Lopultakin!

JÄSS! Eka hassu Google-haku, joka on päätynyt mun sivuille:

aivokirurgia 1950 luvulla

Miten nää hakurobotit oikein toimii? Mä luulin, että vähän tajuan, mutten varmaan tajuakaan, yhtään. Mutta olen aika onnellinen, että pääsin bloggaamaan ekaa kertaa tästä aiheesta! Lisätilaisuuksia odotellen...

Pseudopsykologinen, puolisuppea, näennäissyvällinen ja korkeintaan kvasikiinnostava tutkielma tapauksesta C.

Luin tänään uusimmasta Imagesta, että pääruoka on niin paté ja viime tiistaita, ettei ehkä mikään: "Ilmiö näkyy useissa trendiravintoloissa New Yorkissa, San Franciscossa ja Chicagossa, kertoi The New York Times äskettäin. Joissakin on pääruoista luovuttu kokonaan. Toisissa ei enää erotella annoksia alku-, pää- ja jälkiruokiin. Muutamissa ruoat listataan muiden tekijöiden kuin koon mukaan."
Jouduin hieman ymmälleni. Toki tämä jatkaa jouheasti nykymaailman taipumusta individualismiin sekä pyrkimystä kannustaa kaikkea, mikä eristää maailman omiksi, pikkuruisiksi mikrokosmoksikseen: novelleiksi, tapaksiksi, singleiksi tai ainakin jokaisen musiikkikappaleen käsittelynä sellaiseksi. Mutta mitä tapahtui kokonaisuuksille, helposti hahmotettaville ja perinteisille malleille maailmasta?
Mä tunnustan olevani ihminen, joka pitää selkeästi rajatuista, jatkuvajuonisista mutta harkitusti klassisen kokoisista yksiköistä, joissa ainesta on kylliksi: romaaneista, levyistä, aterioista. Televisiosarjatkin joudun yleensä seuraamaan hamaan katkeraan loppuun saakka, mikäli erehdyn pilotin tullessa ruudun ääreen. Mä en pidä mainoskatkoista, väliajoista, tauoista enkä oikeastaan mistään, mikä koettaa ujuttautua mun ja mun käynnissäolevan kokemuksen väliin.
Näitten havaintojen perusteella mä yritin luoda jonkinmoista maailmanselitystä, tai edes ymmärtää itseäni hieman paremmin, mutta mieleeni juolahti vain fanaattisuuden, luutuneisuuden ja muutosvastarinnan kaltaisia epämairittelevia määreitä.
Sitten tulin ajatelleeksi, että kenties tämä kaikki onkin erään työtoverini syytä. Tänään J. piintyneiden tapojensa vastaisesti ei heittänytkään kehiin mitään tympeän väljähtänyttä tissi-perse-takareisi -kommenttia kenestäkään, vaan alkoi täysin pyytämättä analysoida mun suhde-elämääni (eli mitä?). Hänen johdonmukaisen ja syväluotaavan pohdintansa viiltävänä loppuyhteenvetona oli, että koska mä en tunne itseäni, etsin vääräntyyppisiä miehiä, jonkalaisia luulen haluavani ja tarvitsevani, vaikka todellisuudessa asia on siis täysin toisin. Miten, sitä se ei tietenkään viitsinyt kertoa, vaikka moisen visusti varjellun tiedon haltija selvästi olikin.
Mä luonnollisesti läväytin sitä verbaaliavarilla poskelle ja vielä nauroin räkäisesti päälle, mutta salaa se ajatus jäi kuitenkin itämään. Ei niistä miehistä, vaan siitä, etten muka tuntisi itseäni.
Äsken suorittamani ajatusketjun jälkeen tosin voiko mua siitä kukaan syyttää. Minä, maailman suurin ja kiehtovin mysteeri. Tai ainakin nälkäisin.

Hieman syrjässä itsekin

Ihmisillähän on sellaisia tiettyjä preferenssejä toisten ihmisten suhteen, toiset esimerkiksi tykkäävät vaaleatukkaisista barbiennäköisistä naisista, toisten mielestä isokätiset miehet ovat kerrassaan lumoavia, toiset kiinnittävät huomiota hyvään ryhtiin ja jotkut kyttäävät peppuja. Tämä on yleisesti todistettu tosiseikka, eikä sitä tarvinne sen kummemmin puida. Mua sen sijaan kiinnostaa, mikä saa jonkun yksilön vetoamaan kokonaiseen mahdollisesti sosioekonomisesti jollain tavoin homogeeniseen ihmisryhmään.
Mä tarkoitan siis sitä, että esimerkiksi mun ystävistä rva Taalasmaa on ihan erityisesti pikkulasten suosiossa; Reino tuntuu viehättävän iäkkäämpiä rouvia ja muita mamselleita sekä lebiaaneja; Nuu taas onnistuu olemaan mieleinen sellaisille pojille, jotka herahtavat kohtuuhelposti kyyneliin (tai sitten se on vain niin kertakaikkisen julma nainen. Mä en tiedä, kumpi on todellinen syy.).
Mä itse tulen useimmiten hurjan hyvin toimeen homojen kanssa, mutta ne, jotka muhun oikeasti ihastuvat, ovat vanhat sedät. Siis eivät mitkään rasvaiset keskustan kansanedustajat, vaan sellaiset ihan herttaiset elarit tai melkein-elarit, joiden kanssa joutuu tekemisiin esim. silloin, jos ne sattuvat asumaan samassa rappukäytävässä tai pyörittämään juuri sitä pikku kahvilaa, josta itse hakee päiväkahvinsa. Eilenkin scoretin mulle ja Reinolle ilmaiset cappuccinot näillä avuilla; tätä ennen olen saanut muun muassa kahvia ostaessani kaupanpäällispiparit, erittäin yksityiskohtaisia ja tarpeellisia neuvoja konkreettisista asioista kuten taloyhtiön saunavuoron varaamisesta, ilmaista polkupyörähuoltoa sekä kerran oopperassa väliaikatarjoilun. Mitään edellämainituista en ole erikseen pyytänyt saati vihjannut siihen suuntaan, ja kaikista yllättyneenä kiittäessäni kiitokset on otettu vastaan myhäillen ja hieman punastellen.
Moinen huomio on ihan mukavaa eikä pääosiltaan yleensä juuri yhtään vaivaannuttavaa. Sitten on kuitenkin vielä eräs marginaaliryhmä, joka jostain syystä aina löytää mun luokseni osoittamaan omine, kyseenalaisine keinoineen mieltymystään. Tähän ryhmään kuuluvat ovat - edelleen kylläkin tavallisesti keski-ikäisiä tai vanhempia tai ainakin siltä näyttäviä - ns. laitapuolen kulkijoita. Muistin tämän kuriositeetin taas eilen ratikkamatkalla Kurvista Hakikseen: tällä muutaman korttelin matkalla kaksi denapenaa oli onnistunut luomaan muhun lehmänkokoisia katseita, sellaisia juopon herkeämättömällä intensiteetillä pullauttamia silmänmollotuksia, joita on mahdotonta a) väistää, b) tuijottaa matalaksi tai c) olla huomaamatta. Tällä kertaa näistä kumpikaan ei, kiitos Pyhän Patrikin tai jonkun Bacchuksen, saanut kerättyä kylliksi sisua lyöttäytyäkseen juttusille, mutta sekään ei ole aivan tavatonta. Moisessa keskustelussa on vain vähän huono olla osapuolena, kun tämä lähestyjä ei yleensä ole ihmispuheella tavoitettavissa, ja juttu tahtoo siten jäädä hieman yksipuoliseksi.
Joskus luin jostain, että ihminen viehtyy toisesta havaitessaan tiettyjä samankaltaisuuksia itsensä ja tämän toisen välillä. Dahlmanin, Raymondin ja Gnunkin tapauksessa tämä pitänee joiltain osin paikkansa, mutta se, mitä tämä teoria musta tai mun habituksesta sitten kertoo, ei oikeastaan ole kovin imartelevaa. Siksi mä en luultavasti usko siihen. Tai sitten mun pitää vain vaihtaa hajuvesimerkkiä.

Zen ja asiakkaiden palvelemisen taito

Äsken tuossa huomista evästä laatiessani (kyllä, mä olen alkanut laittaa ruokaa. Satunnaisesti ja valtaosin puolivalmisteista sekä muista helpoista. Kelaa sitä, ku meet huomen duuniin faijas firmaan!) ja hieman maistellessani tulin ajatelleeksi tällaistakin triviaalia seikkaa, että miksihän tietyt maut sopivat niin valtavan hyvin yhteen, sillä tavalla toisiaan täydentävästi ja kerrassaan harmonisesti. Kuten vaikka chili ja tonnikala. Curry ja kana. Kaali ja siirappi. Mozzarella ja basilika. Wasabi ja nori. Suklaa ja punaviini. Erilaiset juustot ja punaviini. Pizza ja punaviini. JD ja savuke. Onkohan jollakulla olemassa absoluuttinen makuaisti, siten kuin voi olla vaikka joku sävelkorva tai vatupassinomainen silmä? Semmoinen voisi olla aika pelottavaa, eikä sitä varmaan voisi toimia muuten kuin vähintään oman elämänsä kokkina. Itsellenihän se ei ole niin justiinsa, enkä ronkeleita ihmisiä tahdo kestää oikein sitäkään vähää.

