You used to be wrong, I used to be right

Huolestuttaa, miten harvoin nykyään jaksan kiihtyä. Toisinaan syytän maailmaa: jos persujen joka toinen ääneenlausuttu kannanotto on silkkaa typeryyttä ja/tai tahallista/tahatonta provosointia, ei niihin jaksa enää tarttua kovin vakavissaan. Useimmiten syytän itseäni: olen käynyt viitsimättömäksi ja ajatuksiltani turpeaksi köllöttelijäksi, joka pelkästään mukavuudenhaluaan vaihtaa kernaammin kanavaa ja kaivautuu sohvannurkkaan vielä vähän tiiviimmin. Tätäkö on tulla aikuiseksi?

Eilen muutamakin Facebook-kaveri oli linkannut Helsingin Sanomien nettijuttuun vuodelta 2011, jossa Perussuomalaisten Mika Niikko jakaa näkemyksiään homoista ja työsuhteista. Hermostuin noin nanosekunniksi ja aloin muotoilla piikikkäitä vasta-argumentteja, eikö Mika olisi rehellisyyden nimissä yhtä validia tietoa, jos tykkää vaikka sadomasoseksistä tai käy huvikseen huorissa työmatkoilla tai ihastuu ylipäänsä aina punatukkaisiin? Kiukku ja sappi pihisivät kuitenkin ulos minusta kuin helium karanneesta ilmapallosta - tänään alkaessani tutkia asiaa tarkemmin sain aikaan uuden tuohtumuspiikin tutustuessani Ilta-Sanomien alkuperäiseen juttuun, jossa Niikko puuttuu myös homojen adoptio-oikeuskeskusteluun:

"Jani Toivolakin on kertonut, kuinka kova lapsen kaipuu hänellä on. On röyhkeä ja törkeä teko edistää lakia, joka ajaa aikuisten etua." 

Ajaa aikuisten etua, Mika? Koska heteropariskunnathan hankkivat lapsia yksinomaan altruistisista syistä, uusia veronmaksajia valtiolle kasvattaakseen, niinkö? Terävin kärki suuttumuksestani oli kuitenkin taittunut jo päivämääriin perehdyttyäni: tämähän on jo ihan vanhoja uutisia. Eikä sitten muutenkaan oikein jaksanut, tätä enempää.


On myös pitkästä aikaa sellainen elämän tola, että kiukuttavia asioita on hämmentävän vähän. Olen enimmäkseen hymyilevä ja myötäkarvainen. Suhtaudun tulevaisuuteen melko luottavaisesti enkä pelkää tarttua ojennettuun käteen.

Over and out, she said

Eilen työnjälkeisessä ohjelmassa piti olla ystävien tapaamista. Livistin töistä vartin etuajassa ehtiäkseni paremmin; juoksin asemalla sen nopeamman junan kiinni välttyäkseni ajan hukkaamiselta ja tuskastuttavasti joka seisakkeella poikkeavalta A-junalta. Laadin aikani kuluksi kauppalistaa, olin ajatuksissani jo perillä, kunnes: "Tässä junan kuljettaja. Valitettavasti meidän kohdallemme osui juuri allejäänti, odottelemme pelastushenkilökuntaa saadaksemme jatkaa matkaa."

Ihmiset ympärillä alkavat soitella kohteisiinsa: joo no mä myöhästyn nyt, ei tiiä kauan me joudutaan seisomaan tässä, pitikö sen just tän junan alle hypätä. Käytävän toisella puolella pikkupoika kurkistelee tohkeissaan ulos ikkunasta ja spekuloi isälleen: "Eihän tässä ees oo mitään asemaa, miks joku tyhmä ees muka menis tästä yli?"

Ilta värjäytyy hälytysajoneuvoista ankaran violetiksi, sireenien kirkuna kertautuu radanvarren kallioleikkauksista. Ajattelen, että heijastintakkiset miehet kaapivat junan pohjasta irti ihmisenjäänteitä, saatan istua juuri sen kaiken päällä ja huomaan käsieni alkaneen vapista. En uskalla katsoa kuin suoraan eteenpäin, joku tepastelee malttamattomana käytävälle-eteiseen-käytävälle, kunnes hiljenee tuijottamaan maahan.

Lopulta jäljet on siivottu, pelastajat pakattu autoihinsa ja junan kuljettaja vaihdettu. Matka jatkuu, bussikin tulee ajallaan. Teen kotona iltapalaksi herkullista fetasalaattia, katson televisiosta yhdentekevää kasarielokuvaa ja nukahdan liian myöhään mutta hymyillen.

Aamulla tilanne palaa mieleen uudestaan. Onkohan se herännyt edelliseen päivään tietäen, päätöksensä tehneenä? Suoriutunut kaikesta viimeistä kertaa, kuin hyvästelläkseen; tarkistanut Reittioppaan, jättänyt avaimet kotiin ja kävellyt aseman ohi suoraan radalle?

Back in the old days, tight like a fight, used to hang with the devil in the broad daylight

Minulle on käynyt nolosti.
Ensinnäkin: kirjoittamiseni vain hiipuu, vaikka määrävälein muuta päätän. Niinpä nyt en päätä mitään, ajattelin, kirjoitan vain. Katsotaan, mitä siitä syntyy.
Toiseksikin, tarkkailen seuraamiani blogeja Netvibesin kautta. Sen käyttöliittymä on viime aikoina jotenkin muuttunut, joten olin tovin siinä uskossa, että kukaan muukaan ei bloggaa enää ollenkaan ja vaikka se teki mielen suruisaksi, se myös antoi ikään kuin hyväksytyksen omalle bloggaamattomuudelle. Eilen sitten päivitin sivua vähän erilailla ja kas, siellähän oli kymmeniä postauksia kaikilta suosikeiltani. Nyt nolostuttaa.

Mitä minulle kuuluu? Paljon uutta, enimmäkseen vanhaa: runsaasti derbyä ja työturhautumista. Älypuhelin, jonka myötä instagrammaus - ja koska olen yhden tempun poni, olen selvästikin käyttänyt kaiken luovuuteni viime aikoina sen parissa, sillä edes Facebook-päivityksiä en enää tunnu saavan aikaan. Mieleltäni olen silti levollisempi kuin aikoihin, varovaisen toiveikas, luottavainenkin.

Vuoden taitteessa tunsin halua summata edellinen vuoteni meeminomaisesti. En sitä(kään) silloin saanut aikaiseksi, mutta ajattelin yrittää nyt. Katsotaan, mihin saakka pääsen - tavoilleni uskollisena poimin alkuperäisestä löytämästäni meemistä vain ne kiinnostavat kysymykset. Vastauksethan luonnollisesti painottuvat voimakkaasti loppuvuoteen, koska alkua ei vain tässä vaiheessa enää mitenkään kykene muistamaan.

1. Mitä sellaista teit vuonna 2012, mitä et koskaan aiemmin ole tehnyt?
Melkoisesti kaikenmoista. Reffasin merbyottelussa. Lauloin häissä Sinua, sinua rakastan. Voitin mvp-palkinnon derbypelistä. Coachasin vieraassa kaupungissa. Instagrammasin. Esiinnyin musiikkivideolla (joka tosin kuvattiin jo vuonna 2011). Juonsin derbyboutin. Ajoin prätkällä keskellä yötä.
5. Missä kaupungeissa kävit?
Helsingissä, Lappeenrannassa, Malmössä, Tukholmassa, Kööpenhaminassa, Porissa, Tallinnassa, Imatralla. Ainakin.
6. Mitä sellaista haluaisit seuraavalle vuodelle, mitä sinulta puuttui vuonna 2012?
Oikean parisuhteen.
7. Mikä päivä vuodesta 2012 säilyy muistoissasi ja miksi?
Kesäklassikko-päivä. Suuria odotuksia ja ponnisteluita, suuria elämyksiä ja pettymyksiä, sellaisia jotka vieläkin kirvelevät.
8. Mikä oli vuoden suurin saavutuksesi?
Minut äänestettiin joukkueemme kapteeniksi kevääksi 2013. Suunnaton kunnia ja vaativa luottamustehtävä, josta aion selviytyä historiallisen hienosti.
9. Mikä oli suurin epäonnistumisesi?
En onnistunut hankkimaan uutta työpaikkaa, vaikka niin vakaasti olin päättänyt. En yrittänyt tarpeeksi enkä ollut kyllin hyvä, selvästikään.
10. Sairastitko tai loukkaannuitko?
Sekä että. Olin kahdesti sairaslomalla hiirikädestä. Sen lisäksi onneksi vain perusflunssat, ei mitään isompaa.
11. Mikä oli paras ostamasi asia?
IPhone. Ostin vanhan mallin ja käytettynä ystävältä, mutta siitä huolimatta se on ollut mainio hankinta.
12. Kenen käytös ansaitsi kiitosta?
Ystävieni, niin derby- kuin nonderbykinsellaisten. Olen onnistunut löytämään ympärilleni niin ainutlaatuisia ihmisiä, etten suurimman osan aikaa tiedä lainkaan, miten sen olen tehnyt ja miksi ne ovat jääneet.
13. Kenen käytös ällistytti ja masensi sinua?
Työnantajani.
14. Mihin rahasi enimmäkseen kuluivat?
Derbyyn. Ja moottoripyörään.
15. Mistä innostuit todella?
Instagrammaamisesta. Naurettavissa määrin.
16. Mikä kappale muistuttaa sinua vuodesta 2012?
F.U.N.: We Are Young.
17. Viime vuoteen verrattuna oletko
i. iloisempi vai surullisempi? Veikkaisinpa, että juuri nyt iloisempi.
ii. laihempi vai lihavampi? Melko samoissa, mahdollisesti lihaksikkaampi?
iii. rikkaampi vai köyhempi? Köyhempi. Alituisesti.
18. Mitä olisit toivonut tehneesi enemmän?
Ajaneeni moottoripyörällä. Viettäneeni aikaa vanhojen ystävieni kanssa.
19. Mitä toivoisit tehneesi vähemmän?
Jankuttaneeni humalassa.
20. Miten vietit joulusi?
Derbyperheeni parissa, syöden, juoden ja lukemattomia uusia hokemia kehittäen. Paras joulu naismuistiin.
21. Rakastuitko vuonna 2012?
En nyt menisi niin pitkälle luonnehdinnassani. Ihastuin kyllä, muutamankin kerran.
22. Montako yhden illan juttua?
Olikohan yksi. Kauas on tultu 2000-luvun alun vuosista.
23. Mikä oli paras tv-ohjelma?
Game of Thrones.
25. Mikä oli paras lukemasi kirja?
Anssi Kelan Matkamuistoja. Varmastikaan ei kaunokirjallisesti arvostettavin, mutta ehdottomasti teos, jonka ääressä nauroin eniten ääneen - ehkä ikinä. (Pitäisi Dahlian oppien mukaisesti pitää luetteloa kaikista vuoden aikana tavaamistaan teoksista. Sieltä sitten vain arpoisi vastauksen tämänkaltaisiin visailuihin.)
26. Mikä oli paras musiikillinen löytösi?
The Nationals, eritoten Fake Empire, Biffy Clyro, erityisesti Mountains akustisena versiona sekä Devin Townsend Projectin Ih-Ah!. Tämän lisäksi ihastuin myös uudestaan Pearl Jamiin, Morcheebaan, Stone Temple Pilotsiin ja Porcupine Treehin. Muita itselleni uusia löytöjä puolestaan olivat City and Colour (erityisesti The Girl), Rise Against sekä Social Distortion.
27. Mitä halusit ja sait?
Uudet luistimet sekä uuden läppärin. Puhelinhan jo mainittiinkin.
28. Mitä halusit muttet saanut?
Paikan derbyn Team Finlandissa.
29. Mikä oli paras näkemäsi elokuva?
Kovasikajuttu sekä Take This Waltz.
30. Miten vietit syntymäpäiviäsi ja kuinka vanha olet?
Ensimmäistä kertaa 15 vuoteen en viettänyt, koska derby. Täytin joulukuussa 33 vuotta - ja ne kemutkin tulevat, kiinalaissynttäreideni aikaan.
31. Mikä yksi asia olisi tehnyt vuodestasi mielekkäämmän?
Uusi työ.
32. Miten kuvailisit pukeutumistasi vuonna 2012?
Housuton tai pillifarkkuinen, printtiteepaitainen, hupparinen. Converset, maiharit tai biker bootsit, lippis tai pipo. Eli aika... lesbo?
33. Mikä piti sinut järjissäsi?
Treenaaminen ja ystävät ympärillä.
34. Ketä julkisuuden henkilöä ihailit eniten?
Mighty Mighty Bash, Sexy Sladie
35. Mikä poliittinen tapahtuma kosketti sinua eniten?
Sanon tylsästi presidentinvaalit.
36. Ketä ikävöit?
Mammukaa, äidinäitiäni, jonka kuolemasta muuten tulee ensi syksynä täyteen 10 vuotta.
37. Kuka oli paras uusi tuttavuutesi?
Tutustun nykyään lähinnä derbyihmisiin. Sanon siis, että vieraiden joukkueiden ihmiset, jotka olen ehkä tiennyt jo pidempään mutta joihin vasta nyt olen tullut tutustuneeksi kunnolla.

Noin, vuosi 2013 korkattu. Josko tämä tästä vielä lähtisi.

Tämä on sininen sillä harmaa on sanaton ja ne muut ovat lauluja toisten

Tähän aikaan vuodesta rakastun kaupunkiini aina yhä uudestaan. Tuhannet kylminä planeettoina hohtavat katuvalot, Punavuoren kaduilla riveinä marssivat ja äänekkäästi debatoivat nuoret ystävysarmeijat, näkymät valaistuihin, lämpimiin ja kutsuviin asuntoihin. Minusta todellista kaupunkilaisuutta on se, että aivan ydinkeskustassakin on asuinhuoneistoja, eikä kaikkien ole muutettava kirjainjunankantaman päähän nukkumalähiöihin - vain siksi, että itse kaupunki on pyhitetty toimitiloille.

Etenkin nyt, Leppävaarassa työskennellessäni tämä kaikki korostuu. Kävelemme äidin kanssa illalla teatterista kaupungin halki ja huomaan ikävöineeni tätä: eltaantuneen voin väristen lehtien vuoraamia bulevardeja, vastaankäveleviä ihmisiä, rakennuksia, jotka ovat olleet paikoillaan jo kun isoäitini oli vielä nuori. Kosteilla kiskoilla vislaavia raitiovaunuja, ruokaravintoloiden ja kapakoiden remuisia seurueita. Sitä tunnetta, joka valtaa minut aina iltaisessa kaupungissa: että kuka tahansa voi tulla vastaan, mitä hyvänsä voi sattua.


Muuten elän kelaa, jossa mikään ei onnistu. Kassaneidin nimi on Sorja ja sen pääte menee tilttiin juuri kohdallani. Kerään ostokset takaisin koriin hien valuessa pitkin selkääni toppatakin alla, rasvaisten hiusten ja myttyisten vaatteiden hajuinen setä ehtii etuilla minut jonossa enkä jaksa edes sanoa sille mitään.

Töissä alan ensimmäistä kertaa kieltäytyä tarjotuista projekteista, mitä jos alkaisit pitää meille blogia? en mä taida, kiitos vaan, pidän ohjenuoranani sitä etten anna tähän hintaan enää kaupanpäällisiä, etenkään sellaisille jotka eivät niitä arvosta.

Luulen olevani erityinen, enemmän kuin toiset, kunnes huomaan etten olekaan. Maailmaan mahtuu sanoja enemmän kuin ehdin ymmärtääkään, ja vaikka minun jos kenen se pitäisi tietää, yllätyn joka kerran siitä etteivät ne johdakaan tekoihin. Sä saattaisit olla se jota voisin rakastaa - se ei ole edes puolittainen lupaus enkä usko siitä tavuakaan, mutta silti se tekee olon omituisen honteloksi, avaa kuin salaa jonkin pienen kellarin ikkunan jonka olen unohtanut teljetä kiinni ja antaa hopeisen tuulen puhaltaa rintalastan alle.

Ja kun mitään todellista ei ole, haikailen menneitä ja ripustaudun vanhoihin valheisiin. Mietin, mitä kuuluu kenellekin ja ajattelevatko ne minua koskaan. Ajattelevatko, muistavatko minun olleen jotain muuta, enemmän kuin kukaan milloinkaan.

You're the train that crashed my heart
You're the glitter in the dark
Uh Laura you're more than a superstar
You'll be famous for longer than them
Your name is tattooed on every boy's skin
- Bat for Lashes: Laura

Aina sydän lyyhistyi kun lähdön hetki jälleen lähestyi

Minusta ihmisten lähteminen on aina ensisijaisesti surullista. Ne menevät, kohti suuria seikkailuja ja uutta jännittävää elämää, minä jään huiskuttamaan laiturille nenäliina kourassani ja tunnen sydämeni muuttuvan hieman painavammaksi jokaisen lähdön myötä.

Toki olen myös hyvilläni niiden puolesta. Olen suunnattoman iloinen, että ne karkaavat suin päin kohti unelmiaan, ne menevät ja tekevät kaiken sen minkä ovat aina halunneet ja tulevat samalla toivottavasti myös onnellisiksi. Keskityn hienoihin yhteisiin hetkiin ja upeaan tulevaisuuteen, tahdon niille pelkkää hyvää ja haluan että nekin tietävät sen.

Enkä silti voi olla surematta sydämeni pohjasta sitä, että minä, minä menetän ja joudun luopumaan enkä halua enää koskaan kiintyä kehenkään koska kukaan ei ikinä kuitenkaan jää. Mitä vanhemmaksi tulen, sen huonommin olen valmis päästämään irti - maailma on niin täynnä yhdentekeviä ihmisiä, että haluan pitää ne vähät tärkeät vain lähelläni.

Istun pitkään syksynkalvaalla rannalla ja katson, miten tuulen rypyttämät aallot nuolevat kiviä. Ajattelen ystävää, joka nousi tänään koneeseen muuttaakseen elämänsä. Pidä huolta itsestäsi ja näistä muista myös. Sä olet vahva, sä pystyt siihen - sä tiedät että mä olen näistä välillä huolissani.
Totta kai pystyn. Niistän hihaani, nousen ja kävelen pois katsomatta taakseni. Tästä tulee vielä hyvä.
 

On laiva valmiina lähtöön, se kaukomaille käy,
missä taivaalla illan tullen ei Pohjantähteä näy

Kun nousee purjeet purren ja köydet irroitetaan,
tänne ystävä armas surren sua jäämme me kaipailemaan

Ja ellet sä luoksemme tulla vois milloinkaan uudestaan,
niin kuitenkin sydämissämme sua vain aina muistellaan

Me kanssasi riemuita saimme ja katsella maailmaa
Monta ihmettä näytit sä meille, jotka nyt meitä lohduttaa saa

Me tiedämme että sä lähdet vain, koska muuta et voi
Ja me toivomme että nyt sulle pian taas laulu onnesta soi 

Dreamtheater

Olen kova näkemään unia. Vietän lähes jokaisen yöni kamppaillen, seikkaillen tai muuten vain itseäni väsyttäen unien absurdissa mutta joka kerran omalla tavallaan kyseenalaistamattoman koherentissa maailmassa.

Eräs yö jouduin taistelemaan ilkeää noitaa vastaan. Noidan naama oli klassista vappunaamarikamaa, koukkunokkineen ja syylineen päivineen. Jotenkin epähuomiossa onnistuin selvittämään, että sen kasvot alkoivat sulaa joutuessaan kosketuksiin kosteuspyyhkeiden kanssa: niinpä heittelin Savetteja sitä kohti, kukistaen lopulta koko ilkiön.

Eräänä toisena yönä taas sain selville, että erään meidän liigalaisemme ja erään kilpailijaliigalaisemme välillä oli suhde. Muuten asia ei toki olisi liikuttanut minua suuntaan taikka toiseen, mutta he olivat tulleet kotiini pitämään seuraa minulle flunssasairasvuoteellani - eihän seuranpidosta mitään tullut, kun pariskunnan piti lähteä kiireesti kopuloimaan toisaalle. Heidän poistuessaan samalla ovenavauksella asuntooni yritti tunkeutua keski-ikäinen, siististi pukeutunut nistipariskunta. Kiitin onneani, että taloudessa oli vielä miespuolinen liigatoverini, josko tilanne yltyisi käsirysyksi. Mitä vielä: kyseinen mies katsoi tyytyväisenä päältä minun uurastaessani nistit pihalle ja soittaessani hätänumeroon, 020202 luonnollisesti.

Viime yönä onnistuin selvittämään jonkin kidnapattujen lasten kätkön, joka sijaitsi erään luksussaunan lauteiden alla.

