You're fucking perfect to me

Joulu on kaunis, kun on joku jota odottaa. Jaksan hymyillä huonoillekin vitseille, syödä perinneruokia kahtena päivänä peräkkäin ja herätä ilman kelloa. Katsotaan äidin kanssa Laulavia sadepisaroita telkkarista ja se nukahtaa sohvalle; juodaan saunassa sampanjaa laakeista laseista eikä puhuta mistään tärkeästä. Äiti tietää eikä kysele, tietää enemmän kuin koskaan olen kertonut ja pitää sen itsellään.

Kun puhelin soi, siellä on se jonka tuntolevyä kannan yhä kaulassani enkä voi olla vastaamatta kesken kalapöydän. Hymyäni ei kummastella, mutta mustelmaa käsivarressani kyllä: en tohdi kertoa sen syntyneen hampaista, jotka osuivat niin, että kyynelet silmäkulmissa eivät kertoneet kivusta.

Rakastan sitä, mille näytät jälkeenpäin: silmäsi ovat suuret ja pikimustat ja palavat, sukellat käsivarteni alta syliin, hengityksesi ihoani piiskaten. Rakastan ääntäsi, jolla on minulle varattuna ikioma sävy; rakastan sitä, miten saan sinut vitsailemalla niin hämillesi että peität kasvosi kaulaani kuin kuusivuotias. Rakastan sitä, että osaat pyytää anteeksi ja antaa myös. Rakastan kavuta autoosi Pasilan asemalla, kerrankin ihmisillä on mitä tuijottaa. Rakastan sitä, miten mahdun syliisi kokonaan - miten sinun kanssasi en kerrankin tunne olevani liikaa mitään.

Rakastan sitä, mitä meillä jo on ja sitä, mitä siitä on tuleva.

Tänään en ajattele sitä, missä olet nyt ja miksi. Kaadan itselleni toisenkin lasillisen punaviiniä, lämmitän edellispäiväiset pizzantähteet ja katson levyllisen Pinkin musiikkivideoita. Ensi kertaa nautin siitä, että ikävöin - ensi joulu on meidän.

"Vain rahaa ilman työtä, rakkautta ilman vaivaa, hauskanpitoa ilman turhia jälkipuheita"

Huomaan päivitystahtini ehtyneen dramaattisesti. Tuntuu, ettei päässä useimmiten liiku ihan kauheasti - ja se mistä liikkuu, siitä en viitsi alati puhua etten epähuomiossa puhu sitä puhki (tai no, puhua tahtoisin vaikken kirjoittaa, mutten taas tiedä mitä siitä sanoisin. Toisaalta luulen myös, ettei kukaan jaksaisi kuunnella, sillä a) kuinka vastavuoroista moinen voi olla ja b) onkohan tämä kaikki oikeastaan jo kuultu tuhanteen kertaan.)

Vorwärts.

Nyt on pitkästä aikaa sellainen olo, että tekee mieli haukkua kirja ylevästi ihan lyttyyn, kansista alkaen. Otan tämän uhkarohkean ja koppavan askeleen jo sivulla 180 (yhteensä niitä on 240), ja olen valmistautunut nielemään sanani sekä muotoilemaan vivahteikkaan anteeksipyynnön, jos viimeisellä neljänneksellä sattuu jotain, joka kääntää mieleni ylösalaisin ja saa minut jälleen ymmärtämään kaiken.

Kirjan nimi on Julkeat ja kirjailijan Elina Loisa. Kansilehden liepeessä kirjailijasta kerrotaan seuraavaa:

"Elina Loisa (s. 1978) on folkloristiikan opiskelija, punavihreä feministi ja yksivuotiaan lapsen äiti. - - Hän pitää ruotsalaisista elokuvista, berliiniläisestä ilmapiiristä ja itsestäänselvyyksien kyseenalaistamisesta. - -" (kursiivit omiani)

Nämä ovat asiat, jotka hän on halunnut itsestään esikoiskirjansa kansilehteen painattaa. Nämä ovat asiat, joista hän haluaa itsensä tunnettavan - nämä ovat asiat, joista hänet ehkä muistetaankin.

Ehkä tämän esittelytekstin luettuani minun olisi pitänyt tietää paremmin. Tai viimeistään kirjan synopsiksesta, joka on kanteen painettu näin:

"Julkeat-romaanin minäkertoja on nuori nainen, joka on onnistunut pesemään pikkukaupungin leiman olemuksestaan ja valloittamaan metropolin. Yhdessä sielunystävänsä Maxin kanssa he miehittävät öiset kadut, baarit ja makuuhuoneet.

Kohteiden sukupuolella ja seksuaalisella suuntautumisella ei ole väliä, kaikki käy minkä voi merkitä saamapuolelle. Ja yhdessä he jakavat kaiken: rahat, juomat, rauhoittavat ja piristävät napit sekä sänkykumppanit.

Julkeat-romaani vie aikataulutetun elämän marginaaliin, jonne ovat viskautuneet ylikoulutetun ja tehoahdetun yhteiskunnan jämäpalat, vauraat mutta yksinäiset, herkät mutta nälkäiset. Yksi asia käy kuitenkin vasta ajan mittaan selville: sosiaalisessa pelissä muodostuu ihmissuhteita, joiden näkymättömistä kultalangoista muodostuneeseen verkkoon saattaa sotkeutua."

Olen jo aiemmin elokuvien tiimoilta tullut maininneeksi perversiostani, jonka ansiosta olen nähnyt muun muassa elokuvat Zombie Strippers, Euro Trip ja 10 000 BC. Jos jo leffan kansi lupaa silkkaa sontaa, voi se minun logiikkani mukaan olla niin järisyttävän huono että se on jo timanttia. Leffojen saralla paheitani ovat college-elokuvat, vampyyrit, zombiet ja ihmissudet sekä supersankarileffat. Kirjallisuudessa hakeudun määrävälein chick lit -henkisen aikuisten naisten saduston äärelle - vain perääntyäkseni joka kerran syvän ellotuksen vallassa. Useimmiten en pysty nielemään tekstejä ensisivuja pidemmälle. Silti aina pitää yrittää uudestaan.

Tällä kertaa olen päässyt loppusuoralle. Edelleenkään en ymmärrä, kenelle kirja on kirjoitettu; keitä päähenkilöiden pitäisi puhutella tai koskettaa; mitä teoksella on haluttu sanoa. Ja ennen kaikkea: miksi tällaista kirjallisuutta halutaan tehdä, kustantaa ja lukea. Tekisi mieleni kaivaa jokin vanha kotimaisen kirjallisuuden luennoilta kaapin perälle kulkeutunut analyysikysymysten tukilista esiin ja käydä se läpi kohta kohdalta:

- henkilökuvat? Ohuet ja epäuskottavat.

- juoni? Olematon ja itseään toistava.

- kieli? Tavanomaista ja latteaa.

- sanoma? Öö, ne ihmissuhteiden näkymättömät kultalangat?

- oivalluksia? Ei.

Ihan oikeasti. Tällaista Gummerus julkaisee, tällaista, vaikka takuusti tarjolla on niin paljon laadukasta kirjoittajaa ja heidän tekelettään, ettei minunkaltaiseni maallikon ymmärrys edes riitä niin isoon lukemaan.

Minä en väheksy viihdettä. Minusta kaikella kulttuurilla, korkealla, matalalla ja sillä ihan muilla ulottuvuuksilla mitattavalla, on oma tilauksensa: kaikelle aikansa ja paikkansa. Minusta ei silti ole mitään syytä tehdä viihdettäkään paskasti. Vaikka sisältö olisi keveää, voi sen silti tehdä ja tuottaa hyvin: katsokaa nyt vaikka Danko Jonesia, Svenska Teaternin musikaaleja tai André Wickströmiä. Katsokaa Death Proof (vaikka se onkin Tarantinon).

Taidan silti olla täsmentävä tosikko, tämä maahan on Marja Tyrnin, Juha Vuorisen ja Ismo Leikolan.

Toinen juttu on sitten se, miten ensin luin Elina Tiilikan Punaisen mekon, tuon viimekeväisen kohukirjan, ja nyt miltei heti perään toisenkin teoksen, jossa tunteita ja parittelua käytetään kauppatavarana. Kuulostakoon miten hurskastelulle hyvänsä, mutta moinen saa minut aina sangen surulliseksi, myös luettuna. Ei se, että joku kirjoittaa siitä ja käyttää sanoja pillu ja nussia ja tekee päähenkilöistään turtia puolipsykopaatteja voittaen näin shokkiarvon ja ehkä muutamat otsikot puolelleen. Ei se, että kirjailija vilauttaa omaelämäkerrallisuuskorttia tai ironiaa tehokeinonaan. Eikä oikeastaan edes se, että se maailma on toden totta olemassa ja etten edelleenkään usko (kuinka vanhanaikaista ja näköalatonta!) sieltä löytyvän kuin lähinnä onnettomia ja rikkinäisyydellään rahaa tekeviä ihmisiä.

Nyt kun oikein yritän pinnistää ja miettiä, mikä minua tämän alalajin kirjoissa niin vaivaa, en osaa sitä edes avata. Ne vain surettavat minua, tekevät samalla tavoin ontoksi kuin Pasilan aseman edessä tärisevät lähiönarkit ja ne Stockan Kuppi ja kannu -osastolla parveilevat täydelliset ensi kesän morsiamet, joiden katseet ovat kuin näyttelyvoittaja-tiibetinspanielin.

Ehkä olen juuri nyt vain allerginen moiselle raadollisuudelle ja sen kuvastamalle pohjattomalle yksinäisyydelle.

Kautta vihreän kynttiläni, enpä ymmärrä mitään

Muistan vielä ajan, jolloin olin kulturelli, kriittinen ja valistunut fil. yo. Kävimme ystävieni kanssa näkemässä kaupungin lähes jokaisen näkemisen arvoiseksi mainostetun teatteriesityksen, ei nyt ihan Kellariteatterissa sentään mutta isojen laitosteattereiden lisäksi vaihtoehtoisilla pikku näyttämöillä myöskin. Olivatko opiskelijaliput niin paljon edukkaampia? Miten meillä oli varaa? Ehkä juuri siksi ne pienet näyttämöt.

Tänään menin KOMiin ensi kertaa sitten sen yhden näytelmän, jossa Hannu-Pekka Björkman esitti kenkää saavaa miestä, joka alkaa luhistua ja sitten hakata Sari Mällisen esittämää vaimoaan, näytelmän, jonka nimeä olen jahdannut päästäni koko illan ajaen itseni hulluuden partaalle: mikä se oli?! Aikaa siitä ainakin on selvästi jo liikaa.

Tänä iltana ohjelmistossa oli Kone, joka kertoo siitä miten "KOM-teatteri juuttui hissiin matkalla ensi-iltaan" tai jotenkin näin. Minusta keskiössä olivat sukupolvien väliset suhteet, perinnöt ja taakat, erilaiset isänmurhat ja, no, miksei vähän maailmantalouskin sekä tietysti KOM-teatterin oma historia, 40-vuotisjuhlanäytelmästä kun on kyse. Fragmentaarisuus oli päivän sana, se ja episodisuus, ei niinkään perinteinen lineaarisen draaman tekeminen. Olen aiemminkin maininnut, miten pidän siitä että minut yllätetään, pannaan asioihin omituinen tulokulma ja jekutetaan. Tässä lista asioista, joista tänään yllätyin:

- Juho Milonoffista on varkain tullut koomikko vailla vertaa. Sen lisäksi, että se tekee vakavaa teatteria erittäin uskottavasti ja vivahteikkaasti, on siitä sukeutunut juurikin H-P:n kaltainen hämmentävä ajoituksen ja epätodennäköisen komiikan mestari. Minusta se on riemastuttava, jee-jee-ou-jee!, ja ilmiselvyyden puuttuminen tekee sen komiikasta entistäkin taidokkaampaa.

- Niko Saarela on - nykyään - paitsi ihan oikea näyttelijä eikä enää vain se virnistelevä soma ihan-isänsä-näköinen nuorukainen (Se muuten yritti kerran iskeä Kankurinkadun postissa Dahliaa, oikein perinteisellä aurinkolasikurkistuksella. Sen jälkeen sillä on ollut ihan erityinen rooli meidän yhteisessä teatterihistoriassa.), myöskin näemmä liikunnallisesti lahjakas. Ei nyt ehkä mikään HDC:läinen mutta kuitenkin.

- Laura Malmivaaralla on mukavan kuulas, vähän hauras mutta puhdas lauluääni, joka sopi täydellisesti lauluun nimeltä Puhu minulle rakkaudesta.

- Pekka Valkeejärvi alkaa olla siinä kategoriassa, jonne joutuvat keski-ikäiset, vähän sympaattiset miesnäyttelijät, jotka eivät ole liian komeita mutta ihan siedettävän näköisiä silti ja olleet kehissä kyllin pitkään: niille kirjoitetaan rooleja, joissa ne pääsevät pudottelemaan yksoikoisia, hitusen kyynisiä one-linereitä, sellaisia, jotka tyhjentävät pajatson joka kerran ja viimeistään väliajan jälkeen yleisö ulvoo jo kun se vain näyttää sille että avaa kohta suunsa. Moista kohdatessani joudun sellaisen penseän keskenkasvuisuuden valtaan, etten voi kuin ristiä kädet rinnalle ja mutristaa paheksuvasti: millaista tympeää populismia! Vaikka Pekan maneerejahan olen jo aiemminkin harmitellut, sillä minusta tulee helposti kunnon vahtaava maneerihaukka enkä sitten ehdi keskittyä olennaiseen enää ollenkaan.