Tänään mun vastahankittu mielenrauha alkoi uhkaavasti rakoilla koettaessani sompailla diplomaattina ääliöasiakkaiden seassa. Mun on yhä edelleen, useita vuosia aspassa poskeni kramppiin hymyilleenä sekä rumia vastasivalluksia ja verenmakua urhoollisesti nielleenä vaikea ymmärtää, miten toimii ihmispsyyke, kun se joutuu jotenkin vähän epämiellyttävään ja itselleen epäedulliseen tilanteeseen - yleensä vieläpä siten, että se on ihan omin pikku kätösin hankkiutunut siihen pinteeseen ja taitaa vähän tietää sen itsekin; miten henkilö menettää täydellisesti suhteellisuudentajunsa ja loogisen päättelykykynsä, sosiaalisista kyvyistä nyt puhumattakaan; miten ihminen taantuu jankuttavan lapsen tasolle, toistaa sitä ainoaa keksimäänsä järkevää argumenttia, joka sekin tosin tuli kaadetuksi heti ensimmäisellä vasta-argumentilla, sekä lukuisia täysin stetsonmenetelmin nikkaroitua väitettä, puolustetta sekä lieventävää asianhaaraa; miten ihmisten aivot nyrjähtävät niin totaalisesti, etteivät ne enää kuule saati ymmärrä puhetta, etenkään, että osoittaisivat piittaavansa siitä rotan pyllyn vertaa.
Tai ehkä mun pitäisi sääliä niitä. Jos joku poloinen asiakaspalvelija on todella niiden ainoa venttiili, kenties jopa ainoa kahdenvälinen kasvokkaiskontakti päivän aikana, ei niillä voi mennä ihan kamalan hyvin. Ehkä niillä on vain vaikeaa, tai huono päivä, PMS tai migreeni, huono tai olematon parisuhde ja tottelemattomat lapset, liian iso asuntolaina ja kusipäinen pomo.
Ja kuitenkin. Mua. Ei. Kiinnosta. Mä en mene niiden - tai itse asiassa yhtään kenenkään, jos tarkkoja ollaan - työpaikalle ärjymään, olemaan kohtuuton ja epäkohtelias, ja sen vuoksi katson minulla olevan oikeuden edellyttää sitä samaa heiltä. Sitä paitsi mä olen mukava, jos mulle ollaan mukavia: jos aletaan tinkiä, penätä, vänistä tai uhkailla, mua ei huvita enää tehdä edes sitä, minkä oikeasti vielä voisinkin. Valitettavasti en voi auttaa, ja olemme sitä paitsi sulkeneet jo.

Me ei panna tuhkaa teidän kusialtaisiin, älkää tekään kusko meidän tuhkakuppeihin!

Saatanan sonnit. Ja perkeleen pimittäjät.
Ensimmäiset sanat, jotka mulle tulivat mieleen eduskunnassa nousseesta seksuaalisen häirinnän kohusta. Tutkimuksen mukaan kyselyyn osallistuneista sadasta naisesta joka kolmas ilmoitti kokeneensa eri asteista seksuaalista häirintää työpaikallaan eduskunnassa. Samana iltana muistaakseni kolmoskanavan uutisissa joku naispuolinen asiantuntija oli jo saatu vähättelemään tulosta niin määrällisesti kuin laadullisestikin: VAIN joka kolmannes, eikä otos ollut mitenkään kattava eikä siten validi. Syytä huoleen ei ole! Sitä paitsi eduskuntakin on vain työpaikka, ja siellä esiintyy samoja ongelmia kuin työpaikoilla yleensä.
Jawohl.
Tämän jälkeen on haastateltu eri asianosaisia (ainakin HS 26. ja 27.1. sekä tämänpäiväiset iltapäivälehdet) ja saatu suunnilleen seuraavanlaisia lausuntoja:

• Rosa Meriläinen ymmärtää eduskunnassa työskenteleviä naisia, jotka ovat kokeneet seksuaalista häirintää mutta eivät halua kertoa siitä omalla nimellään: "On liian suuri riski joutua julkisesti riepotelluksi. - - Kaikki eivät edes tunnista tai ymmärrä, mikä on sukupuolista häirintää. Ajatellaan usein, että tällaista tämä nyt vain on ja siihen pitää suhtautua huumorilla." (HS 26.1.)
• Lyly Rajala on ymmällään: "En ole koskaan havainnut mitään sen tyyppistäkään eduskunnassa. Ehkä nykyään on naisilta mennyt käsitteet sekaisin. - - Nykyisin määrätyt asiat ovat rasistisia ja loukkaavia. 1950-luvulla syntynyt ei koe niitä tänäkään päivänä loukkaavaksi. Ehkä se on sukupolvikysymys." (HS 26.1.)
  
• eräs nimettömänä pysyttelevä avustajana työskentelevä nainen pohtii nykyajan vaatimuksia miehille: "Kaikki miehet eivät ehkä ole tottuneet naisiin työpaikoillaan eivätkä tiedä, miten naisten kanssa tehdään töitä 2000-luvun Suomessa." (HS 27.1.)
• pastori ja keskustan kansanedustaja Lauri Oinonen, 60, etsii tuoreita näkökulmia ja ajattelee niin sanotusti "outside the box": "Erittäin mielellään saa sanoa suoraan, jos on jotakin valittamista. On kansanedustajan työpaikkakiusaamista, jos perättömiä väitteitä esitetään." (HS 27.1.)
• sokerina pohjalla Pekka Vilkuna antaa uraohjeita: "Jos ei sellaisia juttuja kestä, pitää pohtia uudestaan ammatinvalintaansa." (HS 27.1.)
  

Mun mielestä on uskomatonta, että seitsemästä Hesarin mukaan selvityksessä mainitusta ja siten juttua varten haastatellusta miehestä ainoastaan yksi toteaa peiliin katsomisen lienevän tämän jälkeen paikallaan: muut hämmästelevät, ihmettelevät, eivät ymmärrä syytteitä, yllättyvät, jyrisevät - sekä luonnollisestikin kiistävät jyrkästi.
Siis mitä ihmettä? Mitä vitun ihmettä? Jos Lyly Rajala vetoaa synnyinvuosikymmeneensä sen suhteen, ettei itse osaa käyttäytyä, lukea tilanteita ja olla ihmisiksi, niin olisikohan hänen saman kronologisen tosiseikan nojalla syytä myöskin vetäytyä tehtävistään? Jos 1950-luvulla syntynyt mies ei ymmärrä, että neekeri tai kääpiö ovat halventavia sanoja (sitä eivät muuten ymmärrä kaikki 1970-luvulla syntyneetkään, toim. huom.), että keskustelukumppanin tissien tuijottaminen on vaivaannuttavaa ja asiatonta, että aikuisen naisen kutsuminen tytöksi on noloa ja vähättelevää, miten se voisi ymmärtää yhtään mitään muutakaan tärkeää tämän päivän maailmasta?
Ja ihanko totta, Pekka? Todellako on niin, että jos seksistinen, rasvainen ja muutenkin tyylitön huumori ei uppoa; jos haluaisi tulla kohdelluksi vakavastiotettavana ammattilaisena eikä lähinnä maitorauhasparina; jos on kouluttautunut, tehnyt töitä ja nähnyt vaivaa päästäkseen nykyiseen työhönsä, vieläpä luottamustoimeen, haluaisi ensisijaisesti tehdä niitä töitään eikä suinkaan tulla kohdelluksi silkkana tuherotelineenä - jos on näin, niin onko silloin todella niin, että ei varmaankaan ansaitse työskennellä eduskunnassa, ei vain osaa tulla toimeen ihmisten kanssa eikä etenkään osaa nauraa itselleen? Sitäkö tämä tarkoittaa?
Mun mielestä koko seksuaalisen häirinnän konseptin pitäisi olla juuri niin absurdi kuin mille se kuulostaa. Me eletään 2000-luvulla, ihminen on käynyt Kuussa ja valtamerten pohjassa, meillä on plasmatelevisiot ja huippunopeat kaapelimodeemiyhteydet ja aivokirurgia mannertenväliset lennot ja sukkahousut ja pyörä ja tuli - ja silti meillä ei ole alkeellisintakaan tasa-arvoa, mitä käytöstapoihin tulee. Ihmiset eivät osaa olla ihmisten seurassa; ne eivät tajua, mitä sopii sanoa ja miten voi toimia. Ne eivät osaa sen vertaa asettua toisen kenkiin, että hoksaisivat, missä menee toisaalta imartelun, ystävällisyyden ja kohteliaisuuden sekä toisaalta vihjailun, röyhkeän asiattomuuden ja henkisen epätoivotun lähentelyn välinen raja - joka ei kuitenkaan tavallisesti ole ihan mikään veteen piirretty viiva tai mikään muukaan vastaava klisee, vaan ihan arkijärjellä käsitettävissä oleva juttu.
Ja silti. Meillä on sitä ihan joka puolella meidän yhteiskuntaa. Eduskunnassa. Kaikilla aloilla, joilla on miesenemmistö. Kaikissa keski-ikäisten miesten kansoittamissa toimissa, viroissa ja hankkeissa. Meillä töissä. Mä vain odotan seuraavaa kertaa, kun todistan jotain vastaavaa: aion antaa täyslaidallisen ja vielä vähän lisää; seuraava vitsiniekka tulee maksamaan paitsi isänsä myöskin isoisänsä sekä Lyly Rajalan synneistä korkoineen. Ja jos jostain jumalisesta kosmisesta instant karma -oikusta tämä vastaankävelevä sovinistisonni onkin itse herra Rajala - voi, siinä tapauksessa Haadeksessa on luvassa peijaiset!

Such a perfect day

Aurinko paistaa ja minä olen elossa.
Tämä viikonloppu on ollut paras aikoihin: rento, seurallinen, hyväntuulinen ja kaikin puolin mukava. Se on sisältänyt kiipeilyä, kodinhengettärenä häärimistä, reissun suunnittelua, funky pien laatimista ja syömistä, Rocky Horror Picture Show'ta, ulvovaa nauramista, tyttötupakkaa, Trio Amenian perustamista, Fridan seksivalistusta, periaatekeskustelua, bussimatkaa 50 Centin keikalta tulevien teinien kera, Facebook-propagointia ja Tequila Red Bullia, auringonpalvontaa Kaivopuiston rannassa, diplomaattialuekäyskentelyä, lisää matkajuttuja, hymyilyä, hyvää seuraa.
Kiitos Ensio Häkkinen, Kuosmis, Wentzel ja Rikas Ystävä; kiitos Hinkkihaukka eli Pirjo ja miehensä J-P, kiitos äiti.
Kiitos myös muut tyypit, joita en tässä nimeltä mainitse mutta jotka tietävät keitä ovat ja jotka ovat tärkeitä ja muutenkin ihan ässää väkeä.

Aivoriihitonttu, hieho ja kurpitsasieni

Epätasapainoisten ja käsittämättömän epäinformatiivisten bloggausten sarja jatkuu.