Harvoin kuitenkaan muistan uniani aamulla tällä täsmällisyydellä. Tilanteen korjaamiseksi olen ottanut käyttöön ns. univihkon: kirjasen, joka kuulakärkikynän kanssa asuu sängyn välittömässä läheisyydessä ja odottaa öisiä muistiinpanoja.
Toistaiseksi olen saanut aikaiseksi kaksi töherrystä.
Ensimmäinen kuuluu seuraavasti: "Carlos näytti Pete Parkkoselle pireissä, halus hengaa. Ville oli ollu käänteissimulaattorissa ja hihitti."
Toinen menee näin: "Persujen puoluesihteeri voi päästä vielä pitkälle, sillä on ymmärtänyt, etteivät muumit haudo."
Voitte kuvitella, kuinka paljon tämänkaltaiset informaationkappaleet palauttavat mieleen tapahtumia. Toivon, että menetelmäni kehittyy ja alan saada muistiinpanoistani satunnaista absurdia hupia enemmän irti.

Millaisia unia sinä olet nähnyt viime aikoina?

Aattelin laittaa auringonlaskun sulle jos et ehdi

Iltaisin ulkona tuoksuu jo syksy paitsi tänään, kun on lämmintä kuin elokuussa ja kuu on ihan pyöreä ja älyttömän iso. Katuvalot taittuvat naarmuisesta visiiristä ja kun makaa kalliolla kyllin pitkään hiljaa selällään, voi nähdä miten lepakot syöksyvät uhkarohkean läheltä. Syrjäisen metsäjärven rannalla tähtitaivas laskostuu auki vähitellen, tuntuu melkein että käden ojentamalla siihen ylettyy. Sanat ovat suuria tai yhdentekeviä, lempipaikkoja Helsingissä ja musiikkivideoiden maailmantuskaa, ne kieppuvat ympärillä viettelevinä, saaden sydämen lyömään hieman nopeammin ja samalla raskaammin. Kotimatkalla tien ylitse vilahtaa kettu, toivon sille pulskia päästäisiä ja välttymistä aamuöisiltä kaahareilta.

Haaveileminen on niin helppoa. Itsensä hukuttaa vaivattomasti oman nälkäisen mielensä luomiin kangastuksiin, erityisyyteen josta ei tiedä onko sitä sittenkään vai onko sekin silkkaa unelmointia. Toiveikkuuteen, omaan kuvaansa joka heijastuu toisen ihmisen silmistä, asioihin, jotka sähähtävät näkökentän laitamilla ja joista ei koskaan oikeastaan saa otetta mutta joiden toivoo olevan siellä silti.

Avuttomuus on kaikkein vaikeinta kestää. Se, ettei voi tarttua toisen ihmisen pahaa oloa kulmasta, ravistaa tomerasti ja ripsiä vielä harjalla hankalimpia kurjuuden murusia maahan. Ei saa käsiä ympärille, ei poskea olkapäälle, on vain sanoja ja mihin ne muka riittäisivät. Ymmärtää, että siinä kaikki: enempään ei pysty, enempää ei odoteta. Pitää sanoa kaiken järjestyvän, sanoa niin että siihen voi luottaa, vaikkei siihen usko itsekään - toivoo kyllä, enemmän kuin mitään, muttei oikein usko sittenkään.
Kaikki järjestyy - joko hyvin tai vielä paremmin.


Turn the light out say good night
no thinking for a little while
Let's not try to figure out everything at once
It's hard to keep track of you falling through the sky
We're hal- awake in a fake empire
We're half-awake in a fake empire
- The National: Fake Empire 

Tonight we are young so let's set the world on fire

Aamuisin pitää muistuttaa itselleen, ettei kesä vielä loppunut. Ikkunan takana on harmaata ja hiostavaa eikä peiton alta tahdo päästä enää kolmantena työaamuna pois lainkaan. Silti päivät käynnistyvät kuten niiden tapana on eikä mikään taida vielä olla ohi: mahdolllisuudet, tilaisuudet, onni. Elämä.

En tiedä, oliko kulunut kesä upein naismuistiin siksi, että edellisenä olin niin onneton ja eksyksissä vai siksi, että se oikeasti on ollut upea.
Tänä kesänä olen
nähnyt kesäteatteria, matkustanut kotimaassa ja paikoissa joissa en ole koskaan ennen käynyt, kävellyt avojaloin Vaasankatua kotiin, kutsunut luokseni tuntemattomia, tullut poliisin puhuttelemaksi, käynyt loputtomia ja aamuksi kääntyneitä keskusteluita, tanssinut suihkulähteessä, juonut ruotsalaisen junan ravintolavaunussa punaviiniä omasta tonkasta, nähnyt kaksoissateenkaaren, ollut mustasukkainen, itkenyt lohduttomasti, pussaillut vähän, laulanut karaokessa ja häissä Chydeniuksen Sinua, sinua rakastan, polskinut meressä keskellä yötä ja päivälläkin, polttanut nahkani ja päivettänyt sen, nukkunut vähemmän kuin koskaan, luistellut roller discossa ympärille kietoutuvassa yössä sydän täynnä tähtiä, kuullut unissapuhumista, nähnyt amerikkalaista jalkapalloa livenä, loiskutellut vesilätäköissä ja Uimastadionilla, saanut paarmanpiston napaani ja jalkateräni jauhelihaksi korkokengistä.
Eniten olen viettänyt aikaa rakkaiden ja tärkeiden kanssa, keskellä, hymyillyt silmäni viiruiksi ja poskeni hymykuopille ja nauranut sydämeni kyllyydestä, elänyt kuin huomista ei koskaan tulisikaan.

Tämä syksy on tuova muutoksia, olen päättänyt niin. Muistan yhä keväällä laatimani tavoitteet, aion kaivaa esiin sen paperin ja tehdä siitä totta. Olen vasta löytänyt itseni uudelleen yksityisesti, nyt aion tehdä sen ammatillisesti. Minä pystyn tähän, minä pääsen tästä. Eikä mikään ole vielä ohi.

Sydän vasta puolillaan

Tahtoisin kirjoittaa kauneudesta. Siitä, miten minun maailmani piirtyy näkyviin sanojen kautta, miten maalaan sen eläväksi kielelläni, yrittäen tehdä oikeutta sekä sille mitä näen että sille joka näkee. Tahtoisin kirjoittaa siitä, miten kauniita kuvia katsoessani tulen usein hieman haikeaksi tai melankoliseksi, miten ajattelen että ehkä kauneuden kokeminen on sukua surulle tai että tunne on niin suurenmoinen, etten löydä sille nimeä enkä osaa näyttää, missä kohden se osuu - ja miten silloin toisinaan ymmärrän, mikä on kuvan ilmaisuvoima sanaan verrattuna, miksi ehkä onkin niin ettei kaikkea voi avata vaikka yrittää ja että jotkut asiat ovat sanattomia juuri siksi.

Olen moottoripyörän selässä niin onnellinen, etten tiedä miksen tee sitä enempää. Tien varsilla tuoksuvat mutaiset suonsilmäkkeet, vastaniitetty heinä ja laskeutuvan illan kaste, ajaminen on vaivatonta ja ehkä ainoa selkeä asia elämässä. Puolituttu, miltei henkeäsalpaavan komea poika pyöränsä kanssa vierelläni liikennevaloissa, kumartuen huutamaan korvaani moottoreiden louskeen yli, minulla merituuli kasvoillani ja aurinko, joka ei koskaan lakkaa.

