Ne ei tiedä mitään, ne ei kuulu tähän tarinaan

Huomaan olevani tilanteessa, jossa kovin moni valintani tai minulle tärkeä asia on julkinen tai jollain muulla tavalla yleistä huomiota ja perusteluntarvetta synnyttävä.

Olen antanut tatuoida oikeaan kyynärvarteeni ruotsinkielisen sanaparin, joka miltei poikkeuksetta saa ihmiset lähestymään kysymyksin a) mitä tossa lukee (kun mä en oikein osaa ruotsia) ja b) miks se on ruotsiksi.

Kesällä havaitsin, että vasemman reiteni ympärille sukkanauhaksi tatuoitu Ultra Bran säe herättää sekin, mikäli mahdollista, käsivarttakin enemmän tiedonhalua. Aika, joka kuluu sanojen Olen tehnyt asioita joita ei olisi pitänyt tehdä, mennyt perässäsi paikkoihin joihin ei olisi pitänyt mennä lausumiseen riittää mainiosti sekä lausujan että kuulijan kiusaantumiseen, katseiden harhailuun ja epävarmoihin hymähdyksiin. Ja että pyssykin ja miksi näin. Ja minä perustelen, hymyilen pitkämielisesti ja lausun kuin köyhän miehen Saarikoski.

Olen hullaantunut harrastukseen, josta otettuja kuvia nähdessään ventovieraat haluavat tietää, mikä on lajin nimi ja päämäärä ja-niin-edelleen. Seuraa pään pyörittelyä, leveän epäuskoisia hymyjä ja kaikenmoisia monimielisiä mielleyhtymiä, jotka vähintään paistavat kasvoilta jos eivät tule sanoiksi saakka. Kernaastihan minä kerron faktaa ja oion käsityksiä, eipä siinä.

Hiustyylini on useimmiten sellainen, että se selvästikin suorastaan huutaa responssia kanssakulkijoilta. Useimmiten se esiintyy kotimaiseen tapaamme lähinnä vaivihkaisena vilkuiluna tai jopa peittelemättömänä tuijotuksena, joskus esimerkiksi hiustenajeluelein höystettynä; julkituotu palaute on voittopuolisesti ylistävää ja toki sellaisenaan iloiseksi tekevää. Hämmentävissä määrin kuitenkin tulkinta tuntuu kulkevan siten, että koska olen vapaaehtoisesti ottanut moisen frisyyrin, olen avoin maali kaikenlaisten mielipiteiden manifestointiin. Mun täytyy kyl sanoo et mä en oikeen tykkää tosta, Aika hurja tukka ja Se sun aiempi puki sua kyllä paremmin ovat toki ehkä sangen mietoja mielenilmauksia, mutta silti. Sanonko minä niiden tasaväristä peruspolkkaa tai terheää kananpersekampausta tylsäksi vaikka niin ajattelisinkin? En tietenkään. Eikö niiden äiti ole opettanut, että jos ei ole mitään hyvää sanottavaa, ei kannata sanoa ollenkaan?

Minä olen valinnut nuo asiat itsenäisesti, valinnoistani ja niiden näkyvyydestä tietoisena. En kuitenkaan ole tehnyt valintojani muiden ihmisten vuoksi tai ensisijaisesti heidän reaktioitaan kerjätäkseni enkä aina jaksaisi olla kommentoitavana - tai edes niin äärimmäisen tietoinen itsestäni kuin minun ilmeisesti odotetaan olevan.

Lasten vielä jotenkin sopiikin olla brutaalin suoria, mutta aikuiset, niiltä odottaisi jo tietynlaista suodatinta.

Olen näinä päivinä muutenkin alati kärsimätön ja enimmäkseen vihainen. En jaksa tyhjänjauhamista tai edes vitsailua juuri ollenkaan, olen muuttunut huumorintajuttomaksi ja kireäksi versioksi itsestäni ja peilistä näen vanhenneeni vuodessa kymmenen. Näen yhä inhottavia, eläviä unia, joiden jäljiltä herään jo valmiiksi lannistettuna, surren jotain sellaista joka ei ole ollut minun enää pitkään aikaan. Tunnen, miten sisälläni jokin raivokas ja tuhoava läikkyy kuin sula tina, ajattelen mustia ajatuksia ja niin rumia sanoja etten edes tiennyt osaavani niitä. Pelkään irtoavani itseni vartiosta, pelkään niitä sirpaleita joita siitä väistämättä syntyy, kovia ääniä ja taas kyyneleitä.

Entä jos en tämän päätyttyä tunnista enää itseäni enkä siksi löydä enää koskaan kotiin? Jos jään joksikin tällaiseksi, vääräksi ja ikävällä tavalla kulmikkaaksi? Sellaiseksi, jonka ympärille ei mikään syli enää riitä taipumaan? Irralliseksi ja ankaraksi.