Oi, sain juuri sähköpostia Rikkaalta Ystävältä! Se voi hyvin, kaikki on mennyt mainiosti ja se lähettää kovasti terveisiä kaikille asianosaisille.
Tulin hirvittävän hyvälle tuulelle.
tiistai 30. joulukuuta 2008
Oreja kiiltäväkylkisiä, monta tuuheaharjaista tammaa!
Onko kukaan muu huomannut, miten mahdottomia Saarioisten mikrokeittojen kelmut ovat avata? Omat voimani on sentään syönyt vain poteminen, mutta miten lie hyvin vanhojen tai merkittävän nuorten, ms-sairautta tai Parkinsonin tautia potevien laita? Korjatkaa jos olen väärässä, mutta eikö einesruokien ideana ole juurikin saada valmista nopeasti ja vaivatta?
Vanhana heppatyttönä mielestäni melkein mikä tahansa, mihin on integroitu taitavia ja kauniita esiintyviä hevoisia, on upeaa ja ehdottomasti katsomisen arvoista.
Nyt olen kuitenkin vähällä kääntää kelkkani.
Katsoin jouluna yhden Apassionata-shown tv-taltioinnin (ilmeisesti niitä on useampia, koskapa seuraavana päivänä törmäsin jälleen yhteen avattuani töllön, ja äskenkin mainostettiin uuden vuoden päivän aamuna esitettävää yhtä), enkä voi edes kuvailla pettymystäni.
En nyt tartu siihen, miten surkean asiansaosaamatonta kuvaus oli, tai miten löysää ja epäajantasaista leikkaus.
Tai odotapas, tartunkin.
Kuka tahansa paitsi täysi amatööri ymmärtää, ettei hevosasioissa juuri koskaan ole kovin kiinnostavaa tsuumata kameraa ratsastajan kasvoihin tai hevosen päähän (paitsi kenties Hevoskuiskaajassa, jossa silmienpyörittelyllä oli merkittävää, juonenkuljetuksellista substanssia).
Tai tsuumata liian kauas ilmeisesti kokonaiskuvan aikaansaamiseksi, jolloin ainoa, mitä saadaan aikaan, on miniatyyrihevosia tempoilemassa epätahtiin vaalealla taustalla.
Tai ylipäänsä lähentää ja loitontaa kuvaa mielivaltaisesti, kuvata välillä vähän hevosen jalkoja ja välillä yleisöä; henkilökohtainen raivon saturaatiopisteeni on se, kun estekisoja on kuvattu niin läheltä hevosen päätä, että seuraavasta esteestä ja sitä lähestymisestä ei voi katsojalla olla minkäänlaista havaintoa ennen kuin hupsis! siinähän se jo olikin.
Todellinen ongelma on kuitenkin siinä, että hevosten kanssa ja hevosilla voi selvästikin tehdä vain rajatun määrän temppuja. Sirkusproduktiot, jollaiseksi Apassionatakin luetaan, perustuvat jonkin uuden ja ennennäkemättömän esittelyyn. Oikeasti siis niissä satuteemoissa, ritariteemoissa, kasakkateemoissa ja tiesmissädisneyonice-teemoissa kiinnostavaa onkin lähinnä se, kuinka luonnottoman häiriötekijätoleranssin nämä paikalliset tuirekaimiot ovat onnistuneet työkumppaneilleen rakentamaan. Ne saattavat sen lisäksi osata piffata, paffata ja vaikka laukata silmittömän kovaa yhden maneesinmitallisen, sietäen samalla selässään vapaavalintaisissa asennoissa killuvaa ratsastajaa. Ne ehkä osaavat levaden ja capriolen, mikä on jo astetta kehittyneempää, tai ne osaavat istua tai leikkiä kuollutta tai noutaa esineitä tai muita leffatemppuja - eikä näiden enempää toki tarvitse ollakaan.
Se ei kuitenkaan ole mitään, mitä ei olisi nähty jo lukuisia kertoja ennenkin, ja se, että niiden ylle kiedotaan metreittäin kahisevaa satiinia tai niiden selkään sidotaan enkelinsiivet tai vaikka elävä koira, ei muuta asiaa miksikään.
Ja sovitaanko saman tien, että shettikset - tai, uudemman trendin mukaisesti, aasit - koomisina kevennyksinä ja söpöinä vetonauloina ovat niin viime tiistaita, että niiden käytön näytöksissä voisi yhtä hyvin tällä puheella kieltää. Sovittu? Erinomaista.
Vanhana heppatyttönä mielestäni melkein mikä tahansa, mihin on integroitu taitavia ja kauniita esiintyviä hevoisia, on upeaa ja ehdottomasti katsomisen arvoista.
Nyt olen kuitenkin vähällä kääntää kelkkani.
Katsoin jouluna yhden Apassionata-shown tv-taltioinnin (ilmeisesti niitä on useampia, koskapa seuraavana päivänä törmäsin jälleen yhteen avattuani töllön, ja äskenkin mainostettiin uuden vuoden päivän aamuna esitettävää yhtä), enkä voi edes kuvailla pettymystäni.
En nyt tartu siihen, miten surkean asiansaosaamatonta kuvaus oli, tai miten löysää ja epäajantasaista leikkaus.
Tai odotapas, tartunkin.
Kuka tahansa paitsi täysi amatööri ymmärtää, ettei hevosasioissa juuri koskaan ole kovin kiinnostavaa tsuumata kameraa ratsastajan kasvoihin tai hevosen päähän (paitsi kenties Hevoskuiskaajassa, jossa silmienpyörittelyllä oli merkittävää, juonenkuljetuksellista substanssia).
Tai tsuumata liian kauas ilmeisesti kokonaiskuvan aikaansaamiseksi, jolloin ainoa, mitä saadaan aikaan, on miniatyyrihevosia tempoilemassa epätahtiin vaalealla taustalla.
Tai ylipäänsä lähentää ja loitontaa kuvaa mielivaltaisesti, kuvata välillä vähän hevosen jalkoja ja välillä yleisöä; henkilökohtainen raivon saturaatiopisteeni on se, kun estekisoja on kuvattu niin läheltä hevosen päätä, että seuraavasta esteestä ja sitä lähestymisestä ei voi katsojalla olla minkäänlaista havaintoa ennen kuin hupsis! siinähän se jo olikin.
Todellinen ongelma on kuitenkin siinä, että hevosten kanssa ja hevosilla voi selvästikin tehdä vain rajatun määrän temppuja. Sirkusproduktiot, jollaiseksi Apassionatakin luetaan, perustuvat jonkin uuden ja ennennäkemättömän esittelyyn. Oikeasti siis niissä satuteemoissa, ritariteemoissa, kasakkateemoissa ja tiesmissädisneyonice-teemoissa kiinnostavaa onkin lähinnä se, kuinka luonnottoman häiriötekijätoleranssin nämä paikalliset tuirekaimiot ovat onnistuneet työkumppaneilleen rakentamaan. Ne saattavat sen lisäksi osata piffata, paffata ja vaikka laukata silmittömän kovaa yhden maneesinmitallisen, sietäen samalla selässään vapaavalintaisissa asennoissa killuvaa ratsastajaa. Ne ehkä osaavat levaden ja capriolen, mikä on jo astetta kehittyneempää, tai ne osaavat istua tai leikkiä kuollutta tai noutaa esineitä tai muita leffatemppuja - eikä näiden enempää toki tarvitse ollakaan.
Se ei kuitenkaan ole mitään, mitä ei olisi nähty jo lukuisia kertoja ennenkin, ja se, että niiden ylle kiedotaan metreittäin kahisevaa satiinia tai niiden selkään sidotaan enkelinsiivet tai vaikka elävä koira, ei muuta asiaa miksikään.
Ja sovitaanko saman tien, että shettikset - tai, uudemman trendin mukaisesti, aasit - koomisina kevennyksinä ja söpöinä vetonauloina ovat niin viime tiistaita, että niiden käytön näytöksissä voisi yhtä hyvin tällä puheella kieltää. Sovittu? Erinomaista.
sunnuntai 28. joulukuuta 2008
Tuoretta keuhkoverta suun täydeltä
Olen kipeä. Tulin sairastuneeksi epäjalosti koko mökkiviikonlopun tunnelman hapattaneesta henkilöstä, DeeJii Edamin velimiehestä herra Jälkipoltosta, jonka kanssa jaoin unihuoneen. Mies söi toisten lääkkeet ja muiden ostamat ruuat, ei osallistunut keskustelun ja rennon ilmapiirin ylläpitoon, ruuanlaittoon tai saunan lämmittämiseen tai ylipäänsä mihinkään muuhunkaan. Tartuttipa vain sekä minut että Dahlmanin ilmoille hönkimillään bakteereilla niin, että nyt yskin kuin William B. Tensy konsanaan, ja sängyssä maatessani vuoroin horkkaan jääpalikkana, vuoroin kastelen lakanat kuumehiellä. Selän nahka särkee niin, ettei vaatteita tee mieli pitää päällä ensinkään ja Ibumaxitkin joku petkuli on horinut kitaansa niin, että lienee välttämätöntä vaihtaa suosiolla Panacodiin.
Tätä ennen kuitenkin vietin täysipainoisen maalaisviikonlopun Pieksämäen lähistöllä mökkimaisemissa.
Istuin -4 celsiusasteen sisälämpötilassa lukien Cosmopolitania ja siemaillen glögiä.
Pelkäsin hysteerisesti pimeää sekä sisällä että ulkona yöllisen vessareissun tiimoilta, ja selvästi ovella jyskyttäviä Strangerseja.
Nukuin +26 celsiusasteen sisälämpötilassa flanellipyjamassa ja villasukissa, ilman peittoa.
Onnistuin shopauttamaan Pieksämäen keskustasta kivat hameen kanssa sopivat saapikkaat ja parit ylipolvensukat, sillä aion alkaa naiselliseksi. Ainakin kausittain. Löysin myös kaksi klassikkokirjaa yhteishintaan 1 €.
Väittelin feminismistä sekä energiankulutuksesta.
Ihastelin täydellistä talviaurinkoa, kimmeltävää hankea sekä yön aikana umpeenjäätynyttä saunavesiavantoa.
Pelasin Napoleonin hautaa Pasin ja Anssin kanssa sekä Jerusalemin suutaria takan ympärillä.
Istuin auton takapenkillä lämmöt täysillä untuvatakissa ja koetin hillitä ylitseni pyyhkiviä kylmänpuistatuksia, sekä yskin keuhkoputken pohjukasta saakka lapaseeni.
Nyt jos menis nukkumaan, kun ei enää tajua mistään mitään.
Tätä ennen kuitenkin vietin täysipainoisen maalaisviikonlopun Pieksämäen lähistöllä mökkimaisemissa.
Istuin -4 celsiusasteen sisälämpötilassa lukien Cosmopolitania ja siemaillen glögiä.
Pelkäsin hysteerisesti pimeää sekä sisällä että ulkona yöllisen vessareissun tiimoilta, ja selvästi ovella jyskyttäviä Strangerseja.
Nukuin +26 celsiusasteen sisälämpötilassa flanellipyjamassa ja villasukissa, ilman peittoa.
Onnistuin shopauttamaan Pieksämäen keskustasta kivat hameen kanssa sopivat saapikkaat ja parit ylipolvensukat, sillä aion alkaa naiselliseksi. Ainakin kausittain. Löysin myös kaksi klassikkokirjaa yhteishintaan 1 €.
Väittelin feminismistä sekä energiankulutuksesta.
Ihastelin täydellistä talviaurinkoa, kimmeltävää hankea sekä yön aikana umpeenjäätynyttä saunavesiavantoa.
Pelasin Napoleonin hautaa Pasin ja Anssin kanssa sekä Jerusalemin suutaria takan ympärillä.
Istuin auton takapenkillä lämmöt täysillä untuvatakissa ja koetin hillitä ylitseni pyyhkiviä kylmänpuistatuksia, sekä yskin keuhkoputken pohjukasta saakka lapaseeni.
Nyt jos menis nukkumaan, kun ei enää tajua mistään mitään.
torstai 25. joulukuuta 2008
Mallusjokelainen sielunmaisema ja muuta paskaa
Antti Majander on paitsi seonnut myöskin menettänyt kunnioitukseni kirjallisuuskriitikkona.
Gummerus puolestaan näyttää arvostavan julkaisemaansa teosta niinkin paljon, että esittelee omilla kustantamon sivuillaan romaanin pääparin rouvan nimen väärin.
Otetaan ohuita, tökerön stereotyyppisiä henkilöhahmoja: pullea, ikäistään ikääntyneempi ja seksuaalisesti haluton parisuhdeterapeuttimies Juhani ja tämän kireä ja kovanaamainen yrityskonsulttivaimo Tuula; steroideilla itsensä jääkaappipakastimeksi bodannut, finninaamainen ja mielialaongelmainen väkivaltainen portsari Boogie; lyhyt, napoleonkompleksinen ja entiseen vaimoonsa edelleen epätoivoisesti rakastunut panomies Pekka ja pitkä, älykäs, kaunis ja uskomattoman pelottava, miesvihainen vaimon paras ystävätär Marjut; epätodellisen komea ja isovehkeinen, sitoutumiskammoinen lentokapteeni-toyboy Marco (sukunimeltään Ihanus, istu ja pala!); nimeään myöden susimainen parittaja Wolffi...