- Että teatterin lavalla on mahdollisuus luoda illuusio autenttisuudesta ja ikään kuin reaaliaikaisesta dokumentaarisuudesta: puhutellaan näyttelijöitä niiden oikeilla nimillä, keskustellaan niiden vanhemmista niiden oikeilla nimillä ja menneistä produktioista jotka ovat osa kansan kollektiivista muistia, pannaan ne tuolit rinkiin ja puhutaan teatterin tekemisestä. Että se toimii, siltikin, vaikka on nousevaksi rakennettu katsomo ja siellä parisataa lipustaan maksanutta katsojaa, vaikka kaikki tietävät että on käsikirjoitus ja siinä repliikit, että näin tämä on suunniteltu toimivaksi. Silti spontaanius onnistuu välittymään, se tuntuu siltä kuin ne olis oikeesti noin, ja se kaikki vaikuttaa niin kovin ainutkertaiselta ja yksityiseltä ja siihen suostuu - ja se taitaa olla se teatterin taika, lumo ja voima, yhä vieläkin.

Tulin ajatelleeksi, miten monia sangen syviä ja sellaisena äärimmäisiä tunteita olen viime viikkojen aikana tuntenut. Raivoa, joka on liekehtivän oranssia ja niin sokaisevan puhdasta, että ohikiitävän hetken verran ymmärrän viharikollisia, väkivaltaisia ihmisiä ja taistelukoiria. Tyhjyyden kauhua, joka tuntuu samalle kuin lapsena kun vähän eksyi tavaratalossa ja meni pikkuisen hysteeriseksi ja oli aivan varma siitä, ettei tule koskaan löydetyksi, ei näe äitiä eikä lempinallea eikä saa enää ikinä pitää sitä sinistä paitaa. Sellaista hellyyttä, ehkä rakkautta, jonka alle jää mielellään, vaikkei ihan joka hetki saa edes henkeä sen otteessa.

Näin lähikaupassa vilaukselta sen, joka kyyditti minua viime kesänä avo-Jaguarillaan Porvooseen (ja onneksi takaisinkin). Mietin, pitääkö sitä moikata - ikään kuin sitä nyt moikkailisi kaikkia joita on joskus epähuomiossa vähän tullut pussailleeksi. Tavallaan teki mieli eikä sitten toisaalta ollenkaan. Kävelin ulos kaupasta taakseni vilkuilematta ja mietin, että ehkä juuri siitä oli kyse. Ei tunnetta: ei voimakasta. Ei minkäänlaista. Siksi ei se.

Siksi tämä, joka tuntuu aina sille että ei ne muut.

Rakkaus on juuri niin arvokasta kuin se hinta, jonka siitä maksamme

- William Faulkner (?)

Dance like no-one's watching

Ee:n kivasta bloggauksesta sain kipinän listata itsekin kymmenen asiaa, jotka juuri nyt tekevät onnelliseksi. Koetan malttaa keksiä joitain muitakin kuin Sen, vaikka onhan sekin mainittava. Ekana.

1. Se, joka saa minut hymyilemään ihan tavallisena tiistaiaamuna E-junassa ja huokaamaan syvään onnesta Prisman kassajonossa silkan ajatuksen voimalla.

2. Synttärit ja etenkin niiden tiimoilta pidettävät teemabileet, joiden vuoro on sunnuntaina ja joiden verukkeella saan haalittua kaikki ystäväni yhteen ja meillä on alibi pukeutua hupsusti ja laulaa ja tanssia aamuun saakka.

3. Roller Derby, jota olen menossa katsomaan ensi kertaa livenä lauantaina ja sen jälkeen... Kukapa tietää. Olen suunnattoman innoissani. Enkä saa nukutuksi, kun mietin itselleni sopivaa derbynimeä. Morticia Minx? Kat von Me?

4. Treenikämppä, jossa pääsin tiistaina käymään ekaa kertaa ja jonne toivon mukaan tulen kulkeutumaan vielä useastikin. Mikki löyhkää kastuneelle tuhkakupille ja pitää opetella laulamaan tulpat päässä ettei aina tinnitä kotiin lähtiessä. Mutta kuin siistii!

5. Suolatut cashew-pähkinät ja jouluomenan makuinen siideri. Yhdessä ja erikseen.

6. Kirjaston Bestseller-hylly, joka on paitsi lumoava myös petollinen. Viikon kierre on niin helppo synnyttää.

7. Uusi duuniläppäri, joka toden totta on läppäri eli siis tarvittaessa kotiin kuljetettava. Siinä on kokonainen Office-pakettikin!

8. Yllätykset ja salaisuudet. Olen maailman huonoin kestämään salailua ja vähällä menehtyä uteliaisuuteen nanosekunnissa, mutta silti jotenkin rakastan sitä koko speksiä.

9. Veronpalautukset ja niillä maksettavat uudet leimat.

10. Harmittomat naarmut, joista tietää kuoriutuvan upeita arpia. Ja vähän ehkä mustelmatkin, vaikka se kuulostaakin väärälle miten tahansa sanottuna.

Nyt on mentävä nukkumaan, jotta pystyisi vetämään loppuviikon jännät putkeen, kesken lyykähtämättä.

To lose my life or lose my love

On puhelimeen käheästi pimeässä hymyiltyjä sanoja. On kotiin kannettu salamipizza, niin ja salmiakkia. On kahdenkeskisiä vitsejä, niin pitkälle vietyjä ja polveilevia, että niitä olisi mieletöntä yrittää selittää. On peitosta tehty pesä, sisältä lämmin kuin syli, nurkissa vislaavan pohjoistuulen lannistaja.

Kun suunnittelet tulevaisuutta, vaikka ihan varovaisesti vain, olet siinä, leuka keskittymisestä kireänä. Olet kaikessa: sen viereisellä kaapilla riisuuntuvan treenaajan kummastelevassa katseessa, vaateliikkeen taustamusiikissa, lelukaupan rekissä roikkuvassa tonttulakissa. Eikä mikään, mitä meistä kerron tee koskaan oikeutta todellisuudelle, sellaiselle, joka enimmäkseen tuntuu, tuntuu niin ettei mikään ikinä, enkä saa sitä edes sanoiksi kuulostamatta rikkoutuneelle iskelmätähdelle.

Ovat kasvot, joiden piirteet ovat tarttuneet käsiin, sormenjälkien uriin ja kämmenen maljaan. Kaikki ne asiat, jotka ovat yhteisiä tai samoja. Kaikki mikä saa tämän tuntumaan tältä.

Kaikki mitä ikävöisin, jos et huomenna enää tulisikaan.

Tuomiopäivä on Keinosen nimipäivä

Olen viettänyt hiljaisen aamupäivän töissä varaillen lippuja erilaisiin tapahtumiin, lähettelemällä tiedustelusähköposteja erilaisille instansseille ja punomalla joululahjajuonia. Olen monesta asiasta juuri nyt niin tohkeissani, että tekisi mieleni vain pomppia yläpystyä ja vinkua. Mutta yritän kiivaasti pitää kuononi kiinni ja salaisuudet mahassani. MMPPPHH.

Eilen illalla jouduin nukkumaan mentyäni nousemaan sängystä uudelleen pukeakseni lisää vaatetta yöksi. Pieni ja kotoisa kämppäni on törkeä tuulitunneli: ilmeisesti ikkunoiden tiivistys on jäänyt (useammankin kerran) vaiheeseen, ja nämä myrskyt puhuroivat juuri siitä ilmansuunnasta, joka laskee arktiset henkäykset suoraan karmien välistä sisään. Aamulla heräsin samasta varustuksesta, edes suuremmin yön aikana kuumentumatta.

Nyt on marraskuu. Entä kun eletään tammikuuta ja pakkanen tiukkuu taas niin kireänä, ettei lämpömittarin asteikko riitä? Ensi yöksi otan toisen peiton. Ikkunalaudalla kipossaan palava tuikku loimottaa pitkin seiniä osoittaen tuulen suunnan erehtymättä.

Tänä aamuna tökkäsin epähuomiossa meikkikynällä silmääni, joka muuttui puoliksi punaiseksi ja kivuliaaksi. Nyt, noin viisitoista tuntia myöhemmin silmää sattuu räpsytellä ja koko valkoinen alue on värjäytymässä kummelimaisen veriseksi. Vähän jännittää, mikä mahtaa olla tilanne aamulla.

Salilla heilutellessani kahvakuulaa puoliholtittomasti mutta yrittäen näyttää sille, että kaikki ne huojahdukset olivat tarkoituksenmukaisia ja harkittuja onnistuin ilmeisesti suututtamaan Tero-tyrän. Nyt iskiashermoa juilii häiritsevän tutusti ja testailen varpaiden vastaanpito-ominaisuuksia tunnin välein hieman hätäisenä.

Eikä ihme kyllä vieläkään haittaa, hymyilyttää vain. Tykkään.

Ilman että mikään meitä keskeyttää

Edellisestä näin pakottomasta viikonlopusta on kulunut aikaa, niin paljon, että tunsin kaipaavani jotain, mutta niin epämääräisesti ja hahmottomasti etten enää itsekään muistanut, mitä. Tarvitsen oikeassa suhteessa itse valittua sosiaalisuutta ja umpimielistä yksinäisyyttä voidakseni toimia, ollakseni niin hyvä kuin voin: keilaamista, ulkona syömistä, punaviiniä, ystävien tapaamista, kulttuuria, vaatekaapin siivoamista. Tämä on se, mikä on pitkään puuttunut.

Tämä on se, mitä on tänä viikonloppuna ollut, sitä ja jotain, minkä ansiosta hengittäminenkin tuntuu kevyemmälle ja sydän, sydän se vasta kevyt onkin. Kun suljen silmäni, tämä on totta: sellainen maailma, jonka rajat kulkevat sinun ihossasi ja minun.

Kaikki on koko ajan paremmin eikä minulle pian enää riitä mikään. Huomenna on maanantai eikä sekään tunnu pahalle, sillä tiedän että olet osa sitäkin.

Muru on maailman kaunein sana.

Peccata mundi

Vietin viikonlopun varttumismaisemissani aiemmin mainitsemani kuoroprojektin puitteissa. Treenit, keikka, karonkka. Paljon vanhoja tuttuja kasvoja, kylän auktoriteetteja ja kermaa, koulutovereita, tuttuja tiloja ja teitä. Marraskuista märkää pimeää, savisia peltoja, valotonta horisonttia. Maaseutupitäjän matalalla riippuvaa taivasta ja vaitonaisena kyräilevää kylänraittia.

Äiti kysyy onko ollut kiva nähdä niitä tyyppejä, onko ollut ikävä niitä aikoja. Vastaan siihen olevan syynsä, ettei johonkuhun ole tullut pidettyä yhteyttä yli kymmeneen vuoteen, että jotkin asiat eivät muutu, eivät hyvässä eivätkä pahassa. Että nostalgiastakin voi saada myrkytyksen siinä missä raittiista ilmastakin. Enkä oikein jaksaisi edes puhua.

Karonkassa ihmiset ympäröivissä pöydissä ovat vanhenneet: niiden ihopinta-ala on suurempi ja tukka harmaampi tai harvempi. Joka puolella on lapsia: lattialla mönkimässä, syleissä kuolaamassa, omissa kannettavissa pesissään vänisemässä. Entistä maailmaa ei enää ole; minä sen jo tiesinkin, mutta muutamille se tulee yllätyksenä. Ensimmäisen "glorian" ja iltajuhlan Chydeniuksen aikana katsomossa pyyhitään silmäkulmia. Pilkun tullen halaillaan liikuttuneena ja tää pitää tehdä pian uudestaan. Seison sivussa, katson niitä ihmisiä joille elämä on tässä ja jotka ovat siinä kuin kotonaan enkä tiedä mitä ajattelisin. Näinä hetkinä tunnen, ettei minun kotini ole missään - ei paikassa, ei siellä eikä etenkään täällä mutta ihmisissä. Ja jos kotonaan ei saa olla kylliksi, saattaa uupua alituiseen ikävään.

Huomaan, etten tahdo muistaa tuon väen taustoja. Vuosia kuulluista kuulumisista on pyyhkiytynyt mielestäni, sekoittunut omituiseksi kuravedenväriseksi pyörteeksi, enkä tunnista kaikkia edes nimiltä. En tiedä, olenko halunnut unohtaa vai enkö koskaan ole muistanutkaan; ahdistun kun ajatteluni reunat tulevat vastaan liian pian, pölyiset ja betoninväriset, enkä enää näe niiden läpi.

Kotiin päästyäni ympäröin itseni omalla elämälläni, sen nykyisyydellä, tutuilla äänillä ja ystävillä, joiden kanssa haluaakin puhua. Noutopizza maistuu ensin jumalaiselle, sitten apealle. Tekstiviestini ei mene läpi ja klassisesti alan pelätä sinun satuttaneen itsesi.

Jokaisen hyvän jälkeen pitäisi kestää helpommin seuraavaa huonoa, mutta ei se mene niin. Hyvän jälkeen haluan lisää hyvää enkä tahdo jaksaa harmia enää ollenkaan, mä luulen etten kyllästy tähän koskaan.

