Moonlight is bleeding from out of your soul

Minua jäi eilen kovasti harmittamaan se, etten saanut jaettua hyvästäni kahta enempää. Sitten kekkasin: annan palkinnon vielä sellaisille, joiden blogeja taatusti seuraisin ja rakastaisin, jos ne semmoista pitäisivät. Jännää, eikös?

Ensinnäkin haluaisin kamalasti, että Frida bloggaisi. Sen kirjoituksissa olisi takuusti täyttä dadaa, kriittistä ja kantaaottavaa maailmanparantamista sekä silkkaa dogabaila-anarkismia sopivassa sekoitussuhteessa. Sen kiinnostuksenkohteet leikkaavat monesti omiani, sen tyyli ilmaista itseään on värikäs ja lystikkään pisteliäs ja mielipiteet ovat miellyttävän punnittuja ja selkeästi jäsenneltyjä.

Kuosma on verbaalisesti lahjakas ja ylen älykäs. Sen hajanaista Galtsubloggailua aikanaan seuranneena tiedän, että se osaa välittää nyrpeän pessimisminsä mainiosti kirjallisessakin muodossa, saaden kaiken sen kuulostamaan vieläpä melko hilpeälle ja aitoa (vahingon)iloa herättävälle. Sen maailmankatsomus on myös perustaltaan niin omastani eroava, että haluaisin lukea siitä lisää ymmärtääkseni sitä ihmisenä paremmin.

Meidän äiti kirjoittaa mielestäni nätisti ja runollisesti. Tuntuu, että senkään ajatukset eivät enää välity minulle ihan oikein; tiedän, että sillä niitä edelleen on ja haluaisin lukea niistä siten, että se olisi saanut hioa ilmaisunsa omasta mielestään täydellisimpään muotoonsa. Tämä pokaali ei kuitenkaan koskaan tule menemään perille, sillä se edellyttäisi tämän osoitteen paljastamista äidille. Sitä en aio tehdä, sillä en halua sen tietävän minusta ihan näin paljon. Joku kutsuisi tätä paradoksaaliseksi palkinnoksi; ehkäpä se joku olisi kasvanut äidittä.


Mp3-soittimeni on laukemaisillaan. Selvästikin kuolettavan sairauden siihen istutti Rva Taalasmaa asentaessaan omalle koneelleen Creativen jotain ajureita tai mitälie. Sen käsittelyn jäljiltä auditiivinen ystäväni ei enää ollut ennallaan. Nyt siitä ovat alkaneet osat irtoilla. Onneksi olen sukua McGyverille: nidoin höllät palaset yhteen kietomalla niiden ympärille - tadaa! - kumilenkin! Nyt soittimeni on saanut paitsi jatkoaikaa toiminnalleen myöskin karhean katu-uskottavan habituksen. Akkukotelon kanttahan siinä ei ensimmäisen kahden käyttöviikon jälkeen enää ole ollutkaan.

Näin korjattuani miltei taianomaisesti muutamia päiviä kestäneen musiikillisen vajeen sain vaihdettua ämpäriini sisällönkin. Kuulin ensi kertaa elämässäni Porcupine Treetä ja pidin kovasti kuulemastani. Yleensä olen sillä tavalla tyhmästi snobbaileva, etten epähuomiossakaan paljasta esims toisinaan varsin kryptisten otsikoitteni lähteitä, sillä toivon salaa, että joku sielunsukulaisekseni paljastuva tietää sen ilman vihjeitäkin. Sitten meitä olisi kaksi hölmöä pätijää myhäilemässä yhdentekevällä knoppitiedollaan; ajatus, joka lämmittää romanttista ja toisinaan tärkeilevää minääni.
Tänään teen kuitenkin poikkeuksen, sillä otsikkohan ei - kuten moni on jo huomannut - kerro bloggauksen sisällöstä - taaskaan - yhtään mitään. Tämänpäiväinen otsikko on lohkaisu edellämainitun yhtyeen kappaleesta nimeltään Lazarus, joka oli ensikuuleman perusteella mielettömän kaunis, sellainen perhoset koko vartalonmitalle lähettävä ja katsekontaktia kaihtamaan paneva. Tuo kyseinen kohta myös sai mieleeni nousemaan hienoja satumaisia kuvia hopeisesta kuunvalosta virtaamassa sykäysten tahdissa ihmisen sisimmästä ulkomaailmaan.