Nämä päivät, joissa on kaikkea hieman liikaa muttei mitään kylliksi, ja yöt, nyt jo lämpiminä levittäytyvät, ilman pimeyttä aamuun kääntyvät, hohtavalla näytöllä loppumattomat keskustelut ja kaihdinten takana jo käynnistyvä huominen.

Ehkä tällaiselle tuntuu seistä risteyksessä, ympärillä vaihtoehtoja muttei karttaa eikä ilmansuuntia saati aavistusta siitä, miten perille saattaisi koskaan löytää. Silti on hellitettävä kytkimestä, lopulta, vähän kerrassaan, valittava suunnista yksi - yksi vuorollaan sillä muuta keinoa ei ole ja ajettava vielä seuraavaan mutkaan tienviittojen toivossa. Ainahan voi kääntyä takaisin?

Kummaa miten et saa rakastumaan

Tänään tuntuu taas sille, ettei kukaan koskaan enkä minä milloinkaan. Pasilan yllä taivas näyttää pidättävän itkua ja minä katselen elämääni kuin linja-auton sivuikkunasta. Olen aina liian ilmiselvä, liian äänekäs, liian haavainen, liian kulmikas; sitten on vielä pitkä lista asioita, joita en ole kylliksi; mutta tämä olen minä, minä olen tässä enkä osaa muuttua. Minä en yhäkään osaa näitä pelejä, en hallitse niitä, olen kömpelö ja naiivi ja väärässä kohden pisteliäs enkä ikinä ehdi tajuta mitä tapahtui.

Minä rakastan sanoja, mutta ihmisten käyttäminä ne ovat menettäneet merkityksensä. Tulevaisuus, hellittelynimet, rakkaus: asioita, joita haluaisin niin että vähän vapisen, mutta joita pelkään kuulla ja tuntea sillä niistä ei seuraa kuin ikävyyksiä, pirstaleita ja paljon pahaa mieltä.

En ole koskaan ajatellut tahtovani lapsia. Silti minusta on kammottavaa, jos en saa valita sitä; että siitä tulee vain väistämätön seuraus sille kaikelle muulle eikä yksinäiseltä naiselta kukaan kysy, miksi se on kotinsa ainoa asukas.

Tämä voi olla koko elämämme ihanin päivä

Että on päättymätön auringonpaiste, täysi tankki, kuiva asfaltti ja rantoja pitkin kiemurtava tie. Meri lepää peilityynenä ja mökit on rakennettu niin, että saunaveden voi kurkottaa miltei suoraan ikkunasta. Viima pullistaa vauhdissa ajotakin selkää ja tuntuu, ettei hymyilemistä voisi lakata vaikka tahtoisikin. Lossilla ja kahvilassa kujeillaan keskenämme niin, että tuntemattomat pitävät meitä parina ja sekin naurattaa, ne eivät tiedä mistään mitään eivätkä oikeastaan edes näe meitä.

Että on lahden takaa vierailulle tulevia rakkaita, se ihminen joka voi kirjoittaa sähköpostissa ja kun naurat niin, että menet pieneksi kiinalaiseksi, mä olen maailman onnellisin siitä, että sä olet mun elämässä ja ne sille tärkeät. Suojelethan sä mua jos tuun sinne verkkareissa ja ilman meikkiä? Tottakai!, istutaan kantapöydässä niin tiiviisti että hiki alkaa väistämättä valua eikä omia raajojaan enää erota muiden ruumiinosista. Toisten lauseet on tehty jatkettaviksi, karjutaan äänet rouhittuina toistemme korvaan ja nauretaan kasvot kivistäen.

Että pelataan, toisiamme vastaan mutta tosissamme, yksi ajetaan kentältä ulos ja minulla on kehoni vasen puoli mustelmista sateenkaarenvärinen. Heitellään baarissa toisiamme jääpaloilla ja niiden loputtua kuohuviinillä, ollaan niin lähellä ja niin yhteydessä ettei sitä voi kukaan ulkopuolinen ymmärtää, tanssitaan hassusti ja ilman paitaa, tehdään täydellinen pyramidi eikä ketään jätetä yksinään. Ympärillä on ystäviä, jotka sanovat niin kauniisti että taas on hieman itkettävä, minä haluan tämän illan ja näiden ihmisten olevan tässä ja näin, aina ja aina.

Että on keskustelua, monin tavoin liian myöhäistä mutta kuitenkin. Se mikä me sanatta tiedettiin hävisi jonnekin niihin sanoihin mitä me sanottiin ja ei sanottu, mieli huojenee kun ymmärtää enemmän eikä enää koe tarvetta satuttaa, itseään tai sitä toista. Ymmärrän itse omat rajani, kerrankin piirrän ne näkyviin ja koetan muistaa elää niiden sisällä. Sydäntä kirvelee mutta annan sen kirvellä, ehkä sen pinta saakin parkkiintua kunhan sisin pysyy sulana. Kerrankin ei pelota olla korni, näinhän näistä puhutaan eikä muita sanoja ole.

Että on päivä, kokonainen auringon kyllästämä päivä, joutilaisuutta ja ei-minkään-tekemistä ja taas niitä upeita joiden kanssa sitä tehdä. Puhetta, enimmäkseen lämmön pehmittämää, holtitonta naurua turha neppailla siellä kyllä tekin vielä töihin joudutte ja niin hyvä olla, ettei melkein mikään voisi olla paremmin.

Että on viikonloppu niin täynnä valoa, lämpöä ja lempeä, että on vaikea olla menemättä säpäleiksi silkasta onnesta. Että vaikka maailma loppuisi huomenna, vaikka minä loppuisin, on minulla silti ollut tämä. Nämä.

Now you're just somebody that I used to know

Kesä on tullut Kallioon salavihkaa. Äkkiä näkymä ikkunasta puistoon onkin täyteläinen ja niin vihreä että silmiä pitää vähän siristää sinne tähyillessään. Suvilahdessa kesän ensimmäinen hyttynen pyrkii iholleni, lentää viistosti ja epävarmasti viimeisen lentonsa. Takapihan käytetyt ruiskut ovat peittyneet vaahterankukkien alle, moottoripyörän parkkinurkkaus näyttää sametilla vuoratulle lavasteelle. Illalla kotiin luistellessa kaikkialla tuoksuu huumaavalle, ihmiset hymyilevät aurinkolasiensa takana. Kurvin William K:n terassilla istuva pukumies kohottaa peukkunsa ohi rullatessani ja kutsuu minua aivan oikein seurani nimellä. Hymyilen sille takaisin, kesä on vasta aivan nupulla eikä aurinko laske vielä pitkään aikaan.