Ulkona on ollut pimeää jo ihan liian pitkään.

Sekomums

Ajattelin ensin kertoa viimeviikkoisesta Rigan matkasta, johon kuului paljon ostokelvottomia vaateriepuja, ihanaa valkosipulileipää ja edukasta olutta, matkakumppanien solvaamista sekä epäkoherentti turistibussikierros. Mutta sitten olisi varmaankin pitänyt kertoa myöskin lauantaisista pikkujouluista, joihin sisältyi paitsi perinteistä tuoleilla tanssimista ja shottien kilpakumontaa myöskin mahdollisesti koelauluja kadulla ja sylitansseja ja sensellaista. Enkä oikeastaan jaksaisi mennä sinne nyt.

Sen sijaan kekkasin, että teenkin tästä pitkästä aikaa kuvapostauksen! Purin kamerastani juuri vuoden varrelta kohdalle osuneita hassuuksia, joista valtaosa varmaan naurattaa lähinnä minua itseäni. Oh well. Toivon vain etten ole jo aiemmin julkaissut näitä kuvia, koska olisi vähän nöyrää toistaa itseään lailla dementikon. Tämä kuvalataus muuten toimii jotenkin ihan toisin kuin ennen, tai sitten se on tämä Google Chrome. Mutta jotain tänne ehkä tarttui silti. Opettelen ensi kerraksi paremmin.)

Tämä ensimmäinen on nyt Rigasta, Daugavan vastarannalta naama vanhaan kaupunkiin päin (taustalla siis linna). Haluaisin ajatella, että tämän on laatinut joku romantikko; tarkempi tähystely (paremman kameran zoomin läpi) kuitenkin paljasti, että tuon tunnustuksen vieressä lukee pikkuisella "24 online". Kyse lienee siis jonkinmoisesta liiketoiminnasta. Otin silti kuvan näin kännykkäänkin siltä varalta, että pitää joskus lähettää se jollekulle.

Tämä puolestaan löytyi rigalaisesta ruokapaikasta, jota taksikuski mainosti rockabilly-paikkana (kun kaupungin ainoa rokkibaari Rock'n'Riga oli sulkeutunut, ai niin, kymmeneltä!), mutta joka osoittautui joksikin hyvin paljon hämmentävämmäksi luau-henkiseksi jutskaksi, joka jää historiaan paikkana, jossa muina minkkeinä kiskaisin napaani epähuomiossa kaksi burgeria enkä edes röyhtäissyt niin tehdessäni. Tämä tarra oli liimattu meidän pöytäämme - sittemmin näin niitä muuallakin lukuisia - ja oli pakko ottaa siitä kuva ja lähettää Nuulle kerta tiesin sen osaavan arvostaa sekomumsia!.

Maanantaiaamuna kun matkustaa kello 07.14 E-junalla Pasilasta Leppävaaraan, saattaa joutua ns. hullun kirjoihin alkaessaan tyrskiä junan eteisessä näkemälleen seinätuherrukselle - ja olla kerrassaan pakotettu kuvaamaan moisen taideteoksen ihmisten pitkiä ja ihmetteleviä katseita uhmaten. Mutta siis täähän on hirmu hauska juttu, eikö ole?

Työkaveri koetti saada sellaista itseladottavaa leimasinta toimimaan. Sen piti laittaa siihen että "voimassa" ja sitten päivämäärä, mutta eihän se saanut niitä kirjaimia oikein päin. Menin, kuinkas muutenkaan, siihen sitten pätemään ja mestaroimaan ja onnistuin jossain vaiheessa saamaan mustetta sormiinikin. Mitkä kolme satunnaista kirjainta painautuivat etusormeeni, kaikista mainitun sanan tarjoamista vaihtoehdoista? Millä todennäköisyydellä juuri ne olivat leimasimessa oikein päin?

Hakaniemen Valintatalon seinästä löysin, kun olin kesällä menossa Dahlialle. Piti ihan kääntyä takaisin lukemaan, että menikö se niin kuin olin näkevinäni. Kyllä se meni. (Ja jotenkin tuntuu, että tämän olisin jo joskus postannut, mutta ehkä olen vain tohkona esitellyt sitä puhelimestani kaikille, minkä vuoksi se tuntuu niin kuluneelle jutulle)

Jos pussikaljalla istuessa tulee varpaista kylmä, on hurjan hyödykästä, jos kaverit ovat juoneet koko illan mimosoja ja tarjolla on muutama tyhjä appelsiinimehutölkki, joista saa heinillä täyttämällä mukavat ja modernit pula-ajan mokkasiinit.

Sellon parkkihallista, mistäpä muualtakaan. Tai ehkä kuvankäsittelyohjelmasta, mistäpä voit olla varma.

Kuva-arvoitus. Onko kyseessä:

a) genitaaliaiheinen hävytön salakuva,

b) nyljetty myyrä,

c) jonkun hypertyylitön myssy-tumppu-yhdistelmä ystävän kolmekymppisjuhlien narikasta vai

d) pårnåå?

Näinpä näin. Tästä on hyvä startata viikkoon, joka on oleva viimeistä kuorokeikkaani IKINÄ! edeltävä ns. aattoviikko. Hrr.

And I want these words to make things right but it's the wrongs that make the words come to life

Nautin suunnattomasti sellaisesta lapsenomaisesta heräämisefektistä, jonka jotkin tavalla tai toisella erityisen ansioituneet tekstit onnistuvat saamaan aikaan. Olen täälläkin monipolvisesti marissut, että Image on menettänyt viime vuosina otettaan: että sen aiheet ovat muuttuneet yllätyksettömiksi tai muuten vain epäkiinnostaviksi, että sen kirjoittajat ovat antaneet tekstiensä löpsistyä ja rimansa notkahtaa. Minusta se on ollut paitsi äärimmäistä pettymystä aiheuttavaa myöskin surullista ja ankeaa ja aika noloa, samalla tavoin kuin Facebookissa leviävät klipit Johanna Tukiaisen eroottisesta tanssista.

Uusimmassa julkaisussa on kuitenkin pitkästä aikaa syväluotaava artikkeli hieman poliittisesti arasta aiheesta, juuri sellainen juttu joita olen tottunut kyseiseltä medialta odottamaankin. Pekka Hiltusen Iso ei (Image 10/2010, s. 65-73) antaa kiinnostavan näkökulman yhteiskunnan medikalisoitumiseen, erityisesti masennuslääkkeiden osalta, sekä käsittelee mielestäni loputtoman kiehtovaa plasebolääkkeiden vaikutusta. En tokikaan kuvittele kaupallisen median esittämän näkökulman olevan riippumaton tai objektiivinen saati että se olisi lopullinen, apolloninen totuus. Tämänkaltaisissa jutuissa minua viehättääkin sisällön lisäksi se paneutuneisuus ja kiihkeä jano kaivautua syvemmälle, joka paistaa - tai ei paista - läpi varsinaisesta teemasta: että joku näkee kaiken tuon vaivan tehdäkseen lehtijutun, kenties paljastaakseen jotain suurelle yleisölle tai valistaakseen jotakuta, nähdäkseen itse selvemmin - se on kunnioitettavaa optimismia, idealismia, minusta tinkimättömintä pyrkimystä journalismin alkuperäisen tavoitteen toteuttamiseen. Se on hienoa ja harvinaista ja ainakin minuun se osuu.

Tämä viikko on poikkeuksellinen siksi, etten ollut töissä kuin eilen ja tänään. Huomenna aamulla lähtee lento Rigaan, jossa vietämme loppuviikon ja palaamme perjantai-iltana - vain osallistuaksemme heti lauantaina firman yhteiseen koulutus- ja pikkujoulupäivään. Olo on epätodellinen ja vielä hieman nihkeä, tuntuu vaikealle sisäistää tämä yllättävä miniloma ja se, ettei kyse matkaseurasta huolimatta ole työasioista ollenkaan.

Sinä sanot mä soitan sulle ja nähdään ja vasta viime viikolla aloin luottaa siihen, että niin se menee. Sinun äänessäsi on ollut uusi väri viime päivinä; haluan ajatella sen olevan toivoa, tahtoa, uskallusta. Ajattelen sinua lentoaseman kosmetiikkapuodissa, kysymässä neuvoa kuvankauniilta myyjältä, haistelemassa hajuvesiä keskittyneesti, pitkin tutkivin nuuhkauksin, ja minut täyttää niin suuri hellyys että jään hymyilemään typerää ja voimatonta, sisäänpäinkääntynyttä hymyä.

Nuu listasi kivoja ja mänttejä asioita ja minäkin ajattelin tehdä niin:

+ tuliaiset, sekä saaminen että ostaminen

+ Sons of Anarchy -sarja, jonka jengiläisten vankkumattomasta mutta hämmentävän ristiriitaisesta moraalista tekisi mieleni kirjoittaa enemmänkin - ehkä olen jo kirjoittanutkin?

+ touhukkaat työpäivät, jolloin jokainen työtehtävä seuraa toistaan sopivalla vauhdilla ja sotilaallisessa järjestyksessä, ja itse on tehokas ja aikaansaava ja hyväntuulinenkin vielä

+ hyvänhajuiset miniatyyrikokoiset Opi-rasvat ja Lacosten Touch of Pink -deodorantti

+ uudet, hävyttömän hyvännäköiset rokkimaiharit

- liian täyteen ahdetut aikataulut ja velvollisuudet, vaikka mukavatkin, jotka rönsyilevät karsinoistaan ja valtaavat vapaa-ajankin

- iskiassärky, joka pitkän tauon jälkeen muistuttelee itsestään ja saa aikaan miltei irrationaalisiin mittoihin yltyvää kauhua tyrän paluusta

- tunne siitä, ettei ehdi oikein nähdä kylliksi tärkeitä ihmisiä ja tehdä mukavia juttuja

- ärsyttävät romaanit, jotka tulee aloittaneeksi ja jotka eivät ole niin huonoja että ne olisi pakko jättää kesken mutteivät myöskään niin hyviä, että niitä oikeastaan viitsisi lukea kernaasti loppuunkaan

Nyt jos saisi itsensä nukkumaan.

Nyt.

Nyt.

Jos koskee naiseen muutamaan, ne alkaa heti huutamaan

Minä olen taas vähän lukenut Imagea. (Miksi se muuten edelleen sinnikkäästi tulee kotiosoitteeseeni, vaikken ole edes maksanut laskua kuin ties milloin viimeksi?) Kohta seuraa siis vaahdoomista.

Mutta ensin tosielämäkatsaukseen. Minun ammatissani joutuu harmillisen usein perinteisten sukupuoliroolien ja sitä kautta kiusallisen tytöttelyn kohteeksi. (Maailmassa muuten joutuu harmillisen usein.) Sitähän minä siedän aivan erityisen huonosti ja olen myös tryffeliporsaan lailla herkistynyt kaikelle siihen viittaavalle. Toisinaan moiseen kohteluun törmätessäni joudun sen verran ylenpalttisen kiihtymyksen valtaan, että räpsähdän tytöttelijälle salamana, vailla itsekuria ja suoraan vasten kasvoja. Mutta tämänhän te jo tiesittekin.

Viime viikolla eräät sovinismin saralla sangen kunnostautuneet asiakkaat tulivat jälleen treenaamaan, rehvakkaina maailmanomistajina kuten tavallista, äjjinä. Kuuntelin taas, kun ne vähän jututti tsirbuja meidän respassa (pojat ostivat palautusjuomaa, Respatyöntekijä ilmoittaa pullon hinnan. "Sähän oot just tyypillinen nainen: oot viemässä heti kaikki rahat! Höhöh!") ja tunsin miltei vastustamatonta halua tehdä jotain laracroftmaisia agenttitemppuja ja työntää se luu syvälle niiden kurkkuun sillä lailla poikkipäin.

En kuitenkaan ole Lara Croft, joten annoin olla - toistaiseksi. Kuinka ollakaan, sain kostoni muutamaa minuuttia myöhemmin. Siirsimme kolmissa naisin ja yksissä unkarilaisin työharjoittelijoin suurehkoa tuoteautomaattiamme uudelle sijainnille. Itse lähes tuoteautomaatin kokoinen työharjoittelijamme tuki pumppukärryille vinssattua kaappia sivusuunnasta, minä toimin kärryn ruorinkääntelijänä ja loput kaksi ohjeistivat kulkuamme. Ja johan toinen näistä sovinistisankareista tulee viereeni röhkimään:

- Höhöh, tarttis melkeen rekkakortin että ton sais onnistumaan!

- No mulla itse asiassa on sellanen.

- Et oo sit vissiin vähään aikaan ajellu kuorma-autoa? Höhöh!

- Enpä muutamaan vuoteen joo.

- Niin mä vähän meinas...

- Haluutko sä tehdä tän loppuun? *ohjauskahvaa tarjoten*

- Eeeen, en todellakaan! Tee sä vaan, höhöh.

- Sittenhän sä voitkin mennä muualle aukomaan päätäs siitä.

Miehet poistuvat.

