Tunnenksmä sut jostain?

Rohkaisin mieleni ja menin blogimiittiin. Ihmiset olivat mukavia ja ystävällisiä ja tekivät suorittamastani ihmiskokeesta täydellisen: itse en vaihtanut paikkaa kertaakaan koko illan aikana (kun en uskaltanut, olisin vaikka voinut joutua jonkun sellaisen viereen, joka ei olisi minua siihen halunnut) ja silti myötämielistä juttuseuraa riitti miltei koko ajaksi. Juttelin ainakin Just Sopivastin, Virkanaisen, Mari Koon, Eko-Matin, Rappiotädin ja Qimkin sekä sen yhden miehen, jonka nimeä en pahoiteltavaa kyllä vieläkään muista, kanssa. Tämän lisäksi näin ainakin Turistin, Kriisin sekä Skitsiksen (?) ja monia, monia muita. Harmillista, että olin liian kanuunainen jäädäkseni pidemmäksi aikaa.

Tänään sain useilta tahoilta vahvistuksen sille, että eilinen oli kuin olikin kiva eikä anteeksipyytelyyn ole aihetta. En ymmärrä miksi nykyään aina krabbiksessa herätessäni luulen tietäväni pilanneeni kaiken ja kaikkien tämän johdosta vihaavan minua. Onneksi näin ei useinkaan ole todellisuuden laita.

Taivas on juoppojen kapakka

Kenties mukavinta pääntyhjennysajanvietettä on istua samassa ravintolapöydässä kovaäänisten, juomalle ja huonolle huumorille persojen, nauramaan valmiiden ihmisten kanssa. Eilen Loosessa oli koolla perinteisten Nuun ja Mieron sekä Panun lisäksi vielä Kiisselikin ja meteli oli sen mukainen. Itku pitkästä ilosta, sanoo vanha kansa: niinpä moninaisten vaiheiden jälkeen (joihin liittyi neitsytmatka Mieron kotiluolaan, mahdollisesti Darkiside-niminen baari, vanha kunnon Peikko, pientä pussailua, kyyneleitä ja lopulta paha olo) päädyin tähän, bloggaamaan pahoinvoivana ja tärisevänä. Ettei ihminen tähän ikään ole oppinut, että kun juo alkoholipitoisia eväitä tyhjään vatsaan, paljon ja hanakasti, niin huonovointisuushan siitä seuraa. Ettei sitä ole vielä tähän ikään oppinut, se on jo jotain.

Toivoisin, että minulla olisi jotain uutta kerrottavaa tai edes jotain sanottavaa. Ei oikein tunnu olevan. Ulkona on mitä helein kevättalvinen päivä ja minä suunnittelen masentumista.

Illalla olisi blogimiitti, jonne kernaasti mielisin. Uusien ihmisten tapaaminen on kuitenkin aika jännää puuhaa, joten en ole vielä ratkaissut, tohdinko.

Queer as folk

Henkilökohtaisesti en arvosta Amerikan liikkuvan kuvan seuran myöntämää kultaista kyynäräistä juurikaan: "laadun takeena" se toimii tavallisesti ainoastaan haluttaessa löytää se isoimmalla rahalla tehty, pikkuisen konventioihin niiden tasapainoa huojuttaakseen nojaava mutta kuitenkin sileäksi tuotettu ja tehostein pumpattu raina, jonka tähtenä tuikkii joku sopivasti kontroversiaali luonnenäyttelijä, jonka takanreunukselta kyseinen ukkeli vielä syystä tai muusta uupuu.

Toisinaan hajataittoinenkin mummon siipikarjalainen löytää kultajyväsen: Milk on alansa ehdotonta aatelia ja Sean Penn niin vastaanpanemattoman taitava työssään, että koin spontaania halua nousta seisaalleni taputtamaan lopputekstien alkaessa pyöriä.

Todellista liikehdintää sisuksissani eivät kuitenkaan saaneet aikaiseksi Pennin kaikkia klassisia homomaneereita kaihtava näyttelijäntyö, Gus Van Santin tyylikkään eleetön ja miltei dokumentaristinen ohjaus saati lukuisat mainiot sivuosaroolit ja niiden tekijät.
Uskomattomin oli elokuvan aikaspektri: sen kuvaamat tositapahtumat sattuivat reilut kolmekymmentä vuotta sitten teollistuneessa ja kulttuuriltaan kohtalaisen nykyaikaisessa länsimaisessa "sivistysvaltiossa". Seitsemänkymmenluvulla - vain joitakin vuosia ennen syntymääni.