Otetaan kliseisiä tarinankäänteitä: eroava mies päättää palkata kauniin, ei, kaikkein kauneimman, huoran esittämään tyttöystäväänsä savustaaksen tulevan ex-vaimonsa näiden ökyisästä espoolaishuvilasta pois. Mutta - voi yllätysten yllätys! - ottaa ja rakastuukin huoraan ja - voi ihmeiden ihme! - huorakin rakastuu tähän keski-ikäisyyttä lähentelevään, ylipainoiseen ja karvaiseen eroavaan mieheen. Sitten on oidipaalisia käänteitä, symbolisia eleitä (vaimon lempinojatuolin kahtia sahaaminen, itsensä kaljuksi ajeleva huono äiti), paritusbisnestä ja virolaisia gangstereita, pitkiä sukupuoliväittelyitä, autoilla kaahailua ja panemista, kiusaannuttavan runsasta ja yksityiskohtaisesti kuvattua panemista.
Otetaan typeriä uudissanoja (sängyttää, metsäytyä, hirtehistellä) ja vastuutonta välimerkkien käyttöä (..., !, !, !). Otetaan ankeaa, jankuttavaa kerrontaa, epäuskottavaa dialogia ja alleviivaavaa selittelyä.
Saadaan Petri Karran Haarautuvan rakkauden talo. Ja jumalaton raivopäänsärky sekä halu hajottaa jotain, kuten oma poskihampaansa.
Gummerus puolestaan näyttää arvostavan julkaisemaansa teosta niinkin paljon, että esittelee omilla kustantamon sivuillaan romaanin pääparin rouvan nimen väärin.
Otetaan ohuita, tökerön stereotyyppisiä henkilöhahmoja: pullea, ikäistään ikääntyneempi ja seksuaalisesti haluton parisuhdeterapeuttimies Juhani ja tämän kireä ja kovanaamainen yrityskonsulttivaimo Tuula; steroideilla itsensä jääkaappipakastimeksi bodannut, finninaamainen ja mielialaongelmainen väkivaltainen portsari Boogie; lyhyt, napoleonkompleksinen ja entiseen vaimoonsa edelleen epätoivoisesti rakastunut panomies Pekka ja pitkä, älykäs, kaunis ja uskomattoman pelottava, miesvihainen vaimon paras ystävätär Marjut; epätodellisen komea ja isovehkeinen, sitoutumiskammoinen lentokapteeni-toyboy Marco (sukunimeltään Ihanus, istu ja pala!); nimeään myöden susimainen parittaja Wolffi...
Otetaan kliseisiä tarinankäänteitä: eroava mies päättää palkata kauniin, ei, kaikkein kauneimman, huoran esittämään tyttöystäväänsä savustaaksen tulevan ex-vaimonsa näiden ökyisästä espoolaishuvilasta pois. Mutta - voi yllätysten yllätys! - ottaa ja rakastuukin huoraan ja - voi ihmeiden ihme! - huorakin rakastuu tähän keski-ikäisyyttä lähentelevään, ylipainoiseen ja karvaiseen eroavaan mieheen. Sitten on oidipaalisia käänteitä, symbolisia eleitä (vaimon lempinojatuolin kahtia sahaaminen, itsensä kaljuksi ajeleva huono äiti), paritusbisnestä ja virolaisia gangstereita, pitkiä sukupuoliväittelyitä, autoilla kaahailua ja panemista, kiusaannuttavan runsasta ja yksityiskohtaisesti kuvattua panemista.
Otetaan typeriä uudissanoja (sängyttää, metsäytyä, hirtehistellä) ja vastuutonta välimerkkien käyttöä (..., !, !, !). Otetaan ankeaa, jankuttavaa kerrontaa, epäuskottavaa dialogia ja alleviivaavaa selittelyä.
Saadaan Petri Karran Haarautuvan rakkauden talo. Ja jumalaton raivopäänsärky sekä halu hajottaa jotain, kuten oma poskihampaansa.
kuvaa päänsärky ja väritä se synestesialla kolmosen muotoiseksi
Joulu on ohi. Minä olen vielä elävä. Kiitos Manitou; kiitos Buddha; kiitos Ganesha; kiitos kaikki luonnonkansojen nimettömät jumalat, multahippuset ja poronvasan ensimylväisy.
Kiitos.
Kellikselle aatonaattona huristellessamme vaivuin muistelemaan muutamaa edellistä, vielä tuoreessa muistissa olevaa joulua.
Kaksi vuotta sitten, Mandoliinin kanssa, odotin jatkuvasti ja läpi joulunkin. Sen kännipuheluita, selviä puheluita, viestejä; yhteisiä hetkiä ja suopeaa tuulta; sitä päivää, jolloin tulevaisuus yhtäkkiä olisikin selvä, vaivaton ja luonnollinen.
Odotin.
Odotin.
Odotin.
Sitä.
Niin tyhmää.
Viime vuonna, elämäni synkimmän ja ahdistavimman syksyn jälkeen en odottanut mitään. Elämässä ei tuntunut olevan mitään odotettavaa, ja niinpä vietinkin joulunpyhät paksussa flunssassa, yöppäriin sonnustautuneena, sohvalla torkkuen. Joulupäivän illansuussa sain yllättävän kutsun Lohjaan ja ajoin sinne punaisia piruja kintereilläni juomaan vapauttavan ja lohdullisen jouluhumalan.
Tänä vuonna tuntui epäloogisen ja totuudenvastaisen seesteiselle. Tämä joulu koostui sikeistä unista, sopivasta määrästä mainiota ruokaa, ulkoilusta ja epänormaalin leppeästä ilmapiiristä; kuohuviinistä saunan lauteilla, Sideways-elokuvasta, joulukirkkopakon yllättävästä ja pyytämättömästä raukeamisesta; surkeasta kotimaisesta romaanista, Fingerpori-sarjakuva-albumista ja muista osuvista, liikuttavista ja upeista (liiankin upeista!) joululahjoista.
Huomenna pääsen Dahlian ja DeeJii Edamin kanssa maaseudulle, kenties lumen keskeen. Sitä ennen aion vain olla, hiljaa ja vailla seurassa viihtymisen pakkoa.
Fridalta sain perinteiden mukaisesti vaihtoehtorunoutta sisältävän kirjan Vautsi vau vauva eli beibe joraa tuhat taalaa (Miika Peltola & Jussi Hakanen), josta haluan siteerata loppuun katkelman ja josta tämän bloggauksen otsikkokin - nerokkain kenties koskaan - on peräisin.
...
hei?
pimeetä
oonko sokea
missa kaikki on
en nää enää mitään
miksi autot tööttää vaan
pidätkö sä musta nyt huolta
eikö mulla nyt pitäis olla superkuulo
miksen osaa suunnistaa sun luo ulkomuistista
mistä tiedän nyt mikä on rasvaista raejuustoa mikä ei
rakastatko vielä vaikka en enää salaa kurkikaan kun oot suihkussa
- Jussi: Silmä kädessä (52 sanaa)
Kiitos.
Kellikselle aatonaattona huristellessamme vaivuin muistelemaan muutamaa edellistä, vielä tuoreessa muistissa olevaa joulua.
Kaksi vuotta sitten, Mandoliinin kanssa, odotin jatkuvasti ja läpi joulunkin. Sen kännipuheluita, selviä puheluita, viestejä; yhteisiä hetkiä ja suopeaa tuulta; sitä päivää, jolloin tulevaisuus yhtäkkiä olisikin selvä, vaivaton ja luonnollinen.
Odotin.
Odotin.
Odotin.
Sitä.
Niin tyhmää.
Viime vuonna, elämäni synkimmän ja ahdistavimman syksyn jälkeen en odottanut mitään. Elämässä ei tuntunut olevan mitään odotettavaa, ja niinpä vietinkin joulunpyhät paksussa flunssassa, yöppäriin sonnustautuneena, sohvalla torkkuen. Joulupäivän illansuussa sain yllättävän kutsun Lohjaan ja ajoin sinne punaisia piruja kintereilläni juomaan vapauttavan ja lohdullisen jouluhumalan.
Tänä vuonna tuntui epäloogisen ja totuudenvastaisen seesteiselle. Tämä joulu koostui sikeistä unista, sopivasta määrästä mainiota ruokaa, ulkoilusta ja epänormaalin leppeästä ilmapiiristä; kuohuviinistä saunan lauteilla, Sideways-elokuvasta, joulukirkkopakon yllättävästä ja pyytämättömästä raukeamisesta; surkeasta kotimaisesta romaanista, Fingerpori-sarjakuva-albumista ja muista osuvista, liikuttavista ja upeista (liiankin upeista!) joululahjoista.
Huomenna pääsen Dahlian ja DeeJii Edamin kanssa maaseudulle, kenties lumen keskeen. Sitä ennen aion vain olla, hiljaa ja vailla seurassa viihtymisen pakkoa.
Fridalta sain perinteiden mukaisesti vaihtoehtorunoutta sisältävän kirjan Vautsi vau vauva eli beibe joraa tuhat taalaa (Miika Peltola & Jussi Hakanen), josta haluan siteerata loppuun katkelman ja josta tämän bloggauksen otsikkokin - nerokkain kenties koskaan - on peräisin.
...
hei?
pimeetä
oonko sokea
missa kaikki on
en nää enää mitään
miksi autot tööttää vaan
pidätkö sä musta nyt huolta
eikö mulla nyt pitäis olla superkuulo
miksen osaa suunnistaa sun luo ulkomuistista
mistä tiedän nyt mikä on rasvaista raejuustoa mikä ei
rakastatko vielä vaikka en enää salaa kurkikaan kun oot suihkussa
- Jussi: Silmä kädessä (52 sanaa)
maanantai 22. joulukuuta 2008
Shooting and fucking are the same
Olen tunnetusti sivistykseltäni ja ymmärrykseltäni varsin rajallinen yksilö. En kuitenkaan aikoihin ole tuntenut itseäni yhtä tyhmäksi, laiskaksi ja saamattomaksi kuin eilen elokuvissa, katsoessani Baader Meinhof Komplexia. Mierolle lupasin, etten spoilaa juonellisesti - joskin mikäli elokuvaus noudattelee tositapahtumia edes viitteellisesti, ei liene ollenkaan hankalaa törmätä loppuratkaisuun ihan vain huviguuglaillessaankin. Äiti, täällä lukee ettei joulupukkia muka ole olemassa.
Ensinnäkin häpesin tekemääni taustatyötä, jota oli - ai niin, ei yhtään! Onneksi varsin varhaisessa vaiheessa selvisi koko rainan nimen viittaavaan tiettyjen ihmisten erisnimiin ja sitä kautta heidän muodostamaansa "Länsi-Saksan väkivaltaisimpaan vasemman siiven terroristiryhmään". Tätäkään vähää en siis tiennyt. Olisi toden totta ollut paikallaan ottaa kevyt tiedollinen kosketus lähihistoriaan ennen sukeltamista valkokankaan lumoihin, sillä nyt vuosilukujen ja tapahtumien yhdistäminen sekä kokonaiskuvan muodostaminen veivät aivan liikaa älyllistä kapasiteettiani. Tunnustan vajonneeni muutamaan otteeseen omiin haaveisiini, kun en vain enää jaksanut pinnistellä. Ja arvatkaa miten kaffella sitten olin. Siis oliks tää nyt se jätkä, joka... Het-ki-nen, mitäs toi tuolla tekee? Onks noi alasti?
Seitsemänkymmenluvun maailmassa ei selvästikään tarvinnut juurikaan syödä pysyäkseen hengissä, riitti kun tupakoi katkotta. Elokuvassa taidettiin näyttää yksi ainoa ruokatuokio, kun taas röge kärysi alati ja kaikkialla. Siinä ympärillä leijuvassa sinisessä, tenhoavasti kiemurtelevassa savussa on jotain naiivin vetoavaa, jotain, mikä tavoittaa alkuaikojen Marlboro-miehen kesyttömyyden: minun valintani, minun rajoittamaton vapauteni.
Nykyajan agenttileffoihin ja ydinfysiikkaa pilkkanaan pitäviin etsiväsarjoihin tottuneena tuon ajan terroristien kotikutoisuus, voi katso, ne jauhavat itse oman ruutinsa! voi katso, ne vain kävelevät sisään poliisiasemalle pommi kassissaan!, tuntui ensin hurjan hellyyttävälle ja sitten hyisen ahdistavalle: nuo todella olivat kyynärpäitään myöden sekaantuneet tuohon, vieraiden vereen, ne oikeasti tappoivat väkeä miltei paljain käsin ja vapaasta tahdostaan, minkään ylemmän portaan käskemättä.