Tällaista en siedä. En siedä audimiehiä, Lyly Rajalaa, Henry Laasasta enkä sellaisia lipeviä kavereita, jotka iskevät rasvaisesti silmää ja sanovat mutta minähän rakastan naisia ja tekevät seuraavassa hetkessä jotain, joka kääntää tuon sanoman täysin nurinniskoin. En siedä perseellekävijöitä, huorittelijoita, niitä miehiä - ja naisia - joiden mielestä naisen - ja / tai miehen - tulisi olla tietynlainen ollakseen oikea nainen - tai mies, enkä niitä jotka luokittelevat ihmisen silkan sukupuolen perusteella, sanovat leikkisästi akka ratissa kun joku töppää liikenteessä, kysyvät onks sulla Ne kun joku nainen kiivastuu ja käyttävät sanoja kuten ompelukerho ja hormonihirviö yksinomaan halveksivassa, vähättelevässä ja loukkaavassa mielessä.

Minä en kuitenkaan osaa ajatella, että strip aerobicin, pole dancingin tai etenkään burleskin suosion leviäminen olisi jälleen yksi osoitus sovinismin ylivallasta tai että niiden päämääränä olisi yksinomaan heteromiehisen voyerin palveleminen. Tämä kuitenkin minun tulkintani mukaan on se, minkä Virpi Salmi artikkelissaan Me ollaan strippareita kaikki (Image 10/2010, s. 98-103) päätelmäkseen esittää.

Burleskia olen nähnyt livenä, muista vain niitä alkuperäisiä, tissimaisemilla herkutteleville klubeille räätälöityjä versioita: en siis käsi sydämellä voi sanoa tietäväni, mitä kyseisillä ryhmäliikuntatunneilla tapahtuu. Näin ulkopuolisen näkövinkkelistä minusta vain kainosti vaikuttaisi olevan kyseen jälleen ilmiöstä, joka on kovin tuttu muun muassa juuri suomalaisen feminismin kentältä: joku toinen määrittää, miten ollaan oikein. Et ole hyväksyttävä saati feministinä uskottava, jos tykkäät meikata / laittaa puolisollesi ruokaa / käyttää korkokenkiä / ajella ruumiinkarvoitustasi / harrastaa liikuntaa juuri siinä muodossa kuin se itseäsi eniten miellyttää.

Ei pidä ymmärtää väärin. Minustakin melkein mukavinta maailmassa on kertoa muille ihmisille, kuinka heidän tulisi tai vähintäänkin kannattaisi elää. Minusta vain on hieman kaukaahaettua väittää, että burleski olisi jollain tavoin vain puolisalonkikelpoinen versio strippiluolista ja lavapornosta - minusta silloin on mennyt jotain hyvin olennaista totaalisti ohi. Burleskin kutsuminen eräänlaiseksi seksikkyyden jokamiesluokaksi on kyllä hauskasti sanottu.

Tavallaan tekisi myös mieleni sanoa, että jokaisen (naisen) liikkuminen tai liikkumattomuus ja motiivit sen taustalla ovat ihan niiden omia asioita, eikä ole kenenkään toisen asia sitä kommentoida saati kritisoida.

Mutta sitten kuitenkin.

Eikö jokaisen naisen pitäisi olla feministi, ihan siitä yksinkertaisesta syystä että ovat naisia, kuuluvat tietynlaiseen jos nyt ei lukumäärävähemmistöön mutta tähän toiseen sukupuoleen nyt kuitenkin? Eikö jokainen sukupuoleen liittyvä valinta olekin paitsi henkilökohtainen myöskin poliittinen ja sitä kautta oletettua feminismiä manifestoiva? Eikö?

Tottakai. Ja ei tietenkään.

What on earth made me say I don't go swimming with idiots?

Olisi mukava pitää itseään päätöksentekijänä, sellaisena, joka itse määrää oman elämänsä suunnan, tekee tietoisia valintoja ja on vastuussa oman polkunsa mutkista pystypäin. Uskoisi, että valitsemalla a pääsee lopputulemaan b - luottaisi siihen ja toimisi siten, että jokainen osavalinta veisi kohden haluttua päätepistettä. Ei hosuisi tahdottomana marionettina vaan olisi aktiivinen toimija, kumpikin käsi ruorissa ja katse suunnattuna vakaasti horisonttiin.

Toisinaan olisi houkuttelevaa olla silkka välikappale, satunnainen muuttuja kaaoksessa, johon ei itse voisi vaikuttaa. Ei tarvitsisi harkita, punnita ja ryhtyä jos ei huvittaisi, sillä lopputulos olisi joka tapauksessa ennalta fiksattu tai mahdoton ennustaa.

Minä en ihan tarkalleen tiedä, mihin uskon. Minusta kaiken takana oleva suuri kertomus on ajatuksena masentava sekä yksilöllisyyden illuusion romauttava. Olen niin kiintynyt subjektin ainutlaatuisuuteen - tai ehkä pikemminkin ristiriitaan, jonka toisaalta persoona ja toisaalta lajin edustajuus muodostavat - että minusta ajatus ihmisestä vain koneen rattaana, astinlautana matkalla mihin?, Suureen Päämäärään on passivoiva ja latistava. Toisaalta taas vastuun taakka, se, että oman onnensa seppyys olisi juuriaan myöden totuus, tuntuu lamauttavalta ja valtavuudessaan ahdistavalta.

Tahdon ajatella, että taustalla on jokin kertomus, kenties jonkinlainen valtava abstrakti fresko, joka ei sinänsä sido maaliviivaa tai keinoja sen saavuttamiseksi. Tahdon ajatella - käytäntö on osoittanut - että pienten, mikroskooppisten sattumien voima on järisyttävä, sellainen, että sitä ajatellessa vatsassa tuntuu samalle kuin katsoisi uimastadionin korkeimmalta hyppytasanteelta alas altaaseen. Että mitä tahansa voi sattua.

Olimme viikonloppuna äidin kanssa Tampereella, vähän teatterissa ja vähän kampaajalla ja vähän hauskanpidossa. TTT:n sinänsä ansiokkaan mutta hieman yhdentekevän Chicago-version jälkeen tunsimme tarvitsevamme joitain lasillisia punaviiniä - tarkempaa paikkaa speksaillessamme kävimme Teerenpelissä neuvoa-antavilla ja päädyimme jatkamaan Paappa's-nimiseen anniskeluravintolaan, jossa molempien savuverhoisten muistikuvien mukaan saattoi olla äidin ikäpolvista kohderyhmää sekä jonkinmoisia jazzmusiikkikytköksiä. Matkalla muistelimme, kuinka kuutisen vuotta aiemmin samassa kaupungissa samalla kokoonpanolla kävimme nauttimassa glögit pienessä tahraisessa juottolassa nimeltä Virtanen, jossa muuan entinen heilani tuolloin työskenteli.
Pääsimme sisään Paappa'siin, luovimme tiemme baaritiskille - ja kenet näimmekään sen takana, ellemme juurikin JättiPukkia, tuota kaksituhattaluvun alun suurta lempeäni.
Millä todennäköisyydellä?

Tänään kävimme teemaan sopivasti Zäkmänin ja Kiihtyvän kanssa katsomassa elokuvissa Mr Nobodyn. Kumpikin seuralaisistani oli hämmentynyt ja hämmennyksestään hieman hapan, mä en ihan tajunnu ja mä haluun tajuta että tiedän tykkäänkö, kun taas minä hykertelin ymmärtämättömyydelleni juksauksesta virkistyneenä. En usko, että tajuaminen oli tuon leffan pihvi ensinkään; sen sijaan luulen, että elokuvassa varsin keskeisten kohtausten vesiteema rinnastuu jotenkin aikaan, luonteeltaan virtaavana ja alansa täyttävänä. Jäimme pohtimaan kaiken näennäistä sattumanvaraisuutta, jokaisesta mitättömästäkin valinnasta aukeavaa mahdollisten todellisuuksien monitasoliittymää ja juuri tästä syntyvää houkuttelevaa kohtalonuskoa: kun jokin ihan erityinen, ihmissuhde tai muu elämän käänne saa alkunsa triviaalista suunnanvalinnasta, eikö sen pidäkin olla jonkin korkeamman ohjaamaa, jollain tavoin autettua tullakseen toteutuneeksi - kaikista mahdollisista, mutta onneksi valitsematta jääneistä poluista huolimatta?

Ajattelin jälleen niitä kaikkia tärkeitä ja läheisiä, jotka elämässäni nyt vaikuttavat, ja kuinka täpärällä on ollut, etten tuntisi niitä lainkaan. Ajatus tekee minut joka kerran hieman heiveröiseksi, tuntuu kuin menettäisin ne kaikki hetkeksi vain siksi, että on niin epätodennäköistä että ne ovat ne, juuri ne minulle. Sitten tulee se huojennus ja valtava lämpö: että ne ovat minun, ovat ne, ja että kävipä tuuri.

Ja ettei valitsemista voi välttää. Ratkaisuja on tehtävä, vaikkei näkisi reitistään kuin ensimmäiseen mutkaan.

Before he was unable to make a choice because he didn't know what would happen. Now that he knows what will happen, he is unable to make a choice.

Kerrankin saattaa omistaa aikaa aivan pienen hetken

Toisinaan tuntee aivan yllättäen näkevänsä hetken suoraan vieraan ihmisen elämään. Nousen liukuportaita, ohi parkkihallin valoja korjaavan sähkömiehen. Miehen punapigmenttinen tukka hehkuu aivan läheltä kuumottavan polttimon valossa ja yhtäkkiä tiedän, mille se näyttää lauantaisaunan jälkeen, istuessaan taloyhtiön saunan terassille viilentelemään, herkullisesti hikoileva olutpullo kädessään ja kasvot vaaleanpunaisiksi löylyteltyinä.

Lenkkeilen Töölönlahden rannalla sateen muhentama lehtipuuro lenkkareiden alla nuljuen. Olen niin läsnä etten edes muista milloin: jalat jaksavat ja keuhkot, tuntuu että juoksua voisi jatkaa suoraan maan ääriin saakka. Vastaan juoksee kahden, kolmen, neljän vantteran teinipojan muodostamia joukkueita, jotka hihkuvat ja läpsivät ylävitosia kohdakkain sattuessaan. Ne ovat selvästi lätkäjunnuja, juuri sillä tavalla rentoja ja fysiikaltaan kantikkaita, tottuneet luottamaan kroppaansa ja sen pystyvyyteen sekä jengiin, joka huolehtii arvoista ja lihashuollosta.

Monen toivottoman ja alakuloisen viikon jälkeen kaikki tuntuu taas mahdolliselle. Olen sylissäsi, ihan lähellä. Vitsailet jotain hellää ja näen taas hymyssäsi sen pienen pojan joka joskus olit, joka yhä olet. Sellaisina hetkinä tunnen oloni kokonaan lämpimäksi ja sisältä pörröiseksi enkä voi saada sinusta kyllikseni.


Mul on häilyvä mieli
ja levoton sielu
Mä en osaa päättää
vaikka tiedän mitä haluan
Sun näkymätön kruunus,
oot kuin aatelissukuu
Sä vain sanot mun nimen
ja se on siinä

Musta vain niin vahvasti tuntuu
et me kyllä pärjätään
Mun ei tarvii kuin kuulla sun äänes
ja mä tiedän
Meidän rakkaus on jotain niin suurta,
et vaikka juuri nyt me kärsitään,
niin sen turvin, sen siivin, sen voimin
me selvitään

Sun huoles mua painaa,
ethän sä edes nuku
Mitä ikinä voisin
niin sen tekisin
Ja tää ainainen kiire
en katso taivasta koskaan
Meidän haaveet on kahlittu
maata kulkemaan

Mut musta vain niin vahvasti tuntuu
et me kyllä pärjätään
Mun ei tarvii kuin kuulla sun äänes
ja mä tiedän
Meidän rakkaus on jotain niin suurta,
et vaikka juuri nyt me kärsitään,
niin sen turvin, sen siivin, sen voimin
me selvitään

- Laura Sippola: Kuuntele

Onko teillä niitä julistimia?

Tämänvuotiset Heppageimit on jälleen paketoitu odottamaan seuraavaa syksyä. Viikonlopun aikana mietin muun muassa seuraavia:

Onkohan heppatyttöys yksi niistä sairauksista, jotka eivät lailla syömishäiriön koskaan oikein parane? Että, vaikken enää milloinkaan edes paijaisi uljasta kavioeläintä, en pääsisi yli siitä tunteesta, siitä kaipauksesta joka tuntuu fyysisenä aukkona jossain vatsan yläpuolella tietyssä kohtaa? Että tietäisin tarkalleen, mille se karva tuntuu kämmenen alla ja jouhet sormissa, miten satula narskuu keventäessä, mille tuntuu alla keinuva käynti vastapudonneissa lehdissä ja uhkarohkean kova ja siksi niin mahtava laukka tuoksuvalla sänkipellolla? Etten koskaan lakkaisi uneksimasta, toivomasta, suunnittelemasta? Ikävöimästä?

On omituista, että on ihmisiä - ja ympäristöjä - jotka näkee vain tiettynä aikana, tietyssä tilassa. Nyt, neljäntenä geimivuonnani tunnen jo valtaosan vapaaehtoisten vakihahmoista ainakin kasvoilta, vietän neljä perättäistä päivää heidän kanssaan aikaa lähes ympärivuorokautisesti, enkä sitten ole missään tekemisissä yhtenätoista seuraavana kuukautena. Miten joka vuosi silti solahdetaan siihen samaan olemisen malliin keskenämme, ihan vain puitteiden ansiosta, eikä oikeastaan mikään ole muuttunut vuodessa.