Päätettiin Fridhofshoffenin kanssa lähteä työviikon päätteeksi yksille. Aikaa kului kaksi tuntia, rahaa ehkä kuusi euroa. On hämmentävää palata kotiin keveässä nousukkaassa, olettaen, että maailma makaa siten kuin se yleensä tekee, kun itse on viimein saanut kyllikseen mallasta - ja tämän vuoksi yllätysmomentti on melkoinen, kun telkkarista tuleekin normaaleja sarjafilmejä eikä suinkaan lumisadetta, ostoskanavaa, chattia tai jotain tuhmaa, kun kadulla kävelee vastaan ihan tavallisennäköisiä koiranulkoiluttajia ja kun kello onkin yhdeksän illalla eikä viisi aamulla.

Huomiseksi on sovittu Pelastaja-perseet. Hyvä että mulla on tukiryhmä siihenkin hommaan. Sitä ennen aion kiivetä kuin keitetty peikko, suunnitella reissua sekä kenties laatia hieman ihmisravintoa.

Avaa ovi, täälon Seppo Hovi!

Tänään mun kanssa samalla ratikkapysäkillä oli Seppo Hovi! Tai olin siitä melko varma, sillä mies muistutti mun mielestä hämmentävissä määrin tätä televisiomme pianovirtuoosia: sataa prosenttia oli kuitenkin vaikea saada, sillä en onnistunut näkemään sen kasvoja kunnolla oikein millään. Tiedättehän, samoin kuin Austin Powereissa aina jonkun hahmon ollessa alasti sen strategisten osien eteen sattuu sijoittumaan sopivasti jokin teekannu tai patonki tai vastaava: samoin tämä mies onnistui liikahtamaan niin, että sen kasvot jäivät katveeseen aina juuri silloin kun mä yritin salavihkaa kurkata että onkse Sepe.
Nyt kaikki jo pidättävät hengitystään ja supisevat malttamattomina, että oliko, oliko se Seppo.
No ei se sitten ollutkaan.

Kukka se on perunallakin.

Tänä iltana, rahjustaessani lopen uupuneena, lastattuna kuin kuormakameli, hevoselle, koiralle sekä sohjoisille lahkeille haisevana, yltä päältä karvoin kuorrutettuna, hermeettisen rumassa takissani (oikeasti, se on niin ruma, että äidit peittävät lastensa kasvot mun kävellessä niitten ohi se päällä; se on niin ruma, että tänä aamuna Pasilan asemalla laiturilla numero 8 mä jouduin väkivalloin tukahduttamaan mielihaluni paukuttaa käsiä yhteen ja huutaa kimeällä äänellä että "Halusin vain kertoa kaikille, että en mä oikeasti aina ole näin ruma! En ole! Ei muuta, jatkakaa.") bussipysäkille olin ohikiitävän hetken ajan varma siitä, että pahin on tapahtunut: musta on joko tullut näkymätön, tai sitten mun suomeksi luulemani kieli onkin mun suussa muuttunut jotenkin muille ihmisille täysin käsittämättömäksi äännevyöryksi ja olen oikeasti ihan yksin tässä maailmassa. Mä nimittäin halusin varmistaa, ettei tavoittelemani linja-auto ollut juuri pyyhältänyt ohitse ja kysyin eräältä satunnaiselta paikallaseisoksivalta blondiinilta, että "Anteeks mutta satuitko huomaamaan että menikö 17 tästä just?". Tyttö tuijotti mua liian pitkään, liian hiljaa, silmissään ankaran tulkitsemisyrityksen katse ja sanoi: "Siis nyt mä en ymmärtänyt...". Onneksi satunnaisen tytön vieressä seissyt satunnainen poika pelasti tilanteen informoimalla, ettei bussi ollut vielä mennyt. Kiitin, vaikenin ja menin itseeni.
Kantamuksineni en mahtunut kunnolla penkkiin, joten kyyhötin kotimatkan epämukavasti toisen reiden varassa, puoliksi käytävällä tuntien, miten pääni päällä välkkyi tavattoman räikeä neonkyltti "RUMA!". Kanssani samalla pysäkillä jäävät kaksi psychobilly-tyttöä katsoivat minua kulmakarvat säälivästi hieman kohollaan.
Huomenna aion laittaa jotain nätimpää päälle.
Noin. Ja nytpä sitten kaadoinkin epähuomiossa päälleni piimää. Menen peseytymään.

Ja kyllä mä oikeasti vieläkin olen ihan kelvollisella tuulella. Laitetaan varmemman vakuudeksi vielä hymymaama :), noin.

Lost and Found

Mä mitä ilmeisimmin unohtelen asioita venäläisen perinneviisun lailla kiihtyvästi. Tämän päättelin siitä, että muistin tänään monia asioita, jotka mun on selvästikin ensin täytynyt unohtaa, jotta uudelleen muistaminen siis on tullut ylipäänsä mahdolliseksi. Tämä on hieman pelottavaa, mutta samalla varsin kiehtovaa: jokainen päivä voi olla ihan uusi ja täynnä huikaisevan jännittäviä tapahtumia, kun ei yhtään etukäteen tiedä että ovatko kohtaamansa asiat ja tästä syntyvät reaktiot upouusia vaiko vanhoja tuttuja ja vain elvytettäviä. Vähän niinkö vastasyntyneellä.

Ekanakin oltiin tänään Nuun kanssa aamutuimaan tallissa ja muistin taas, miksi mun mielestä heppatytöt on useimmiten kovimpia kaikista, ja reippaimpia. Kun on useiden tuntien ajan sietänyt kylmää, märkää, kipua ja muuta epämiellyttävyyttä, tullut kenties tallotuksi ja litistetyksi, ehkä purruksi ja on saattanut vähäsen vuotaa vertakin, muuttuvat toiveet ja unelmat mukavan maltillisiksi ja ihmisen kokoisiksi: jospa saisi tilkan vettä ja kenties hieman jotain ravintoa, ollapa nyt kuivat vaatteet käsillä, kunpa joskus vielä saisin tunnon varpaisiin takaisin. Kiitos. Tämä sankarillisuus kirvoittikin kotimatkakeskustelun nirsoista, epäreippaista epäratkaisukeskeisistä nurkujista, jotka saavat kummankin meidän ihon kananlihalle ja äänen raivofalsettiin. Jos et voi vaikuttaa asiaan, auttaako valittaminen? Jos voit, auttaako valittaminen vaiko se konkreettinen vaikuttaminen? Mitä veikkaat. Sulla on kaksi arvausta.

Tokana eilen jossain mielettömässä viitseliäisyyspuuskassa pakkasin tätä päivää silmällä pitäen pitkästä aikaa laukkuuni levykeissin ja siihen lystikkäitä levyjä töissä kuunneltavaksi ja kuunnellutettavaksi. Se, mitä mä olin unohtanut, oli että miten mukavaa onkaan työskennellä itse käsinvalitun musiikin soidessa taustalla. Tänään olenkin siis työstänyt epävireisesti hyräillen ja rytmikkäästi nytkähdellen, tuottaen hymyä sekä omilleni että asiakkaiden kasvoille.

Kolmas juttu oli sitten juurikin se, että olin vähän unohtanut, miten hyvälle hymyileminen tuntuukaan. Olen tainnut olla jo pitkään itselleni epätyypillisesti melkoisella matalapaineella, koska hymylihakset olivat aivan ihmeissään ja aivot vähällä taintua moisesta hyvän mielen piikistä. Ehkä jos kevään lähetessä alkaisi niitä hymyilyttäviä juttujakin löytyä taas enemmän, se taitaa kaiken muun hyvän lisäksi olla myöskin itseään ruokkiva kehä. Sitä paitsi mun hymykuopat ei pääse oikeuksiinsa ärripurrikeksejä popsien.

Vaffö de?

Minkälaiset julmat, epäinhimilliset käsikirjoittajat lopettavat Prison Breakin toisen tuotantokauden noin? Ja miten ne ikinä aikovat saada kaiken olennaisen tiivistettyä kolmannen kauden alkuun liitettävään "previously on PB"-pätkään? Olen virallisesti hermoraunio.

Aina ollessaan katkera, synkkä tai muuten vain tilapäisesti mielenrauhaltaan järkkynyt ihmisen pitäisi voida lähteä lenkille. Ajatusten on vaikea harhailla, kun asfalttia tamppaavat lenkkarit, kylkiluita jyskyttävä sydän ja selkää pitkin noruva hiki vievät kaiken energian ja keskittymiskyvyn. Sellainen on aika terapeuttista ja puhdistavaa. Se myös asettaa monet asiat oikeaan mittakaavaan ja parantaa mielialaa ratkaisevasti.

Miksihän niin monilla suomenruotsalaisilla on geminaattalempinimi? Siis kaikki nämä Josset ja Sassat ja Soffat? Kokonaan oma lukunsa ovat sitten ck:t: Vickan, Micki, Jocke, Nicke. Vaikka eipä silti, on nämä jotenkin tyylikkäämpiä kuitenkin kuin suomalaisten kaksitavuiset patet, petet, maket, tepit ja perat. Mun nimiteoriassa on muuten pari uutta lukua, joista toinen mainittakoon tässä: miehet, joiden oikea etunimi koostuu kolmesta kirjaimesta, esim. Ari, Esa, ovat usein melkoisia naistennaurattajia ja liukkaita playboyta.
Sen toisen mä paljastan, kunhan vettä on ensin vähän virrannut Vantaanjoessa.

Olet sietämätön tyyppi ja mielipiteesi ovat vääriä - älä soita tänne enää koskaan!

Mä olen vihainen, mä olen surullinen, ja ennen kaikkea mä olen uskomattoman väsynyt. Selittääkseni tätä kaikkea sekä antaakseni itselleni oikeutuksen olla noita asioita, mun on kirjoitettava henkilöstä, joka ei enää mainintaa olisi ansainnut, mutta joka on niin olennainen osa mun tämänhetkisen tunnetilan syntyä, että en voi välttyä siltä.

