You're going DOWN!

Yhdeksänkymmentäluvun populaarikulttuurissa ei ole montakaan asiaa, joita tosissaan olisi jäänyt kaipaamaan. Yksi, tästä päivästä pitkään puuttunut palanen on kuitenkin tehnyt elämästäni vähemmän täyttä, jättäen kaihertavan tyhjiön sisimpääni. Välillä olen unohtanut sitä ikävöiväni. Noina kriittisinä hetkinä johdatus on kuitenkin osuttanut tielleni muistutuksia tuosta kalvavasta puutteesta: viime talvena Suomen versio uusittiin. Kesällä Bostonissa onnistuimme näkemään Amerikan version reruneja.

Nyt he ovat palanneet.

Gladiaattorit.

Suomessa tämän vuoden toisinto vuoden 1989 ensilanseerauksesta on pyörinyt nyt kolme viikkoa. Katsoin äsken kaksi edellistä jaksoa peräkanaa, nauttien suunnattomasti joka sekunnista. Ammattigladiaattorit ovat tolkuttomia ihmisjärkäleitä - jopa minun mielestäni valtavan kokoisia - ja saavat täysin normaalikokoiset, kohtalaisen fitit kilpailijat näyttämään hullunkurisille teinikääpiöille. Ne ovat pelottavia, terveeseen itsesuojeluvaistoon vetoavan järkyttäviä ilmestyksiä. Niiden nimet eivät ole mitään Mohikaani- ja Salama-huttua, ei. Amerikassa taistelevat Raivo, Tuho, Murska, Myrkky ja Xenan tuhman itävaltalaisserkun näköinen Hellga. Niillä on roolit, joita ne toteuttavat antaumuksella: Wolf heittää päätään taakse ja ulvoo hillittömän Bogart Co -poskipartansa takaa, Toa pyörittelee silmiään ja lipoo kielellään pirillä käyvän Jouko Turkan lailla, Siren tekee vietteleviä Vogue-tyyppisiä käsieleitä ja katsoo merkitsevästi alta kulmain, Justice julistaa joka kerralla hieman erilaista opinkappalettaan oman käden oikeudesta ja tuomiosta.

Koetin kovasti saada otetta viehtymyksestäni; eihän sarja lopultakaan eroa esimerkiksi syvästi halveksimastani showpainista juurikaan. Toki vangitsevuuden elementitkin ovat osin samat: säälimätön fyysinen kamppailu, turvallinen väkivallan kokemus, amerikkalaisten kyky tehdä täysiveristä viihdettä siihen varpaankynsiään myöden antautuen.
Kenties ne kuitenkin ovat kilpailevat siviilit, nuo sotilasäidit, rodeotytöt ja bodaavat insinöörit, jotka tekevät sarjasta niin kovin kiehtovan. Ne hakeutuvat vapaaehtoisesti epäterveeseen vaaraan; ne oikein kerjäävät löylytystä - ja kipeästi pataan saatuaan uhoavat edelleen kameroille voitosta, veri otsaa pitkin noruen. Ne ajavat itsensä niin äärirajoille, etteivät viimeisen radan jälkeen oikein pysty enää edes puhumaan saati pysymään kahdella jalalla.
Hiessä, etenkin tuskalla ansaitussa, on jotain sanomattoman jaloa.

Nyt televisiosta tulee The Rock ja unohduin tuijottamaan Ed Harrisin periksiantamattoman upottaviin sinisilmiin ja jänteikkäisiin poskiin.