Jokaisen ihmissuhteen päättyminen jättää minuun kansioittain äkisti tarpeettomaksi muuttunutta tietoa. Mille toinen nauraa, miten se haluaa itseään kosketettavan. Mistä se pitää ja mistä kiivastuu, miten sen kainalossa ollaan. Miten se vie tilaa ja minkä verran se sitä itselleen ottaa, mitä se sanoo aamulla ensimmäiseksi. Miten se on minun kanssani, minun luonani, minussa.
Mitä sille kaikelle teen? Mietin, jäänkö minäkin niihin - pysähtyvätkö ne vielä vuosien päästä nuuhkimaan ilmaa, kun ohi on kulkenut joku minun hajuvettäni käyttänyt. Ehkä eivät, olisivatko ne siinä tapauksessa koskaan lähteneetkään.

Että ihminen, joka vielä hetki sitten tassutteli minun suihkustani jättäen märkiä jalanpainaumia mattoon on nyt sellainen, jolle ei saa soittaa enää. Siihen en totu koskaan.

Mustavalkomaanantai

Niinhän siinä käy, että kun jotain maalaa näkyväksi, tulee samalla mananneeksi sen tuhoon. Minun on taas vaikea syödä, nukkunut en ole moneen yöhön; ihmettelen, miten onnistuin muutamassa viikossa putoamaan näin syvälle.

Jos en kerran osaa ihmissuhteita, luulisi minun kai osaavan edes itseni. Ensi kerralla, minä sanon uhmakkaasti, ensi kerralla luotan siihen vatsanpohjalla kyyhöttävään pahaenteiseen tunteeseen, joka kuiskii maybe he's just not that into you tiedäthän ja on oikeassa.

En usko siihen, että on tunteita muttei aikaa - saati halua järjestää sitä. En usko siihen, että on vääriä hetkiä - on vain vääriä ihmisiä, joiden vuoksi ei olla valmiita muuttamaan hetkeä sopivammaksi.
Uskon, että jos jonkun kanssa on hyvä, sille ei tarvitse sanoa ettei musta ole siihen mitä sä haluat.

Taas riisun sängystä lakanat niitä nuuhkimatta. Taas pakkaan unohtuneen t-paidan palautettavaksi. Taas poistan viestit, kaikki ne kymmenet, enkä lue niistä yhtäkään.
Miksen minä vieläkään osaa tätä paremmin? Miksi taas itkettää niin ettei aurinkolaseja viitsi ottaa pois kaupassa sisälläkään? Miksi tuntuu sille kuin joku potkisi mahaan, potkisi ja nauraisi ivallisesti päälle? Miksi tämänkin piti mennä näin?



Sulle valheen valhetta 
en ehtinyt mä kertomaan
Laskematta, kannet auki
paljastin aivan kaiken
Peittää voinut en,
onni sellainen
kerran on vain mahdollinen


"Maailma on meille, mennään!"
Eikä menty milloinkaan
Minä tiesin aina, tiesinhän?
Vaan ihana on kuunnella
niin harhaisia hourematkoja,
keksittyjä kaupunkeja
-PMMP: Heliumpallo

Mä luulin et mä hallitsen tän, mun mielen ja mun elämän

Sitä aina luulee, etteivät asiat tule todeksi omalla kohdalla. Että toiset ihmiset sairastuvat, väsyvät, lankeavat. Että ne ovat ne muut, jotka jäävät vangeiksi päiviin ja tunteisiin, että ne ovat niitä jotka arpeutuvat eivätkä enää koskaan palaudu ennalleen. Että itse on juuri sen verran kehittyneempi, parempi, älykkäämpi; että itse tekee parempia valintoja; että itse osaa elää niin ettei.

Mutta jokin minussa on muuttunut. Että kun lähellä on pitkästä aikaa joku, minä haluan vain hallita. Haluan tietää, milloin, paljonko, miksi ja kenen kanssa. Minä en usko, minulle ei riitä. Herään yöllä levottomana, yltä päältä hiessä, varmana siitä ettei enää koskaan. Kyselen ja kyseenalaistan, vaadin huomiota ja kosketusta enkä tahdo rauhoittua millään.

Enkä se ole minä: en minä oikeasti ole tällainen, hysteerinen ja takertuva. Pelkään sekoavani, haluaisin takeita ja varmistelua, sertifikaatteja ja pyhiä lupauksia. Kiroilen keskellä yötä sängyllä istuen enkä osaa keskittyä mihinkään, jos en voi olla varma siitä että.

Pelottaa. Pelottaa etten enää osaakaan, etten riitä taaskaan. Että pilaan kaiken enkä pysty mihinkään. Etten saa mitä haluan - että saan, muttä ettei se olekaan kylliksi. Että minuun kyllästytään ennen kuin saan itseni jälleen suitsittua. Että tulee ahdistus, oikeutettu kisaväsymys ja tilantarve, ennen kuin saan huolestukseni lakkaamaan ja itseni jälleen takaisin.

Sillä tämän jos tuhoan, selviänkö enää?

Miss Ann Thrope

Kyynärpäätä vihloo taas kuin joku työntelisi ihon alle hehkuvia neuloja. Sitä kirvelee sisältä kaikkina hetkinä, ei vain töitä tehdessä, ja minua pelottaa mennä töihin, mennä lääkäriin, tehdä mitään, sillä entä jos se onkin jo liian romuna tullakseen koskaan kuntoon ja mitä ihmettä minä sitten oikein teen, alan maalata varpaillani vai?

Ystävä kirjoittaa lahden takaa niin älykkäitä asioita ja raskaita tarinoita, että joudun itsekin keskittymään vastatakseni. Minä olen kaivannut kirjeystävää, sillä kirjoittaen saan ulos enemmän kuin puhuen ja kirjeisiin niitäkin mitä tänne en. Vastausta kirjoittaessani huomaan, miten eksyksissä olen viime vuoden ollut - vasta nyt löydän sanat kuvaamaan sitä, kun minussa on jälleen kalpea aavistus sitä ihmistä, joka oikeasti koen olevani. Se kirjoittaa

"Ja aina naistenlehtiä lukiessa sitä miettii, että vittu ketä ne on ne idiootit, jotka pyörii niissä suhteissa eivätkä tajua nostaa kytkintä ja eräänä sateisena aamuna huomaat itse olevasi sen kaiken uhri. Et ole tehnyt mitään, koska pienet palaset sinusta on viety huomaamatta, yksi kerrallaan ja muutos on tapahtunut hiljalleen huomaamatta. Olet ollut valmis tekemään asioita suhteesi eteen ehkä samalla unohtaen, mitkä asiat sinulle itsellesi ovat tärkeitä. Ja niin ne pienet palaset sinusta vaan tipahtelee pois ja yhtäkkiä olet vain ontto kuori. Näytät samalle kuin ennen, mutta sisin on tyhjä."

ja minä ymmärrän mistä se puhuu, ymmärrän täysin. Vastaan, että voi olla niinkin, että on tiedettävä mille onni tuntuu osatakseen tarttua siihen ja nauttia siitä, ja että ainakin se meillä on, sillä ja minulla: tiedämme että kykenemme.

Haluaisin kirjoittaa jostain kevyestä ja lystikkäästä, mutta ehkä olen käyttänyt hauskuuteni loppuun. Haluaisin kaupan, josta voisi ostaa paitsi hauskuutta ja yöunia myös mielenrauhaa, järkeviä valintoja ja tyytyväisyyttä.