On olemassa ihmisiä, joihin törmäämistä välttelee: ei siksi, että ne saattaisivat sanoa tai tehdä jotain kurjaa vaan siksi, ettei itse voi luottaa itseensä yhtään niiden vaikutuspiirissä. Samaiset ihmiset eivät aikanaan halunneet mun olevan niille samaa, mitä ne olivat mulle ja kertoivat sen vasta, kun oli jo aivan liian myöhäistä.
Nämä ihmiset, niillä on naamaa soittaa ihan tuosta vain, aivan tavallisena iltapäivänä ilman mitään syytä, puoli vuotta tapahtuneen jälkeen, ja kysyä että mitä kuuluu. Mitä vittu kuuluu. Ja että onhan kaikki ihan hyvin. On, kaikki on aivan ihanasti! Ja nyt, jos suot anteeksi, menenkin tästä kylppäriin ja kaadan itselleni ison lasillisen partateriä nieltäväksi.
Ai, mä en jotenkin tajunnu yhtään. Niinpä. Osuvammin ei kävis kiteyttäminen, vaikka itse yrittäisin.
Ehkä vielä jonakin aamuna herätessäni huomaan, etten vilpittömästi ja todellakaan piittaa enää. Niinhän haavatkin paranevat: kun antaa sen ruven olla eikä koeta nyhtää sitä kaiken aikaa irti.

Tämän lisäksi vihaan tänään ihmisiä yleisesti: kitiseviä lapsia täydessä ratikassa, tuuppivia vanhuksia lähikaupassa, möliseviä ja haisevia denapenoja metroasemilla, töykeitä, ilkeitä ja typeriä asiakkaita. Ihmisiä, jotka koettuaan jonkinasteisen arvonnousun korottavat itsensä saman tien muitten yläpuolelle ja käyttäytyvät alentuvasti ja holhoavasti ja saarnaavat ja luennoivat. Ihmisiä, jotka ovat kykenemättömiä jakamaan vastuuta ja ryhtyvät marttyyreiksi. Ihmisiä, jotka eivät osaa päästää irti, antaa olla, päästä yli.

No interest.

Seuraamani blogilista on nyt päivitetty. Lauri nelosta säikähdetty. Toffee-nougat-maapähkinäjäätelöä syöty. Puhelimeen huudettu. Kynnet lakattu. Huominen eväs valmistettu.
Enempää ei huvitakaan kirjoittaa tänään.

Velimiehen pöytäkirja

Koskapa vapaa assosiaatio on mitä ilmeisimmin kasvattamassa suosiotaan ihan yleisesti viestinnässä, mäkin haluan ratsastaa aallon harjalla ja tehdä tämän päivän merkinnän viikonlopustani sillä. Toinen syy on sitten se, että asioita ja ilmiöitä sekä hokemia esiintyi niin tiuhaan tahtiin, etten osaa oikein jäsentää niitä päässäni saati näppiksen avulla. Elämysten jakamisen polte on kuitenkin kova, siispä täältä pesee - härifrån tvättas (jälkimmäinen ruotsia):

Ebookers, epäsuositeltava hotelli, skipattu kiipeily, Ensio Häkkinen & Saksa on paska maa; solariumpoket, Tobbe-kapteeni, asiaton kysymys portaista, Väestöliiton parisuhdetesti, Jeeves rumpujen takana & Timo Silakka soolokitarassa, K70-jengiläiset; paras neuvo, Östermalmin sammutuskaarti sekä savusukellustiimi tosi toimissa, ostelu & sen välttely; riisipäivä, punjabi, monennenko polven orjia sitä ollaan, tyttökalenteritytönnäköinen tyttö, trubaduurin silmäpeli, sankarin viitta, puuteritukka, ruotsalaiset gay-skeittarit, kalju keilalelun muotoinen Vagabond, setä Tummelissa; taksikyyti, eväskatastrofi, luottoraja, jälkikeinunta.

Tällä hetkellä mulla ei ole juurikaan muuta sanottavaa, en siis sano muuta. Tack och hej och leverpastej!

Von Minx -koodi

Mä välillä en voi olla ihmettelemättä, että onko olemassa jokin Minkki-universumi, jossa asiat näyttäytyvät hyvin erilaisille kuin Muiden ihmisten universumissa. Sellainen paikka, oma pieni kupla, jossa itse kuvittelee esim. kirjoittavansa erittäin selvää suomea, ei ehkä aivan yksiselitteistä ja mahdollisimman vähällä vaivalla luettavaa, mutta kuitenkin sellaista, että se pihvi (jos sitä on) kiiltelee siellä pohjalla Adalmiinan helmen lailla odotellen poimijaansa. Ja sitten tulee ihminen, yleensä Ystävä, lukea roiskaisee jonkun teksteistä ja kas! löytää sieltä aivan eri asioita kuin itse sinne kuvittelee kirjoittaneensa, eli sen helmen sijaan kouraan tarttuu vaikkapa nastoja ja vanupuikkoja ja pieni huonotapainen poni.
Onko tässä nyt käynyt niin, että vasen käsi ei tiedä, mitä oikea kirjoittaa: koodaanko mä tänne epähuomiossa ja itseltäni salaa jotain ihan muita sisältöjä kuin luulenkaan, ja joku sitten luettuaan ne sieltä ratkoo ja mä yllätyn kovasti? Vai onko niin, että lukija ollessaan kyllin kiihtyneessä tilassa ryhtyy roimimaan vastinetta yhden, ripeätempoisen lukukerran sekä siitä jääneen mielikuvan perusteella, ja siksi sisällöksi tarjoutuu jokin ihan muu kuin tarkoituksena oli? Mä en tiedä.

Tänään joudun taas pohjoisen hurrikaanin armoille keskelle merta, vaikka oikeasti haluaisin vain jo hypätä koneeseen ja lentää kauas, kauas pois. En mä sillä, ei Tukholmakaan hassumpi ole. Se vaan ei ole ihan Iso Omena kuitenkaan. Onneksi seuralaisella sentään on omakin elämä, niin mun ei tarvitse puhua itsestäni koko aikaa.

Arvatkaa kuka ei nuku ensi yönä?

Mentiin sitten ostaa paukauttamaan Saken kanssa reissu ens kesälle. Visa ei edes naukaissut, kun taputtelin touhukkaasti kämmenilläni sen numeron koneen uumeniin. Enää... het-ki-nen! Tismalleen neljä kuukautta eilen! Voi pyhät pyssyt! Voi pannahinen! Voi Heikki! Voi ...! Voi.
Miten päin tässä ihmisen enää tulisi olla? Ylösalaisin, käykö se?

Olen halukkaasti vähän eri mieltä.

Monet yleisesti erittäin loistokkaina, suorastaan nerokkaina tai vähintään erinomaisina pidetyt asiat saavat mut vähän ymmälleen, jotkut jopa umpimielisen vastustuksen valtaan. Tunnetuimpia esimerkkejä jaksan jauhaa kyllästymiseen saakka: mä en ole nähnyt koskaan yhtään Star Warsia. Mun mielestä Tolkienin hobittihöpötys on lapsellista ja ylenkatsottavaa. Mun on vaikea sietää HIMiä, Nightwishiä, Liekkiä, Coldplayta, Mobya ja sitä Aliciaa. Mä en pidä täytekakuista, Raffeleista, tummasta suklaasta enkä simasta. Mun mielestä Justin Timberlake ei ole seksikäs eikä Gwyneth Paltrow erityisen kaunis; Tuomas Vimma saati Jyrki Lehtola kovinkaan älykäs; Mattiesko Hytönen ja Jaana Rinne korkeintaan keskinkertaisia toimittajina. Facebook on mun mielestä edelleen ahdistava ja elämää paineistava aikuisten leikki-ikäisten ajantappofoorumi. Monet muotiin liittyvät asiat kuten UGGit, Acnen farkut ja ne kahdeksankymmentälukuiset nolot muoviset nörttipokat näyttäytyvät mulle usein paitsi täysin käsittämättöminä ja epäkäytännöllisinä myöskin yksinkertaisesti hyvin rumina.
Toiset näistä asioista ovat sellaisia, että olen niistä avoimen tyhmänylpeä: minä en anna kaiken hypen sokaista itseäni, vaan kuljen omaa tietäni ja kuvittelen olevani 2000-luvun kevytlinkola, jonka kriittisyys ja itsenäinen ajattelu eivät murene muutamaan namedroppaukseen ja onnistuneeseen mainontaan.
Toisia hellin salaa: nämä on niitä seikkoja, jotka tekevät musta erityisen, juuri mut.
Sitten on niitä juttuja, joiden vieroksumista vähän häpeän, sillä oikeasti haluaisin kaikkien muitten maailman kansalaisten tavoin nauttia niistä ja tunnen itseni jotenkin vajaaksi ihmisenä ollessani vähemmistössä niiden suhteen. Yksi tällainen on YouTube ja kaikki senkaltaiset foorumit: mä vihaan niitä. Tai tarkemmin sanottuna en mä niitä sivustoja itsessään vihaa, vaan sitä, miten on muodikasta tipautella hassuja klippejä kaverille Facebookissa, Galleriassa, mesessä, sähköpostitse, missä-hiton-ikinä. Niiden kuva on rakeista ja epäselvää; vaikka ne suurentais koko näytön kokoiseksi, ne on pieniä ja ankeita; niiden latautuminen kestää ainakin mun nettiyhteydellä niin pitkään, etten millään jaksa odottaa, enkä mä ikinä jaksa katsoa niitä loppuun saakka. Lisäksi pitäisi joskus löytää se aika ja viitseliäisyys, että saisi ylipäänsä avattua ne linkit.
Tänään sain synninpäästön tuolle abnomaliteetilleni: Nyt-liitteen tv-osion kolumnisti Sanna Kangasniemi tunnustautuu tämänviikkoisessa tekstissään saman lajin edustajaksi. Mä olen huojentunut: nyt kun se on painetussa sanassa kerrottu, se ei varmastikaan enää ole ihan niin väärin. Tai edes kovin tyhmää.

Vapaata assosiaatiota yhdeksänkymmentäluvun popmusiikin hengessä

Tänään aivan yhtäkkiä mulla alkoi soida päässä takavuosien pikkuhitti, jonka sanat menivät näin:

If you had a golden heart,
would you love me from the start?
Would you let me be a part of you?
If the words I say were true,
would it really impress you?
Would you turn and walk away from me?