Terrorismihan ei sinänsä ole suinkaan mikään 2000-lukuisten puska-afgaanien keksintö, eikä terrorismin vastainen sotakaan ole varsinaisesti Bushin hallinnon lanseeraama juttu. Fanaatikot ja fundamentalistit ovat olleet pelottavia kautta aikain riippumatta siitä, kuinka jalot aikeet aatteellisuuden taustalla vaikuttaisivatkaan. Ja historiallisesti dokumentaristisissa elokuvissa kiinnostavinta on aina eittämättä se, että huomaa, ettei mikään lopultakaan ole muuttunut - ei edes retoriikka.
Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, ettei yksikään elokuva, korjaan: ettei yhtäkään elokuvan muodossa kerrottua tarinaa pitäisi voida olla mahdotonta tiivistää maksimissaan kahden tunnin kestoon. Yli kahdessa tunnissa on täsmälleen ylimenevä määrä minuutteja liikaa: jotain olisi voitu kertoa viitteellisemmin ja niukemmin yksityiskohdin, jotain rönsyä olisi voitu jättää lannoittamatta ja vain jättää se väliin. Kirjallisuudessa tällaista ilmiötä kutsutaan kustannustoimittajaksi; en tiedä onko elokuvan teossa moista, mutta huolestuttavan nykytrendin, kolmen tunnin mammuttielokuvan, kehittymistä seurattuani huudan ilmoille sydäntäsärkevän toiveen: syytä olisi! Meitä on monta, emmekä me ole väärässä. Uskokaa nyt jo jumalauta.
Ensinnäkin häpesin tekemääni taustatyötä, jota oli - ai niin, ei yhtään! Onneksi varsin varhaisessa vaiheessa selvisi koko rainan nimen viittaavaan tiettyjen ihmisten erisnimiin ja sitä kautta heidän muodostamaansa "Länsi-Saksan väkivaltaisimpaan vasemman siiven terroristiryhmään". Tätäkään vähää en siis tiennyt. Olisi toden totta ollut paikallaan ottaa kevyt tiedollinen kosketus lähihistoriaan ennen sukeltamista valkokankaan lumoihin, sillä nyt vuosilukujen ja tapahtumien yhdistäminen sekä kokonaiskuvan muodostaminen veivät aivan liikaa älyllistä kapasiteettiani. Tunnustan vajonneeni muutamaan otteeseen omiin haaveisiini, kun en vain enää jaksanut pinnistellä. Ja arvatkaa miten kaffella sitten olin. Siis oliks tää nyt se jätkä, joka... Het-ki-nen, mitäs toi tuolla tekee? Onks noi alasti?
Seitsemänkymmenluvun maailmassa ei selvästikään tarvinnut juurikaan syödä pysyäkseen hengissä, riitti kun tupakoi katkotta. Elokuvassa taidettiin näyttää yksi ainoa ruokatuokio, kun taas röge kärysi alati ja kaikkialla. Siinä ympärillä leijuvassa sinisessä, tenhoavasti kiemurtelevassa savussa on jotain naiivin vetoavaa, jotain, mikä tavoittaa alkuaikojen Marlboro-miehen kesyttömyyden: minun valintani, minun rajoittamaton vapauteni.
Nykyajan agenttileffoihin ja ydinfysiikkaa pilkkanaan pitäviin etsiväsarjoihin tottuneena tuon ajan terroristien kotikutoisuus, voi katso, ne jauhavat itse oman ruutinsa! voi katso, ne vain kävelevät sisään poliisiasemalle pommi kassissaan!, tuntui ensin hurjan hellyyttävälle ja sitten hyisen ahdistavalle: nuo todella olivat kyynärpäitään myöden sekaantuneet tuohon, vieraiden vereen, ne oikeasti tappoivat väkeä miltei paljain käsin ja vapaasta tahdostaan, minkään ylemmän portaan käskemättä.
Terrorismihan ei sinänsä ole suinkaan mikään 2000-lukuisten puska-afgaanien keksintö, eikä terrorismin vastainen sotakaan ole varsinaisesti Bushin hallinnon lanseeraama juttu. Fanaatikot ja fundamentalistit ovat olleet pelottavia kautta aikain riippumatta siitä, kuinka jalot aikeet aatteellisuuden taustalla vaikuttaisivatkaan. Ja historiallisesti dokumentaristisissa elokuvissa kiinnostavinta on aina eittämättä se, että huomaa, ettei mikään lopultakaan ole muuttunut - ei edes retoriikka.
Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, ettei yksikään elokuva, korjaan: ettei yhtäkään elokuvan muodossa kerrottua tarinaa pitäisi voida olla mahdotonta tiivistää maksimissaan kahden tunnin kestoon. Yli kahdessa tunnissa on täsmälleen ylimenevä määrä minuutteja liikaa: jotain olisi voitu kertoa viitteellisemmin ja niukemmin yksityiskohdin, jotain rönsyä olisi voitu jättää lannoittamatta ja vain jättää se väliin. Kirjallisuudessa tällaista ilmiötä kutsutaan kustannustoimittajaksi; en tiedä onko elokuvan teossa moista, mutta huolestuttavan nykytrendin, kolmen tunnin mammuttielokuvan, kehittymistä seurattuani huudan ilmoille sydäntäsärkevän toiveen: syytä olisi! Meitä on monta, emmekä me ole väärässä. Uskokaa nyt jo jumalauta.
Järjestys olla pitää
Minä en pidä äänentoistovälineistöjen shuffle-toistotilasta.
Näennäisestihän sen käyttäminen on varsin demokraattinen systeemi kuunnella musiikkia: yksi kappale, yksi tilaisuus, hiukan todennäköisyyslaskelmia ja - tadaa! - jokaisen biisin mahdollisuudet tulla kuulluksi ovat tasaveroisen satunnaiset.
Shuffle vaikuttaisi myös olevan erinomainen tapa säilyttää elämässään tuoreuden tuntu: sykkivillä suurkaupungin kaduilla, joilla vaara alati vaanii ei voi koskaan olla varma selviytymisestään - saati siitä, mikä kappale kuulokkeista seuraavaksi kajahtaa. Shuffle tuo arkeen kiihottavaa reunallaelämisen tuntua ja saa järkytettyä turpean, ennalta-aavistettavan keskiluokkaisen tiistain tasapainoa juuri sen verran, että hetken veri kiertää suonissa kiivaammin eivätkä tarrakiinnitteiset Menokkaat ota loskaiseen katuun kuin joka toisella askeleella.
Totuus on kuitenkin toisenlainen.
Monet suosimistani levyistä ovat oikeasti kokonaisuuksia: niiden kappalejärjestys on suunniteltu, looginen ja perusteltu. Niiden sisäinen koherenssi ei salli biisien ylihyppelyä saati toisten luuppaamista, sillä sisäinen tasapaino vaatii kuria. Kokonaisuutena ne ylittävät osiensa summan moninkertaisesti.
Kappalejärjestyksen oppiminen ulkoa suo myös turvaa tähän alati epävakaaseen maailmaan. Kaksoistornit sortuvat, tsunamit iskevät, Spede kuolee: bring it on! Minulla on kontrolli, balanssi ja mielenrauha; minun ei tarvitse päättää jokaisen kuuntelemani musiikkikappaleen sijoitusta muihin nähden, sillä joku on tehnyt sen puolestani, ja hän näki että niin oli hyvä.
Mitä demokratiaan tulee: quatsch, sanoo saksalainen. Syntymäpäiväkestejäni varten olin nikkaroinut soittolistan mielestäni sillä hetkellä hyvistä, juhlatunnelmaan sopivista kappaleista. Edellämainitun kuuntelukäytäntöni vuoksi on olemassa maanmainioita viisuja, jotka sijaitsevat yhdentekevien rallien ympäröimänä huonolla levyllä ja joita tämän vuoksi tuskin koskaan tulen kuunnelleeksi: tästä syystä bilebiisilistalle valikoitui monia kadonneeksi luultuja helmiä, eikä minulla ollut yhden yhtä syytä heittää koko vaivalla koostettua listaa krapulapäissäni roskiin, ehei! Latasin koko rykäisyn mp3-soittimeen voidakseni nauttia käsinpoimituista timanteista myöskin ns. tien päällä.
Viikko sitten heittäydyin kerrassaan hulluttelumoodiin ja kytkin soittimeni shufflelle. Tänään kyllästyin. Tähän mennessä en ollut kuullut kertaakaan esim. Airin Cherry Blossom Girliä tai Ville Tuomen tulkintaa Nocturnesta (jotka kummatkin ovat kokoelmassani); sen sijaan keskimäärin joka toinen soiva kappale oli Cibo Matton Moonchild ja Morceeban Fear and Lovekin tulee vähintään kahdesti päivässä.
Mitä vikaa ennalta-aavistettavuudessa muutenkaan on?
Näennäisestihän sen käyttäminen on varsin demokraattinen systeemi kuunnella musiikkia: yksi kappale, yksi tilaisuus, hiukan todennäköisyyslaskelmia ja - tadaa! - jokaisen biisin mahdollisuudet tulla kuulluksi ovat tasaveroisen satunnaiset.
Shuffle vaikuttaisi myös olevan erinomainen tapa säilyttää elämässään tuoreuden tuntu: sykkivillä suurkaupungin kaduilla, joilla vaara alati vaanii ei voi koskaan olla varma selviytymisestään - saati siitä, mikä kappale kuulokkeista seuraavaksi kajahtaa. Shuffle tuo arkeen kiihottavaa reunallaelämisen tuntua ja saa järkytettyä turpean, ennalta-aavistettavan keskiluokkaisen tiistain tasapainoa juuri sen verran, että hetken veri kiertää suonissa kiivaammin eivätkä tarrakiinnitteiset Menokkaat ota loskaiseen katuun kuin joka toisella askeleella.
Totuus on kuitenkin toisenlainen.
Monet suosimistani levyistä ovat oikeasti kokonaisuuksia: niiden kappalejärjestys on suunniteltu, looginen ja perusteltu. Niiden sisäinen koherenssi ei salli biisien ylihyppelyä saati toisten luuppaamista, sillä sisäinen tasapaino vaatii kuria. Kokonaisuutena ne ylittävät osiensa summan moninkertaisesti.
Kappalejärjestyksen oppiminen ulkoa suo myös turvaa tähän alati epävakaaseen maailmaan. Kaksoistornit sortuvat, tsunamit iskevät, Spede kuolee: bring it on! Minulla on kontrolli, balanssi ja mielenrauha; minun ei tarvitse päättää jokaisen kuuntelemani musiikkikappaleen sijoitusta muihin nähden, sillä joku on tehnyt sen puolestani, ja hän näki että niin oli hyvä.
Mitä demokratiaan tulee: quatsch, sanoo saksalainen. Syntymäpäiväkestejäni varten olin nikkaroinut soittolistan mielestäni sillä hetkellä hyvistä, juhlatunnelmaan sopivista kappaleista. Edellämainitun kuuntelukäytäntöni vuoksi on olemassa maanmainioita viisuja, jotka sijaitsevat yhdentekevien rallien ympäröimänä huonolla levyllä ja joita tämän vuoksi tuskin koskaan tulen kuunnelleeksi: tästä syystä bilebiisilistalle valikoitui monia kadonneeksi luultuja helmiä, eikä minulla ollut yhden yhtä syytä heittää koko vaivalla koostettua listaa krapulapäissäni roskiin, ehei! Latasin koko rykäisyn mp3-soittimeen voidakseni nauttia käsinpoimituista timanteista myöskin ns. tien päällä.
Viikko sitten heittäydyin kerrassaan hulluttelumoodiin ja kytkin soittimeni shufflelle. Tänään kyllästyin. Tähän mennessä en ollut kuullut kertaakaan esim. Airin Cherry Blossom Girliä tai Ville Tuomen tulkintaa Nocturnesta (jotka kummatkin ovat kokoelmassani); sen sijaan keskimäärin joka toinen soiva kappale oli Cibo Matton Moonchild ja Morceeban Fear and Lovekin tulee vähintään kahdesti päivässä.
Mitä vikaa ennalta-aavistettavuudessa muutenkaan on?
sunnuntai 21. joulukuuta 2008
Muriel, you're awful
Nyt on kuulkaa niin, että tekisipä mieleni kirjoittaa oikein ällöttävän tunnustuksellinen, aivan liikaa informaatiota ja likaisia yksityiskohtia sisältävä bloggaus siitä, miten aivan kaikki on tänään paremmin; miten eilinen puoliässehtiminen ja kirpeä pinnoite on mennyttä kuin ensilumi; miten jälkeen kahden orgasmÄH.
Saitte pointin. En tee sitä.
Kiipesinkin tänään paremmin kuin kenties koskaan ja uskoni lajiin palasi sen reilun parituntisen aikana täysin.
Ostin Budget Sportista kaksi naurettavan edukasta ja hurjan sievää jumppatoppia sekä sormien lihasten vahvistamiseen tarkoitetut puristimet (kiipeilyä varten, senkin nurjamielet).
