sunnuntai 8. helmikuuta 2009

Kato nyt vähän itekin.

Voi kuulkaa. Viikonloppu on ollut niin täynnä huikeita asioita ja viihtyisiä tunnelmia, etten tiedä mistä aloittaisin. Siitäkö, kun perjantaina tunsin yllättäen aivan ylitsevuotavaa hellyyttä työpöytäni toisella puolella istuvaa ja kahvikuppia käsissään pyörittelevää Erästä kohtaan, jonkin ihan pikkuriikkisen asian herättämiä ja täysin aseettomaksi tekeviä lämpimiä tunteita. Ajattelin, miten hirveästi siitä pidän ja miten monet asiat maailmassani ovat sen merkitsemiä ja miten monet sen pienetkin tavat ovat minulle läpikotaisin tuttuja ja miten tykkään niistäkin. Ja miten paljon minua pelottaakaan.

Vai kenties siitä, kuinka lauantaina nukuttuani kellon ympäri lähdin kiipeilemään, ja tunsin valtavaa onnistumisen riemua ensi kertaa vuoteen. Miten tähän saakka olen jo pitkään kokenut suunnatonta ambivalenssia seinälläkapuilua kohtaan, olen jännittänyt ja nauttinut, ahdistunut ja viihtynyt; pitkään tuntui, kuin joku olisi vaatinut minulta enemmän, paremmin, taitavammin. Pienenin kuvitteellisen painostuksen edessä, muutuin uppiniskaiseksi ja äksyksi, enkä osannut enää hiipiä seinällä rennosti ja omaksi ilokseni. Oli yhä helpompaa jättää viikkoja välistä, olla järjestämättä kiipeilysessioita, keksiä syitä sille, miksei oikeastaan edes voi. Ja miten kaikki vastustus, penseys ja pelotus mureni kerralla eilen, kun äkkiä sain jälleen kiinni rytmistä ja voimistani ja kiipesin kuin riivattu - kenties en kovin kauniisti, sulavasti tai edes taitavasti, mutta niin hyväntuulisesti ja omia rajojani pilkkanani pitäen, etten edes muistanut sellaisen olevan mahdollista. Se tuntui niin hyvälle, niin kaivatulle, etteivät huuleni lakanneet hymyilemästä koko iltana.

Vaiko siitä, kuinka istuimme Reinon kanssa Hillityn olohuoneessa, keskellä ruotsia puhuvia pietarsaarelaisia punaviiniä juoden ja ihmissuhteistamme puhuen. Miten minusta pitkästä aikaa tuntui, kuin jokin lukko meidänkin välillämme olisi napsahtanut auki, paljastaen kaiken sen, mistä me taas toisissamme pidimmekään. Miten oli vaivatonta, mukavaa ja kiinnostavaa.

Tai ehkä siitä, kun ajelimme edellämainitun kanssa tapaamaan ystävääni Laineen Mieroa ja tämän ystäviä Mieshajua sekä Kuulapäätä Looseen; kuinka korjailin Mieron toistuvasti vinoon pyrkivää myssyä, silittelin Kuulan tukattomuutta ja nojailin Mieshajuun liukkailla kaduilla. Kuinka nautimme erittäin feminiinit ja hedelmäiset drinkit Bangkokissa ja raivasimme anarkistisesti tiemme Kiville henkilökuntaa matkalla hermostuttaen.

Siitä, mitä tänään tunnen nähtyäni The Wrestler-elokuvan, en vielä voi kirjoittaa. Mutta minut tuntien joudun palaamaan asiaan myöhemmin.

3 kommenttia:

nuunis kirjoitti...

tyypillä on ollut seikkailu! mä en kestä, oon ihan kade. en kestä yhtään tällästa lukea kun mulla on ollut maailman tylsin vkonloppu.

sanavahvistus on jonkinlainen vittumainen metallifani: magather.

Mierolainen kirjoitti...

Tein muuten ihan täysin oikean ratkaisun lähtiessäni aikaisin. Eilen oli päivällä pituutta 12 tuntia.

Kesäminkki kirjoitti...

uskon. ei olisi ollut mullekaan yhtään huonoksi olla vähän vähemmän aikaa, vähän vähemmillä annoksilla. ei sillä, etteikö olis ollut kivaa, mutta...