On olemassa ihmisiä, joiden kanssa voisi viettää päivät keskustellen: niitä näitä, yhdentekeviä, kepeitä. Vakavia, syviä, tärkeitä. Mitä vain ja kaikkea sekaisin.
Ja sitten on niitä, joiden kanssa ei tahdo päästä edes small-talkiin, koska niille ei vain keksi mitään sanottavaa.
Ja miten niitä ensinmainittuja löytää, joskus täysin epätodennäköisistä paikoista, ja miten niistä tuntuu samalle ja miten palkitsevaa se on, että saa pitää yhden sellaisen itsellään, osana jo ennestään satumaista ystävien rinkiään.

Minä olen toisinaan neuroottinen ja itseäni paniikkiin kehässä läähättävillä ajatuksillani lietsova inttäjä. Eikö nyt kuitenkin ja ei kai vaan ja sano sitten ja vastaavastaaVASTAA! Silloin tyynnyttävintä on, kun toinen sanoo ettei ole mitään hätää ja kaikki on ihan hyvin ja mä soitan sulle taas huomenna. Siihen ei tarvita enempää, minä uskon sitä ja rauhoitun kuin koiranpentu syliin, ja miten se osaakin aina juuri oikealla hetkellä.

Kun naurat puhelimessa, kolmentuhannen kilometrin päässä mutta aivan vieressä, monta kertaa puhelun aikana ja kuulostat hetken sille kuin vuosia aiemminkin, se tuntuu samalle kuin helmikuussa kun näkee auringon ensi kertaa pitkän pimeyden jälkeen, eikä sitä melkein enää muistanut todeksi ensinkään, niin upea se on. Minunkin alkaa tehdä mieleni tapaksia ja viiniä ja kahdenkymmenen neljän asteen lokakuisia päiviä, mutta eniten olen onnellinen siitä että sinä saat ne ja että se tekee sinut hetkeksi kevyeksi ja valoisaksi. Se saa minutkin uskomaan, että tälläkin vuodella on loppunsa, että kaikella on rajansa.

Day 19 - A song from your favorite album

Tätä teemaa pitäisi kai tarkastella sellaisesta elämäni levy -näkökulmasta ja käsitellä sellaista levyä, joka on kaikkien aikojen suosikki ja jotenkin parasta ikinämissäänkoskaan.

Minulla on taipumuksena hullaantua asioista aika totaalisesti. Senpä vuoksi valitsen tähänkin luonteelleni uskollisena levyn ja biisin, johon olen tutustunut alle viikko sitten, mutta joka on minusta juuri nyt aivan mieletön. Olin viime perjantaina vapaapäivällä, minkä vuoksi poikkesin torstaina töistä päästyäni jälleen Karhupuiston Makuunissa. En sielläkään ikinä malta tyytyä vain yhteen elokuvaan kun aina löytyy vähintään kaksi jotka on pakko nähdä, ja siitähän on sitten aina seurauksena stressi ja päänpuristus ja tomaattikeiton värisinä hehkuvat silmät kun niitä leffoja on pitänyt vahdata yöhön saakka - tai vaihtoehtoisesti kohtuuttomat itsesoimaukset ja syyllisyys, kun joutuu palauttamaan jonkin filmin katsomattomana liikkeeseen. Niinhän minä nytkin tein ja vuokrasin Kick-Assin ja sitten tasapainon vuoksi vielä The Runawaysin vaikka siinä olikin oikein kanteen painettuna väsyneen Kristen Stewartin nimi. Kick-Assin katsoin jo samana iltana enkä oikein tullut vakuutetuksi. (Minusta muuten liian monet elokuvat potevat nykyään mammuttitautia paitsi mitaltaan myös lajityypiltään: ei oikein luoteta siihen, että yksi linjakas suunnanvalinta kantaisi, vaan roiskitaan varmuuden vuoksi paria muutakin genreä sekaan, hyppysellinen lepakonkynsiä, ja katsotaan mitä tapahtuu. Paskaahan siitä seuraa.)

Seuraavana päivänä minun piti siivota, muttei huvittanut. Niinpä katsoin The Runawaysin ja rakastuin. Tänään hankin käsiini niiden levyjä ja luukutin tätä sekä Queens of Noisea aivan totaalifileissä.
Joissain asioissa olen hirmuisen helppo.

- The Runaways: Cherry Bomb levyltä The Runaways

I can take the trouble, 'cause I'm sixty feet tall

Minä olen väsynyt ymmärtämään. Niitä, jotka eivät koskaan ole ajoissa. Niitä, jotka eivät hoida hommiaan. Niitä, jotka oho eivät huomanneet tai vitsit ihan unohtivat. Niitä, jotka toimivat sovitun vastaisesti; niitä, joiden kanssa on turha sopia sillä aina tulee jotain joka muuttaa kaiken, jotain tärkeämpää tai kiireellisempää.
Olen lopen kyllästynyt joustamaan, antamaan tilaa ja aikaa, venymään. Kutistumaan.
Minäkin haluan olla kohtuuton, epäreilu, sietämätön. Erityiskäsittelyä vaativa ja vastaanottava.

Ne asiat, joita oikeasti, oikein todella haluan, ovat tässä maailmassa harvassa, mutta niiden kanssa minä olen vakavissani. Niissä asioissa minä myös olen selvästikin aina se, joka haluaa enemmän; niinpä minä olen aina se, joka jää hieman nälkäiseksi eikä koskaan saa kyllikseen. Ja minä olen uupunut tyytymään, suostumaan. Hillitsemään itseäni, kyyristymään mahtuakseni.
Tahdon tahtoa, ja tahdon tehdä sen koko mitaltani.

Tänään oli sellainen päivä, että pää tuntui olevan täytetty hienolla hiekalla. Ajattelin ihmisiä, jotka hakevat toisiaan töistä ja tekevät toisilleen illallista valmiiksi. Ajattelin alati syntyviä lapsia, joilla on ehjä perhe: kaksi vanhempaa ja uusi, merkillinen elämä. Ajattelin niitä juttuja, joihin tarvitaan kaksi: niitä joissa kaksi on eduksi ja niitä joissa se on välttämätöntä. Ajattelin onnellisia asioita, jotka saavat minut sanomattoman surulliseksi; tuntuu kuin olisin äkkiä aivan ontto ja hervoton, kyvytön pitämään itseni pystyssä. Entä jos? Entä jos ei?

Yöllä en taaskaan nuku. Mikä minä sinulle olen? Miten meidän käy? Komennan itseäni kuin uppiniskaista lasta: nyt ei ajatella tollasia, nyt nukutaan!
Enkä ensimmäistä kertaa vastaa viestiisi.

I'll take you for a ride, I am a garbage truck

Minun on jo monta päivää pitänyt kirjoittaa jotain oikeaa, monesta eri aiheesta.

Siitä, miten säikähtänyt poika ajoi viime keskiviikkona vahingossa vähän minun ja Fättiksen päälle Pitskun liikenneympyrässä, miten Fättis on nyt pajalla korjattavana (ja minulla sitä hirmuinen ikävä) ja minun ei-murtunut ranteeni ja keskisormeni kestävät salitreeniä jo aivan hyvin; siitä, miten ensimmäisenä tantereesta kohottuani huusin sille pojalle nenäkkäästi ja raivoissani että et sit vissiin paljon peileihin kattele ja kun ambulanssikuski kommentoi verenpainettani mitatessaan kohonnutta alapainetta kuittasin sen olevan varmastikin reaaliaikainen vitutuskäyrä; siitä, kun istuin saman illan aikana ambulanssissa-maijassa-hinausautossa-Tattarisuolla bussipysäkillä-ensiapupolilla ja sain kotimatkaan kulumaan näillä keinoin yhteensä 5 tuntia; siitä, kun lauantaina kävin hiippailemassa samaisessa ympyrässä kuvaamassa jarrutusjälkiä kuin parempikin agentti.

Siitä, miten samaisena aamuna luin Hesarista Johanna Korhosen kolumnin yhden kirjan omistajista (HS 6.10.2010 C1) ja tunsin tarvetta hurrata ääneen:

"Huumorintaju on yhtä kuin suhteellisuuden taju - - Huumori on asioiden suhteellistamista. Suhteellisuudentaju on hyvin lähellä sivistyksen käsitettä. Siksi myös huumori ja sivistys ovat läheistä sukua. Kumpaankin tarvitaan monta kirjaa."

; siitä, miten jätin viime keskiviikon Hesarin C-osan sängyn viereen odottamaan iltaa, jolloin ajattelin asiasta blogata; siitä, miten piti odottaa viikko, että ehti jäsentää tämän asian sanoiksi edes näin typistyneessä mittakaavassa.

Siitä, miten olen päässyt pyörättömänäkin ajeluille mukaan ja miten hassun pollealle tuntuu kun kokenut ajaja mainitsee hyväksi kyydissäistujaksi, kehu pullistaa rintakehää kuin tärkeämpikin tunnustus; siitä, miten viihtyisän intiimille tuntuu painautua kuskin selkää vasten tiukoissa mutkissa, kietoa kädet sen ympärille ja tuntea kämmentensä alla sen hengitys - ja miten hämmentävälle, kun pysähdytään ja oikaistaan selkä ja yhtäkkiä pitäisi taas puhuakin vaikka toivoisi vain ettei tie loppuisi koskaan ja kontakti olisi aina sellaista, luontevaa, välttämätöntä, ilmiselvää ja ikuisesti kestävää.

Semmoisista.


Minä pidän syksystä ja sen päivistä: viiltävästä auringonpaisteesta ja sellaisesta tuulesta, joka pöyhii ajatukset mennessään ja jättää vaatteisiin kesyttömän tuoksun. Raudanvärisestä pilvisyydestä, joka saa ilman lemuamaan vastajarrutetuilta raitiovaunukiskoilta ja päivän muistuttamaan sukellusta vesiliukumäen tunneliin. Kaupungista täynnä ihmisiä, muiden kulkureitteihin sovitettavista askelista, Kampin K-kaupassa toisiaan lempeästi tönivistä nuoristapareista.

Pidän minä syksyn öistäkin: kun Pitkältäsillalta katsottuna Merihaka on täynnä pikkuisia timantteja ja Helsinki tuntuu isommalle kuin rajansa. Kun kotimatkalla ohittaa monia valaistuja ikkunoita eikä tahdo malttaa pääsyä omaan kotiin, niiden valojen piiriin. Kun tekee mieli leipoa omenapiirakkaa ihan spontaanisti, muttei oikeastaan halua kutsua ketään syömään sitä.

Ostin tänään matkakorttiin seutua. Pyysin myyjää laittamaan viimeiseksi voimassaolopäiväksi jouluaatonaaton. Kotimatkalla A-junassa tuntui ihan arjelle - hyvälle.

Day 16 - A song that you used to love but now hate

Oli aika, jolloin pateettisena parikymppisenä tulin aina baarista kotiin surkeana tai vähintään kiukkuisena. Jos satuin olemaan yksin, illan pakollinen ohjelmanumero oli tämän soittaminen stereoista, naapureiden mielestä varmasti tarpeettoman kovalla. Usein myös käperryin sängyn jalkopäähän huomionkipeäksi keräksi ja pyrin tiristämään muutaman kyyneleen sille sanoinkuvaamattomalle draamalle, jota myös elämäkseni kutsuttiin.

Nykyään, kenties juuri tästä syystä, minun on hieman vaikea kuunnella tätä kappaletta. Myötähäpeä, nolostuminen, vaivaannutus - miksi ikinä sitä tahtookaan kutsua, se on musertava ja aiheuttaa kiusaantunutta vääntelehtimistä sekä kasvojen alueen verenkierron hetkellistä kiihtymistä.

Minusta on muuten hieman huolestuttavaa, että tämä kaveri on saanut itsensä listalleni jo toistamiseen. Olisipa minullakin jotain siistejä salaisuuksia eikä tällaisia noloja Simba-paitoja vain.

- George Michaels: Careless Whisper

Day 29 - A song from your childhood

Ne, jotka ovat viettäneet kanssani aikaa karaoke-ravintoloissa, tietävät tämänpäiväisen valintani tuskallisen hyvin. Syytän mieltymyksestäni äitiäni, jonka suuri suosikki Kirka jostain syystä oli. Muistan, miten joskus kun olin ehkä noin viisi vuotta olin äidin mukana Vierumäellä (tai jossain muualla) kurssipäivillä. Siellä oli iltaohjelmana Kirkan keikka ja minä menin aivan pähkinöiksi koko hommasta. Äiti yritti saada minut hakemaan itselleni nimmarin, mutten muista meninkö - muistan vain että ujostutti niin että muutuin melkein läpinäkyväksi.

Aikuisena kontaktini Kirkaan säilyi, kiitos yhteisen lenkkimaastomme. Tuon tuosta Tölikkää ympäri tarpoessani vastaanjuoksi tuo yleisön suosikki, hien kiiltäessä laajoilla kasvoillaan. Enkä käynyt pyytämässä nimmaria vieläkään.