Kohta näen Baader Meinhof Komplexin, joka tätä taustaa vasten on mitä luultavimmin vielä paljon erinomaisempi kuin siitä kuulemani hypetykset antavat odottaakaan.
Is it alright for me to feel this way?
Put my head in your lap,
the world will go away
Well, well, we can go there
We can go anywhere
We can go there (yes)
But is it alright? (yes)
Is it alright? (yes)
Is it alright to hold you
through the night?
Is it alright for you to feel this way?
Put your head in my lap,
the world will go away
We can go there
We can go anywhere
We can go there (yes)
But is it alright? (yes)
Is it alright?
Is it alright to hold you
through the night?
Your mind leads my mind
to a world more beautiful
(I wanna hold you)
And that's so right
that's so right
that's so right
It's alright
it's alright
it's alright to hold you here tonight
It's alright to hold you here with me tonight
- Kinnie Starr: Alright
Saitte pointin. En tee sitä.
Kiipesinkin tänään paremmin kuin kenties koskaan ja uskoni lajiin palasi sen reilun parituntisen aikana täysin.
Ostin Budget Sportista kaksi naurettavan edukasta ja hurjan sievää jumppatoppia sekä sormien lihasten vahvistamiseen tarkoitetut puristimet (kiipeilyä varten, senkin nurjamielet).
Kohta näen Baader Meinhof Komplexin, joka tätä taustaa vasten on mitä luultavimmin vielä paljon erinomaisempi kuin siitä kuulemani hypetykset antavat odottaakaan.
Is it alright for me to feel this way?
Put my head in your lap,
the world will go away
Well, well, we can go there
We can go anywhere
We can go there (yes)
But is it alright? (yes)
Is it alright? (yes)
Is it alright to hold you
through the night?
Is it alright for you to feel this way?
Put your head in my lap,
the world will go away
We can go there
We can go anywhere
We can go there (yes)
But is it alright? (yes)
Is it alright?
Is it alright to hold you
through the night?
Your mind leads my mind
to a world more beautiful
(I wanna hold you)
And that's so right
that's so right
that's so right
It's alright
it's alright
it's alright to hold you here tonight
It's alright to hold you here with me tonight
- Kinnie Starr: Alright
lauantai 20. joulukuuta 2008
Saturday Night's Alright for Fighting
Tänään.
Rikoin aamulla tiskatessani lempiviinilasini, jonka lahjoitti kerran niin tärkeä amerikkalainen vuosia sitten. Sirujen siivoamisen vuoksi myöhästyin aamupäivätapaamisestani ja saavuin sinne hikisenä ja vuotavanenäisenä sekä läpitunkemattoman ankeaa säätä kiroten.
Sain viime tingassa loisto-oivalluksen rouva Taalasmaan joululahjaksi (joka oli ainoa puuttuva tässä vaiheessa, jee meitsi!) ja tulin siitä niin hyvilleni, että melkein paljastin sen sille.
Nautin miellyttävän ylellistä brunssia Bellyssä - joskin ilman kuohuviiniä - ja tunsin oloni kotoisaksi coolien kantakaupunkilaisten seassa. Tuijotin omituisen tutunnäköistä baarimikkoa ja sain kuulemma miettivää mistä-mä-sut-tunnen-tuijotusta myöskin takaisin (kumpikaan ei keksinyt).
Olin Dahlmanin jouluostosseuralaisena ja suoritin itsekin muutamia noutotoimenpiteitä. Kruunasimme kaiken kapuamalla viimein niille kaivatuille kuohujuomille Tornin Ateljé Bariin humalaisen suomalaisseurueen ja epälukuisan turistijoukkueen seuraksi.
Tulin kotiin. Aloin siivota ja unohdin karvalankamatot ja lampaantaljan sateeseen.
Raivasin vaatekaapin vasta-avatun skumppapullon voimin ja jätin haikeat hyvästit monille huolella palvelleille ja hyviä hetkiä kanssani kokeneille nutuille.
Rakastuin Nick Caveen kuunneltuani summamutikassa Let Love in -albumia. Yllätyin positiivisesti valittuani soittolistalle Get Cape. Wear Cape. Fly. -yhtyettä, sillä jostain syystä kuvittelin sen musiikin aivan toisenlaiseksi.
Siemailin hieman lisää kuohuviiniä siitä jokin tovi sitten avatusta pullosta ja odotin juuri paketoidun joululahjan kanssa Erään ilmoittautumista. Tunsin oloni typeräksi ja hieman nousuhumalaiseksi.
Päätin blogata yhdentekevän listauksen saadakseni a) jotain tekemistä ja b) muuta ajateltavaa.
En tainnut onnistua.
Rikoin aamulla tiskatessani lempiviinilasini, jonka lahjoitti kerran niin tärkeä amerikkalainen vuosia sitten. Sirujen siivoamisen vuoksi myöhästyin aamupäivätapaamisestani ja saavuin sinne hikisenä ja vuotavanenäisenä sekä läpitunkemattoman ankeaa säätä kiroten.
Sain viime tingassa loisto-oivalluksen rouva Taalasmaan joululahjaksi (joka oli ainoa puuttuva tässä vaiheessa, jee meitsi!) ja tulin siitä niin hyvilleni, että melkein paljastin sen sille.
Nautin miellyttävän ylellistä brunssia Bellyssä - joskin ilman kuohuviiniä - ja tunsin oloni kotoisaksi coolien kantakaupunkilaisten seassa. Tuijotin omituisen tutunnäköistä baarimikkoa ja sain kuulemma miettivää mistä-mä-sut-tunnen-tuijotusta myöskin takaisin (kumpikaan ei keksinyt).
Olin Dahlmanin jouluostosseuralaisena ja suoritin itsekin muutamia noutotoimenpiteitä. Kruunasimme kaiken kapuamalla viimein niille kaivatuille kuohujuomille Tornin Ateljé Bariin humalaisen suomalaisseurueen ja epälukuisan turistijoukkueen seuraksi.
Tulin kotiin. Aloin siivota ja unohdin karvalankamatot ja lampaantaljan sateeseen.
Raivasin vaatekaapin vasta-avatun skumppapullon voimin ja jätin haikeat hyvästit monille huolella palvelleille ja hyviä hetkiä kanssani kokeneille nutuille.
Rakastuin Nick Caveen kuunneltuani summamutikassa Let Love in -albumia. Yllätyin positiivisesti valittuani soittolistalle Get Cape. Wear Cape. Fly. -yhtyettä, sillä jostain syystä kuvittelin sen musiikin aivan toisenlaiseksi.
Siemailin hieman lisää kuohuviiniä siitä jokin tovi sitten avatusta pullosta ja odotin juuri paketoidun joululahjan kanssa Erään ilmoittautumista. Tunsin oloni typeräksi ja hieman nousuhumalaiseksi.
Päätin blogata yhdentekevän listauksen saadakseni a) jotain tekemistä ja b) muuta ajateltavaa.
En tainnut onnistua.
keskiviikko 17. joulukuuta 2008
Tyttöbakteereita
Toisinaan on ihan erityisen kivaa olla tyttö. Esimerkiksi silloin, kun on aamulla pessyt tukkansa ensi kertaa uudella, ihanan karkkihajuisella shampoolla eikä voi olla tuon tuostakin viskomatta polkkamittaista lettiään saadakseen aikaan huumaavia tuoksupilviä päänsä ympärille.
Tai silloin, kun aamulla töihin kävellessään sattuu törmäämään City-käytävässä siihen faktaan, että viimeinkin saamme saippuakaupan Helsingin keskustaankin!
Muita hyvänhajuisia asioita:
- Erään iho, partavesi ja tukka
- vastakeitetty kahvi
- Comfortin uudet huuhteluaineet
- pakkasaamut
- painotuoreet sanoma- ja aikakauslehdet
- nahka, siis vaatteissa tai esimerkiksi hevosten varusteissa
- kookoksentuoksuinen vartalovoide
- Victoria's Secretin huulikiillot
- vastaleikattu ruoho (joskin tähän aikaan vuodesta on vaikea muistaa, miten tainnuttava sen tuoksu oikeasti voikaan olla)
- hyvälaatuinen ja lehtevä kuiva heinä, sellainen oikein vihreä ja hienokortinen
- sahanpuru
- ulkona kuivattu pyykki
- kostea multa
- voipaperi
- kaneli ja inkivääri
Tai silloin, kun aamulla töihin kävellessään sattuu törmäämään City-käytävässä siihen faktaan, että viimeinkin saamme saippuakaupan Helsingin keskustaankin!
Muita hyvänhajuisia asioita:
- Erään iho, partavesi ja tukka
- vastakeitetty kahvi
- Comfortin uudet huuhteluaineet
- pakkasaamut
- painotuoreet sanoma- ja aikakauslehdet
- nahka, siis vaatteissa tai esimerkiksi hevosten varusteissa
- kookoksentuoksuinen vartalovoide
- Victoria's Secretin huulikiillot
- vastaleikattu ruoho (joskin tähän aikaan vuodesta on vaikea muistaa, miten tainnuttava sen tuoksu oikeasti voikaan olla)
- hyvälaatuinen ja lehtevä kuiva heinä, sellainen oikein vihreä ja hienokortinen
- sahanpuru
- ulkona kuivattu pyykki
- kostea multa
- voipaperi
- kaneli ja inkivääri
tiistai 16. joulukuuta 2008
Sii-si-sii, sii-si-sii
Tänään meillä oli töissä nuori harjoittelija. Leijonanosan toimistolla viettämäänsä aikaa tämä nuorikko kulutti istuen minun huoneessani katsellen Pikku Kakkosta minun koneeltani. Minulle se ei juurikaan rohjennut haastella, hädin tuskin irrottaa lautasenkokoista katsettaan suunnaltani, mutta satulatuolissani se kyllä kekotti ryhdikkäänä ja niisti aika ajoin hihaansa vaivihkaisesti.
Sain itsekin rautaisannoksen kotimaista, näyteltyä ja oletettavasti käsikirjoitettua lastenohjelmaa. Omasta kohderyhmäläisyydestäni on selvästikin jo vierähtänyt tovi, sillä kysymysten heräämiseltä ei voinut välttyä.
Ensinnäkin. Miksi ihmeessä lastenohjelmissa esiintyvät näyttelijät käyttäytyvät kuin kofeiiniöverit nykäissyt Tommy Lindgren lavalla? On touhotusta ja rallatusta ja kimitystä, silmien pyörittelyä ja hassua lauleskelua. Eikö voi olla normaalisti? Vai onko se lasten mielestä hurjan viihdyttävää, moinen komeljanttareilu? Ainakaan meidän nuori harjoittelijamme ei näyttänyt erityisen vaikuttuneelle, joskin ruutua se tapitti herkeämättä ja suolapatsaan lailla täysin liikahtamatta, välillä erityisen hyvän kohdan tullessa tarkkaavaisesti eteenpäin nojautuen ja taas tylsän hetken koittaessa tuolissa miedosti pyöriskellen ja ulottuvuusrajoitteisia sukkahousutelineitään heilutellen.
Toiseksikin. On ilmeisesti yleisen hyvän ja kasvatuksellisten tarkoitusten nojalla aivan okei tuputtaa lapsille räikeää propagandaa viihteen ohessa. Pikku Kakkosessa ylistettiin muun muassa hampaidenpesua, siivoamista ja Oo, se on PUUROKELLO! Minun pitää mennä nyt syömään PUUROA!
Minulla ei toki ole tuoreita vertailukohtia lasten televisioviihteen osalta enkä siis tiedä, tulinko juuri kenties teilanneeksi markkinoiden parhaan lastenohjelman. Mietin vain, että koska lasten musiikistakin on nykyään saatu oikein hyvää ja jopa kiinnostavaa, on jännä ettei kotimainen päävaihtoehto lasten tv-kasvattamiselle ole yhtään tuon siedettävämpää täältä 100 cm:n tältä puolen.
Viime viikkoina huomaan kuluttaneeni kovasti jos en aikaa niin ainakin ajatuksia lasten mieltymyksiä ja arkea kartoittaen. Kyse ei suinkaan ole minkäänmuotoisen muna- tai muunkaan kellon ääntelystä, vaan kenties puhtaasta alitajunnan realismista.
Tai mitäpä minä mistään tajuan, taivaanrantani vaaleanpunertaa jo siihen malliin että eiköhän sitä ole kohta jo laveerattu kylliksi.
Sain itsekin rautaisannoksen kotimaista, näyteltyä ja oletettavasti käsikirjoitettua lastenohjelmaa. Omasta kohderyhmäläisyydestäni on selvästikin jo vierähtänyt tovi, sillä kysymysten heräämiseltä ei voinut välttyä.
Ensinnäkin. Miksi ihmeessä lastenohjelmissa esiintyvät näyttelijät käyttäytyvät kuin kofeiiniöverit nykäissyt Tommy Lindgren lavalla? On touhotusta ja rallatusta ja kimitystä, silmien pyörittelyä ja hassua lauleskelua. Eikö voi olla normaalisti? Vai onko se lasten mielestä hurjan viihdyttävää, moinen komeljanttareilu? Ainakaan meidän nuori harjoittelijamme ei näyttänyt erityisen vaikuttuneelle, joskin ruutua se tapitti herkeämättä ja suolapatsaan lailla täysin liikahtamatta, välillä erityisen hyvän kohdan tullessa tarkkaavaisesti eteenpäin nojautuen ja taas tylsän hetken koittaessa tuolissa miedosti pyöriskellen ja ulottuvuusrajoitteisia sukkahousutelineitään heilutellen.
Toiseksikin. On ilmeisesti yleisen hyvän ja kasvatuksellisten tarkoitusten nojalla aivan okei tuputtaa lapsille räikeää propagandaa viihteen ohessa. Pikku Kakkosessa ylistettiin muun muassa hampaidenpesua, siivoamista ja Oo, se on PUUROKELLO! Minun pitää mennä nyt syömään PUUROA!
Minulla ei toki ole tuoreita vertailukohtia lasten televisioviihteen osalta enkä siis tiedä, tulinko juuri kenties teilanneeksi markkinoiden parhaan lastenohjelman. Mietin vain, että koska lasten musiikistakin on nykyään saatu oikein hyvää ja jopa kiinnostavaa, on jännä ettei kotimainen päävaihtoehto lasten tv-kasvattamiselle ole yhtään tuon siedettävämpää täältä 100 cm:n tältä puolen.
Viime viikkoina huomaan kuluttaneeni kovasti jos en aikaa niin ainakin ajatuksia lasten mieltymyksiä ja arkea kartoittaen. Kyse ei suinkaan ole minkäänmuotoisen muna- tai muunkaan kellon ääntelystä, vaan kenties puhtaasta alitajunnan realismista.
Tai mitäpä minä mistään tajuan, taivaanrantani vaaleanpunertaa jo siihen malliin että eiköhän sitä ole kohta jo laveerattu kylliksi.
maanantai 15. joulukuuta 2008
I would take a bullet for you, baby girl!
Kävimme tänään pitkästä aikaa istumassa pienimuotoisesti ja sivistyneesti iltaa sellaisten naisten kanssa, jotka olen tuntenut heti niiden syntymästä saakka. Ne ovat minun serkkutyttöjä ja niistä minä välitän ihan erityisen paljon.
Havaitsin istunnon kuluessa, että niiden kanssa ajanviettäminen on terapeuttista monessakin mielessä. Ensinnäkin olemme tunteneet toisemme niin pitkään, että kaikki sukurasitteet ja kasvatukselliset traumat ovat kaikkien tiedossa ja jo oletusarvoisesti vaikuttavina taustatekijöinä. Niille ei siis tarvitse selittää; ne ovat nähneet sen kaiken tai vähintäänkin tietävät, mistä on kyse.
Toiseksikin ne ovat ja tulevat aina olemaan siinä: niitä ei joka tapauksessa voi valita tai vaihtaakaan. Tämän vuoksi niiden kanssa ei ole tarvetta olla rakentavasti, kasvattavasti tai muutenkaan eri mieltä - voi myötäillä, elää mukana ja mennä kananlihalle ihan tarpeen vaatimalla tavalla. Ei tarvitse etsiä kovasti näkökulmia, ei ole pakko saada perspektiiviä. Olemme toistemme elämässä erottamattomasti, muttemme missään nimessä niin jokapäiväisellä pohjalla, että käytännön toimista tarvitsisi kantaa vastuuta juuri sille taholle.
Ja juuri nyt näköjään olen vailla sitä, että ihmiset kritiikittä ovat minun puolellani; niin rautalangasta vääntäen, että itsekin sen uskon. Että ne liikuttuvat oikeissa kohdissa (olkoonkin että puolet niistä on raskaana ja siksi erityisen vastaanottavassa tilassa), luottavat minuun ja tunteisiini sekä niiden eteen toimimiseen; ilahtuvat aidosti ja sanovat niin nätisti, että olin melkein unohtanut että niinkin voi.
Viikonloppuna sain kuulla olevani monia asioita, enimmäkseen positiivisia. Olin hurmaava, ihana, puhelias mutta kuuntelukykyinen ja epäsuomalaisen värinen, muutamia mainitakseni (sanoinhan jo että ihana?).
Siinä missä traumani työssäkäynnin suhteen vuosi sitten oli, että joku vielä jonakin päivänä riuhtaisee hämäyskaapuni ja paljastaa mistään-mitään-tietämättömyyteni, on traumani henkilökohtaisen elämäni suhteen sikäli verrannollinen, että tänä päivänä pelkään jostain mystisestä syystä minuun kiintyneiden ihmisten yhtäkkiä huomaavan, etten olekaan ollenkaan sitä mistä oli puhe; en ole yhtään sellainen kuin esitteessä luki. En edes puoliksi niin hyvä, enkä edes mukava.
Vähitellen alan päästä jyvälle siitä, että muille jaettava brosyyri on selvästi erilainen kuin se, jota itse omissa hikisissä näpeissäni puserran. Ehkä onkin niin, ettei mitään esitettä olekaan? Ehkä onkin niin, että kerrankin riittäisin? Näin vain, tällaisena?
Havaitsin istunnon kuluessa, että niiden kanssa ajanviettäminen on terapeuttista monessakin mielessä. Ensinnäkin olemme tunteneet toisemme niin pitkään, että kaikki sukurasitteet ja kasvatukselliset traumat ovat kaikkien tiedossa ja jo oletusarvoisesti vaikuttavina taustatekijöinä. Niille ei siis tarvitse selittää; ne ovat nähneet sen kaiken tai vähintäänkin tietävät, mistä on kyse.
Toiseksikin ne ovat ja tulevat aina olemaan siinä: niitä ei joka tapauksessa voi valita tai vaihtaakaan. Tämän vuoksi niiden kanssa ei ole tarvetta olla rakentavasti, kasvattavasti tai muutenkaan eri mieltä - voi myötäillä, elää mukana ja mennä kananlihalle ihan tarpeen vaatimalla tavalla. Ei tarvitse etsiä kovasti näkökulmia, ei ole pakko saada perspektiiviä. Olemme toistemme elämässä erottamattomasti, muttemme missään nimessä niin jokapäiväisellä pohjalla, että käytännön toimista tarvitsisi kantaa vastuuta juuri sille taholle.
Ja juuri nyt näköjään olen vailla sitä, että ihmiset kritiikittä ovat minun puolellani; niin rautalangasta vääntäen, että itsekin sen uskon. Että ne liikuttuvat oikeissa kohdissa (olkoonkin että puolet niistä on raskaana ja siksi erityisen vastaanottavassa tilassa), luottavat minuun ja tunteisiini sekä niiden eteen toimimiseen; ilahtuvat aidosti ja sanovat niin nätisti, että olin melkein unohtanut että niinkin voi.
Viikonloppuna sain kuulla olevani monia asioita, enimmäkseen positiivisia. Olin hurmaava, ihana, puhelias mutta kuuntelukykyinen ja epäsuomalaisen värinen, muutamia mainitakseni (sanoinhan jo että ihana?).
Siinä missä traumani työssäkäynnin suhteen vuosi sitten oli, että joku vielä jonakin päivänä riuhtaisee hämäyskaapuni ja paljastaa mistään-mitään-tietämättömyyteni, on traumani henkilökohtaisen elämäni suhteen sikäli verrannollinen, että tänä päivänä pelkään jostain mystisestä syystä minuun kiintyneiden ihmisten yhtäkkiä huomaavan, etten olekaan ollenkaan sitä mistä oli puhe; en ole yhtään sellainen kuin esitteessä luki. En edes puoliksi niin hyvä, enkä edes mukava.
Vähitellen alan päästä jyvälle siitä, että muille jaettava brosyyri on selvästi erilainen kuin se, jota itse omissa hikisissä näpeissäni puserran. Ehkä onkin niin, ettei mitään esitettä olekaan? Ehkä onkin niin, että kerrankin riittäisin? Näin vain, tällaisena?
lauantai 13. joulukuuta 2008
Nothing is but what is not
Pahimmalle tuntuu se mikä puuttuu.
Kaikkein pahinta on kannustus, joka jätetään sanomatta; myötäeläminen, jota ei osoiteta. Tuki, jota ei anneta; kommentit, joita ei sanota.
Hymy, joka ei syty; riemu, jota ei osata tuntea.
Tämä on minun onneni tänään; se on tällainen nyt. Siitä on tuleva parempaa - ajan kanssa, ei vielä. Se riittää nyt - en tiedä kauanko, mutta nyt se on kylliksi.
Sen loppuessa suren sitä - silloin, en vielä.
Se on minun, mutta tarvitsen sinut kantamaan sitä kanssani.
Kaikkein pahinta on kannustus, joka jätetään sanomatta; myötäeläminen, jota ei osoiteta. Tuki, jota ei anneta; kommentit, joita ei sanota.
Hymy, joka ei syty; riemu, jota ei osata tuntea.
Tämä on minun onneni tänään; se on tällainen nyt. Siitä on tuleva parempaa - ajan kanssa, ei vielä. Se riittää nyt - en tiedä kauanko, mutta nyt se on kylliksi.
Sen loppuessa suren sitä - silloin, en vielä.
Se on minun, mutta tarvitsen sinut kantamaan sitä kanssani.
torstai 11. joulukuuta 2008
All I want for Christmas is you
Nimimerkki henrik oli jotenkin eksynyt tänne ja siteerannut minua kansalaismediakatsauksessaan. Hämmennyin syvästi.
Tai siis.
Itsehän täällä töhertelen menemään hyvinkin tosissani, ainakin aika ajoin, hiusmartoani myöten omaan elämääni uponneena, ja useimmiten täällä esittämäni ajatukset ovat oikeita ja omiani, ja ainakin tiettyyn rajaan saakka perusteltavia - joskin toki osaavan vastaväittäjän käännettävissä. Silti on aina yllätys havaita jonkun ottavan minut todesta; lukea tai, mikä vielä oudompaa, kuulla jonkun lukevan ääneen omia tekstejäni jossain ihan vakavassa tai oikeassa yhteydessä. Olla että tosiAAN, noinhan mä sanoin!
Viimeisen, hmm, muutaman kuukauden aikanahan olen vastaanottanut pari bloggauspalkintoakin, ja henkilökohtaisesti lasken tämänkin tavallaan yhdeksi sellaiseksi. On omituista, että kun itse omat puutteensa ja korkeintaankin keskinkertaisuutensa kansalaisjournalistina niin selvärajaisesti hahmottaa, onkin jossain olemassa ihmisiä, sellaisiakin joita minä en edes tunne, jotka kenties saavat lukemisestaan jotain oivalluksia tai ainakin viihtyvät sen seurassa tovin - ja ovat kyllin ystävällisiä välittääkseen tämän tunteensa myös minun ulottuvilleni.
Koetan tässä siis sanoa, että oikeasti laadukkaita kirjoittajia seuranneena en pidä itseäni kuin korkeintaan satunnaisesti osuvana, nokkelana tai edes järin sujuvasanaisena, mutta että olen suunnattoman onnellinen siitä, että joku toinen tekee niin.
Tänään olen taas niin älyttömän lätkässä, että ajatukseni harhailevat pahan kerran ja naamaan juuttunut virnistys sai tavallisesti jäyhän pankkivirkailijankin hymyämään minulle sydämellisesti. Eikä tyhjään ja pimeään kotiin haittaa yhtään palata, kun omassakin paidassa tuoksuu vielä Eräs.
Ja ei mulla sitten muuta.
Tai siis.
Itsehän täällä töhertelen menemään hyvinkin tosissani, ainakin aika ajoin, hiusmartoani myöten omaan elämääni uponneena, ja useimmiten täällä esittämäni ajatukset ovat oikeita ja omiani, ja ainakin tiettyyn rajaan saakka perusteltavia - joskin toki osaavan vastaväittäjän käännettävissä. Silti on aina yllätys havaita jonkun ottavan minut todesta; lukea tai, mikä vielä oudompaa, kuulla jonkun lukevan ääneen omia tekstejäni jossain ihan vakavassa tai oikeassa yhteydessä. Olla että tosiAAN, noinhan mä sanoin!
Viimeisen, hmm, muutaman kuukauden aikanahan olen vastaanottanut pari bloggauspalkintoakin, ja henkilökohtaisesti lasken tämänkin tavallaan yhdeksi sellaiseksi. On omituista, että kun itse omat puutteensa ja korkeintaankin keskinkertaisuutensa kansalaisjournalistina niin selvärajaisesti hahmottaa, onkin jossain olemassa ihmisiä, sellaisiakin joita minä en edes tunne, jotka kenties saavat lukemisestaan jotain oivalluksia tai ainakin viihtyvät sen seurassa tovin - ja ovat kyllin ystävällisiä välittääkseen tämän tunteensa myös minun ulottuvilleni.