Bändin nimeä en kuollaksenikaan muistanut (musta se saattoi olla jokin Kaspian tai Kasbah tai joku sensuuntainen), ja äkkiä sen selvittämisestä tuli maailman merkittävin asia. Edes Googlesta ei kylläkään ollut apua näillä tiedoin tässä asiassa, joten voi olla, etten muistanut edes noita lyriikoita oikein. Hirveän kiusallista tosin, että muistaa jonkun yhdeksänkymmentäluvun yhden hitin ihmeen sanoitukset (melkein) sanasta sanaan. Enää ei tarvinne ihmetellä, miksi tärkeitä asioita on toisiaan vaikea painaa mieleensä: eihän siellä päässä voi olla enää kovalevyä vapaana moisten takia. Millä sitä sais siivottua? "Aivoissasi on käyttämättömiä kuvakkeita. Käytä ohjattua raivausta: tuplaklikkaa tätä ilmoitusta."
Toinen samaan syssyyn kehittämäni pakkomielle oli sellainen saman aikakauden bändi, jonka nimessä oli mun mielestä Addison tai Addiction tai Attic ja videolla esiintyi ainakin tyttö ja yksi tytönnäköinen poika. Myöhemmin muistin, että bändin nimi oli Addis Black Widow (eli aika monta kirjainta oikein!), ja Wikipedia kertoi, että se hitti oli Goes Around Comes Around. Tämän jälkeen olin hetken aika varma siitä, että tuohon bändin nimeen kätkeytyi jotain luonnontieteellistä, että muistaakseni se oli kenties jonkinmoinen käärmelaatu. Mutta ei tainnut olla. Ehkä se oli vain niin lähellä Black Adderia, että menin vähän sekaisin.

It takes blood and guts to be this cool but I'm still just a cliché

Olen viime aikoina huomannut eräällä median osa-alueella merkillisen trendin. Kaikissa itseäänkunnioittavissa aikakauslehdissä näyttäisi nykyään olevan aivan julkaisun alussa jonkinmoinen ajankohtaispalsta, jolla kerrotaan maailman päivänpolttavista ilmiöistä "huumorilla". Nyt mun täytyy sanoa, että mä olen paitsi ällikällä, hepnaadilla ja puulla päähän lyöty myöskin hieman tuohduksissani: mä koen, että mun älykkyyttä loukataan näin toimittaessa. Sekö on ainoa, joka tänä päivänä myy: ala-arvoinen, kiireessä kyhätty ja roskajournalismilta mallia ottava puujalkahupailu, jonka nimissä Hesari äänestyttää verkkolukijoillaan mm. "Vuoden mokaajan" (palkinnon vei nimiinsä itseoikeutetusti Susan Ruusunen, ent. Kuronen); jonka nimissä Me Naiset keksii jälleen uuden, väsyneen sutkauksen Oskari Katajistosta tai Ville Loposesta; jonka nimissä Seura julkaisee Elisan toimitusjohtajan suoran numeron ("jos asiakaspalvelussa on ruuhkaa, kuten yleensä on")?
Ai että panee vihaksi! Ennen vanhaan yksi Lasten suusta, Nitrodisko tai Varusmieshuumoria-palsta per lehti sentään oli kylliksi: se oli helppo ohittaa, mikäli ei ollut lystinpitotuulella. Nykyään tämänkaltaista salanokkeluutta ja tekemällä tehtyä itsetarkoituksellista nauratusmateriaalia ei pääse pakoon oikein minnekään.
Vitsikkyydessä, keventelyssä ja ilkeilyssä ei periaatteessa ole mun mielestä mitään vikaa, mutta sitä tekemään kannattaisi pestata joku, joka sen lajin oikeasti hallitsee. Nyt mä en suinkaan puhu itsestäni, en. Turistia sekä Pasaa ja Atpoa mä tarkoitin.

Tänä aamuna olin tirauttaa pienet myötätuntokyyneleet aamupuuron kyytipojaksi sanomalehteä lukiessani. Suomi ei taida olla ihan iskussa. Oikeasti, kuinka huonosti pitää kansakunnalla mennä, että sen pitää valita Emmalla palkittava Vuoden yhtye seuraavasta joukkiosta:
1. Apocalyptica (okei, näistä eniten jäljillä. Todellista uskottavuutta syö oikeastaan vain yhtyeen nokkamiehen Eicca Toppisen vastaanottama Linnanjuhlakutsu.)
2. Apulanta (Toni, sä olet yli kolmekymmentä jo, ja muutenkin aika väsynyt mies. Eikö epävireinen määkiminen ja nenäkäs teiniangsti olisi jo syytä jättää nuorempien huoleksi?)
3. Lauri Tähkä & Elonkerjuu (murrebuumin satuttua sopivasti myös laulu- ja soittotaidoton avionrikkoja voi yltää uskomattomiin myytyjen levyjen ja keikkalippujen listoilla. Ja kuten ensin Lotta Backlund ja sen jälkeen Nyt-liite havaitsi, Lauri ja Repe Sorsa ovat niin samasta puusta ulkoisesti veistetyt, että enää pitäisi tietää, kumpi oikein oli innoittamassa kumpaa.)
4. Nightwish (tästä mulla ei oikeastaan ole yhtään mitään sanottavaa. Sen verran vain, että vaikken Tarjaa koskaan voinut sietääkään, sen mukana tämä bändi menetti sen ainoan omaleimaisuuden, joka niillä on koskaan ollutkaan.)
Ei oo helppoo meistä kellään.

Mikä meihin fiksuihin ihmisiin menee kuntokeskuksessa?

Minä olen keski-ikäinen nainen. Minä harrastan kuntoilua: sekä gynekologini että fysioterapeuttini ovat sitä minulle suositelleet (puhumattakaan naistenlehdistä ja aviomiehestäni).
Minulle ei ole yhdentekevää, miten kuntoilen: minä teen sen tyylillä. Minä olen menettänyt sydämeni salsalle ja kaikelle etelämaalaiselle, kuten salsaopettajalleni. Lisäksi minä harrastan tavoitteellista pilatesta - ja vähintäänkin yhtä sulavaa flirttiä pilatesohjaajani kanssa.
Minä olen saavuttanut elämässäni tiettyjä etappeja, ja mitkään teiniritsat eivät todellakaan kävele ylitseni: minä huomautan, valitan, reklamoin, jätän palautetta. Minä huutelen, oikaisen, täsmennän, kerron, miten asiat todella ovat.
Minun ylitseni ei kävellä: minä ohitan, kiilaan, pujahdan ja etuilen. Minä vaadin palvelua, kunnioitusta, nöyryyttä, alttiutta. Minä rähjään, kiroilen, korotan ääntäni, uhkailen, nimittelen.
Minä en suostu enää tukahduttamaan todellisia tunteitani: minä pyörittelen silmiäni, teen ilmeitä, saan itkuraivareita julkisilla paikoilla; minä näytän keskisormea, minä poljen jalkaa, minä lyön nyrkkiä pöytään, minä heittelen esineitä ihmisiä kohti.
Minulla ei ole käytöstapoja, tilannetajua tai minkäänlaista häpyä toimissani. Minä kostan kaiken elämässä kokemani vääryyden matalapalkkaiselle asiakaspalvelijalle, joka useimmiten on kuitenkin syypää kaikkiin vastoinkäymisiini, ja hymyileekin julkeasti, saatanan lutka.
Ettäs kehtaa.

Säkenöivästä voimasta

Sanottiin tästä tammikuusta ja sen säästä mitä tahansa, ainakin tänään, kutakuinkin kello 17.07.52 Kalliossa oli täydellinen lenkkeilysää. Lenkkarit eivät painaneet juuri mitään, tuuli puhalsi koko ajan myödästi; iltavalaistuksessa kylpevä Helsinki lojui siinä Töölönlahden rannalla, nojaten kaikissa sinisen epätodellisissa sävyissä hehkuvaan taivaaseen. Hetken tuntui niin hyvälle, etten muistanut sellaisen olevan edes mahdollista.
Sitten nenästä katkesi kai suoni, ja loppulenkin lienin melko makaaberi näky sylkiessäni verta ja pärskiessäni heleänpunaista huurua.

Tänään aloin viimein toden teolla suunnitella ensi kesän retkeä ulkomaille. Sain muutamia loistoideoita ja luultavasti Kuosmiksen sähköpostiponin lihaskramppiin. Lisäksi sain erinomaisen syyn ottaa yhteyttä T. Täydelliseen - ihan reissun merkeissä tietysti.

Mulla on päässäni kypsymässä ainakin kaksi bloggausideaa. Toiselle saan luultavasti pontta huomisesta kukonlauluvuorosta yrityksemme lippulaivassa ja kirjoitan niin, että näppistäni ei sen jäljiltä enää käy elvyttäminen. Toinen on sellainen aika iso ja melko vakava aihe, ja siksi haluan ajatusteni olevan erityisen jäsentyneet ja kantojeni jo valmiiksi niin tukeviksi perustellut, ettei yksikään Niina Mikkonen saati Anu Saagim-Ratia saa puhallettua niitä kumoon. Tämä tiedoksi niille, jotka ovat jostain kumman syystä joskus elätelleet illuusiota mua kiinnostavan myöskin oman napani ulkopuolella tapahtuvat asiat. All you need is just a little patience.

Sota apatiaa vastaan

Mä olen kohta kaksi päivää kärsinyt vakavasta verkkodeprivaatiosta: mun netti on ollut särki. En ole päässyt katsomaan, tapahtuuko elämä muualla sillä välin, kun itse kökötän kotona. En ole päässyt vastaanottamaan tai lähettämään merkkejä siitä, että olen yhä elossa ja välitetty. Olenko tällöin ollut edes olemassa ja jos, mistä sen voin varmuudella tietää?