- Kirka: Hengaillaan

Day 10 - A song that makes you fall asleep

Lapsena ystäväpiiri valikoitui useimmiten maantieteellisesti tai muiden käytännön tekijöiden perusteella. Preferensseillä ei välttämättä ollut mitään merkitystä: jos vanhempien ystäväpariskunnan lapset olivat nyhveröitä itkeskelijöitä tai sadistisia despootteja, ei sille oikein voinut mitään. Niiden kanssa piti leikkiä, tykkäsi tai ei, koska muutakaan mahdollisuutta ei ollut.
Meidän mökkinaapurissa lomaili tyttö nimeltä Saara. Koko perhe oli kovaäänisiä (jopa meihin verrattuna) ja Saaran isä oli poliisi, joka tykkäsi juoda viinaa lomallaan - se oli ihan kiltti mutta hirveän meluisa, ja meidän puolella siitä puhuttiin sillä tavalla merkitseviä katseita keskustelukumppaniin luoden.
Saara on elossa edelleen ja pitää maailman kammottavinta vauvojenkuvablogia, mutta se ei onneksi kuulu tähän mitenkään.

Saara teki luonnollisesti vastavierailuja meidän toisellekin mökillemme. Siellä nukuttiin parvella ja Saara kuunteli joka ilta Walkmaneillaan Guns N' Rosesin Use Your Illusion I:stä itseäänitetyllä c-kasetilla kunnes nukahti. Koska kasetit olivat tavallisesti aina pidempiä kuin mihin musiikkia riitti, nokkelimmat äänittivät suosikkikappaleensa loppuun vielä uudelleen. Saaralla taisi olla 90-minuuttinen kasetti, jonka toiselle puolelle koko alkuperäinen kasetti mahtui. Toiselle puolelle oli äänitetty pelkästään tätä biisiä; sen Walkman oli niin kehittynyt, että osasi itse kääntää kasetin puolta.
Saaralla meni aika monet patterit sinä kesänä.

- Guns N' Roses: November Rain

I had a pretty pony, her name was Lucifer

Minulla on nyt jo ikävä Fättistä, vaikka se on edelleen minulla täydessä ajossa eikä talviteloilla päinkään. Minä pidän kamalasti siitä mekaanisesta lonksahduksesta, joka vaihdetta vaihtaessa kuuluu. Nautin, kun saan kaasuttaa valoista ensimmäisenä, aivan tarpeettoman kovaa ja moottoria huudattaen niin että keski-ikäiset tädit katsovat kulmiaan kurtistaen ja päätään paheksuvasti pyöritellen: naurettavaa ja sitä paitsi vastuutonta. Minusta on ihana kävellä aamuisin ulos rapun ovesta kankeasti peltihousuissa, kypärää roikottaen pyörän luo, nuuhkia loputtoman laajaa aamutaivasta ja Meiran tehtailta päin leijuvaa kahvintuoksua. Ja vaikka tuntuukin hoopolle uhrata aamuisin kymmenen minuuttia tukan laittamiseen kun kypärä tappaa kampauksen kuitenkin, ei se oikeastaan haittaa ollenkaan.

Sitä, kun kesken kesän kuumimman päivän ajoretken pysähdytään jossain Pellingissä tai Porkkalassa hylätynnäköiselle huoltikselle juomaan kupilliset kitkerää kahvia ja kuittailemaan toisillemme hyväntahtoisesti, otetaan vastaan setien kiiluvia tuijotuksia ja hymyillään hämillisesti ruotsiksi vastaavalle tarjoilijalle.
Sitä, kun tullaan vähän liian lujaa kireään kurviin, joka vain jatkuu ja jatkuu ja pyörä kääntyy silti ja tuntuu että tienpenkan heinät pyyhkivät polvea ja ylitse pyyhkii sellainen adrenaliinivuo että siihen on hukkua; kun tie hyppää ensin ylös ja sitten jyrkästi alas ja miten kun vauhtia on kylliksi vatsa jää hieman jälkeen ja sen tunteen takia on ihan pakko vähän hihkua ääneen.
Sitä, kun satumaisen kuulaana syyspäivänä ajetaan kapeaa, koivujen reunustamaa tietä ja kesken kaiken pikkuinen tuulenpuuska saa kullanväriset lehdet myrskyämään ympärillä niin, että tuntuu kuin ajaisi pyrypallossa.
Sitä, miten huomaa vähä vähältä osaavansa paremmin, luottavansa enemmän, pärjäävänsä itse. Ja kun ei osaa, on aina muutama joilta kysyä, eivätkä ne ilku ollenkaan vaan ovat veljellisiä ja reiluja ja ehkä vähän ylpeitäkin kun pyydän niiltä apua.

Miten ihmeessä minä jaksan kokonaisen talven ilman?

Day 06 - A song that reminds you of somewhere

Tämän kanssa minulla oli suunnattomia vaikeuksia ymmärtää tehtävänantoa. Onneksi ystäväni Nuu on minua niin paljon älykkäämpi, että hoksasi minun työntäneen epähuomiossa ylimääräisen preposition otsikkoon. Noinhan se on paljon hahmotettavampi. Ja nyt olen maininnut Nuun molemmissa päivän postauksissani, mikä on ehkä jonkinlainen arvo itsessäänkin.

No niin, takaisin asiaan. Kesän 2002 vietin Amerikan Keskilännessä, ranchilla työskennellen. Kuulostaa paljon hohdokkaammalle kuin itse asiassa olikaan: työpäivät olivat 14-tuntisia, hevoset visvaisia ja rupisia ja turistit ylipainoisia. Vuokraisäntämme antoi kuitenkin meidän ajaa uutukaista Dodgen pickupiaan. Siinä oli cd-soitin ja me olimme juuri löytäneet Nellyn. Luukutimme tätä täysillä luu ulkona ja elimme niin reunalla kuin jaksoimme. Se oli siistiä. Edelleen kun kuulen tämän, muistan ne omituiset ajat: sen kesän ja vielä kaksi seuraavaa talveakin, kun päivystimme silloisella The Clubilla neiti Sammakon kanssa kun emme voineet olla kotonakaan. Ja mitä siitäkin sitten seurasi, silloin helmikuussa 2004.

- Nelly: Hot in Herre

Day 26 - A song that you can play on an instrument

Lapsena osasin soittaa viululla lähinnä jotain typeriä etydejä. Asteikot ehdin aina melkein unohtaa ennen kuin niitä kuulusteltiin.
Nokkahuilussa olin ihan taitava ja soitinkin meidän ala-asteen nokkahuilukerhossa (!) alttonokkista, mikä oli kaikkein vaikein niistä, sillä sen viritys on ratkaisevasti erilainen kuin sopraanossa (tenorinokkiksessakin on eri, mutta se on helpompi ja bassokin on kai olemassa, mutta meillä sitä ei ollut ollenkaan joten sitä ei lasketa).
Saksofonilla treenailtiin kaikkia ihan oikeasti kivoja biisejä, myös helpohkoa jatsia tietysti mutta vaikkapa Stevie Wonderia meni viihdeorkassa ja sensemmoista.

Noita soittimia en kuitenkaan ole enää pitkään aikaan lähestynyt, ja koska tässä yhteydessä laulu olisi ihan tyhmä instrumentti, valitsen kitaran. Tästä viikonlopusta pitää kirjoittaa joskus vaikka huomenna ihan omakin postaus, sillä se on ollut hyvin lähellä täydellistä kaikin puolin. Yksi erityisen kiva juttu siinä oli tämänpäiväinen soittotunti, ensimmäinen moneen kuukauteen. Kerrankin olin tehnyt kotiläksyt, eli miettinyt kappaleita joita tahtoisin soittaa. Tämä oli yksi niistä. Tätä olen harjoitellut itsekseni jo etukäteen, ja jos ei tarvitse soittaa kovin nopsasti (eikä onneksi tarvitse kerran molemmat ovat slovareita), en juksaa paljonkaan kun sanon että osaan soittaa nämä kummatkin. Näitä on sitten Mogulin sanoin hyvä laulella suihkussa kitaran kanssa.

- Creed: One Last Breath, Pink: I Don't Believe You

Day 21 - A song that you listen to when you’re happy

Tässä yhteydessä en tiedä, tulisiko happy kääntää iloiseksi vai onnelliseksi. Lähestyn aihetta ensinmainitun tulkinnan kautta; oman haasteensa tähän tuo sekin, että ainakin omalla kohdallani iloa on hyvin monen sävyistä ja luonnollisesti monista eri lähtökohdista kumpuavaa, mikä puolestaan vaikuttaa siihen, puhutaanko ilosta riehakkaana, juhlintaan valmiina tunnetilana vaiko kenties jonakin tasaisempana hyväntuulisuutena. Tässäkin valitsen vaihtoehdoista ensimmäisen.

Riehakas ilo vaatii lystikkäitä ja rytmisiä kappaleita tahdittajakseen. Kontrastit ovat aina olleet lähellä sydäntäni: lauletaan hupsuja riimejä hyisellä pokerilla, ojennetaan tuimasti kanssakulkijoita hilpeän sävelmän päälle. Näistä aineksista saadaan tämän päivän valintani, joista toisessa lauletaan vuokra-ajurista nimeltä Ilpo ja toisessa, no, siinä käy ilmi lähinnä se, kenestä ei ole kyse.
Kyllä nyt on riemukasta!

- Kari Peitsamo: Ilpo, Ting Tings: That's Not My Name

That's not to say I don't have good times but as for my days I spend them waiting

Minä en enää osaa olla. Välttelen tilanteita, joissa kenen tahansa on luontevaa kysyä miten minulla menee. Kun ystävä istuu vastapäätä ja kysyy lämpimästi hymyillen kuulumisia, katson sitä suoraan silmiin, silmien läpi, ja virnistän avuttomasti.
En minä tiedä.
Sitten alan höpöttää yhdentekevyyksiä moottoripyöristä ja töistä ja ties mistä, väistääkseni kysymyksen, itseni ja sen toisen. Ahdistun, kun puhelimessa läheiset tiedustelevat, mitä olen puuhaillut viime aikoina ja mitä uutta. Perusmeno.

En halua vastata kenellekään, en tahdo joutua ajattelemaan sitä tosissani sillä pelkään uppoavani kokonaan. En uskalla, sillä pelkään kysymyksen murentavan maan jalkojeni alla, purkavan riippusillan jolla seison, jättäen minut sutimaan ilmaan kuin sarjakuvahahmon joka pysyy paikoillaan kunnes tulee epäonnekseen katsoneeksi alas.
Enkä samalla toivo mitään enempää kuin että joku kysyisi, kiinnostuisi, katsoisi pohjaan saakka ja vaatisi vastaamaan.

Monina päivinä suunnittelen makaavani kotona koko päivän, liikkumatta peiton alla, antaisin päivänvalon kulkea ylitseni kaihdinten välistä puristuvina juovina enkä puhuisi kenellekään.
Samaan aikaan haluaisin kaikkea muuta kuin olla itseni kanssa kahden, että joku soittaisi ja kysyisi jotain, pyytäisi jonnekin, juuri minua.
Enkä minä kuitenkaan pystyisi lähtemään.


Puhumme illalla pitkään puhelimessa, meistä ja tästä vuodesta, joka on äärimmäisyyksissään jatkuvasti, kaikin tavoin hieman liikaa. Olen kipusi edessä neuvoton, kuulostan ankealle tiskiallaspsykologille enkä millään ylety koskettamaan.
Puhelun jälkeen jostain tulee järjetön, alkukantainen suru: mä haluun mun äidin tähän. Kun makaa selällään, kyyneleet valuvat ohimoja myöden suoraan korviin ja niitä alkaa kutittaa.

Että sinä.
Että me.
Että tämä kaikki olisi jo pian ohi, edes vähän.

Laita käsi pönttöön

Satuin huomaamaan, että tänään kävijälaskuri näyttää pahaenteistä 66662 kävijää. Mitähän tapahtuu, kun vielä neljä kävijää raksauttaa rikki numerosuoran?


Eilen aamulla luin Helsingin Sanomista (HS 27.9.2010 B3) jutun virolaismiehestä, joka on kirjoittanut kirjan kokemuksistaan neuvostoarmeijassa kahdeksankymmentäluvun alussa. Olin pulauttaa puurot lehdelle lukiessani poimintoja kirjasta: "Alokas kumartui 90 asteen kulmaan kämmenet silmien alapuolelle valmiina ottamaan silmät vastaan, kun vanhempi asevelvollinen iski kaulaan."
Bret Easton Ellisin, toisesta maailmansodasta ammentavan elokuvaston ja mitä huimimpien tositv:n nimissä suoritettujen ihmiskokeiden ympäröimänä kasvaneena kuvittelin nähneeni ja lukeneeni jo melko kammottavia juttuja. Tämä kuitenkin päihitti ne kaikki etovuudessaan mennen tullen. Vastaavan kuvotusreaktion muistan kokeneeni edellisen kerran kun lähes viattomana kaksikymppisenä katsoin American History X:n, erityisesti sen yhden avainkohtauksen jossa Edward Nortonin esittämä uusnatsi-Derek kenkäisee uhrinsa kallon halki katukivetyksen reunaan. Muistan vieläkin hyytävän ääniefektin, joka sai kuivan yökkäyksen nousemaan kurkustani.

Minulla ei ole olemassa maailmanselitystä tästä. En myöskään aio esittää teorioitani syyseuraussuhteista, pahuuden alkuperästä saati olosuhteista, jotka tekevät ihmisestä verenhimoisen hirviön. Ilmaisenpa vain järkytykseni lukemastani: millaisilla aivoilla keksitään moista brutalismia? Millä noiden tekojen suorittaja perustelee tapahtuneen itselleen? Kuinka kukaan vieraantuu ihmisestä lajina niin, ettei enää kykene empatiaan - siihen, jota kenties inhimillisimpänä piirteenä pidetään?

Natsien keskitysleirit. Abu Ghraib. Kaikki ne muut maailman yleisinhimilliset ja yksityiset kärsimysnäytelmät, joita historia tuntee ja joista tulevaisuuskaan ei jääne paitsi. Eiväthän kaikki raakalaisuudet voi olla perusteltavissa psyykkisillä häiriöillä tai kansantajuisesti sanottuna yksinkertaisella pimahtamisella. Missä pimeys asuu ja mikä sen houkuttelee ulos? Ja Kardaanikissan sanoin: joku on tonkin äiti, joku on senkin synnyttänyt.

Tämä kaikki on luotaantyöntävän triviaalia ja kulunutta kauhistelua, minä tiedän sen. Toisinaan vain tosiasiat kumauttavat niin lujaa, että on avattava suu ja ihmeteltävä ääneen.
Tämän jälkeen olisi myös hyvin banaalia alkaa kertoa vaikkapa hullunkurisista unistaan tai omista kaipaavista ajatuksistaan, joten lienee parasta lopettaa tähän.

Day 08 - A song that you know all the words to

Joskus, kiihkeinä opiskeluvuosina tuskailimme muiden samassa tilanteessa olevien kanssa sitä, miten hankala päähän on saada juurtumaan uutta informaatiota. Eräissä illanistujaisissa joku sitten lausui ääneen sen, mistä tuo pään kovalevyn kapasiteettipuutos oikein johtui: jos osaa sanat pässeihin ysärihitteihin, sellaisiin kuin vaikkapa tämä tai tämä, ei millään voi riittää tilaa millekään järkevälle. Hienoahan tässä on se, ettei näitä lyriikoita noin vain saa kumitettua aivolohkoistaan, vaan on tuomittu elämään loppuelämänsä vajaaälyisenä, hokien että a little bit on Monica in my life, a little bit on Erica by my side, a little bit of Rita's all I need, a little bit of Tina's all I see...

- Lou Bega: Mambo no 5, Spice Girls: Wannabe

Day 18 - A song that you wish you heard on the radio

Tämä on sikäli vähäsen irrelevantti, että nykyään kuuntelen radiota vain aamuisin ja silloinkin Radio Helsinkiä, josta voi kuulla vähän mitä sattuu. Olenkin siis kuullut kummankin tämänpäiväisen valintani sieltä, mutten panisi pahakseni vaikka kuulisin uudelleenkin.

Minä olen myös sillä tavalla myöhäisherännäinen (syytän klassisen musiikin läpitunkemaa nuoruuttani, joka esti normaaliin kehitykseen kuuluvan hyvästä populaarimusiikista kiinnostumisen), että olen löytänyt muun muassa kaikki ramonesit, kinksit, smithsit ja nämä tällaiset vasta aikuisiällä. The Curea kuuntelin jo yläasteella, mutta silloinkin vähän vahingossa, kun tämä sattui olemaan jotenkin muodissa ja siten myös MTV-rotaatiossa. Tämä toinen taas on sillä tavalla hyvin samaistuttava, että kukapa ei tuntisi toisinaan näin. I came in here for the special offer: guaranteed personality.
Ääh miten lattea perustelu. Nyt ei lähe.

- The Cure: Friday I'm in Love ja The Clash: Lost in a Supermarket

Day 05 - A song that reminds you of someone

Näitä kappaleita on kamalan monta, maailmassa ja minussa. Olen joskus kirjoittanut siitä, kuinka valtaosa musiikista kuuluu minun mielessäni jollekulle: sille, joka minut siihen on tutustuttanut, sille, josta laulu tuntuu kertovan tai jolle se on minulta osoitettu. Sille, jonka kanssa olen sitä kuunnellut.
Näistä molemmista tulee oikeastaan pelkkiä haikeanhyviä muistoja, puolivalossa vietettyjä aamupäiviä ja puhallettujen kynttilöiden tuoksuisia iltoja. Ihan tavallisia, aivan erityisiä.

- Anthony and the Johnsons: Bird Guhl, The Smiths: Half a Person

Armahda niitä, jotka eivät valmistu ajoissa

Pärssisen Lissu pyysi minut kanssaan kuuntelemaan Keskeneräiset-konserttisarjan ensimmäistä keikkaa, Paula Vesalan ja Pekka Kuusiston settiä Ateneumissa. Lava oli teemanmukaisesti lavastettu, johtoja siellä-täällä, systeemit levällään ja ilmassa demontekemisen tuntu. Paula oli lavalla yksinkertaisessa arkileningissä, lähes meikittä ja tukka kivannäköisesti piikkisuorana ja mattaisena; Pekka soitti matkaharmonia (kaikki, jotka ovat käyneet peruskoulunsa pikkupaikkakunnalla kahdeksankymmentäluvun loppupuolelta alkaen, muistavat harmonista sen normikokoisen version ja poljennan äänen, joka tahditti kaikkea musiikkia). Konserttisarjan yleinen teema on levyttämätön musiikki, kyseisen konsertin vielä erityisesti mummot ja heidän elämänsä sodan molemmin puolin.

Minä pidän siitä, miten Paulalla on tyylitajua. Se tietää, milloin musiikki kannattaa kuorruttaa vibralla ja milloin taas laulaa suoralla äänellä kuin pikkulapsi. Se osaa käyttää puhetta juuri oikeissa kohdin mausteena ja karjua vain tarvittavan määrän. Minä, ylenpalttisuuteen mieltynyt ahnehtija, ihailen sellaista vähäeleisyyttä ja minimalismia. Sen lievä maneerisuus eleissäkään ei tee hallaa kokonaisuudelle, joka onnistuu olemaan kovin läsnä ja auki ja silti kuulas ja jotenkin autenttinen.

Pekka tekee sitä, mitä lahjakkaat muusikkopojat niin usein: kun sen pääasiallinen soitin on loppuunkokeiltu, se vaihtaa johonkin omituiseen, vähän noloon ja muinaiseen, kuten vaikkapa nyt harmoniin, ukuleleen tai johonkin orgaaniseen paimentolaistorveen. Sitä se sitten soittaa suvereenisti, kuinkas muutenkaan, ja höystää esiintymistään lakonisilla välispiikeillä ja polveilevilla, asiaankuulumattomilla kertomuksilla. Se on omalla tavallaan varsin viihdyttävää ja lisäksi miellyttävästi kaavasta poikkeamatonta.
Se toinen poika, Tommi jotain, soitti viulua kuin kirjasivistynyt pelimanni. Graafikkolaseissaan ja muissa hipsterivetimissään se näytti siltä, että koko kansanmusiikkiprojekti on sille vain ironinen kannanotto, josta voi ammentaa tuleviin levynsoittokeikkoihin.

Minä en sanottavammin pidä kotimaisesta kansanmusiikista. Joose Keskitalon ja Matti Johannes Koivun kaltaiset entisöintiprojektit ovat minusta vähän pitkästyttävää neppailua ja yhden biisin jälkeen väsähtäviä vitsejä - täysin ottamatta kantaa poikien musiikilliseen ammattitaitoon.
Kuitenkin konsertin ensimmäiset kolme kappaletta istuin hievahtamatta, kauttaaltani kananlihalle kihahtaneena silkasta vaikuttuneisuudesta. Ja kun joukkio pääsi kappaleeseen, jonka Paula on tehnyt isoäidilleen tämän juuri menehdyttyä ja liikuttui itsekin miltei toimintakyvyttömäksi - viimeksi otin valokuvia, ne ovat nyt hukassa. En enää saa uusia. - minä itkin. Sivistyneesti ja meikkiä tuhrimatta kuten konsertissa kuuluu, mutta sisäänpäin niin vuolaasti ja myrskyisästi, että kurkkua alkoi särkeä.


Tänään huvituin Suomalaisen Kirjakaupan alennusmyyntitiskillä teoksesta nimeltä Ohessa tilinumeroni, kirjailijana Pauli Kohelo. Se osui siihen samaan huumorihermoon kuin lauantaina lanseerattu drinksu Kir White Trash (ja sen jatkumo Kir Trailer Park), tekosiaan jälkikäteen häpeilevä siitosori katuma-asturi ja Meno-Anun poikaystäväksi paljastunut Poka-Ali; siihen samaan keskenkasvuiseen hihittelijään, joka puolivakavissaan miettii, nimeääkö Pentti Hirvonen poikansa Pekaksi ihan vain vahingonkierrätysmielessä ja pyytää sitten Pekkalan Kallea kummisedäksi.


Ja siinähän se päivä sitten olikin. Taas yksi. N.

The days come to you like sailors, you watch them as they drift away

Minulla on lukuisia parisuhdetta koskevia harhaluuloja, joita en saa järjellä kumottua, en, vaikka tiedän paremmin.

Minä esimerkiksi luulen, etteivät miehet voi koskaan rakastua ja rakastaa. Tietysti tiedän, että voivat, mutten siltikään oikein usko siihen. Miksen?

Minä luulen myös, että kaikki suhteessa olevat viettävät kaksoiselämää. Kun asiakas kertoo tiskillä miehensä käyneen viikonloppuna turhaan ovemme takana, ja sit se joutu vaan kävelemään takas kotiin, ajattelen ettei se suinkaan meidän ovemme takana ollut vaan jossain ihan muualla ja että turha salikäynti on vain juonikas peitetarina. Tai kun joku kertoo puolisonsa painavan pitkää päivää ja ehtivän kotiin vasta iltamyöhäisellä, olen että niinpä niin, painavanpa hyvinkin.
Luonnollisesti tunnen lukuisia aivan onnellisia ja mitä monogaamisimpia pariskuntia: minulla on todistusaineistoa oikeasta yksiavioisuudesta. En silti saa karistettua päinvastaisia ajatuksia mielestäni.

En tiedä miksi. En tiedä miten korjaan tämän.


Minulla on salattu kuorotyttömenneisyys, joka kerran oli erottamaton osa identiteettiäni ja joka nyt on kuriositeetti, josta vain vanhimmat ystäväni tietävät totuuden.
Minä opin juomaan viinaa kuorossa. Minä opin suutelemaan kuorossa. Minä pääsin ulkomaille kuoron kanssa, kehitin sävelkorvaani ja ääntäni, opin ymmärtämään joukkuehenkeä ja kollektiivista hurmosta.

Silloin, kireän ja maailmantuskaisen varhaisaikuisen mielessäni musiikista tuli arvokasta vain äärimmäisen puhtauden ja harmonian kautta. Ilmaisevuus ja tulkinta olivat sitten niitä kakun koristeita, joita oli syytä ripotella vain sen teknisesti täydellisen laululeivonnaisen päälle: tämän vuoksi musiikin tekeminen on näihin päiviin saakka ollut mielessäni lähes salatieteen kaltaista puolijumalien hommaa, jota tavallisten kuolevaisten oli turha yrittää - musiikin tuhoamisen ja ikuisen julkisen kasvojenmenetyksen uhalla. Vasta juurikin puolisentoista vuotta sitten löysin karaoken ja sitä kautta iloisen itsehäpäisyn: laulaminen saattoikin olla paitsi hauskaa ja viihdyttävää myöskin kiiteltyä ja kannustettavaa.

Nyt, kuoromme taustalla toimineen yhdistyksen merkkipäivien kunniaksi kuoromme on lahjottu, kiristetty ja uhkailtu jälleen kokoon. Sunnuntaina olin ensimmäisissä treeneissäni sitten yhdeksänkymmentäluvun lopun. Tänään olin ensimmäisellä yksityislaulutunnilla.
Näen tiukkailmeisen äänenkorkeuden kyttäyksen lähestyvän jälleen.
Olen tässäkin huono ja se ahdistaa.


Minun elämäni on silkkaa sontaa, kun en tiedä missä menet. Sain tänään palkankorotuksen, muttei sekään tunnu miltään.
Minua ahdistaa ihan kaikki enkä halua mitään. Muuta.

Day 04 - A song that makes you sad

Joskus todella monta vuotta sitten telkkarissa pyöri sellainen pässi tositv-sarja kuin Noora menee naimisiin. Noora tapaili siinä lukuisia nuorukaisia, joista hänen piti valita sitten itselleen sulhanen. Pilallehan se homma meni, Noora itse oli kroonisesti tyytymätön tapetinvärinen nainen eivätkä miehet luonnollisesti edes voineet olla sopivia. Ohjelma oli kuitenkin saatettava formaatinmukaiseen loppuun: piti saada häät.
Sattui sillä tavalla hassusti, että se poika, joka pääsi loppuun saakka eli "telkkarihäihin" oli minun silloinen työkaverini. Niinpä koko meidän senhetkinen työporukkamme sai kutsun kuvauksiin. Reissu itsessään oli hyvin hämmentävä ja nykyään jo valtaosiltaan muistista hiipunut - siellä esiintyi kuitenkin tuolloin vielä varsin tuntematon nainen, jonka ääni oli mielestäni älyttömän hieno joskin sen kappaleiden lyriikat olivat vähintäänkin omintakeiset. Se veti tämän biisin siellä, muistaakseni jotenkin puoliakustisesti ja silloin jo mietin, miksi juuri tämä sopi tuottajien mielestä "hää"musiikiksi. Minut tämä saa jotenkin suunnattoman haikeaksi ja sellaiseksi että tekisi mieli vähän itkeä. Mä pidän kii susta kovaa, mä pidän kii liian kovaa.