Koetan tässä siis sanoa, että oikeasti laadukkaita kirjoittajia seuranneena en pidä itseäni kuin korkeintaan satunnaisesti osuvana, nokkelana tai edes järin sujuvasanaisena, mutta että olen suunnattoman onnellinen siitä, että joku toinen tekee niin.
Tänään olen taas niin älyttömän lätkässä, että ajatukseni harhailevat pahan kerran ja naamaan juuttunut virnistys sai tavallisesti jäyhän pankkivirkailijankin hymyämään minulle sydämellisesti. Eikä tyhjään ja pimeään kotiin haittaa yhtään palata, kun omassakin paidassa tuoksuu vielä Eräs.
Ja ei mulla sitten muuta.
tiistai 9. joulukuuta 2008
Mikä tahansa otsikko olisi joko banaali tai makaaberi.
Eilinen oli omituisten suru-uutisten päivä. Jonkun tai jonkin tärkeän menetys on osunut kovin likelle viime aikoina.
Yhdeltä oli kuollut läheinen ystävä.
Yksi joutuu luopumaan pian lopullisesti eräästä tärkeäksi päässeestä.
Yhden on tehtävä elämänhalunsa palauttamiseksi järkyttävän radikaaleja toimenpiteitä.
Yksi oli joutua pelastamaan elävältä palavaa ihmistä.
Miksi aina pitää osua lähelle, ennen kuin muistaa, miten ohuen langan päässä tässä todellisuudessa killutaankaan?
Yhdeltä oli kuollut läheinen ystävä.
Yksi joutuu luopumaan pian lopullisesti eräästä tärkeäksi päässeestä.
Yhden on tehtävä elämänhalunsa palauttamiseksi järkyttävän radikaaleja toimenpiteitä.
Yksi oli joutua pelastamaan elävältä palavaa ihmistä.
Miksi aina pitää osua lähelle, ennen kuin muistaa, miten ohuen langan päässä tässä todellisuudessa killutaankaan?
maanantai 8. joulukuuta 2008
Ja monina aamuina herätessään muisti juuri nähneensä raa'an väkivaltaisia unia
Valitsimme eiliseksi jälkigrabbiselokuvaksi todellisen feelgood-pätkän, ruotsalaista vampyyrikauhua. En tiedä mitä ajattelin valintaa tehdessäni, sillä verisiä painajaisiahan siitä seurasi.
Ei silti suinkaan vampyyreista, ehei, niiden kanssahan olen tuttu jo vuosien takaa. Koulukiusaamisesta.
Itsehän en kauhugenreä tunne juuri lainkaan siitä yksinkertaisesta syystä, että ahdistun moisesta hallitunkin pelon kokemuksesta kovasti. Lisäksi villisti kirmaava alitajuntani tuottaa minulle vähäisimmästäkin stimulatiivisesta materiaalista viikkokausien pahat unet, säpsinnän ja olan yli vilkuilun tarpeen. Inhoan yli kaiken sellaista perinteistä, tiukasti rajattua ja hiipivää kuvaa, jonka ulkopuolella tietää pahan vaanivan ja hyökkäävänkin, juuri silloin kun on hetkeksi uskaltanut laskea taas jalkansa lattialle ja kädet silmien edestä namipussille.
Vampyyrit ovat toinen juttu. Vaikka ne toimivat usein mainiona alibina näyttää rujoja naamoja, roiskuvia ruumiineritteitä ja ikävännäköisiä tulehtuneita ruhjeita, ne ovat kuitenkin varsin ennalta-aavistettavia juttuja ja siksi helpommin sulatettavissa. Lisäksi hyvät vampyyrielokuvien tekijät ovat sisäistäneet genreen väistämättä liittyvän campin, huumoriulottuvuuden - tahallisen tai tahattoman. Näin tunnelma ei koskaan pääse liian painostavaksi tai aiheuta hallitsematonta pakokauhua.
Unohdan toisinaan kuitenkin, että ihmisten yleinen vampyyritietämys ei ole omani tasolla. Niinpä eilen huvituin paitsi elokuvallisesta myös kanssakatsojallisesta komiikasta: erään vampyyrisrouvan leimahtaessa kaihdinten välistä tulvineesta päivänvalosta spontaanisti pienimuotoiseksi juhannuskokoksi Frida kiljahti aivan aidosti riemusta (ja kai hiukan säikähdyksestäkin). Pikkuisen vampyyrimisukan pudottautuessa alikulkutunnelin reunalta uhrinsa niskaan Kuosma suoritti täysimittaisen duck-and-cover -liikesarjan leffateatterin istuimella. Ja minua nauratti kuuluvasti. Ettekste nähny tota tulevaksi?
Elokuva itsessään silti oli ehdottomasti katsomisen arvoinen. Kåre Hedebrandtin Oskar on sydäntäsärkevä, rimppakinttuinen ja koti-Fiskarseilla parturoitu koulukiusattu, joka tiirailee epäreilua maailmaa läpinäkyvien albiinoripsiensä lomasta kertakaikkisen kouristavasti; Lina Leanderssonin Eli taas osoittaa kipeän eleettömästi, kuinka kylmä - ja kyltymättömän nälkäinen - vampyyri pohjimmiltaan onkaan. Välillä aivan unohti seuraavansa säikyttelyrainaa, siksi sivujuonteenomainen vampyyriteema lopulta kuitenkin on. Itse kritisoin vain lukuisia pitkiä, tyhjiä ja hieman irrallisenoloisia luontokuva-ajoja keskellä tarinaa; Frida perusteli lumikiteisten kotikoivujen näyttämistä turisminedistämissyillä. Totta on tietysti sekin, että satumaisesti saunavihtametsikössä siroava talviaurinko ja tutusti narskuva, uutuudenpuhdas lumi loivat viehättävän ilmavaa ja pilaamatonta kontrastia synkkiin yökuviin, tahmeasti räiskähtelevään laskimovereen ja ruumiintummiin silmänalusiin.
Mutta siis menkää näkemään. Ihan jo siksi, että ruotsinruotsi on lumoavan musikaalinen kieli, seitsemänkymmenlukuinen puvustus ja lavastus inhorealistisen tunkkainen ja Oskarin iskää näyttelevä Henrik Dahl on leffassa huisin kuuma, todellinen FILF (vaikka Googlen kuvahaku löytääkin lähinnä kyseenalaisia kuvia sen jostain rumasta kaimasta).
Ei silti suinkaan vampyyreista, ehei, niiden kanssahan olen tuttu jo vuosien takaa. Koulukiusaamisesta.
Itsehän en kauhugenreä tunne juuri lainkaan siitä yksinkertaisesta syystä, että ahdistun moisesta hallitunkin pelon kokemuksesta kovasti. Lisäksi villisti kirmaava alitajuntani tuottaa minulle vähäisimmästäkin stimulatiivisesta materiaalista viikkokausien pahat unet, säpsinnän ja olan yli vilkuilun tarpeen. Inhoan yli kaiken sellaista perinteistä, tiukasti rajattua ja hiipivää kuvaa, jonka ulkopuolella tietää pahan vaanivan ja hyökkäävänkin, juuri silloin kun on hetkeksi uskaltanut laskea taas jalkansa lattialle ja kädet silmien edestä namipussille.
Vampyyrit ovat toinen juttu. Vaikka ne toimivat usein mainiona alibina näyttää rujoja naamoja, roiskuvia ruumiineritteitä ja ikävännäköisiä tulehtuneita ruhjeita, ne ovat kuitenkin varsin ennalta-aavistettavia juttuja ja siksi helpommin sulatettavissa. Lisäksi hyvät vampyyrielokuvien tekijät ovat sisäistäneet genreen väistämättä liittyvän campin, huumoriulottuvuuden - tahallisen tai tahattoman. Näin tunnelma ei koskaan pääse liian painostavaksi tai aiheuta hallitsematonta pakokauhua.
Unohdan toisinaan kuitenkin, että ihmisten yleinen vampyyritietämys ei ole omani tasolla. Niinpä eilen huvituin paitsi elokuvallisesta myös kanssakatsojallisesta komiikasta: erään vampyyrisrouvan leimahtaessa kaihdinten välistä tulvineesta päivänvalosta spontaanisti pienimuotoiseksi juhannuskokoksi Frida kiljahti aivan aidosti riemusta (ja kai hiukan säikähdyksestäkin). Pikkuisen vampyyrimisukan pudottautuessa alikulkutunnelin reunalta uhrinsa niskaan Kuosma suoritti täysimittaisen duck-and-cover -liikesarjan leffateatterin istuimella. Ja minua nauratti kuuluvasti. Ettekste nähny tota tulevaksi?
Elokuva itsessään silti oli ehdottomasti katsomisen arvoinen. Kåre Hedebrandtin Oskar on sydäntäsärkevä, rimppakinttuinen ja koti-Fiskarseilla parturoitu koulukiusattu, joka tiirailee epäreilua maailmaa läpinäkyvien albiinoripsiensä lomasta kertakaikkisen kouristavasti; Lina Leanderssonin Eli taas osoittaa kipeän eleettömästi, kuinka kylmä - ja kyltymättömän nälkäinen - vampyyri pohjimmiltaan onkaan. Välillä aivan unohti seuraavansa säikyttelyrainaa, siksi sivujuonteenomainen vampyyriteema lopulta kuitenkin on. Itse kritisoin vain lukuisia pitkiä, tyhjiä ja hieman irrallisenoloisia luontokuva-ajoja keskellä tarinaa; Frida perusteli lumikiteisten kotikoivujen näyttämistä turisminedistämissyillä. Totta on tietysti sekin, että satumaisesti saunavihtametsikössä siroava talviaurinko ja tutusti narskuva, uutuudenpuhdas lumi loivat viehättävän ilmavaa ja pilaamatonta kontrastia synkkiin yökuviin, tahmeasti räiskähtelevään laskimovereen ja ruumiintummiin silmänalusiin.
Mutta siis menkää näkemään. Ihan jo siksi, että ruotsinruotsi on lumoavan musikaalinen kieli, seitsemänkymmenlukuinen puvustus ja lavastus inhorealistisen tunkkainen ja Oskarin iskää näyttelevä Henrik Dahl on leffassa huisin kuuma, todellinen FILF (vaikka Googlen kuvahaku löytääkin lähinnä kyseenalaisia kuvia sen jostain rumasta kaimasta).
sunnuntai 7. joulukuuta 2008
Kevyt pää
Miten onkin niin, että yksi ainoa odottamaton puhelu voi saada mielen niin hyväksi? Ettei puhelulle ilmoiteta muuta syytä kuin halu kuulla toisen ääntä; perustelu, joka tältä toiselta sulattaa sydämen lisäksi jalat ja pään?
Missä vaiheessa Sen Erityisen puhelut muuttuvat rutiiniksi, sellaiseksi ihan tavalliseksi jutuksi? Onko se samaan aikaan sen vaiheen kanssa, jossa sen kanssa voi nahistella Hesarin väärästä viikkaustavasta ja viherkasvien kastelematta jättämisestä eikä se tunnu mitenkään erityiselle? Siinä vaiheessa, kun sen näkeminen alasti on niin arkea, ettei sitä aina jaksa edes katsoa eikä varsinkaan jaksa nähdä vaivaa sen riisumiseksi?
Siinä vaiheessa, kun se kaikki on jo liian tuttua ja varmaa?
Mikä osa ihmisessä on säröllä, kun sen tarvitsee jatkuvasti kuulla mäkin susta, niin säkin, mullakin sua -vakuutteluja? Saako sitä korjattua? Uskooko se koskaan, mitä sille sanotaan; ymmärtääkö sitä?
Missä vaiheessa Sen Erityisen puhelut muuttuvat rutiiniksi, sellaiseksi ihan tavalliseksi jutuksi? Onko se samaan aikaan sen vaiheen kanssa, jossa sen kanssa voi nahistella Hesarin väärästä viikkaustavasta ja viherkasvien kastelematta jättämisestä eikä se tunnu mitenkään erityiselle? Siinä vaiheessa, kun sen näkeminen alasti on niin arkea, ettei sitä aina jaksa edes katsoa eikä varsinkaan jaksa nähdä vaivaa sen riisumiseksi?
Siinä vaiheessa, kun se kaikki on jo liian tuttua ja varmaa?
Mikä osa ihmisessä on säröllä, kun sen tarvitsee jatkuvasti kuulla mäkin susta, niin säkin, mullakin sua -vakuutteluja? Saako sitä korjattua? Uskooko se koskaan, mitä sille sanotaan; ymmärtääkö sitä?
lauantai 6. joulukuuta 2008
You're going DOWN!
Yhdeksänkymmentäluvun populaarikulttuurissa ei ole montakaan asiaa, joita tosissaan olisi jäänyt kaipaamaan. Yksi, tästä päivästä pitkään puuttunut palanen on kuitenkin tehnyt elämästäni vähemmän täyttä, jättäen kaihertavan tyhjiön sisimpääni. Välillä olen unohtanut sitä ikävöiväni. Noina kriittisinä hetkinä johdatus on kuitenkin osuttanut tielleni muistutuksia tuosta kalvavasta puutteesta: viime talvena Suomen versio uusittiin. Kesällä Bostonissa onnistuimme näkemään Amerikan version reruneja.
Nyt he ovat palanneet.
Gladiaattorit.
Suomessa tämän vuoden toisinto vuoden 1989 ensilanseerauksesta on pyörinyt nyt kolme viikkoa. Katsoin äsken kaksi edellistä jaksoa peräkanaa, nauttien suunnattomasti joka sekunnista. Ammattigladiaattorit ovat tolkuttomia ihmisjärkäleitä - jopa minun mielestäni valtavan kokoisia - ja saavat täysin normaalikokoiset, kohtalaisen fitit kilpailijat näyttämään hullunkurisille teinikääpiöille. Ne ovat pelottavia, terveeseen itsesuojeluvaistoon vetoavan järkyttäviä ilmestyksiä. Niiden nimet eivät ole mitään Mohikaani- ja Salama-huttua, ei. Amerikassa taistelevat Raivo, Tuho, Murska, Myrkky ja Xenan tuhman itävaltalaisserkun näköinen Hellga. Niillä on roolit, joita ne toteuttavat antaumuksella: Wolf heittää päätään taakse ja ulvoo hillittömän Bogart Co -poskipartansa takaa, Toa pyörittelee silmiään ja lipoo kielellään pirillä käyvän Jouko Turkan lailla, Siren tekee vietteleviä Vogue-tyyppisiä käsieleitä ja katsoo merkitsevästi alta kulmain, Justice julistaa joka kerralla hieman erilaista opinkappalettaan oman käden oikeudesta ja tuomiosta.
Koetin kovasti saada otetta viehtymyksestäni; eihän sarja lopultakaan eroa esimerkiksi syvästi halveksimastani showpainista juurikaan. Toki vangitsevuuden elementitkin ovat osin samat: säälimätön fyysinen kamppailu, turvallinen väkivallan kokemus, amerikkalaisten kyky tehdä täysiveristä viihdettä siihen varpaankynsiään myöden antautuen.
Kenties ne kuitenkin ovat kilpailevat siviilit, nuo sotilasäidit, rodeotytöt ja bodaavat insinöörit, jotka tekevät sarjasta niin kovin kiehtovan. Ne hakeutuvat vapaaehtoisesti epäterveeseen vaaraan; ne oikein kerjäävät löylytystä - ja kipeästi pataan saatuaan uhoavat edelleen kameroille voitosta, veri otsaa pitkin noruen. Ne ajavat itsensä niin äärirajoille, etteivät viimeisen radan jälkeen oikein pysty enää edes puhumaan saati pysymään kahdella jalalla.
Hiessä, etenkin tuskalla ansaitussa, on jotain sanomattoman jaloa.
Nyt televisiosta tulee The Rock ja unohduin tuijottamaan Ed Harrisin periksiantamattoman upottaviin sinisilmiin ja jänteikkäisiin poskiin.
Nyt he ovat palanneet.
Gladiaattorit.
Suomessa tämän vuoden toisinto vuoden 1989 ensilanseerauksesta on pyörinyt nyt kolme viikkoa. Katsoin äsken kaksi edellistä jaksoa peräkanaa, nauttien suunnattomasti joka sekunnista. Ammattigladiaattorit ovat tolkuttomia ihmisjärkäleitä - jopa minun mielestäni valtavan kokoisia - ja saavat täysin normaalikokoiset, kohtalaisen fitit kilpailijat näyttämään hullunkurisille teinikääpiöille. Ne ovat pelottavia, terveeseen itsesuojeluvaistoon vetoavan järkyttäviä ilmestyksiä. Niiden nimet eivät ole mitään Mohikaani- ja Salama-huttua, ei. Amerikassa taistelevat Raivo, Tuho, Murska, Myrkky ja Xenan tuhman itävaltalaisserkun näköinen Hellga. Niillä on roolit, joita ne toteuttavat antaumuksella: Wolf heittää päätään taakse ja ulvoo hillittömän Bogart Co -poskipartansa takaa, Toa pyörittelee silmiään ja lipoo kielellään pirillä käyvän Jouko Turkan lailla, Siren tekee vietteleviä Vogue-tyyppisiä käsieleitä ja katsoo merkitsevästi alta kulmain, Justice julistaa joka kerralla hieman erilaista opinkappalettaan oman käden oikeudesta ja tuomiosta.
Koetin kovasti saada otetta viehtymyksestäni; eihän sarja lopultakaan eroa esimerkiksi syvästi halveksimastani showpainista juurikaan. Toki vangitsevuuden elementitkin ovat osin samat: säälimätön fyysinen kamppailu, turvallinen väkivallan kokemus, amerikkalaisten kyky tehdä täysiveristä viihdettä siihen varpaankynsiään myöden antautuen.
Kenties ne kuitenkin ovat kilpailevat siviilit, nuo sotilasäidit, rodeotytöt ja bodaavat insinöörit, jotka tekevät sarjasta niin kovin kiehtovan. Ne hakeutuvat vapaaehtoisesti epäterveeseen vaaraan; ne oikein kerjäävät löylytystä - ja kipeästi pataan saatuaan uhoavat edelleen kameroille voitosta, veri otsaa pitkin noruen. Ne ajavat itsensä niin äärirajoille, etteivät viimeisen radan jälkeen oikein pysty enää edes puhumaan saati pysymään kahdella jalalla.
Hiessä, etenkin tuskalla ansaitussa, on jotain sanomattoman jaloa.
Nyt televisiosta tulee The Rock ja unohduin tuijottamaan Ed Harrisin periksiantamattoman upottaviin sinisilmiin ja jänteikkäisiin poskiin.
Ohhoh.
Minusta tuntuu samalle kuin selvästikin punaviiniä päälleen saaneesta popcornista. Keittiön lattialla on lasinsiruja ja jotakin tahmeaa. Kaikki tasot on kuorrutettu puolityhjillä pulloilla, osittain juoduilla laseilla, tyhjillä röökiaskeilla - ja niillä popcorneilla. Vaahtiksia on näköjään mennyt melkein kilo. Vieraskirjaan en oikein uskalla edes vilkaista.
Olipa älyttömän kivaa! Sain mystisen lahjankin, jonka sisältö selviää vasta 10.1.2009. Mutta niinhän siinä sitten kävi, etten itse päässyt baariin saakka. Siinä tilanteessa kotiin palaaminen osoittautui parhaaksi mahdolliseksi ratkaisuksi, ja iltahan oli vielä niin nuori, ettei nukkumaankaan tarvinnut suoraan mennä. (tähän huokailua ja raukean sumeita, kaukaisuuteen suunnattuja kylläisiä katseita sekä sana "limunhakureissu")
Nyt pitäisi löytää keino jaksaa taas seuraaviin bileisiin saakka. Tai edes iltaan.
Olipa älyttömän kivaa! Sain mystisen lahjankin, jonka sisältö selviää vasta 10.1.2009. Mutta niinhän siinä sitten kävi, etten itse päässyt baariin saakka. Siinä tilanteessa kotiin palaaminen osoittautui parhaaksi mahdolliseksi ratkaisuksi, ja iltahan oli vielä niin nuori, ettei nukkumaankaan tarvinnut suoraan mennä. (tähän huokailua ja raukean sumeita, kaukaisuuteen suunnattuja kylläisiä katseita sekä sana "limunhakureissu")
Nyt pitäisi löytää keino jaksaa taas seuraaviin bileisiin saakka. Tai edes iltaan.
perjantai 5. joulukuuta 2008
8, 7, 6, 5, 4, 3, 2, 1, FUN!
Maailmassa tuntui tänään olevan enemmän tilaa, kun pilvet eivät roikkuneet niin matalalla.
Kaksi tuntia kutsujen alkuun. Tähän mennessä tapahtunutta:
- asunto siivottu
- kaksi kiloa vaahtokarkkeja ostettu
- viskilasit tiskattu
- varpaankynnet lakattu
- irtoripset liimattu (vinoon)
- pitkävartiset satiinihanskat kaivettu kaapin perukoilta
- boaa ja holkkia mallailtu
- kohtalokkaita ilmeitä peilin edessä harjoiteltu, toistaiseksi kyseenalaisin tuloksin
Alan pitkästyä. Alettais jo.
Kaksi tuntia kutsujen alkuun. Tähän mennessä tapahtunutta:
- asunto siivottu
- kaksi kiloa vaahtokarkkeja ostettu
- viskilasit tiskattu
- varpaankynnet lakattu
- irtoripset liimattu (vinoon)
- pitkävartiset satiinihanskat kaivettu kaapin perukoilta
- boaa ja holkkia mallailtu
- kohtalokkaita ilmeitä peilin edessä harjoiteltu, toistaiseksi kyseenalaisin tuloksin
Alan pitkästyä. Alettais jo.
torstai 4. joulukuuta 2008
Iällä ei ole merkitystä, ellei satu olemaan juusto.
Suhteeni piilolinsseihin on mutkikas, mahdollisesti jopa kieroutunut. Minua ärsyttää pusata niiden kanssa, pestä käsiä ja huuhdella linssejä ja ostella puhdistusaineita ja sellaista. Pahinta on, jos kesken päivän silmän ja piilarin väliin menee jotain, eikä asiaa pääse välittömästi korjaamaan. Väsyneisiin silmiin on kurja laittaa linssejä. Toisaalta taas ne ovat hurjan kätevät, vaivattomat ja toimivat.
Piilareihin myös liittyy monia lystikkäitä tarinoita. Kerran hukkasin piilarin baarin jälkeen kotona niitä poisottaessani. Seuraavana aamuna se löytyi - silmästä. Olen halkaissut yhden piilarin ja liimannut toisen pesukoneen kylkeen. Olen lorottanut muina minkkeinä sitä desinfiointiainetta silmääni saaden aikaan helvetillisen kirvelyn ja autenttisen tomaattikeittoefektin. Kerran Tampereella olin pakotettu huuhtomaan kirkkaanvihreät linssini vieraan asunnon vessanpöntöstä alas (eikä siitä sen enempää).
Äsken valmistauduin tohkeissani poistamaan linssejä silmistä, etusormi ojossa silmämunaa lähestyen, kunnes tajusin, etten ollut koskaan niitä päähäni asentanutkaan vaan kulkenut rilleillä päivän.
Paljonkohan sellainen laserleikkaus maksaisi?
Tänään on ollut jälleen kerran huikeaa; jälleen kerran mietin, miksei ihmisellä voisi olla syntymäpäivä joka päivä.
Ensimmäinen onnitteluviesti oli saapunut kännykkään klo 03.29, juuri oikealta taholta eikä suinkaan minkään baarikeikan inspiroimana. Joku halusi olla ensimmäinen ja se tuntui mukavalle.
Sain äidiltä ja mieheltään niin villiinnyttävän synttärilahjan, etten tiedä miten päin olisin. Se saattaa muuttaa elämäni, ainakin sen kesäisiltä osin.
Työtoverini J. oli hankkinut minulle pussillisen salmiakkia ja pikkuisen mutta fiinin konvehtirasian merkkipäiväksi - asioita, jotka saattavat kaikki J:tä vähääkään tuntevat mentaaliseen kaaokseen. Ei näet kuulu tapoihin moinen huomaavaisuus.
Illalla kummitäti soitti ja oikeasti lauloi puhelimeen.
Päivällä sain täydennettyä huomista asuani höyhenboalla, savukkeen holkki-imukkeella sekä sukkahousuilla.
Äsken kaadoin itselleni lasillisen punaviiniä ja nikkaroin bileiden biisilistan valmiiksi.
Olen kohtalaisen tohkeissani.
Piilareihin myös liittyy monia lystikkäitä tarinoita. Kerran hukkasin piilarin baarin jälkeen kotona niitä poisottaessani. Seuraavana aamuna se löytyi - silmästä. Olen halkaissut yhden piilarin ja liimannut toisen pesukoneen kylkeen. Olen lorottanut muina minkkeinä sitä desinfiointiainetta silmääni saaden aikaan helvetillisen kirvelyn ja autenttisen tomaattikeittoefektin. Kerran Tampereella olin pakotettu huuhtomaan kirkkaanvihreät linssini vieraan asunnon vessanpöntöstä alas (eikä siitä sen enempää).
Äsken valmistauduin tohkeissani poistamaan linssejä silmistä, etusormi ojossa silmämunaa lähestyen, kunnes tajusin, etten ollut koskaan niitä päähäni asentanutkaan vaan kulkenut rilleillä päivän.
Paljonkohan sellainen laserleikkaus maksaisi?
Tänään on ollut jälleen kerran huikeaa; jälleen kerran mietin, miksei ihmisellä voisi olla syntymäpäivä joka päivä.
Ensimmäinen onnitteluviesti oli saapunut kännykkään klo 03.29, juuri oikealta taholta eikä suinkaan minkään baarikeikan inspiroimana. Joku halusi olla ensimmäinen ja se tuntui mukavalle.
