Ja me kastuttiin, ja me rakastuttiin

Hotelli Auroran mäessä autoja rinta rinnan, kuudella kaistalla, kahteen suuntaan, katkeamattomana virtana. Tärykalvoja raapiva meteli, moottoreiden vonkuna ja pakoputkien pauke. Sitten: punaiset valot. Äkillinen, hämmentävä hiljaisuus.
Ja hiljaisuuden keskellä talitintin inttävä kutsuhuuto.
Tuli äkkiä hyvä ja keväinen olla.

Paavo tuli yökylään. Pieni popkorninhajuinen piiskahäntä, jolle mulla on ihan erityinen puheäänikin varattuna. Sillä sanotaan että ethän sä syö sieltä mitään ethän ja tus tänne, tu! tu PIan! ja no mutta PAAvo! ja kultapieni ja Paavo-PHARRRka ja aaaaaiii! ja nauretaan paljon ja pehmeästi ja matalalta.
Kukaan ei kurtista otsaansa yhtä huolestuneen näköisenä kuin se tutkiessaan mun uutta televisiota. Kukaan ei röhki yhtä kuuluvasti nuuskiessaan hissin nurkkia. Kukaan ei katso yhtä viattomasti ja muuten vaan sivusilmällä mun karkkipussiin sujahtavaa kättä.
Kenestäkään ei ole joka kerta kaikkist mahtavinta huomata mun heränneen. Kenestäkään ei ole niin elimellisen tärkeää nukkua koko ajan ihan kiinni mussa, mielellään osittain mun päällä, irtoamatta mun läheisyydestä hetkeksikään. Kukaan ei riehaannu yhtä pidäkkeettömästi renkaanvedosta, keppien paiskonnasta tai narunvedosta.
Miksi eläimelle on niin paljon helpompi osoittaa kiintymystään? Miksi sitä on niin paljon luontevampi pitää lähellään, helliä ja rakastaa?
Siksikö, ettei se sano että joojoorakastanrakastan - ja kävele pois?


Sinä olet poissa,
silti olet minun
Ja minä tiedän,
kenelle kuulun

- Mikko Kuustonen: Näissä huoneissa