sunnuntai 5. syyskuuta 2010

Sunday bloody sunday

Kumpi on enemmän väärin: se, että kertoo valheen vai se, että jättää totuuden kertomatta? Onko tekotapaa merkittävämpi määrittäjä sittenkin intentio: että kerrotaan tai ei kerrota, mutta tarkoituksella, johonkin pyrkien? Tulisiko epätotuuden vahinkoarvo määrittää lähtökohdan vai lopputuleman perusteella?

Joku kaunokirjailija muotoili asian kerran jotenkin niin, että valehtelija joutuu joka kerran pettymään: onnistuessaan sanomansa vastaanottajaan, joka nielaisee paskapuheen. Epäonnistuessaan itseensä, että meni edes yrittämään moista.

Olen yrittänyt miettiä, millaista olisi elää päivittäin valheessa: oikeassa, isossa, elämän kattavassa sellaisessa. Miten siitä yrittäisi selvitä mahdollisimman vaivihkaa, asioita enää entisestään pahentamatta, jatkuvaa syyllisyyttä potien. Joka suuntaan riittämättömänä. Millaista se enää olisi, kun tämä tavallinenkin on niin hankalaa toisinaan.


Välillä tuntuu, että maailmassa on yhteensä jotain kolme ihmistä, joiden kanssa voi ylipäänsä sopia yhtään mistään yhtään mitään. Kaikki muut ovat vain että katellaan lähempänä sitte ja soitetaan vielä tarkemmin ja voishan sitä jotain ehkä ja fiilistellään tuonnempana lisää. Ja sitten ei koskaan mistään tule totta ja minä istun tyhmänä kotona odottamassa sitä että soiteltaisi tarkemmin ja sitten turhaannun kun ei soitella tai jos soitellaan niin ei vastailla ja kaikki on ihan liian sattumanvaraista. Minun psyykeni ei kestä sellaista; minä tahdon sopia tarkasti, päivän ja kellonajan ja tietää etukäteen ja olla kartalla ja voida luottaa siihen eikä se mielestäni tee minusta neuroottista kontrollifriikkiä tai omituista tiukkapipoa vaan oman elämäni valtiattaren ja miksi se on muulle maailmalle niin vaikeaa.


Minä vihaan ihmisiä, jotka eivät piittaa taajaman nopeusrajoituksista. Ne posottavat tasaisesti 48:a riippumatta siitä, onko sallittu nopeus 40 vai 60, kuin maailmassa ei muita olisikaan. Eikä niiden ohitse tietenkään pääse, sillä kaupunkialueella on vähän kyseenalaista lähteä ohittelemaan eikä torveakaan soitella kuin vihreisiin nukkumaan jääneille.

Nettitelevisiossa on silkkaa sontaa. Hyviä ohjelmia ei ikinä säilötä nettitelsupalveluihin, mutta kaiken maailman yhdentekeviä podcasteja ja viime tiistain säätietoja kyllä löytyy. Niin ja urheilua luonnollisesti.

Vihaan sellaisia, jotka painavat tärkeinä jalankulkuvalojen vaihtamisnappia ja harppovat silti ensimmäisen tilaisuuden tullen punaisia päin. Sitten seuraavat paikalle karauttavat moottoriajoneuvot seisovat tyhjän suojatien edessä odottamassa aivan suotta ja kaikkia harmittaa paitsi sitä nokkelaa jalankulkijaa, joka onnittelee itseään tyytyväisenä muiden kustannuksella juuri säästämistään kahdesta sekunnista.

Raha ei koskaan riitä. Kävin kaupassa (enkä muuten sivumennen sanoen jaksaisi miettiä mitään arkiruuan vääntämistäkään enää yhtään. Miksei meillä ole kohtuuhintaista henkilöstöravintolaa, ettei tarvitsisi ihan kaikkea tehdä aina itse?) ja latasin hihnalle hetken mielijohteesta sixpäckin ylihintaista (mutta silti kaupan edukkainta) ja pahaa kaljaa. Kas, pankki ei mennytkään enää läpi, joten maksoin Visalla. Tunsin suurta ylpeyttä itsestäni, ylpeyttä ja riemua.

On syyskuun alku, mutta ulkona on jo nyt alati pimeää ja kylmää. Päivän ajoreissulle puin farkkujen alle sukkahousut, juoksutrikoot ja polvisukat, takin toppavuoren alle aluspaidan, poolopaidan, t-paidan ja hupparin. Tarkenin juuri ja juuri. Taivas on koko ajan apean harmaa, kuin likaisella siveltimellä laveerattu, ja tuuli puhaltaa suoraan luiden lävitse.

Uni ei taaskaan tule. Päivisin väsyttää niin, että silmämunia kirvelee. Ajatukset ovat liimaisia, ne kirskuvat päässä ja kiipeilevät toistensa yli ja kaatuilevat poikittain jumittaen koko koneiston.

Olisi edes kylpyamme, vaikka keskellä olohuonetta.

2 kommenttia:

nuunis kirjoitti...

saan aina tärinäraivoa kun joku painaa sitä vitun nappia vaikkei edes meinaa odottaa niiden valojen vaihtumista ja hyvin pääsisi yli muutenkin, ja sitten jengi siellä seisoo kun jalankulkija on vaan vitun tyhmä. mä en vaan käsitä ja tärisen jo nyt pikkuisen.

Lucy kirjoitti...

Mä inhoon kanssa noita turhaan painavia ja olenkin ottanut asiakseni huomauttaa asiasta: Miksi sä painoit tota nappia jos et aio odottaa että valot vaihtuu?

Aiheuttaa vastaajassa yleensä punastumisen, hämmentymisen ja hätääntyneen muminan, välillä jopa palaavat takaisin odottamaan. Ehkä ensi kerralla jättää painamatta tai odottaa vuoroaan. Prkl!