Sain äidiltä ja mieheltään niin villiinnyttävän synttärilahjan, etten tiedä miten päin olisin. Se saattaa muuttaa elämäni, ainakin sen kesäisiltä osin.
Työtoverini J. oli hankkinut minulle pussillisen salmiakkia ja pikkuisen mutta fiinin konvehtirasian merkkipäiväksi - asioita, jotka saattavat kaikki J:tä vähääkään tuntevat mentaaliseen kaaokseen. Ei näet kuulu tapoihin moinen huomaavaisuus.
Illalla kummitäti soitti ja oikeasti lauloi puhelimeen.
Päivällä sain täydennettyä huomista asuani höyhenboalla, savukkeen holkki-imukkeella sekä sukkahousuilla.
Äsken kaadoin itselleni lasillisen punaviiniä ja nikkaroin bileiden biisilistan valmiiksi.
Olen kohtalaisen tohkeissani.
tiistai 2. joulukuuta 2008
Riittää, kun sanot mikä riittää
Näinä päivinä on tapahtunut jotain, kenties nukkuessani. Jotain, joka surullista kyllä on aiheuttanut sen, etten osaa enää yhtään mitään enkä kykene mihinkään.
En osaa puhua asiakkaille puhelimessa enkä muille ihmisille muutenkaan.
En osaa kirjoittaa tavallisella näppäimistöllä ymmärrettävää tekstiä.
En osaa nukkua.
En osaa pysyä lämpimänä, kuivana saati normaalin näköisenä koko päivää ainakaan.
En pysty muistamaan asioita.
En saa tukkaa hyvin.
En osaa syödä oikein.
En osaa olla ihmisten seurassa.
En osaa olla yksin.
En osaa olla mukava.
En osaa olla synkistelemättä.
En ymmärrä mistään mitään.
En osaa ajaa autolla.
En osaa herätä oikeaan aikaan.
En osaa käydä kaupassa ja ostaa sieltä oikeita, tarpeellisia asioita.
Enkä tiedä, miten tämän saa loppumaan.
Oh these little rejections, how they add up quickly
One small sideways look and I feel so ungood
Somewhere along the way I think I gave you the power
to make me feel the way I thought only my father could
Oh these little rejections, how they seem so real to me
One forgotten birthday and I'm all but cooked
How these little abandonments seem to sting so easily?
I'm 13 again, am I 13 for good?
I can feel so unsexy for someone so beautiful,
so unloved for someone so fine
I can feel so boring for someone so interesting,
so ignorant for someone of sound mind
Oh these little protections, how they fail to serve me
One forgotten phone call and I'm deflated
Oh these little defenses, how they fail to comfort me
Your hand pulling away and I'm devastated
When will you stop leaving, baby?
When will I stop deserting, baby?
When will I start staying with myself?
Oh these little projections, how they keep springing from me
I jump my ship as I take it personally
Oh these little rejections, how they disappear quickly
the moment I decide not to abandon me
- Alanis Morissette: So Unsexy
En osaa puhua asiakkaille puhelimessa enkä muille ihmisille muutenkaan.
En osaa kirjoittaa tavallisella näppäimistöllä ymmärrettävää tekstiä.
En osaa nukkua.
En osaa pysyä lämpimänä, kuivana saati normaalin näköisenä koko päivää ainakaan.
En pysty muistamaan asioita.
En saa tukkaa hyvin.
En osaa syödä oikein.
En osaa olla ihmisten seurassa.
En osaa olla yksin.
En osaa olla mukava.
En osaa olla synkistelemättä.
En ymmärrä mistään mitään.
En osaa ajaa autolla.
En osaa herätä oikeaan aikaan.
En osaa käydä kaupassa ja ostaa sieltä oikeita, tarpeellisia asioita.
Enkä tiedä, miten tämän saa loppumaan.
Oh these little rejections, how they add up quickly
One small sideways look and I feel so ungood
Somewhere along the way I think I gave you the power
to make me feel the way I thought only my father could
Oh these little rejections, how they seem so real to me
One forgotten birthday and I'm all but cooked
How these little abandonments seem to sting so easily?
I'm 13 again, am I 13 for good?
I can feel so unsexy for someone so beautiful,
so unloved for someone so fine
I can feel so boring for someone so interesting,
so ignorant for someone of sound mind
Oh these little protections, how they fail to serve me
One forgotten phone call and I'm deflated
Oh these little defenses, how they fail to comfort me
Your hand pulling away and I'm devastated
When will you stop leaving, baby?
When will I stop deserting, baby?
When will I start staying with myself?
Oh these little projections, how they keep springing from me
I jump my ship as I take it personally
Oh these little rejections, how they disappear quickly
the moment I decide not to abandon me
- Alanis Morissette: So Unsexy
maanantai 1. joulukuuta 2008
Tyttö, joka muuttui kysymysmerkiksi
Miksi monet miniatyyrisyötävät, kuten hedelmät, ovat paljon herkullisempia ja makeampia kuin suuremmat serkkunsa?
Miksi keski-ikäisten naisten on niin kovin vaikea pilkata itseään luontevasti lavalla?
Miksi kalaruuista tehdään tavallisesti liian suolaisia?
Miksi äkäisyys koetaan miltei aina puhtaasti negatiiviseksi tunnetilaksi?
Miksi aina juuri se ratikka, johon pyrkii, ei tule pysäkin näyttötaulun mukaisesti - vaan paljon sen jälkeen jos ollenkaan?
Miksi tamponien muoviset suojakääreet ovat niin sähköisiä, että takertuvat joka paikkaan eivätkä suostu irtoamaan säällisesti?
Miksi ihmiset eivät vaivaudu lukemaan ja sisäistämään lukemaansa itseään koskevissa asioissa?
Miksi asiat vain katoilevat?
Miksi unta ei saa koskaan kyllikseen?
Miksi vaakasuoraan satava vesi saa aikaan voimakkaan ässehdinnän tarpeen, mutta lumi ei?
Tänään olen myös oppinut monia asioita. Uudesta Tulvasta luin, että on olemassa kokonainen teologian oppihaara, joka tutkii Neitsyt Mariaa. Sen nimi on mariologia.
Opin, missä esimerkiksi vaatekaapissa sijaitsee otsalauta.
Opin, minkälaista vempainta kutsutaan kuukävelijäksi - ja miksi. (Oikeasti tämän opin jo lauantaina, mutta koska tähän on mukava listata uusia asioita, tämä sopii mainita ihan yhtä hyvin tässä.)
Opin, että akkuporakoneita saa nykyään myös kätevillä integroiduilla led-valoilla varustettuna.
Opin, ettei magneettimaalia saa ohentaa ja että sen pitää antaa kuivua 24 tuntia ennen toista maalauskerrosta.
Opin, että jauhelihapata saattaa säilyä helpostikin viikon jääkaapissa ja olla edelleen aivan syömäkelpoista.
Opin, että naisen orgasmi on poliittinen asia, mitä poliittisin itse asiassa kuulemma.
Sain jälleen hirmuisen imartelevan palkinnon tästä kyhäelmästäni, tällä kertaa Sivukujalta. Se on perhonen, ja sijoitin sen sivupalkkiin edellisen kaveriksi. Laitan sen varmuuden vuoksi myös tähän:
Viisi seuraavaa palkittua ovat vaikeita, kuten aina. Yritän kuitenkin.
Kuhis inspiroi minua lystikkäillä koirahahmoillaan. Erityisesti linkinkin takaa löytyvä epätoivo on kaunista ja visuaalistaa minunkin, piirtokyvyllisesti rajoittuneen henkilön ajatuksiani. Se on myös mukavasti kakskybänen, jollaiseksi itseni edelleen oikeaa vuosikymmentäni läheisemmin identifioin.
Virkanainen inspiroi minua ajankohtaisuudellaan, kriittisyydellään sekä kulttuuritärpeillään. Se myös kuulostaa aikuiselle, ja minä salaa vähän ihailen aikuisia. Ehkä jonakin päivänä olen sellainen itsekin, edes salaa vähän.
Mierolainen saa minut kuuntelemaan musiikkia, jota tuskin koskaan ilman sitä tulisin löytäneeksi. Se myös yllyttää minua naurullaan keksimään yhä hurjempia saagoja ja kertomaan yhä vinhempiä sattumuksia.
Reino haastaa minut ja monet sisäiset minkkini lukuisin eri tavoin. Päivittäin, eikä pelkästään blogissaan.
Kenraali Sandels puukottaa katukielen halveksijoita silmään ja inspiroi itseironiallaan sekä tolkuttomalla nenäkkyydellään itseänikin juksaamaan lukijoita sanojen väliin.
Tulipa valtavan pompöösiä ja tekonöyrän pönöttelevää palkintobloggailua, joka vieläpä meni sisäsiittoiseksi selkääntaputteluksi. Säälittävää mennä ihmisen näin pähkinöiksi ja banaaneiksi yhdestä perhosesta, joka on kyllä kamalan sievä ja josta olen luvattoman tohkeissani. Kiitos vielä.
Miksi keski-ikäisten naisten on niin kovin vaikea pilkata itseään luontevasti lavalla?
Miksi kalaruuista tehdään tavallisesti liian suolaisia?
Miksi äkäisyys koetaan miltei aina puhtaasti negatiiviseksi tunnetilaksi?
Miksi aina juuri se ratikka, johon pyrkii, ei tule pysäkin näyttötaulun mukaisesti - vaan paljon sen jälkeen jos ollenkaan?
Miksi tamponien muoviset suojakääreet ovat niin sähköisiä, että takertuvat joka paikkaan eivätkä suostu irtoamaan säällisesti?
Miksi ihmiset eivät vaivaudu lukemaan ja sisäistämään lukemaansa itseään koskevissa asioissa?
Miksi asiat vain katoilevat?
Miksi unta ei saa koskaan kyllikseen?
Miksi vaakasuoraan satava vesi saa aikaan voimakkaan ässehdinnän tarpeen, mutta lumi ei?
Tänään olen myös oppinut monia asioita. Uudesta Tulvasta luin, että on olemassa kokonainen teologian oppihaara, joka tutkii Neitsyt Mariaa. Sen nimi on mariologia.
Opin, missä esimerkiksi vaatekaapissa sijaitsee otsalauta.
Opin, minkälaista vempainta kutsutaan kuukävelijäksi - ja miksi. (Oikeasti tämän opin jo lauantaina, mutta koska tähän on mukava listata uusia asioita, tämä sopii mainita ihan yhtä hyvin tässä.)
Opin, että akkuporakoneita saa nykyään myös kätevillä integroiduilla led-valoilla varustettuna.
Opin, ettei magneettimaalia saa ohentaa ja että sen pitää antaa kuivua 24 tuntia ennen toista maalauskerrosta.
Opin, että jauhelihapata saattaa säilyä helpostikin viikon jääkaapissa ja olla edelleen aivan syömäkelpoista.
Opin, että naisen orgasmi on poliittinen asia, mitä poliittisin itse asiassa kuulemma.
Sain jälleen hirmuisen imartelevan palkinnon tästä kyhäelmästäni, tällä kertaa Sivukujalta. Se on perhonen, ja sijoitin sen sivupalkkiin edellisen kaveriksi. Laitan sen varmuuden vuoksi myös tähän:
Viisi seuraavaa palkittua ovat vaikeita, kuten aina. Yritän kuitenkin.
Kuhis inspiroi minua lystikkäillä koirahahmoillaan. Erityisesti linkinkin takaa löytyvä epätoivo on kaunista ja visuaalistaa minunkin, piirtokyvyllisesti rajoittuneen henkilön ajatuksiani. Se on myös mukavasti kakskybänen, jollaiseksi itseni edelleen oikeaa vuosikymmentäni läheisemmin identifioin.
Virkanainen inspiroi minua ajankohtaisuudellaan, kriittisyydellään sekä kulttuuritärpeillään. Se myös kuulostaa aikuiselle, ja minä salaa vähän ihailen aikuisia. Ehkä jonakin päivänä olen sellainen itsekin, edes salaa vähän.
Mierolainen saa minut kuuntelemaan musiikkia, jota tuskin koskaan ilman sitä tulisin löytäneeksi. Se myös yllyttää minua naurullaan keksimään yhä hurjempia saagoja ja kertomaan yhä vinhempiä sattumuksia.
Reino haastaa minut ja monet sisäiset minkkini lukuisin eri tavoin. Päivittäin, eikä pelkästään blogissaan.
Kenraali Sandels puukottaa katukielen halveksijoita silmään ja inspiroi itseironiallaan sekä tolkuttomalla nenäkkyydellään itseänikin juksaamaan lukijoita sanojen väliin.
Tulipa valtavan pompöösiä ja tekonöyrän pönöttelevää palkintobloggailua, joka vieläpä meni sisäsiittoiseksi selkääntaputteluksi. Säälittävää mennä ihmisen näin pähkinöiksi ja banaaneiksi yhdestä perhosesta, joka on kyllä kamalan sievä ja josta olen luvattoman tohkeissani. Kiitos vielä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
