ollut asia joka minua eniten suretti.

Ajattelin itseäni ja toisia, sitä miten kaikkien muiden elämä tuntuu etenevän, kehittyvän, muuttuvan paremmaksi. Miten se tuntuu olevan luonnollinen suunta, maailman järjestyksen mukainen malli: sykli, jossa ehkä romahdetaan, mutta sitten noustaan ja edetään vääjäämättä kohti parempaa, kauniimpaa, onnellisempaa. Toiset, ne tekevät niin.

En haluaisi uhrata enää yhtään aikaa tai energiaa tunteisiin, jotka eivät vie minnekään. Mikseivät ne, joista minä kirjoitan lauluja, tee omiaan minusta?

Ei mul oo suuntaa ollenkaan

kun mä ootan aloillaan

et muistot susta helpottaa

vasta sitten voin aloittaa

Miks aina täytyy käydä näin?
Taas asemalle yksin jäin,

ei ovet aukee minnekään

Joo mä jään, aina jään, tänne jään

Mun elämä vaan pyörii ympyrää

- TikTak: Ympyrää