Kylmät, keväisen kireän ja leppymättömän auringonvalon läpitunkemat kuvat korostavat elämän armottomuutta ja kurjuuden ylenpalttisuutta (paitsi että kiukuttaa katsoa, miten "yökohtauksia" tehdään kuvaamalla päiväsaikaan filtterin läpi. Kyllähän sen eron näkee, varjot jäävät luonnottoman syviksi ja ne kuvat jotenkin omituisen negatiivishenkisiksi. Kuvaisitte oikeasti yöllä, jos se on se mitä lopputulemaan haetaan.). Ihmiset eivät hymyile - hymyä pidetään resurssien haaskaamisena. Sisäsiittoisen pikkukylän väki on uurteista ja toisilleen ankaraa, katseet valppaat ja nälkäiset kuin kulkukoirilla. Ystävällisyys piilotetaan arkisiin kädenojennuksiin ja niin rujoin kuorin, ettei motiiviksi ensin osaisi epäillä ainakaan sukulaisuutta saati yleistä humaaniutta.
Näyttelijätyö on huikeaa. Reetä näyttelevä Jennifer Lawrence on syntynyt vuonna 1990 enkä ainakaan minä ole nähnyt työtään toistaiseksi muualla tässä mittakaavassa - tämän jälkeen varmasti.
Tarina sen sijaan. En ole vielä varma, mitä elokuva haluaa karkealla inhorealismillaan sanoa: usko kaikesta huolimatta ihmisten hyvyyteen? Veri on lopulta kuitenkin vettä sakeampaa? Ihminen selviää, kun sillä on jotain mihin ankkuroitua?
Ehkä se ei ole olennaista ollenkaan, ehkä on vain tärkeää nähdä nämä kuvat, jotka ovat kuin hiukkasen nurkasta homehtunutta Vaasan Ruispalaa verrattuna Hollywoodin valtavirtatuotannon vitivalkoiseen paahtoleipään. Ehkä tekee hyvää nähdä rumaa ja ankeaa, jonka katharsiskin perustuu laihaan lohtuun ja takkuiseen sovintoon.
Ehkä tämä oli nähtävä siksi, että se kertoo mielestäni jotenkin enemmän elämästä ja ihmisyyden ytimestä kuin tusina viihteellisempiä yhteensä. Että kun elämä on selviytymistä, ei ideologioihin ole varaa.
En tiedä, suosittelenko. Mutta pitäähän tämä nähdä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti