Tahtoisin kirjoittaa kauneudesta. Siitä, miten minun maailmani piirtyy näkyviin sanojen kautta, miten maalaan sen eläväksi kielelläni, yrittäen tehdä oikeutta sekä sille mitä näen että sille joka näkee. Tahtoisin kirjoittaa siitä, miten kauniita kuvia katsoessani tulen usein hieman haikeaksi tai melankoliseksi, miten ajattelen että ehkä kauneuden kokeminen on sukua surulle tai että tunne on niin suurenmoinen, etten löydä sille nimeä enkä osaa näyttää, missä kohden se osuu - ja miten silloin toisinaan ymmärrän, mikä on kuvan ilmaisuvoima sanaan verrattuna, miksi ehkä onkin niin ettei kaikkea voi avata vaikka yrittää ja että jotkut asiat ovat sanattomia juuri siksi.
Olen moottoripyörän selässä niin onnellinen, etten tiedä miksen tee sitä enempää. Tien varsilla tuoksuvat mutaiset suonsilmäkkeet, vastaniitetty heinä ja laskeutuvan illan kaste, ajaminen on vaivatonta ja ehkä ainoa selkeä asia elämässä. Puolituttu, miltei henkeäsalpaavan komea poika pyöränsä kanssa vierelläni liikennevaloissa, kumartuen huutamaan korvaani moottoreiden louskeen yli, minulla merituuli kasvoillani ja aurinko, joka ei koskaan lakkaa.
Nämä päivät, joissa on kaikkea hieman liikaa muttei mitään kylliksi, ja yöt, nyt jo lämpiminä levittäytyvät, ilman pimeyttä aamuun kääntyvät, hohtavalla näytöllä loppumattomat keskustelut ja kaihdinten takana jo käynnistyvä huominen.
Ehkä tällaiselle tuntuu seistä risteyksessä, ympärillä vaihtoehtoja muttei karttaa eikä ilmansuuntia saati aavistusta siitä, miten perille saattaisi koskaan löytää. Silti on hellitettävä kytkimestä, lopulta, vähän kerrassaan, valittava suunnista yksi - yksi vuorollaan sillä muuta keinoa ei ole ja ajettava vielä seuraavaan mutkaan tienviittojen toivossa. Ainahan voi kääntyä takaisin?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti