Minusta ihmisten lähteminen on aina ensisijaisesti surullista. Ne menevät, kohti suuria seikkailuja ja uutta jännittävää elämää, minä jään huiskuttamaan laiturille nenäliina kourassani ja tunnen sydämeni muuttuvan hieman painavammaksi jokaisen lähdön myötä.
Toki olen myös hyvilläni niiden puolesta. Olen suunnattoman iloinen, että ne karkaavat suin päin kohti unelmiaan, ne menevät ja tekevät kaiken sen minkä ovat aina halunneet ja tulevat samalla toivottavasti myös onnellisiksi. Keskityn hienoihin yhteisiin hetkiin ja upeaan tulevaisuuteen, tahdon niille pelkkää hyvää ja haluan että nekin tietävät sen.
Enkä silti voi olla surematta sydämeni pohjasta sitä, että minä, minä menetän ja joudun luopumaan enkä halua enää koskaan kiintyä kehenkään koska kukaan ei ikinä kuitenkaan jää. Mitä vanhemmaksi tulen, sen huonommin olen valmis päästämään irti - maailma on niin täynnä yhdentekeviä ihmisiä, että haluan pitää ne vähät tärkeät vain lähelläni.
Istun pitkään syksynkalvaalla rannalla ja katson, miten tuulen rypyttämät aallot nuolevat kiviä. Ajattelen ystävää, joka nousi tänään koneeseen muuttaakseen elämänsä. Pidä huolta itsestäsi ja näistä muista myös. Sä olet vahva, sä pystyt siihen - sä tiedät että mä olen näistä välillä huolissani.
Totta kai pystyn. Niistän hihaani, nousen ja kävelen pois katsomatta taakseni. Tästä tulee vielä hyvä.
On laiva valmiina lähtöön, se kaukomaille käy,
missä taivaalla illan tullen ei Pohjantähteä näy
Kun nousee purjeet purren ja köydet irroitetaan,
tänne ystävä armas surren sua jäämme me kaipailemaan
Ja ellet sä luoksemme tulla vois milloinkaan uudestaan,
niin kuitenkin sydämissämme sua vain aina muistellaan
Me kanssasi riemuita saimme ja katsella maailmaa
Monta ihmettä näytit sä meille, jotka nyt meitä lohduttaa saa
Me tiedämme että sä lähdet vain, koska muuta et voi
Ja me toivomme että nyt sulle pian taas laulu onnesta soi
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti