I'm just a little bit caught in the middle

Viime viikolla tapahtui seuraavaa:

Vaihdoin hiusvärini muutaman kuukauden blondista syrjähypystä jälleen takaisin siniseen ja mustaan. Tukka tuntuu hyvin kotoisalta ja niittää kiitosta oikealta ja vasemmalta. Itse olen itsevarmempi ja mielialaltani kepeämpi tässä värissä - vaikka äiti voivottelikin näkyä naama mielipahasta mytyssä kuin joku itseään vanhempi.

Kävin istumassa neljä tuntia neulattavana, minkä tuloksena oikeassa olkavarressani on nyt puolivalmis tatuointi. Siitä tulee ensimmäinen värilliseni ja rakastan sitä jo tässä vaiheessa tulenpalavasti. Sun näkönen, omakuva, sanovat ihmiset, ja vaikkei se ihan totta olekaan, hymyilen onnellisena ja ylpeänä kuin tuore vanhempi.

Päätin alkaa kirjoittaa jälleen blogiin aktiivisesti. Kerran viikossa vaikka, sen verran ajatuksia nyt kai on simpanssillakin. Ensin pitää jälleen ylittää se ujostelu, se rimakauhu joka aina kohoaa minun ja tekstini väliin, kun liian pitkään pidän omia ajatuksiani arvottomina kerrottavaksi.

Kävin joitain viikkoja sitten esimieskoulutuksessa. Koulutuksen aluksi puhuttiin asenteesta ja siitä, miten ihmisistä keskimäärin viisi prosenttia asettaa aktiivisesti tavoitteita elämänsä eri osa-aluielle, kolme prosenttia kirjoittaa nämä ylös ja vain yksi prosentti palaa itselleen laatimaansa tavoitelistaan. En tiedä, mihin tutkimukseen luvut perustuivat, mutta kornia kyllä halusin välittömästi alkaa elää kuin se yksi prosentti: halusin ryhtyä tietoiseksi, tavoitteitteni eteen valintoja tekeväksi ihmiseksi, jolla on elämässään suunta, rytmi ja vauhti oikein mitoitettuna.

Viime ajat (hyvä on, kaiketi jo vuoden tai pidempään) olen tuntenut olevani tuuliajolla, kiinni vain konkreettisessa arjessa mutta kaikesta muusta irrallaan, elänyt elämääni vain tunnista toiseen, merkillisen avuttomasti räpiköiden. Ehkä siksi ajatusten kiinnittäminen tavoitteisiin tuntui hyvälle, aikaansaavalle, sellaiselle että tässä nyt känsäinen koura kiertyy lapion kahvaan ja alkaa raivata peltoa kivikosta ja polttava keskipäivän aurinko ja uurteisilta, tomun tahraamilta kasvoilta noruva työmiehen hiki ja ristiselkää kalvava työasento ja varjossa liinakko länkien välissä odottamassa iltaa ja kotimatkaa.

Toki olen suunnitellut tavoitteiden asettamista aiemminkin, turvallisen etäältä epäileväisesti tähystellen. Että kirjoittaisi oikein ylös, mitä elämältään tahtoo - sehän on koppavuutta, pyrkyryyttä, kaaosta ja sattumanvaraisuutta vastaan nousemista! En ole koskaan kokenut olevani niin vanha, että minun ihan todella tulisi piirtää itselleni tällaisia suuntaviivoja, pohtia ja sanallistaa, millaista elämää haluan viettää ja mitkä ne onnellisuuttani edesauttavat palikat ovat nyt ja mitä niiden kuvittelen olevan neljän vuoden kuluttua.

Ehkä kyse ei olekaan vanhuudesta vaan siitä paljon mainostetusta kypsyydestä? Ensimmäistä kertaa elämässäni en fokusoi siihen, mitä seuraa jos en saavutakaan tavoitteitani asettamiini määräaikoihin mennessä vaan mitä sitten käy jos saavutankin.

Kai kevät on eniten minun aikaani. Tunnen, kuinka jokin vanha valuu ulos ja jättää jälkeensä onton tilan, tilan joka toistaiseksi täyttyy äärimmilleen ei-mistään mutta jossa on odotuksen tuntu ja kaikki maailman mahdollisuudet.

Hurt people hurt people

Nuun teksti sai minut jälleen pohtimaan aihetta, josta olen ollut huolissani jo pidemmän aikaa. Elämälleni on tapahtunut jotain, joka on tehnyt siitä miltei tunnistamattoman. Minä en enää näe niitä ihmisiä, jotka ovat minulle tärkeimpiä ja rakkaimpia sillä ei-sukulaisuus-tavalla. Ihmisillä on kaikenlaista, on parisuhteita ja työkiireitä, aikaa vieviä harrastuksia ja opintoja. Minä istun illat kotona katsomassa amerikkalaista vampyyriviihdettä 2000-luvun alusta ja toivon että sattuisi jotain, että ne soittaisivat minulle taas ja haluaisivat viettää aikaansa kanssani. Itse en enää osaa tarttua puhelimeen, eivät ne ehkä vastaisi ja jos vastaisivat, mitä niille edes sanoisin? Mulla on sua ikävä ollaan taas kavereita jooko.

Eilen ruokakaupassa odotin vuoroani omenahyllyllä. Edessäni hedelmiä valitsi keski-ikäisen näköinen mies, joka tuoksui taivaalliselle. Keskellä ruuhkaista kauppaa minun oli pakko sulkea silmäni ja vetää tuoksuaan sisääni antaumuksella. En edes muista, milloin viimeksi olisin ollut todellisella tuoksuetäisyydellä kenestäkään - niin liki, että olisin haistanut ihmisen kaikkien hajusteiden läpi. Ajatus sai minut sävähtämään surusta, niin että edessäni seissyt tuoksuva mies kääntyi uteliaana katsomaan.

Äiti sanoo et vain ole vielä tavannut ketään vertaistasi ja minä ajattelen, että kaikki muut luulevat minun olevan enemmän kuin olenkaan. En ole mitään erityistä enkä silti pysty siihen, mihin kaikki maailman muut ihmiset kykenevät: pitämään toiset lähellään. Minä olen mariseva ja eristäytyvä ja saamaton ja jatkuvasti eri syistä vihainen enkä voi syyttää ketään siitä että ne ovat kernaammin jossain muualla mutta syytän silti.

Minulla on ikävä kaikkia ja kaikkea ja miten tästä vuodesta voisi tulla parempi kuin edellisestä kun osaan kaikkea vieläkin huonommin kuin ennen.

Silmät liikkuu, minä en

Olen sairaslomalla hiirikädestä, eikä minun täten pitäisi tietenkään edes blogata. Hupsoho.

Keskimäärin kolmen päivän välein minä päätän ryhtyä vilpittömäksi. Päätän, että nyt saa jäädä sarkasmi, ironia ja koko niiden sukuhaara: minä alan aidoksi, sellaiseksi jota ei ujostuta sanoa että se tykkää Anssi Kelasta ja kinkkuananaspitsasta ja karaokesta. Sellaiseksi, joka hyväksyy myös muiden vastaavat valinnat kirkkain silmin ja tuntee aitoa sympatiaa muuta maailmaa kohtaan. Sellaiseksi, joka hymyilee lähijunassa niin seesteisesti, että maanantaiaamun krapulaiset kanssamatkaajat yökkäävät hieman sappinestettä suuhunsa ihan silkan katseen voimasta.

Ne väliin jäävät päivät minä tuhahtelen ihmisten Facebook-päivityksille, mielestäni falskille kotiseutu-uholle ja erilaisille hehkutuksille. Muotoilen mielessäni purevia ja käsittämättömän häijyjä kommentteja, joita en koskaan julkaise missään - ajattelen niin rumia ja myrkyllisiä, etten uskalla seurassa avata suutani melkein ollenkaan. Olen jatkuvasti niin vihainen, niin lähellä reunaa, että pienikin sysäys saa minut suistumaan, irrotan sokan ja haluaisin vain satuttaa.

Tässä lista asioista, joille tänään olin raivoissani: huoltoyhtiöt, huono ja törkeällä äänenvoimakkuudella soitettu jonotusmusiikki, tarpeettoman hitaasti / lujaa ajava / jarruja pumppaava bussikuski, VR:n ikuisesti myöhässä tulevat tiedotukset, kastemadon kärsivällisyydellä ja suunnittelukyvyllä varustetut johtotason tehtävissä toimivat henkilöt, ihmiset jotka eivät vastaa puhelimeen eivätkä sähköposteihin, esimiehet jotka sairaslomasta ilmoittaessani kysyvät aiotsä tehdä nyt ollenkaan töitä sillä aikaa sitte?, pariskunnat ja perheonni, typerät unet, kroppa joka kertoo jatkuvasti itsestään liikaa, joka vaatii liikaa ja on kaikin tavoin koko ajan liikaa, alituinen sisätiloissa paleleminen, raivostuttavat ja aivoihin pinttyvät mainosjinglet, liuskoittuvat kynnet ja vertavuotava nenä.

Ja itselleni, sille minä vasta olenkin vihainen.

Se koko ajan pelkää ettei sitä ymmärretä

jatkuvasti itseään selittää

Siksi se ei tunne ketään eikä tiedä mistään mitään

ja kaikki siltä levii käsiin eikä se koskaan tiedä miksi

- Siiri Nordin: Mukula

Olemmeko me suoraa lähetystä vai tulemmeko me nauhalta?

Minä olen niin iäkäs, että muistan kun Pekka Himasesta tuli Tapaus, filosofian ihmelapsi ja akateemisen maailman kauhukakara. Pekka väitteli filosofian tohtoriksi 20-vuotiaana (vuonna 1994) ja kirjoitti "dialoginmuotoisen teoksen" HIMeroksen kahta vuotta myöhemmin. Minulla on tuo teos kirjahyllyssäni, sen takakannesta luntaten selvisivät edellisen virkkeen tiedotkin. Muistan lukeneeni sen, varmaankin lukion toisluokkalaisen tarmolla, jääneeni vaikuttumatta, pettyneeni. Että mikä on tämä hintelä ja huonoryhtinen nuorukainen, jolla sanotaan olevan älyä ja karismaa ja ties mitä muuta. Vuosia myöhemmin Pekka eli ulkoisesti Leif Segerstam -vaiheen, tapasi Desmond Tutun, Richard Bransonin ja myös muuten Pärssisen Lissun, ja mitä ilmeisimmin eteni urallaan muutenkin sangen kelvokkaasti. Meidän tiemme eivät enää kohdanneet.

Ennen kuin tänään.

Menin Ilmarisen järjestämään Hyvä elämä -seminaariin sarkastisen huvittuneena, ehkä hieman sensaationnälkäisenäkin: come on, kuka antaa seminaarilleen noin mahtipontisen nimen? Ja luennoitsijana takavuosien poikakomeetta, tästä voi tulla mielenkiintoista. Koska olen oppinut kriittisyyden olevan älykkyyden merkki, istuin ensimmäisen puoli tuntia kädet puuskassa: kuka on tämä pashminahuivia käyttävä änkyttäjä? Missä on älyn imu, missä karisma? Rahat takas!

Sitten tapahtui jotain: kumpi lämpeni, minä, Pekkako, mutta äkisti tuntui aivan relevantille kuunnella puhetta siitä, miten minän alkuräjähdyksen kaiut edelleen vaikuttavat meihin.

Että jos elämästä 10 % on sitä, mitä yksilölle tapahtuu ja 90 % sitä, miten hän siihen reagoi, voisi kai päivänsä tunnit käyttää hyödykkäämminkin. Että koskaan ei ole liian myöhäistä hankkia onnetonta lapsuutta väärin diagnosoimalla.

Että vaikka Paulo Coelhon ja Sarasvuon pseudosyvällisyydet eivät lopultakaan ole niin kovin kaukana tämänkaltaisten luentojen annista, on jotain saavutettu, jos huomaan erään musiikkinäytteen aikana kenties oivaltavani jotain perustavanlaatuista - minusta, mutta kuitenkin.

Eräs Pekan klipeistä oli "suomalaisen elämän soundtrack": Nukkumatti, Suvivirsi, Sua vain yli kaiken mä rakastan. Viimeisen kappaleen aikana auditorion muutamassakin kulmassa nyyhkytettiin puolisalaa. Minä mietin että niinkö se on, keskivertokansalaista yhdistävät lastenohjelmat, koulun päättäjäiset ja häävalssi, ja että jos näitä vasten peilataan elämän virstanpylväitä, miltä tuntuu niistä joilla on takanaan tuore, tuskallinen avioero, jotka tulevat seminaariin voimaantuakseen ja hankkiakseen viimein sen hyvän elämän itselleen ja vapautuakseen entisestä ja joita sitten läpsitään kasvoille niiden omissa häissä soineella kappaleella.

Muuten olen lähinnä treenannut ja tuijottanut Buffya alusta uudelleen. Ehkä tämän älyllisten virikkeiden deprivaation vuoksi riemastuin niin kovin saadessani edes hieman toimintaa neuroneilleni - ehkä syy ei ollutkaan Pekassa tai edes sokaisevassa talviauringossa.

Tuntuu välitilalle. Tuntuu odottavalle. Tuntuu... etten oikeastaan enää edes muista, mille tuntuu kun tuntuu.

Save your breathe 'cause what's the use

Minusta on tullut, vitsikästä kyllä, aviorikospoliisi. Minusta on myös tullut aviorikoksentekijöitä puoleeni kärpäspaperin lailla puoleeni vetävä syötti, syystä jota en itse ymmärrä. Ja kun mietin asiaa tarkemmin, huomaan, että ehkä näin on ollut jo pitkään - olen vain välttynyt muistamasta sitä ollessani varattuna, if you know what I mean.

Tapaninpäivänä vietimme vanhanaikaista pitkän kaavan viihtymistä minun naisteni kanssa. Illan alkuvaiheessa muuan seurueeseemme jälkikäteen lyöttäytynyt nuorukainen vaikutti selvästi lepuuttavan silmiään sangen taajaan minussa. Mikäpä siinä, tuumasin, ja lähdin soman könsikkään peliin mukaan. Illan ollessa siinä vaiheessa, jossa päätetään jatketaanko matkaa meille, teille vai metsäteille, kävi jotenkin ilmi että kotona ja tyttöystävä ja että lapsikin mutta se ei kyllä oo mun. Jätin petkulin taivaltamaan kotimatkaansa yksin, otin taksin keskustaan ja tanssin valomerkkiin saakka. Tyhmyyksiä tein, toki, mutten sentään pipopäisen perheenisäkokelaan seurassa.

Uutena vuotena todistin vierestä, miten jouluna kihlautunut nuori mies tanssahteli kohti vaakamamboa vasta tavatun peruukkiladyn kanssa - eikä otteista päätellen edes ensi kertaa. Minussa syntyi niin voimakas raivo ja vastenmielisyys, että katsoin parhaaksi poistua jatkoilta solvattuani heitä vasta vähän.

Tänään sain Facebookissa yhteydenoton mieheltä, joka näytti kivalle ja vaikutti kiinnostavalle. Noin kymmenen vaihdetun viestin jälkeen hän katsoi aiheelliseksi ilmoittaa olevansa varattu. Toivotin kummallekin huikeaa loppuelämää ja suljin kuvainnollisen luurin.

Mistä on kyse? Mitä nämä hahmot hakevat? Miksi - ja miksi juuri minulta? Minä vielä ymmärrän sen, että äkkiarvaamatta menee epähuomiossa rakastumaan johonkin väärään, mutta ajanvieteaspektia en. Mikseivät ne ihmiset hanki jotain oikeaa harrastusta tai ryhdy vaikka nettipornoon? Kirjoittaudu siihen uuteen pettämispalveluun, jota muutama kuukausi sitten vielä mainostettiin Kaarlenkadun ja Hesarin kulmassa olevan talon julkisivussa ja paheksuttiin Helsingin Sanomien yleisönosastolla? Hanki apua itselleen ja viralliselle suhteelleen?

Tyhjänpäiväistä jeesustelua, saattaa joku todeta. Ehkä sitäkin. Minä olen kuitenkin saanut kyllikseni tällaisesta ja saatan ehkä lukittautua neitsytkammiooni jatkossa kaikkien juhlapyhien ja muunkin elämän ajaksi. Enkä varsinkaan hymyile sille karskinkomealle sänkikasvoiselle futarille, joka tuijottaa minua bussissa pitkään, katsettani pyydystäen. Kyllähän silläkin jo joku on liettä ja sänkyä lämmittämässä.

Jos on karhu

Minä ihailen suunnattomasti sivistyneitä ihmisiä. Sellaisia, jotka osaavat siteerata taiteen kaanoniin kuuluvia teoksia; sellaisia, jotka osaavat kertoa jostain suurenmoisesta tavallisin mutta silti käsittämättömän osuvin sanoin, paisuttelematta mutta kylliksi painoa antaen.

Minusta hienointa mitään ovat oppineet, jotka eivät välitä kerskua sillä että rakastavat viisautta tai kauneutta, vanhoja - miksei uudempiakin - taitoja tai tieteenaloja; ihmiset, jotka voivat saada minut lumoutumaan jostain, mitä en ole aiemmin edes ymmärtänyt olevan.

Ahmin kahdessa yhteensä noin työpäivän mittaisessa rupeamassa Michael Cunninghamin uusimman löydettyäni sen suunnattomaksi riemastuksekseni Kallion kirjaston bestseller-hyllystä. Seitsemän päivän laina-aika, hui hai! Illalla olin vajonnut Cunninghamin kieleen (kirjaa mainostetaan Entertainment Weeklyn arvostelusta poimitulla luonnehdinnalla, jonka mukaan "Tässä romaanissa on lauseita, jotka ovat niin vaikuttavan huolella mietittyjä ja kauniita, että ne melkein leijuvat sivun yläpuolella.") siinä määrin, etten malttanut nukahtaa: sammutin valot kolmesti, vain sytyttääkseni ne puolen tunnin kuluttua uudelleen, päästäkseni lukemaan vielä vähän, vähän vain.

Huomaan, että lukiessani laveita, monille sivupoluille pujahtelevia kuvauksia kuvataiteesta vaikutun. On kuin istuisi jälleen Siltavuorenpenkereen isossa luentosalissa, häikäistymässä siitä kaikkein karismaattisimmasta luennoitsijasta, tuntemassa harvinaista, huikaisevaa ymmärrystä: kuin saisi hetkeksi sormenpäillään otteen kimaltavan sisiliskon hännästä, kuin silmänräpäyksen ajan todella käsittäisi, mistä kaikessa on kyse. Olen lapsekkaan vaikuttunut siitä, että joku tuntee alansa - eikä edes sitä omintaan, jonka kirjailijalle automaattisesti kuvittelisi olevan kirjallisuuden - niin suvereenisti ja läpikotaisin, että voi luoda siihen kokonaan uusia, täysin uskottavia ja lajityyppiin saumattomasti uppoavia hahmoja, sellaisia tyyppejä joita melkein ryhtyy googlaamaan tarkistaakseen faktojen paikkansapitävyyden. Että joku voi kuvailla olemassaolevia teoksia, jopa kokonaisia suuntauksia sillä tavalla kepeästi, että sävystä voi tajuta aiheen olevan kirjoittajalle paitsi tuttu myöskin rakas.

Sen sijaan metakirjallisuus, kirjallisuus joka kertoo kirjallisuudesta (olkoonkin että romaanin muodossa) useimmiten lähinnä tympäisee minua. Minusta lainauksilla ja tulkinnoilla viisastelevat henkilöhahmot ovat ikävystyttäviä ja naurettavia, hermostuttavan nenäkkäitä keikareita.

(Asia, jota vihaan yli kaiken, ovat lähdeluettelot kaunokirjallisissa teoksissa. Hyvä on, monesti niillä on kirjan erityisen aiheen vuoksi sangen järkeenkäypä paikkansa - tai ehkä kirjailija haluaa osoittaa velkansa suunnan sekä kiitollisuutensa. Minun silmiini ne näyttäytyvät ylvästelynä, romaanin ylettömänä akateemistamisena: minä, kirjailija, en olekaan kuka tahansa harrastelija vaan aiheeseen syvällisesti perehtynyt ja taustatyönsä tehnyt korkeakoulutettu! Ensimmäinen tällainen johon törmäsin, oli Virpi Hämeen-Anttilan Suden vuosi - muun muassa tästä aiheutuneen kuvotuksen vuoksi en ole saattanut lukea kirjailijan muita teoksia.)

Eilen koetin pohtia, mistä tämä johtuu. Olenko kateellinen niille, jotka oikeasti tuntevat kirjallisuutta eivätkä vain teeskentele tuntevansa kuten minä teen? Olenko omistushaluinen "minun" taiteenlajistani, siitä josta vilpittä voin sanoa ymmärtäväni eniten - mutten kuitenkaan kylliksi? Onko kyse siitä, että itselle uutta tarinaa kuuntelee varmemmin hievahtamatta ja sen aitoutta kyseenalaistamatta kuin sitä vanhaa ja tuttua, johon on olemassa jo omakin näkökulma ja mielipiteitä?

Toisaalta Cunningham sai minut tuumimaan monien miesten suunnatonta hämmennystä homoseksuaalisia tuntemuksiaan kohtaan: miltei mustasukkaista heterouteen ripustautumista ja itsensä vainoharhaista tarkkailua. Onko tämä tai tuo homoa tai edes naismaista? Miten saa, miten pitää olla?

Suunnatonta nautintoa puolestaan tuottaa lukea kieltä (kyllä, luin tämänkin teoksen suomeksi, sillä minun vivahteiden tajuni ja siten suoraan kykyni nauttia tekstistä on kyllin kehittynyttä vain äidinkielelläni, harmillista kyllä), joka on niin maalailevaa mutta kuitenkin niin täsmällistä, niin oivaltavaa ja täynnänsä tunnistettavia hetkiä ja tunteita, maisemia joita ei koskaan ole nähnyt mutta jotka silti tietää läpikotaisin niistä luettuaan.

Kun takana on jälleen hyllymetreittäin yhdentekeviä, latteita sivuja, pitkästyttävää jaarittelua ja epäkiinnostavia päähenkilöitä, saavat Cunninghamin kaltaiset virtuoosit minut jälleen uskomaan kirjoihin ja niiden taikaan sekä siihen, että tämä on sitä, minkä vuoksi Donneria siteeratakseni lukeminen kannattaa, no, ainakin toisinaan.

(Kirjan sisäliepeessä on kuva Michaelista ja luojani, mies voi olla kuusikymmenvuotias ja toden totta homo, mutta juuri nyt kenties kuumin koskaan näkemäni kukaan! Kuvaa katsoessa alkaa ujostuttaa ja kansi pitää laittaa välillä hetkeksi kiinni, ettei kiihdy liikaa.)

Totuudessa on se ongelma, että usein se on laimea ja kliseinen

Minä en usko uuden vuoden lupauksiin. Olen joskus kiihkeässä menneisyydessäni kirjoittanut raivoisasti uudesta vuodesta uuden elämän katalysaattorina. Allekirjoitan kiukkuni ja hankaluuden sietää pyhistelyä yhäti, joskaan en ehkä enää yhtä paksulla magic markerilla: olen nimittäin ajatellut kokeilla, ovatko lupaukset jotenkin sitovampia, kun ne tekee astuvaksi voimaan vuoden ensimmäisenä päivänä. Ainakin niistä on nolompi luistaa, jos niitä ensin on käynyt hehkuttamaan erinäisillä julkisilla foorumeilla. Tästä tulee nyt vähän pompöösiä ja julistelevaa, mutta onpahan sitten sitäkin aidompaa.

1. Minä aion unohtaa menneet. Aion olla muistelematta. En enää vello enkä anna itseni kaivata. Suljen sen huoneen päästäni, jätän sen oven taakse kaiken tapahtuneen ja etenkin tapahtumattoman, jatkan elämääni ja siirryn lopultakin eteenpäin. En enää suostu suremaan.

2. En moiti itseäni tuhlatusta ajasta, hukatuista vuosista tai turhista päivistä, en hyvistä enkä huonoistakaan. Olen suopea, ehkä oikein dramaattiseksi jos ryhdyn niin jopa armollinen itselleni - hyväksyn sen, että asiat vaativat aikaa sen verran kuin vaativat, eikä itseään voi hoputtaa sellaisten suhteen. Jos aikaa onkin jo haaskattu kylliksi, en ainakaan aio hassata sitä vielä päivittelyyn ja jälkiviisauteenkin.

3. Hankin käsiini Will & Gracen koko tuotantomitaltaan ja katson. En ymmärrä, miten aina onnistun unohtamaan, miten mahtava sarja on kyseessä - ja miten en yhäkään ole saanut perehdyttyä siihen muutamaa satunnaista irtojaksoa lukuunottamatta.

4. Teen asioita, joista tulee hyvä mieli. Vietän aikaani vain sellaisten ihmisten kanssa, joista saan ammentaa energiaa ja vastavuoroisesti ehkä antaa saman heille; vietän aikaani vain sellaisten ihmisten kanssa, jotka haluavat viettää aikaansa juuri minun kanssani.

5. Alan käyttää rappusia aina kun se on mahdollista.

6. Pyrin tilanteeseen, jossa herään yhä harvemmin kasvot lähes tunnistamattomiksi turvonneina. Niitä aamuja on vuonna 2011 ollut aivan liikaa - vaikka kuinka herkullista olisikin ajatella sen johtuvan vastuuttomasta alkoholinkäytöstäni ja siitä seuraavasta holtittomasta himosta nuolla suolakiveä, ei kyse kuitenkaan ole ollut siitä. Yksinomaan.

7. Haluan onnellisuutta. Haluan läheisyyttä. Haluan hyviä hetkiä ja tasapainoisuutta. Haluan tanssia enemmän, haluan taas nähdä asioista ne hymyilyttävät puolet, haluan vaikuttua.

Haluan olla parempi: luistelija, työntekijä, ystävä.

Aion tehdä kaikkeni saavuttaakseni nämä asiat.

You can't quit until you try

You can't live until you die

You can't learn to tell the truth

until you learn to lie

You can't breathe until you choke

You gotta laugh when you're the joke

There's nothing like a funeral to make you feel alive

- Sixx: A.M.: Life is Beautiful

otsiko Michael Cunninghamia