Välillä on ihan hirveän terapeuttista ja välttämätöntä olla irrationaalisen, kohtuuttoman, tarpeettoman, epäreilun häijy jollekulle. Etten suotta heittäytyisi patetian alati kutsuvaan ja seireenin lailla viettelevään suohon, siteeraan tähän omaa päiväkirjaani, sitä ihan oikeaa ja erittäin henkilökohtaista:
"Mä toivon. Kun tää kaikki on ohi, mä toivon. Kun tää kaikki taas kerran on ohi, enkä mä tietysti kuule susta, mä todella toivon. Mä todella toivon, kun tää kaikki taas kerran on ohi, ja sä tapasi mukaan väistät epämukavaa aihetta enkä mä tietenkään kuule susta, vaikka salaa sitä toivonkin, että mä muistaisin. Että mä muistaisin, miten pahalle se tuntuu: niin pahalle, etten halua tehdä sitä enää. Niin pahalle, etten luule enää; etten halua enää yhtään. Niin pahalle, etten toivo enää.
Mä toivon, että sua sattuu. Mä toivoisin myös olevani suurempi ihminen, mutten ole. Mä toivon, että sua sattuu paljon; mä toivon, että sä menetät; mä toivon, että sä suret. Mä toivon, että sä haluat, kiihkeästi, muttet voi saada. Sitä mä toivon sulle. Että voisit edes aavistaa, mille musta nyt tuntuu."

Tänä iltana kotiin kävellessäni ilmasta saattoi jo haistaa kevään lupauksen. Tähdet olivat näkyvissä, ja kuun sirpale. Kai se tulee tänäkin vuonna. Kevät. Ja tuo mukanaan uuden, ja toivon.

Juuri sopivasti.

Tilapäisen mielenrauhan saavuttamiseksi tarvitaan täsmälleen seuraavia ainesosia:

• muutama yhteydenotto ystävällismielisiltä tahoilta
• kaksi tonnikalasalsa-lämmintä voikkuleipää
  
• puoli pulloa kelvollista vaikkakin edullista eteläafrikkalaista punaviiniä
• yksi savuke
• Valion Vanilla Choco -kerrosvanukas
  
• seuraavana aamuna odottava kiipeilytiimellys

Tämä riittää. Nyt.

Ja tuulee niin kovaa, että vesi sataa vaakasuoraan...

Mä haluaisin, ettei enää satais. Mä haluaisin olla kotona, peiton alla, juoda punaviiniä ja katsella leffoja.
Mä haluaisin, etten enää muistais. Mä haluaisin, etten enää kaipais. Mä haluaisin, etten enää näkis unia. Mä haluaisin jotain ihan uutta.
Mä haluaisin, että olisin taas hyvällä tuulella. Mä haluaisin, että osaisin taas nukkua.
Mä haluaisin, että mua kohtaan oltais lojaaleja, ja että voisin olla sellainen itsekin. Mä haluaisin, ettei mun enää tarvitsis pettyä. Mä haluaisin, ettei mun tarvitsis kyseenalaistaa. Mä haluaisin, etten joutuisi miettimään.
Mä en tiedä, voinko tehdä yhdellekään noista asioista yhtään mitään. Juuri nyt.


It's starting to wear me down,
little by little.
Feeling like a sick dog,
everything's gone wrong.
Tell me what it takes
to make it like yesterday.
One thing that is true:
I'll be waiting
If I only knew what was right
I'd do it in a second to calm down
Oh baby, when day falls night
my heart always ends up on the ground

- Danko Jones: When Will I See You

Läskileiri muuttaa taivaaseen

Nyt kahtena peräkkäisenä päivänä saatuani viimein vaakatasoon ja päivittäiseen suklaa-annokseen tottuneen kehoni salille olen jokakeväiseen tapaan törmännyt mitä mielenkiintoisimpiin kanssatreenaajiin. Luojan kiitos ylävartaloni ei (vielä) ole yhtä vaurioitunut kuin alaraajani, joten heistä raportoiminenkin onnistuu, vieläpä ilman tuskankyyneleitä.

1. Muodikastukkainen ja kapea nuori pariskunta, jonka treenaus koostuu lähinnä holtittomasta kahden kilon käsi- ja levypainojen heiluttelusta sekä toistensa pussailusta. Ovat mitä ilmeisimmin alkaneet käydä salilla vain voidakseen lisätä sen Facebook-profiiliinsa Activities-kohtaan. Salikortti joutuu hyllylle heti, kun jotain akuutimpaa, esim. kynnen lohkeaminen tai tyhmän kampaajan pilaama tukka ilmenee.

2. Kahden tai kolmen miespuolisen pörssimeklarin / lakimiehen / mainostoimiston AD:n muodostama treeniposse. Kundit päivystävät milloin minkäkin penkin vierellä: yksi äheltää painoja ilmaan, loput "spottaavat" ja kertovat satumaisista sattumuksistaan alati kiehtovan leipätyönsä tiimoilta kuuluvaan ääneen. Välillä joku heittää jotain rehvakasta treeniin liittyen, kuten "Nähdään toukokuussa, jätkät!", ja kaikki remahtavat diorintuoksuiseen nauruun. Poikien treenikuteet on viimeisen päälle ja tukat aina hyvin, ja vaikka heitä tuskin muina vuodenaikoina salilla näkeekään, on sekä rusketus että lihastasapaino kohdillaan jokaisella.

3. Kahden (ei milloinkaan useamman!) parikymppisen tytön terapiatreeniystävyys. Tytöillä on viime kesäiseltä Nykin-reissulta tuodut, sävy sävyyn sointuvat Niken, Puman tai Peakin vermeet ja julkkiskampaajalla raidoitettu pitkä tukka ponnarilla. Toinen asettautuu tekemään penkkipunnerruksia tyhjällä tangolla toisen jatkaessa tilitystään viime lauantain tapahtumista. Vuorojen vaihdossa käy ilmi, ettei toinen tytöistä voi tehdä kyseistä liikettä ollenkaan, koska hänellä on ilmeisesti rintalihas "revennyt" edellisen päivän jumppatunnilla. Kaksikko siirtyy seuraavalle laitteelle. Selitys ei taukoa hetkeksikään.

4. Keski-ikäiset tädit ja sedät. Tähän ryhmään kuuluvilla prioriteetit ovat sikäli kunnossa, että vaatteiden ja muiden varusteiden esittely ei suinkaan ole ensisijainen salillakäymisen tarkoitus: kellastunut Naisten Kymppi 1987 -t-paita ja neonväriset bermudashortsit suoraan Terinitin mallistosta, nekin kahdeksankymmentäluvun parhailta vuosilta, kelpaavat erinomaisesti. Tädit kuluttavat ison osan ajastaan lehtitelineen edessä valitsemassa tuoreimpia juorulehtiä, ja istuvat lopun aikaa lähentäjä-loitontaja -laitteessa lukemassa niitä, satunnaisesti raajojaan edestakaisin heilutellen. Sedät marssivat korskeina mille tahansa rinta- tai hauislihaksia treenaavalle laitteelle, iskevät neulan aivan painopakan alaosaan ja alkavat riuhtoa. Treeni on ohi, kunnes paidasta voi vääntää hikeä ja muut jumppaajat tulevat kyselemään, onhan kaikki hyvin vaikka naama vähän sinertääkin.

Muistiinpanoja kyseisistä ryhmistä tein istuessani laitteissa, joita surkastuneet ja rasvattoman maidonvärisen ihoni peittämät lihasaihioni eivät enää saaneet hievahtamaankaan, eivät vaikka ähisin ja kiroilin ja tirautin muutaman kyyneleenkin. Treenipaitani on jälleen talven aikana mystisesti kutistunut pituussuunnassa, ja yltää enää siis hädin tuskin peittämään Lihaisan Alueeni (joka nykyään on entistäkin lihaisampi). Asenne on kuitenkin kaakossa kuten aina, enkä edelleenkään voi ymmärtää uudenvuodenlupauksen tehneitä salituristeja. Jos ei oikeasti halua tehdä ja hikoilla, kannattaisi hankkia harrastus, josta tykkää, esim. English for Earlybirds tai kansalaisopiston huovutuskurssi.

Voiko lihaskipuun kuolla?

Otetaan yksi osa pitkiä pyhiä ja juhlamieltä, yksi osa jouluista rään- ja yskäntuotantoa, yksi osa raivoa, turhautumista ja synkkäilyä kutakin sekä kaksi osaa uutta, koukuttavaa harrastusta.
Ravistellaan Smithissä pontevasti ja selvästikin tarpeettoman pitkään.
Saadaan ei maito- vaan kermaviilihappoa etu- ja takareisiin ja pakaroihin, sekä merkittävästi alentunut toimintakyky.
Sattuu, kamalasti.

Seuraava materiaali sisältää raakoja kohtauksia, jotka saattavat järkyttää herkimpiä lukijoita.

Jos jokin asia tässä maailmassa mua oikein toden teolla ja selkokielellä ilmaistuna vituttaa, niin piittaamattomuus. Sellainen, ettei viitsitä kiinnostua, ei jakseta tarttua, ei tulla panneeksi merkille eikä oikeastaan juuri naposta vaivata edes päätään sillä.
Jos on niin, että työpaikallamme siivoojat eivät siivoa meidän työntekijöiden sosiaalitiloja; jos on niin, että yleisenä, kaikkien tiedossa olevana käytäntönä ja yhteisenä sopimuksena niitten kunnossapito on kaikkien kyseisessä keskuksessa vuoroja tekevien työntekijöitten kollektiivisella vastuulla; jos on niin, ettei siivousvälineistä ja -aineista saati ajasta ole puutetta: jos todella on näin, niin miten voi olla niin, että kukaan ei koskaan erikseen kehottamatta tule tarttuneeksi toimeen ja siten koko paskan hoitaminen jää aina sellaisen harteille, joka ei todellakaan kestä enää sitä kuonan ja töryn määrää. Todellakin, se siivoaa jota häiritsee ja hyvä niin, mutta mun on sittenkin ihan helvetin vaikea uskoa, että mä olisin ainoa, jota ne päänkokoiset pölyhattarat, loskaisista kengänpohjista syntyneet kuralammikot ja jonkun suunsa ohi ja pöydälle lapioima eväskeitto oikeasti vaivaavat.
Kyllä korpeaa, ihan huolella. Mä ymmärtäisin, jos töitä olis niin ettei henkeä kerkeä vetää, mutta kokemuksesta satun tietämään, että valtaosan aikaa näin ei suinkaan ole.
Mua myöskin suunnattomasti panee sapettamaan, että tällaisten tilanteiden johdosta ja niihin ainoana tarttuessaan saa hyvin herkästi niuhottajan ja rähjääjän maineen, ja sitten taas jossain joku vitun väsynyt nöyhtäinen hikisukka saa aiheen tirauttaa loukkaantuneen kyyneleen, että kun se Minkki on aina niin ilkeä ja kärkäs, ja että en mä pahalla mutta en vaan yhtään ajatellut. NO MITÄ JOS ALKAISIT VÄHITELLEN AJATELLA! Aikuisten ihmisten kesken tuntuu niin helvetin hoopolle holhota ja kysellä perään ja patistaa ja tuuppia, mutta kun muuten ei kerta kaikkiaan mitään tule tapahtuneeksi.
Voi vitun ikenet! Pillunsilmä! Kyrvännuppi! Helvetinperkeleensaatananrunkkuvittupaskahomohuoravisvaräkärupiripulijumalautaperseensuti! GAAH!!!

Like the deserts miss the rain...

Ikävä kirvelee: se on kuin liian kuuma vesi pakkasesta sisääntulleella iholla. Se tuntuu vatsanpohjassa kireäksi puristuneelle nyrkille, jonka rystysistä jatkuva betoniseinän takominen on kuorinut nahan ja puristanut esiin heleänpunaisia pisaroita.
Se saa näkemään unia, joiden toteutumista alkaa valveillaollessaankin odottaa. Se saa kaiken ympärillä olevan muistuttamaan siitä, mikä joskus oli: jokainen vastaantulija tuoksuu tutulle, jokainen radiossa soiva kappale tuo mieleen lisää yksityiskohtia, jokainen kaupunginosa kantaa itseään isompaa merkitystä.
Se on ihminen, jonka ryhtiä etsii ihmisjoukosta; se on tuttu kävelyrytmi, jonka samanaikaisesti pelkää ja toivoo keinuvan vastaan tavallisena torstai-iltapäivänä. Se on numero, jonka haluaisi valita, nimi, jonka haluaisi sanoa. Se on osoite, jonne haluaisi päätyä.


Minä kaipaan kiihkeitä puheitasi,
sanojasi, jotka valuvat päälleni
kevyenä sateena
Ne, joiden kanssa nyt kuljen,
ovat miellyttäviä
mutta sanovat niin vähän.
- -
Minä taidan kaivata sinua
kertomaan kirjojen juonia,
joita en lukenut
Ne, joiden kanssa nyt kuljen,
ovat tuskastuttavia,
koska muistavat niin vähän.

- Ultra Bra: Rubikin kuutio

Hooked on a feeling

Tänä aamuna Aleksis Kiven peruskoulun portaiden juureen oli kokoontunut lauma nuoria uroita, isänmaamme toivoja. Ne oli ehkä 14-vuotiaita, honteloraajaisia ja rasvatukkaisia. Ja äänekkäitä: mä saatoin hahmottaa jo korttelin päähän, että keskustelu koski jotain mieltäkuohuttavaa aihetta. Lähemmäs tarvottuani erotin jo aiheenkin: "Jos Suomi liittyy Natoon, niin tänne tulee palkka-armeija!". Mun täytyy sanoa, että mun leuka vähäsen tipahti (mutta kätkin sen taidokkaasti pokerinaamani taa kuten kunnon riviteini ainakin): kun mä olin yläasteikäinen, poikia ei totta tosiaan juuri ulkopolitiikka kiinnostanut, ja kiihtymyksen aiheetkin löytyi ihan toisaalta. Maailma muuttuu, kerrassaan.

Mä luulen tänään päässeeni taas vähän lähemmäs kiipeilyn ydintä, sitä, mistä siinä kaikessa rimpuilussa ja räpiköinnissä oikein on kyse. Se on nautinnollista siksi, että paitsi fysiikkaa se vaatii kanttia: on rohjettava käydä logiikkaa ja luonnonlakeja vastaan ja venytettävä ennen kaikkea oman itsesuojeluvaistonsa rajoja. Kerta kerralta sitä uskaltaa myös vähän enemmän, vähän pidemmälle, vähän paremmin; luottaa itseensä, päähänsä ja sinnikkyyteensä, eikä anna arkijärjen tai pienten vekkien suotta lannistaa. Kenties siinä simuloidaan paluuta lähemmäs ihmisyyden alkujuuria: kun kädet vielä olivat ensisijaisesti tarttumiseen ja roikkumiseen eikä niinkään koodaamista ja manikyyriä varten.
Kiipeily on myös erittäin palkitsevaa, ja vaikean seinän selvittämistä seuraava elimistön yli pyyhkivä mielihyvä muistuttaa jossain määrin tunnetta, jonka saa eräästä toisesta, sangen niukassa vaatetuksessa harjoitettavasta kontaktilajista. Mikäli oikein muistan.

Anteeksi, voitteko toistaa?

Mun kuulohan ei pelaa ihan normaalilla lailla: se on erittäin selektiivinen ja tekee kernaasti tepposia mulle. Asiaa ei ollenkaan auta se, että opin Taalasmaalta joskus vuosia sitten, että väärinkuuleminen on lystikäs tapa virkistää keskustelua ja testata keskustelukumppanin huumorintajua. Haasteellisen tilanteesta tekee siis se, ettei tuttukaan juttukaveri voi ikinä oikein ennalta tietää, onko kyseessä tahallinen vai tahaton kuulo- tai ymmärrysongelma, eikä se siten kykene yhtään suunnittelemaan reaktioitaan mun kuullunymmärtämiseen.
Ehdotonta tämän saran aatelia edusti eräskin kerta tuossa juuri joulun kynnyksellä. Kysyin sesonkiin sopivasti Nuulta, joko joululahjahankinnat oli suoritettu ja mitä kukin tulisi häneltä saamastaan paketista löytämään. Äidilleen Nuu kertoi ostaneensa Pentikin patakintaat: mä jostain syystä oikeasti kuulin sen sanovan "petting-patakintaat", ja olin tikahtua a) uteliaisuudesta, että mitkäs ne semmoiset vehkeet oikein onkaan, ja b) ihmetyksestä, kun kelailin, että minkälainen tytär hankkii äidilleen jotain noin suorasukaista (mitä se ikinä sitten olisikaan ollut).
Monilla ihmisillä tuntuu olevan kovin matala toleranssi, mitä tuommoisiin pikku kömmähdyksiin tulee. Mun taktiikkana on yleensä, että toistan "kuulemani", jolloin ihmisten kasvoille nousee pinnistellyn kärsivällinen ilme, ja ne kertaavat sanomansa uudelleen. Hirveän monilta menee vitsiaspekti ohi, mikä oikeastaan naurattaa mua enemmän kuin se, että ne olisivat tajunneet. Ehkä musta on sittenkin vähän viihdyttävää pilailla toisten kustannuksella, mutta vain tollaisella melkoisen epäcoolilla, jollain mittareilla laskettuna nörtähtävällä fennistitavalla. Ja aika kiltisti kuitenkin loppujen lopuksi.

None, whatsoever.

Jokaisella tytöllä pitäisi olla tyttöystävä, jonka kanssa joutuu aina hurjiin ja satumaisiin seikkailuihin, ja vieläpä ihan suunnittelematta. Mulle Nuu on sellainen: sen kanssa vietetyn illan saldona saattaa olla vaikkapa yksi Lapin läänin kokoinen fritsu kummallakin puolella kaulaa, sekä kurkkupurkkimiehen maksuton autokyyti kotiovelle saakka.
Varmasti juuri moisesta huikentelevaisuudesta ja holtittomuudesta johtuen olo on tänään ollut yllättävän, hämmentävän, epätodellisen hyvä ja hymyilevä, enkä ole vielä kertaakaan tuntenut voittamatonta halua järsiä ranteitani auki kulmahampailla. Kiitos siitä, darlings!

Tänään käytiin Kuosmiksen kanssa sitten katsomassa jälleen eräs elävä kuva. Tätä ennen kuitenkin jouduttiin jännittämään ensinnäkin mahtumistamme teatteriin, eikä suotta: eräälle taaksemme istumaan pyrkivälle rouvalle olikin myyty pyörätuolipaikka. Rouva käveli sitten ihan omin jaloin johonkin toiseen näytökseen, jossa myös hänelle olisi tarjolla jakkara talon puolesta. Tämän jälkeen onnistuin loiskauttamaan noin neljäsosan Dr. Pepper -pullosta valkoiselle neuletakilleni (poolokauluksiselle, olosuhteiden pakosta): leffa saattoi alkaa! Ja täytyykin sanoa, että joutunen herkeämään aivan ylisanoihin hehkuttaessani kyseistä pätkää, sillä en aikoihin ole nähnyt mitään kokonaisvaltaisesti noin loistokasta. Se oli miellyttävän rujo ja kalvas ollakseen amerikkalaista tuotantoa, dialogi oli ketterää mutta todenmukaista ja juonenkäänteet olivat äkkivääriä mutteivät niin korkealentoisia, että mäkin pysyin tukevasti rattailla koko leffan ajan. Ihmiset olivat ihmisten, eivätkä Madame Tussaudin alivuokralaisten näköisiä. Ja se pakollinen hunk-huomautus: Ed Harris on todella kuuma, vaikkakin jo ihan miehen iässä niin sanoakseni.
Mun piti tähän väliin analysoida leffan monitasoisuutta ja erityisen hienosti julkipantua moraalipohdintaa, mutta jotenkin tunnen aivotoimintani hidastuvan dramaattisesti enkä siis usko mulla olevan mitään järin ylevää annettavaa sille saralle. Tyydynkin vain siteeraamaan leffan hienointa lausetta, heti siitä alun voice overista: "It seems to be like I always thought: it's the things that you don't choose that make you who you are." Kaikessa lakonisuudessaan: näinpä. Koska niin se elämä vain toimii, yrittipä sitä kontrolloida eli ei.

Mattosandaalit!