I can't take direction and my socks are never clean

Sain yllättäen yhteydenoton kiinnostavalta taholta. Viesti oli positiivinen ja ystävällinen eikä tuntunut lainkaan arvolatautuneelta; silti ensimmäinen ajatukseni oli, etten minä mitenkään voi olla kyllin jännittävä vastaamaan tällaiseen. Sen verran olen toki keittiöpsykologiaa lukenut minäkin, että juuri niin käy, kun ihminen oikein haluaisi olla pidetty ja esiintyä edukseen: se alkaa varustella mieltään siihen mahdolliseen, oikeastaan todennäköiseen pettymykseen ja yrittää varjella itseään innostumasta liikaa ja olemaan investoimatta emotionaalisesti, putoaapa sitten matalammalta. Se on kaiketi sangen inhimillistä mutta samalla jotenkin pohjattoman surullista.

Mistä ne ajatukset tulevat? Ihan tavallisena keskivertotiistaina pidän itseäni verraten hyvänä tyyppinä, joka tekee vähän yhtä ja toista siistiä ja jolla on sen verran rutkasti huikeita ihmisiä ympärillään ettei se itsekään voi ihan pässinpää olla. Miksi sitten tällaisina hetkinä muistan vain, miten loppututkinto puuttuu, asuntosäästötiliä ei ole, ajankohtaisista ulkopoliittisista (tai sisäpoliittisistakaan sen puoleen) aiheista puhuminen ei ole sulavaa ja kynsilakatkin ovat rumasti lohkeilleet? Miksi luulen tietäväni, mitä se toinen minusta ajattelee (säälii, ehkä halveksiikin - tai ei pidä juuri minään) ja alan jo etukäteen puolustella itseäni? Lopulta mieleni tekee jättää tyyten vastaamatta ihan vain siksi, ettei toinen osapuoli pääsisi realisoimaan kaikkia pelkojani kielteisistä ajatuksista.

Tunnen voimakasta mielihalua istua lattialle lootusasentoon toistelemaan amerikkalaisten elokuvien mallin mukaisesti I'm beautiful, I'm loved, I matter! Miksen vain voi olla mukavampi itselleni?

Viikonloppuna scrimmattiin Lahtea vastaan voitokkaasti. Sain radalla vuotavan haavan hauikseeni ja parhaan blokkerin palkinnon jälkeenpäin. Jatkobileisiin tulivat myös Kuosmis ja Punainen, ja rehvakkaasti kuohuvaa tuoppia kädessäni onnellisena puristaen mietin, että ehkä on mahdollista yhdistää parhaat molemmista maailmoista.

Hain eilen prätkän taas ajoon. Tänä aamuna avatessani varovasti hanaa Turunväylällä ja lentäessäni ohituskaistaa henkilöautojonon ohi muistin taas yhden syyn lisää siihen, miksi kesä ja minä sovimme niin hyvin yhteen.

Luonteeltaan kekevyt iloinen esitys

Aurinkoiset päivät tekevät toiveikkaaksi. Ihan kohta on niin lämmin, että voi käpertyä seinän viereen tuulettomaan paikkaan, kääntää kasvot valoon ja saada vuoden ensimmäiset kesakot nenälleen. Äidin kanssa Ikeassa rohkenen tarttua tuntematonta remonttipoikaa katseesta ja hymyillä sille, ihan varovasti vain, mutta vastakaiun herättäen. Myöhemmin seison suuren peilin edessä tarkastelemassa itseäni ja ison osan aikaa pidän näkemästäni. Illalla tehdään äidin kanssa sushia ja juodaan kuohuviiniä, wasabi polttaa kyynelkanavissa saakka enkä oikeastaan kaipaa tästä mihinkään.

Tänään taivas on väritön ja sylkee maahan märkiä roiskeita. Olen koonnut uuden jakkarani, siivonnut koko talouden ja levittänyt lattialle uuden lehmäntaljan (se näytti niin silkkiseltä, että minun oli heittäydyttävä sille meritähdeksi, muistellakseni mille eläimen karva kasvoja vasten tuntuu). Kuuntelen Soundgardenia ja hetken tuntuu aivan samalle kuin 90-luvun puolivälissä, kun sää varsinaissuomalaisessa pikkupitäjässä oli aina harmaa ja räntäinen, aikaa oli loputtomasti mutta tekemistä ei juuri lainkaan eikä kukaan ymmärrä mua.

Päätän alkaa katsoa ihmisiä silmiin ja hymyillä niille. Ehkä tämä on vielä ihan hyvä näin. Ehkä minä olen.

Give me something to die for or design a quiet mind

Mitä jos en koskaan enää rakastu? Jos en tapaa enää koskaan ketään sellaista, joka saa vatsan heittämään volttia - jos tapaan, mutten enää itse osaakaan pudota kenenkään silmiin? Jos en saa enää yhtään laiskaa aamua, kun aurinko siivilöityy kaihdinten välistä paljaalle iholle eikä kumpikaan halua päästää koskaan irti. Jos ei tule enää kauppareissuja, automatkoja, koiranpentuhaaveita, puheluita joissa ei ole juurikaan asiaa mutta sitäkin enemmän merkitystä. Millainen elämästä sitten tulee? Millaiseksi se jää?

Siitä tulee sellainen, jossa lähdetään maanantai-iltana muuttamaan ystävää Tukholmaan, ajetaan pakettiauto hieman lentoon kanttarilta ja nauretaan kauhistuneena päälle. Istutaan laivan buffetissa puhumassa vinolippaisuudesta, annetaan hiustenvärjäysvinkkejä tuntemattomille venäläisnaisille, ajetaan Tukholmassa harhaan ja ylinopeutta mutta löydetään kuitenkin perille, pihistetään yökerhosta marakassit ja ravintolasta kokonainen kookospähkinä, tuliaisiksi.

Siitä tulee sellainen, jossa vietetään ilta upottamalla sormet multaan, ollaan puhumatta kenellekään vuorokauteen ja katsellaan televisiosta rakastuneita suutelemassa.

Siitä tulee ihan hyvä elämä, jossa on runsaasti upeita ihmisiä, viihdyttäviä tapahtumia ja paljon loistavaa musiikkia. Siitä tulee elämä, jossa on kovasti kaikkea mutta silti jatkuvasti liian vähän jotain: kosketuksia, kahdenkeskisyyttä, hellyyttä ja suurta intohimoa.

Siitä tulee sellainen elämä, jossa hallitsevaksi nousee se mikä puuttuu; sellainen, jossa juuri siitä, johon yrittää olla keskittymättä, tuleekin pakkomielle. Sellainen, jossa on helpompi nimetä asiat, joita ei halua kuin ne, jotka todella tahtoisi - ei siksi, ettei niitä olisi ehtinyt itselleen selvittää vaan siksi, ettei niitä edes uskalla sanoa ääneen etteivät ne jo siitäkin säikähtäisi pakosalle.

Sellainen, jossa saa paljon muttei rohkene pyytää enempää.