Toisesta puolestaan tulee mieleen ensimmäinen varsinainen karaokebaari-iltani Nuun kanssa, taisi olla helmikuussa 2009. Iltaan mahtui kaikenmoista hahmoa ja sattumusta, mutta yksi ehdottomia kohokohtia oli, kun Matti Vanhasen näköinen nuorukainen lauloi tämän. Hirveän kornia liikuttua jostain tällaisesta, mutta se lauloi sen niin puhtaasti ja sielukkaasti, että ei voi minkään.

- Jippu: Kii, Phil Collins: Another Day in Paradise

Day 23 - A song that you want to play at your wedding

Minä tunnen sellaisia tyttöjä - aina tyttöjä, ei koskaan poikia - jotka ovat lapsesta saakka tähdänneet naimisiin ja suunnitelleet kaiken valmiiksi sitä silmällä pitäen. Ne keskustelivat hädin tuskin täysi-ikäisinä suvereenisti kimpuista ja mekkomalleista ja sormuksista, suunnittelivat tarjoiluja ja koristeluja ja sit mä mietin et onks kyyhkysten vapaaksipäästäminen jo kuitenkin vähän passé.

Sanomattakin lienee selvää, etten minä kuulu heihin. Vasta ehkä viimeisen vuoden aikana olen alkanut ajatella, että kenties pysyvässä ja laillisesti tunnustetussa suhteessa voisikin olla ihan mukiinmenevää olla. Ettei se ehkä olisikaan yksinomaan ahdistavaa ja persoonaa typistävää.

Nyt kuitenkin tunnen olevani kauempana sen realismista kuin koskaan. Minä olen se, joka ei koskaan onnistu; se, joka tulee vuosi toisensa jälkeen kesteihin ilman avecia ja kun kysytään mitä sulle kuuluu, minä olen harjoitellut valmiiksi jonkin yksityiskohdan josta voin kertoa, välttääkseni kaikki ne utelut joihin en enää jaksa keksiä uusia nokkeluuksia vastaukseksi.

Toisinaan ajattelen, että haluan sen kaiken: kermakakun, puhkisoitetun häämarssin ja sukkanauhan heiton.
Useimmiten ajattelen, että riittäisi kun sinä haluaisit minut.


Minun valintani tämän päivän meemiin perustuvat yksinomaan siihen, että molemmat ovat kauneimpia rakkauslauluja jotka tiedän. Viime kesänä olin häissä, joissa morsiamen hyvä ystävä, oikea laulaja, veti jälkimmäisen - niin kauniisti, ettei kukaan tohtinut hengittäkään esityksen aikana. Niin minäkin sen haluaisin.
Ensimmäinen taas pitäisi tulla juuri näin, tällaisena sovituksena.

- Ville Tuominen: Nocturne, David Bowie: Nature Boy (vaikken ole varma, onko tuo YouTuben versio ollenkaan oikea. Muuta ei nopsasti löytynyt enkä nyt jaksanut etsiä enempää.)

Day 07 - A song that reminds you of a certain event

Tänään minä ja minun mahtavat naiseni aiomme viettää aikaa kuin silloin joskus, kuin kesällä: kelloon katsomatta, tuoppeja laskematta, älyvapaita juttuja kertoen ja niille räkättäen. Siksi minun on melkein välttämättä valittava tälle päivälle biisiksi tämä, josta löytyi erittäin asiaankuuluvasti juuri se tietty versiokin. Ankkarockista olen jo vuodattanut hunajaa tännekin niin paljon, etten sano siitä enempää, vain sen että tällaista on ehkä olla nuori: kerrankin unohtaa kaikki se vakava mitä on huomenna ja vittu ikinä!

- Don Huonot: Olemme kuin veljet

EDIT: Biisihän loppuu näemmä kesken tuolla videolla. Oh well.

Day 03 - A song that makes you happy

Tänään on viikon ensimmäinen päivä, jolloin olen aidosti hyväntuulinen ja mieleltäni kepeä. Niinpä lie luonnollista muistella niitä iloiseksi tekeviä kappaleita (lapsena muuten muistan että Hevoshullun yhdessä sarjakuvassa yhdellä tytöllä oli hieno hevoinen, hän oli hyppääjä, jonka nimi oli Happy ja minusta se oli hienoin nimi koskaan. Tämä ei liittynyt oikein mihinkään, mutta tunsin voimakasta ja spontaania tarvetta jakaa tämän muiston.).

Toisesta löytyi taas vain livetaltiointeja. Tulen tästä aina hirmuisen hyvälle tuulelle, enkä oikein tiedä miksi. Samalta bändiltä ehkä myös Frug tekee saman olon. Yllättäen siitä sitten löytyykin ihan virallinen musavideo.
Toisesta valinnasta ei taaskaan löydy yhtään mitään, joten teen taas kivasti ja laitan koko lyriikat tähän. Ne jälleen kerran ehkä hieman avaavat sitä hauskuusaspektia, joskin jälleen kerran kannattaa kuunnella kappale ymmärtääkseen sen koko speksin.

Tänään Rilo Kiley: Smoke Detector sekä Pohjolan Ilmari: Kohtaaminen.

Jos on tosi laiha, niin ei voi taklata,
vaan helpompaa on kavereita salaa vaklata.
Kun menee puun taakse piiloon
niin näkyy vain nenä.
Mutta sitäkin voi luulla oksaksi.

Jos on tosi lihava, ei mahdu minne vaan.
Vaan törmäyksessäpä kilot
ne auttaa kolaukselta suojaamaan.
Kun ottaa kovan vauhdin
ja hyppää lammikkoon,
ei uppoa, vaan kelluu, kelluu vaan.

Kun lihava ja laiheliini sitten kohtaavat
ja kämmenellä käteen toisiansa paiskaavat,
niin kumpainenkin ihmettelee,
voiko moisen kanssa kaveerata.
Ja kyllä voi.

You know I look like a woman but I cut like a buffalo

Minä sain hienon blogipalkinnon, Rooibokselta. Kiitän siitä, miltei mykistettynä. Nyt minun kuuluisi jakaa sitä edelleen, mutta. Ensinnäkin en ole viime aikoina etsinyt uusia luettavia ja kaikki vanhat suosikkini olen tainnut jo palkita ainakin kertaalleen. Olen ehkä niin nihkeä panttaaja, etten anna tässä vaiheessa palkintoa eteenpäin mihinkään. Voihan sen tehdä myöhemminkin, vai mitä?

Tässä aluksi se pysti itse:


Ja sitten osallistun palkintoon liittyvään haasteeseen, jossa palkittu paljastaa itsestään seitsemän asiaa. Ilmeisesti vieläpä sellaisia, joita lukijat eivät tiedä? Lukijakuntanihan koostuu käsittääkseni lähinnä kavereista - sekä mystisestä PYListä, joka saattaa käyttää itsestään jotain toistakin pseudoa ja josta en ole varma, tunnenko sitä irl - minkä vuoksi salattujen faktojen keksiminen on vielä astetta pulmallisempaa. Yritän kuitenkin, sehän on tärkeintä ja jalo kilpa. (Yritin muuten pinnistellä, että mitähän olen täällä jo aiemmin tullut paljastaneeksi. En millään muista: jos tulee samoja, niin sitten joku varmaan kommentoi. Ja minä, no, minähän voin aina veisata viis kommenteista vai mitä. Hohoh.)

1. Jos olen syystä tai muusta erityisen vikkelä aamuisin niin, että olen lähtövalmis ennen kuin töihin vielä kannattaa startata, alan tiskata. Aamulla ennen seitsemää minä tiskaan ja toivon, etteivät naapurini vihaa minua siitä syystä. Sitten on kiva tulla töistä kotiin kun keittiö on minisiivottu ja astiat kaikki taas käyttövalmiina.

2. Olen nähnyt eroottisia unia paitsi Eric Danesta ja David Schwimmeristä myöskin Hannu-Pekka Björkmanista ja Tony Halmeesta. Yhtään en osaa sanoa miksi, ja herätessäni tunsin oloni liatuksi, häväistyksi ja hyväksikäytetyksi.

3. Haaveilen puolisalaa tavallisesta lähiöelämästä lauantain saunavuoroineen, kuraeteisineen ja yhteisine iltapaloineen. Minulle se edustaa jollakin tavalla turvallisuutta ja pysyvyyttä, sellaista rakkautta joka jollain omituisella tavalla vain on, jota ei valita erikseen päivittäin ja jonka eteen ei tietoisesti ponnistella vaan joka on, ilman että sitä tarvitsee sen kummemmin ajatella. Kyllä minä senkin tiedän, ettei sellaista ole olemassakaan. Mutta toisinaan haluaisin että olisi.

4. Muistan joskus Galtsussa jo kirjoittaneeni loputtomasta perustelemisen tarpeestani. Teen sitä edelleen: minun pitää aina miettiä, miksi teen jotakin ja miksi teen sen jossakin tietyssä järjestyksessä siltä varalta että joku sattuisi kysymään. Ja vaikkei sattuisikaan, minulla pitää olla selitys. Itselleni.

5. Tämä ei kyllä ole mikään yllätys, mutta huomaan joutuvani aivan hulluuden partaalle, jos jokin asia tuntuu jäävän jumiin, siis toistuvan täsmälleen samanlaisena tiheällä rytmillä. Snadi. Snadi. Snadi. Tämän vuoksi luultavasti julmin keino saattaa minut päiviltä olisi soittaa sitä Polly-mainosta tarpeettoman kovalla volyymilla loppumattomassa luupissa niin, etten voisi tehdä asialle mitään. Puhkoisin varmaan oma-aloitteisesti itse itseltäni korvat ja muut sellaiset.

6. Lapsena minulla oli omituisen kehittynyt syyllisyydentunto, johon liittyi jonkinlainen voimakas yliluonnollinen karmakuvitelma. Esimerkiksi minusta oli jostain syystä suunnattoman tyydyttävää nipistellä serkkujen labradorinnoutajan luppakorvien kärkiä. Tiesin, että se oli tuhmaa eikä niin olisi saanut tehdä, mutta tein silti (olin jotain viisi vuotta vanha, ei sitä koiraa oikeasti sattunut. Ei voinut sattua.). Seuraavan kerran sitten kun olimme hiihtämässä ja suksieni kannat tarttuivat kerran toisensa jälkeen risukkoon, tiesin sen olevan rangaistusta harjoittamastani eläinrääkkäyksestä ja että se oli minulle ihan oikein.

7. Vanhat ihmiset saavat monesti sydämeni muuttumaan emmentaaliksi tykkänään. Jos ne ovat vähän köpöttäen kulkevia, sellaisia joiden katseesta paistaa keskittyminen ja lievä paniikki ympäröivästä maailmasta, minä menen ihan sirpaleiksi ja tunnen niin suurta hellyyttä ja jotain muutakin pehmeää niitä kohtaan että menen vähän toimintakyvyttömäksi ja minua alkaa itkettää ja haluaisin olla niille se kiva lapsenlapsi ja hymyilevä kodinhoitaja ja kärsivällinen naapuri.
Tomerat, tyylikkäät ja vittumaiset vanhukset sen sijaan, niitä minä vähän ihailen. Ne ovat oivaltaneet (varmasti jo kauan ennen kuin minä edes jokeltelin vaipoissa jossain pinnasängyssä) ettei täällä saa mitään mitä ei itse itselleen hae ja että ihmiset kohtelevat juuri niin kehnosti kuin niiden antaa. Paheksun myös, sillä viheliäinen käytös on vain jotain, jonka sulatan hurjan huonosti yhtään keneltäkään.

Näiden paljastuskimaroiden jäljiltä minussa aina vahvistuu tunne siitä, että olen sisimmässäni hyvin neuroottinen ja kireäksi viritetty kyhäelmä, joka koettaa kuorruttaa itseään huolettomuudella ja epäsovinnaisuudella ja leikkisillä anekdooteilla, mutta joka on oikeasti salaa hullu.

Day 13 - A song that is a guilty pleasure

Kerran, silloin kun warettaminen oli vielä oikeiden nörttien hommaa, Rva Taalasmaa tarjoutui tekemään minulle hittilevyn valitsemistani kappaleista. Kazaasta niitä imutettiin ja cd-levylle poltettiin, ja sitten kuunneltiin huumassa: ihan kuin silloin, kun saattoi äänittää lempikipaleitaan c-kasetille, omassa järjestyksessä ja ihan itse!
Dahlia hieman hymyili minun valinnoilleni, mutta poltteli menemään kiltisti kun kerran oli luvannut. Nyt, löydettyäni levyn viime kesänä minun ja Fridan mökkireissumusaksi muistinkin, miten paljon joistain tosi noloista biiseistä pidän. Siispä tämän päivän valinnat on lohkaistu suoraan tuolta hittikimaralta.
Ekasta löytyi vain tyhmä liveversio, mutta kaikki saavat jutun jujun. Tokasta melkein toivoin, ettei videota löytyisi, koska tsekatkaa nyt nuo tukat ja bulat. Ja hei, choose life!

Tänään Fintelligens: Heruux ja Wham: Wake Me Up (Before You Go-Go).