Musta tuntuu, että olen otellut kolme erää kehässä; että olen kiivennyt pari tuntia kasiseiniä; että olen juossut puolimaratonin, ja tämän kaiken päälle vielä tehnyt töitä kellon ympäri helvetillisellä kiireellä.
Todellisuudessa olen shoppaillut kaupungilla kello 11.15 alkaen, lounastanut sisäfilettä pinaatilla ja huuhtonut sen alas puolikkaalla punaviinipullollisella. Ei siis ihme jos väsyttää.
En ollut ajatellut lähteä ulkoilemaan tänään, mutta nyt tuntuu toiselle. Ehkä jos menis hetkeks päikkäreille ja katsois ne Pelastajat ja miettis tilanteen uudelleen sitten...
Kulutushyödykkeitä, joihin sijoitan sitten kun olen varakas:

• Tigin tukkatuotteet
• mm. Make Up Storen kosmetiikka
• laadukkaat ja kauniit alusvaatteet
• arvokkaat alkoholijuomat, kuten punaviinit ja viskit
  

Gone, daddy, gone

Tänään on päivä, jolloin jälleen eräs aikakausi päättyy. Kuulin sattumalta radiosta, että seitsemän vuotta Ylex:n ja sitä ennen RadioMafian aamuja hallinnoinut Peltsi siirtyy iltapäivähommiin, ja aamutiimiin astuvat ennen iltapäivässä vaikuttaneet Tuomas ja joku, jonka nimeä en nyt valitettavasti muista, koska se on mulle yhdentekevä. Tunnen syvää haikeutta, sillä nyt mun on kuunneltava Radio Rockin Heikelä-Linnanahde Korporaatiota joka aamu: ei siksi, että haluan ja tekisin niin joka tapauksessa, koska musiikki sopii mun korville paremmin kuin monen muun kanavan ja pojatkin on halutessaan ihan viihdyttäviä, vaan siksi, että mun pitää, koska en pysty kestämään ketään muuta. Peltsiä siedin valtaosan aikaa vieläpä helposti, vaikka senkin kultakausi oikeasti päättyi Juuson lopettaessa radiohommat, mutta sen lähdettyä ei jää enää mitään syytä viettää aamuja jollain muulla kanavalla.
Omituista ajatella, että yksi kerrallaan miltei kaikki omaa nuoruutta ja varhaisaikuisuutta tahdittaneet populaarikulttuuriasiat murenevat ja haihtuvat pois. Niidenhän piti olla ikuisia, tai niin sitä ainakin parikymppisenä kuvitteli. Monesta muustakin asiasta, kuten esim. omasta nuoruudestaan.

Talviaurinko luo merkillisen vapaapäivän tunnun mun elämään: ikään kuin aikaa olisi loputtomasti eikä monien normaalisti elämää rajaavien seikkojen vaikutus olisi oikeastaan sittenkään niin iso. Mä nautin kovasti siitä, että ulkona näkee liikkua päiväsaikaan ilman suunnistajien otsalamppua ja yökiikareita; hetken tuulettomassa paikassa paistateltuaan saattaa jälleen muistaa millaista on, kun aurinko oikeasti lämmittää ja miksi se on juuri se voima, joka elollista luontoa hallitsee.

Vei monta synkeää ja sumuista viikkoa muistaa, että tämän ihmisen hyvä tuuli rakentuu usein ihan pikkuisista tekijöistä: siitä, että löytää uudelleen maailman mukavat pienet asiat, kuten omenat. Siitä, että elämässä arjen ja juhlan sekoitus on juuri sopiva, että tavallisen viikonkin seassa on odottelemassa hauskoja tapahtumia ja ihmisiä, kuten leffakäyntejä ja joutilasta oleilua ystävien seurassa. Siitä, että sää on edes yhden päivän viikossa selkeä, kenties jopa aurinkoinen. Siitä, että ymmärtää mennä kyllin varhain nukkumaan. Siitä, että on olemassa vähintään yksi tohkattava juttu, johon suhtautua intohimoisesti ja josta saada huumaavia onnistumisen tunteita.
Sellaisista, lopultakin aika mitättömistä, mutta silti niin merkittävistä asioista.

Oudolla tavalla outo.

Mä olen ihan viimeisen viikon aikana vähäsen tutustunut kahteen kokonaan uuteen ihmiseen, molempiin vieläpä blogini kautta. Näiden kahden, selvästikin erinomaisen kasvatuksen ja kielellisen sivistyksen saaneen hepun kanssa keskusteltuani olen huomannut jännittäviä asioita verbaalisuudesta: jotta vuorovaikutus olisi mielekästä paitsi sisällöltään myös muodoltaan, on osallistujien oltava yhtäläisen kiinnostuneita ei vain kielestä itsestään, vaan myös tiimipelistä. Ei siis suinkaan riitä, että puhekumppanit latovat nokkeluuksia peräkkäin ja pyrkivät jatkuvasti kampittamaan toisensa knoppailulla: oikean, hedelmällisen ja verbaalipervertikkoa tyydyttävän vuoropuhelun saa aikaiseksi kannustava sanailu, joka parhaimmillaan muodostaa jutustelusta itseään ruokkivan kehän. Kornisti pantuna taitava keskustelu vertautuu osaavien ja tasavahvojen pelaajien leikkisään tennisotteluun: kumpikin tekee parhaansa haastaakseen vastapuolen esittämään parastaan, muttei pyri iskemään palloa kenttään - ainakaan liian varhain eikä etenkään ilman kunnon taistelua.
On myös niitä toisenlaisia keskustelukumppaneita, niitä, joiden seurassa tulee välittömästi jotenkin uhattu olo. Tuntuu, kuin ne pyrkisivät ajamaan toisen ansaan, jahtaavat juttuseuransa maalaamaan itsensä nurkkaan, maanittelevat sen sanomaan asioita, joita se ei todellisuudessa halua sanoa, puijaavat sen puhumaan itsensä pussiin. Sellainen on hyytävää, eikä houkuttele uusiin aiheisiin. Keskustelua ei kai pitäisi pelata kuin amerikkalaista jalkapalloa.
Mutta voihan olla, että olen taas väärää mieltä. Vai mitä, Dahlman? ;)

Da capo al fine

Eilen, kuin sattuman oikusta, tulin ajatelleeksi vuoden vaihtumista ja kaikkea sitä symbolista painoarvoa, jonka ihmiset kyseiseen tapahtumaan lataavat. Uusi vuosihan nähdään usein uuden, kirjoittamattoman sivun esiinkääntämisenä, uutena mahdollisuutena, tilaisuutena alkaa alusta. Silloin tehdään välitilinpäätöksiä, evaluointeja, osavuosikatsauksia, listataan tapahtumia, katsotaan paitsi menneeseen myöskin tulevaan. Aloitetaan laihdutuskuureja ja uusia kehittäviä harrastuksia, pyritään parempaan ihmisyyteen, listataan tuloksia ja tavoitteita ja sellaista.
Mun mielestä se on tekopyhää ja keinotekoista scheibaa. Mun mielestä kyseessä on taas vain yksi kulttuurinen luutuma, jolle annettu merkitys on epärealistisen ja ansaitsemattoman suuri. Monille se toimii kätevänä tekosyynä pyhistellä, niuhottaa ja kiillottaa omaa sädekehäänsä vuoden kolme - neljä ensimmäistä viikkoa, jonka jälkeen elämäntavat lupsahtavat puolisalaa takaisin vanhoihin uomiinsa. Vuoden loppua kohti rappio vain kiihtyy ja se on ihan okei, sillä uuden vuoden ensimmäisen aamun sarastus tuo mukanaan jälleen uudet mahdollisuudet ja uuden elämän. Kaikki tämä dekadentti pellossa eläminen kulminoituu uuden vuoden aattona, jolloin kaikki lähiömenninkäiset kaivautuvat luolistaan ihmisten ilmoille kulauttelemaan epäinhimillisiä määriä väkijuomia, huutelemaan tämän vahvistamana solvauksia kanssaihmisilleen ja ampumaan itseään tai lähimmäistään jollain tihkusateessa muhjuuntuneella kissanpierulla silmään. Sitten ne viettävät loppuyön oksennellen joko Töölön tapaturma-aseman odotushuoneessa tai Rautatientorin betonipaalilla oikeaoppisia silmäsuojia nyrkissään kiihkeästi pusertaen, sen lähimmäisen vaikeroidessa maassa lääkintäesimiestä odottaen.
Lapsena mä muistan, miten kovasti latasin odotuksia uuteen vuoteen. Tuntui, että uuden vuoden päivänä koko maailman olisi pitänyt näyttääkin ihan erilaiselle. Sen sijaan vetisellä ja harmaalla hangella lojuvat raketinperkkeet ja kaduille pirstotut pullot saivat maiseman jotenkin krapulaiseksi ja masentavaksi. Mikään muukaan ei yhdessä yössä muuttunut paremmaksi tai edes erilaiseksi, vaikka tällainen käsitys oli annettu, ja mä tunsin oloni petkutetuksi.
Mä en tiedä, miksei mistä tahansa päivästä voisi tehdä omaa uuden vuoden päiväänsä. Miksi kaikkeen uuteen ryhtymisen pitää olla niin kovin juhlallista ja vaatii tuekseen kansallisen seremonian? Mun suuri kirjailijasuosikkini Riikka Pulkkinen kirjoitti taannoin osuvasti juuri samasta aiheesta Fitness-lehden kolumnissaan. Kas näin kuului jutun avainlause:
"Uutta elämää ei ole; on vain elämä."

Ne sanat, jotka sanomatta jäivät, sanat joita ei kai ollutkaan, sanat jotka pettävät kun niitä tarvitaan...

Mä en usko, että viime vuonna tulin kylliksi kertoneeksi ihmisille, joista välitän, kuinka paljon tarkalleen ottaen. Mä myös luulen, etten kylliksi muistanut hehkuttaa niitä hienoja hetkiä, en muistanut sanoa kun oli hyvin, en muistanut mainita olleeni onnellinenkin.
Juuri nyt niitä hetkiä on vaikea muistaa itsekään, mutta mä tiedän että niitä oli.
Mä toivon, ettei mun enää tänä vuonna tarvitse kaivata ketään turhaan. Mä toivon, että olen tänä vuonna rohkeampi, päättäväisempi ja parempi.
Mä toivon, että musta tulis minä.


Sinä hymyiletkö vielä? Sinä suuteletko vielä niin,
että suudellessa olin mennä tainnoksiin?
Ja minä olen olemassa vielä,
minä vieläkin sua muistelen...

- Leevi and the Leavings: Rin Tin Tin