I wish you had a favourite beauty spot That you loved secretly 'Cause it was on a hidden bit That nobody else could see

Minä pidän ihmisissä eniten siitä, mikä on yksityistä. Siitä, mille ne näyttävät kun ovat juuri heränneet. Siitä, miten niiden tukka menee suihkun jäljiltä. Ilmeistä, joita ne tekevät kun luulevat ettei kukaan näe. Äänestä, jolla ne puhuvat itselleen. Kuvittelen naiivisti pääseväni lähemmäs niitä noiden pienten salaisuuksien myötä, kuvittelen, että ne ovat niiden kautta vähän enemmän minun.

Kuvittelen olevani erityinen, etten oikein istu mihinkään joukkoon saumattomasti. Että minussa on aina liikaa jotain, tai useimmiten ei kylliksi. Siksi joudun suunnattoman hellyyden valtaan, kun näen jotain erityisen tunnistettavaa tai lajityypillistä. Noin just, noin me ihmiset toimitaan! ajattelen ja tunnen kerrankin kuuluvani johonkin, joihinkin.

Aina toisinaan, itseäni sivistääkseni pyrin lukemaan maailmankirjallisuuden klassikoita. Parhaillaan minulla on meneillään Ernest Hemingwayn varhaisteos Ja aurinko nousee, josta sanotaan takakannessa seuraavaa:

"Hemingway esittelee tässä romaanissa tavaramerkikseen muodostuvan kovaksikeitetyn tyylinsä, joka väheksyy tunteita ja tapahtumia ja keskittyy tarkkoihin havaintoihin ja ytimekkääseen kuvaukseen."

Olen lukenut kirjaa nyt noin kolme neljännestä, enkä ihan allekirjoita väitettä. Ensinnäkin minua alkaa aina välittömästi hieman syyhyttää, kun joku tai jokin naulaa jonkun toisen tyylin jollakin näinkin värittyneellä sanalla kuin kovaksikeitetty. Toisekseen en ole ihan varma, voiko tarkkoja havaintoja välittää tunteita ja tapahtumia väheksyen. Kieli ei kai koskaan ole täysin neutraalia ja arvovapaata - arvot puolestaan kuvastavat esittäjänsä tunteita. Ylipäänsä kieli peilaa käyttäjänsä maailmankuvaa: se, mihin nuo tarkat havainnot kulloinkin kohdistuvat, kertoo edelleen omaa tarinaansa havainnoijan näkökulmasta ja, taas kerran, maailmankatsomuksesta.

Se, mitä kirja onnistuu välittämään, on yläluokan pitkästymisen 1920-luvun eurooppalaisissa suurkaupungeissa, saakelin nappijutku! Ehkä takakannen väittämällä pyrittiinkin kertomaan, miten kirja luo omituisen Levottomat-henkisen tunnelman siitä, että vaikka tapahtumaa on runsain mitoin ja kenties tunteitakin, ne eivät oikeastaan jätä jälkeään kokijaan eikä mikään lopulta osu.

Mutta ei se ole kovaksikeitettyä, se on kyynistä ja tavattoman typerää.

I'm just a little bit caught in the middle

Viime viikolla tapahtui seuraavaa:

Vaihdoin hiusvärini muutaman kuukauden blondista syrjähypystä jälleen takaisin siniseen ja mustaan. Tukka tuntuu hyvin kotoisalta ja niittää kiitosta oikealta ja vasemmalta. Itse olen itsevarmempi ja mielialaltani kepeämpi tässä värissä - vaikka äiti voivottelikin näkyä naama mielipahasta mytyssä kuin joku itseään vanhempi.

Kävin istumassa neljä tuntia neulattavana, minkä tuloksena oikeassa olkavarressani on nyt puolivalmis tatuointi. Siitä tulee ensimmäinen värilliseni ja rakastan sitä jo tässä vaiheessa tulenpalavasti. Sun näkönen, omakuva, sanovat ihmiset, ja vaikkei se ihan totta olekaan, hymyilen onnellisena ja ylpeänä kuin tuore vanhempi.

Päätin alkaa kirjoittaa jälleen blogiin aktiivisesti. Kerran viikossa vaikka, sen verran ajatuksia nyt kai on simpanssillakin. Ensin pitää jälleen ylittää se ujostelu, se rimakauhu joka aina kohoaa minun ja tekstini väliin, kun liian pitkään pidän omia ajatuksiani arvottomina kerrottavaksi.

Kävin joitain viikkoja sitten esimieskoulutuksessa. Koulutuksen aluksi puhuttiin asenteesta ja siitä, miten ihmisistä keskimäärin viisi prosenttia asettaa aktiivisesti tavoitteita elämänsä eri osa-aluielle, kolme prosenttia kirjoittaa nämä ylös ja vain yksi prosentti palaa itselleen laatimaansa tavoitelistaan. En tiedä, mihin tutkimukseen luvut perustuivat, mutta kornia kyllä halusin välittömästi alkaa elää kuin se yksi prosentti: halusin ryhtyä tietoiseksi, tavoitteitteni eteen valintoja tekeväksi ihmiseksi, jolla on elämässään suunta, rytmi ja vauhti oikein mitoitettuna.

Viime ajat (hyvä on, kaiketi jo vuoden tai pidempään) olen tuntenut olevani tuuliajolla, kiinni vain konkreettisessa arjessa mutta kaikesta muusta irrallaan, elänyt elämääni vain tunnista toiseen, merkillisen avuttomasti räpiköiden. Ehkä siksi ajatusten kiinnittäminen tavoitteisiin tuntui hyvälle, aikaansaavalle, sellaiselle että tässä nyt känsäinen koura kiertyy lapion kahvaan ja alkaa raivata peltoa kivikosta ja polttava keskipäivän aurinko ja uurteisilta, tomun tahraamilta kasvoilta noruva työmiehen hiki ja ristiselkää kalvava työasento ja varjossa liinakko länkien välissä odottamassa iltaa ja kotimatkaa.

Toki olen suunnitellut tavoitteiden asettamista aiemminkin, turvallisen etäältä epäileväisesti tähystellen. Että kirjoittaisi oikein ylös, mitä elämältään tahtoo - sehän on koppavuutta, pyrkyryyttä, kaaosta ja sattumanvaraisuutta vastaan nousemista! En ole koskaan kokenut olevani niin vanha, että minun ihan todella tulisi piirtää itselleni tällaisia suuntaviivoja, pohtia ja sanallistaa, millaista elämää haluan viettää ja mitkä ne onnellisuuttani edesauttavat palikat ovat nyt ja mitä niiden kuvittelen olevan neljän vuoden kuluttua.

Ehkä kyse ei olekaan vanhuudesta vaan siitä paljon mainostetusta kypsyydestä? Ensimmäistä kertaa elämässäni en fokusoi siihen, mitä seuraa jos en saavutakaan tavoitteitani asettamiini määräaikoihin mennessä vaan mitä sitten käy jos saavutankin.

Kai kevät on eniten minun aikaani. Tunnen, kuinka jokin vanha valuu ulos ja jättää jälkeensä onton tilan, tilan joka toistaiseksi täyttyy äärimmilleen ei-mistään mutta jossa on odotuksen tuntu ja kaikki maailman mahdollisuudet.