Armahda niitä, jotka eivät valmistu ajoissa

Pärssisen Lissu pyysi minut kanssaan kuuntelemaan Keskeneräiset-konserttisarjan ensimmäistä keikkaa, Paula Vesalan ja Pekka Kuusiston settiä Ateneumissa. Lava oli teemanmukaisesti lavastettu, johtoja siellä-täällä, systeemit levällään ja ilmassa demontekemisen tuntu. Paula oli lavalla yksinkertaisessa arkileningissä, lähes meikittä ja tukka kivannäköisesti piikkisuorana ja mattaisena; Pekka soitti matkaharmonia (kaikki, jotka ovat käyneet peruskoulunsa pikkupaikkakunnalla kahdeksankymmentäluvun loppupuolelta alkaen, muistavat harmonista sen normikokoisen version ja poljennan äänen, joka tahditti kaikkea musiikkia). Konserttisarjan yleinen teema on levyttämätön musiikki, kyseisen konsertin vielä erityisesti mummot ja heidän elämänsä sodan molemmin puolin.

Minä pidän siitä, miten Paulalla on tyylitajua. Se tietää, milloin musiikki kannattaa kuorruttaa vibralla ja milloin taas laulaa suoralla äänellä kuin pikkulapsi. Se osaa käyttää puhetta juuri oikeissa kohdin mausteena ja karjua vain tarvittavan määrän. Minä, ylenpalttisuuteen mieltynyt ahnehtija, ihailen sellaista vähäeleisyyttä ja minimalismia. Sen lievä maneerisuus eleissäkään ei tee hallaa kokonaisuudelle, joka onnistuu olemaan kovin läsnä ja auki ja silti kuulas ja jotenkin autenttinen.

Pekka tekee sitä, mitä lahjakkaat muusikkopojat niin usein: kun sen pääasiallinen soitin on loppuunkokeiltu, se vaihtaa johonkin omituiseen, vähän noloon ja muinaiseen, kuten vaikkapa nyt harmoniin, ukuleleen tai johonkin orgaaniseen paimentolaistorveen. Sitä se sitten soittaa suvereenisti, kuinkas muutenkaan, ja höystää esiintymistään lakonisilla välispiikeillä ja polveilevilla, asiaankuulumattomilla kertomuksilla. Se on omalla tavallaan varsin viihdyttävää ja lisäksi miellyttävästi kaavasta poikkeamatonta.
Se toinen poika, Tommi jotain, soitti viulua kuin kirjasivistynyt pelimanni. Graafikkolaseissaan ja muissa hipsterivetimissään se näytti siltä, että koko kansanmusiikkiprojekti on sille vain ironinen kannanotto, josta voi ammentaa tuleviin levynsoittokeikkoihin.

Minä en sanottavammin pidä kotimaisesta kansanmusiikista. Joose Keskitalon ja Matti Johannes Koivun kaltaiset entisöintiprojektit ovat minusta vähän pitkästyttävää neppailua ja yhden biisin jälkeen väsähtäviä vitsejä - täysin ottamatta kantaa poikien musiikilliseen ammattitaitoon.
Kuitenkin konsertin ensimmäiset kolme kappaletta istuin hievahtamatta, kauttaaltani kananlihalle kihahtaneena silkasta vaikuttuneisuudesta. Ja kun joukkio pääsi kappaleeseen, jonka Paula on tehnyt isoäidilleen tämän juuri menehdyttyä ja liikuttui itsekin miltei toimintakyvyttömäksi - viimeksi otin valokuvia, ne ovat nyt hukassa. En enää saa uusia. - minä itkin. Sivistyneesti ja meikkiä tuhrimatta kuten konsertissa kuuluu, mutta sisäänpäin niin vuolaasti ja myrskyisästi, että kurkkua alkoi särkeä.


Tänään huvituin Suomalaisen Kirjakaupan alennusmyyntitiskillä teoksesta nimeltä Ohessa tilinumeroni, kirjailijana Pauli Kohelo. Se osui siihen samaan huumorihermoon kuin lauantaina lanseerattu drinksu Kir White Trash (ja sen jatkumo Kir Trailer Park), tekosiaan jälkikäteen häpeilevä siitosori katuma-asturi ja Meno-Anun poikaystäväksi paljastunut Poka-Ali; siihen samaan keskenkasvuiseen hihittelijään, joka puolivakavissaan miettii, nimeääkö Pentti Hirvonen poikansa Pekaksi ihan vain vahingonkierrätysmielessä ja pyytää sitten Pekkalan Kallea kummisedäksi.


Ja siinähän se päivä sitten olikin. Taas yksi. N.