Minun on edelleenkin vaikea käsittää sitä triviaalia ja yhäti jossain määrin vallalla olevaa ajatusmallia, jossa joku julistaa itsensä enemmän ihmisarvoiseksi, enemmän ihmiseksi - ja vastaavasti jonkun toisen vähemmän kunnioitusta, oikeudenmukaista kohtelua ja inhimillisyyttä ansaitsevaksi. Jonkun, joka näyttää ja kuulostaa samalta ja oletettavasti myöskin tuntee samoja tunteita, mutta sattuu himoitsemaan väärää sukupuoltaa - omaansa. Millä ihmeen perustein?
Koetin etsiä naurettavaa arkielämään nivoutuvaa analogiaa, joka osoittaisi koko ajatuksen seksuaalisen suuntauksen merkityksestä ja painoarvosta yhtä mielipuoliseksi kuin se todellisuudessa onkin, sama jos yhtäkkiä alettaisiin vainota vasenkätisiä / punatukkaisia / niitä, joiden kulmakarvat kasvavat yhteen, kunnes huomasin, etten kyennyt keksimään yhtään esimerkkiä, jota ei olisi jo toteutettu jossain vaiheessa ihmiskunnan historiaa. Luonnollisestikaan vasenkätistä oppilasta karttakepillä sormille lyövän kansakoulunopettajan tai mielestään kummallisen näköistä luokkatoveriaan pilkkaavan lapsen teot eivät ole suoraan verrattavissa vaikkapa vihamurhiin tai noitavainoihin, mutta saman ilmiön eri puolia ne ovat yhtä kaikki. Miksi ihminen kokee kaiken erilaisen, itselleen vieraan niin valtavan uhkaavaksi, että turvautuu brutaaleihin ja hysteerisyydessään lopulta vääjäämättä epäonnistumaan tuomittuihin, epätoivoisiin tekoihin? Yhä, vieläkin?

Eikä vaino ole ohi vieläkään. Tänä päivänä se on ehkä siirretty tehtäväksi hieman hienovaraisemmin keinoin eikä kenties aivan niin räikeästi ihmisoikeuksia rikkoville tasoille (tai niinhän sitä luulisi), ainakin virallisessa mittakaavassa. Uskomattominta silti on, että sitä ylipäänsä ilmenee: hedelmöityshoito- ja adoptiolait, parisuhteen rekisteröintioikeus; suunnattoman surkuhupaisaa, etteivät perustelut ole kehittyneet vuosien saatossa lainkaan.

Enkä osaa edes kuvitella, mille tuntuu syntyä valtakulttuurin kynnyksen taa: niin, että joka puolelta saa kuulla, nähdä ja ymmärtää olevansa vääränlainen; niin, ettei samaistumiskohdetta löydy oikein mistään; niin, että luulee olevansa maailmassa ihan yksin erilainen. Tämän päivän Helsingissä saattaa jo olla helpompaa. Koettakaapa kahdeksankymmenluvun puolivälin Jalasjärveä tai Lieksaa.

Tänään ei huvita mikään

Aivan yhtäkkiä tunnen jälleen voimakasta himoa joutua vastuuttomasti juovuksiin.

Tein ruokaa, oikeista perunoista.
Silitin.
Pesin ja levitin pyykit.
Katsoin The Stepford Wivesin.

Eikä himo vain hellitä.
Eikä se vitutus laantunutkaan, eikä epävarmuus, eikä ahdistus, vaikka kolme päivää niin jo ehdinkin luulla.
Kunpa voisin vain kävellä ulos tästä kaikesta.

Kulman takana väijyy uusi viikko - pidempi, pelottavampi ja piinallisempi.

Ajattelinpa palata perusasioihin ja kirjoitella mukavista yhdentekevyyksistä sekä onnelliseksi tekevistä jokapäiväisyyksistä.

Kuten siitä, että aika ajoin minulla on syystä tai muusta lempi-ihmisistäni joku ihan erityisen lempi, josta pidän juuri sillä hetkellä oikein tosi, tosi paljon. Nyt muutamia päiviä vuorossa on ollut Laineen Miero, jonka loistavuudesta olen muistanut kaikille kuuntelemaan suostuville paasata. Se soittelee ja laittaa viestiä pyytäen minua kanssaan milloin minnekin, ja vaikka valtaosan kutsuista olen viime aikoina joutunut passaamaan, koska olen ollut a) menossa seuraavana aamuna hullun aikaisin töihin, b) silmätulehduksen vuoksi ruma, c) vanha ja väsynyt tai d) muuten vain säälittävä vässykkä, se ei lannistu vaan yrittää uudelleen. Ja sitä arvostan kovasti, koska oikeasti haluan viettää aikaani kivojen ihmisten kanssa, mutten aina pysty. On myös kivaa, etten aina itse ole se ehdottava osapuoli.
Sitten siinä on tietysti vielä sekin, että Miero on oikeasti kamalan kiva.

Koetin tänään ensi kertaa itse möyhiä uutta hurrikaanimoppiani ihmisten ilmoilla näyttäytymistä kestävään muotoon. Onnistuin kerralla ja sain punk-genderblender-asennepörröni mielestäni oikein, ja vaikken vieläkään saa meikata omaan makuuni kylliksi enkä pujauttaa piilareita silmiini, ei sekään jotenkaan haitannut. Kaupungille lähtiessäni tunsin itseni nuoreksi ja kevyeksi.

Kävimme edellämainitun Kampin Gladiaattorin kanssa katsomassa Kielletyn hedelmän elokuvissa, ja koskapa hän kirjoitti kuvasta niin kauniisti ja vaikuttuneesti, en viitsi olla niuhottava ja kireämyssyinen, latistava itseni, vaan kehunpa vain minäkin nuoria, tuoreita kykyjä: eritoten Amanda Pilke (Maria) ja Jarkko Niemi (Jussi) olivat hurjan uskottavia ja replikoinnissaan luontevia. Malla Malmivaaran kasvoissa on mielestäni jotain uskomattoman kiehtovaa ja Tommi nyt on Tommi - vaikka se todella olisi vanhoillislestadiolainen saarnamies, riisuisin housuni ihan pyytämättä nanosekunnissa.

Nyt olen kuluttanut viisitoista minuuttia tyhjyyteen tuijottaen, koettaen kuumeisesti keksiä toimivaa otsikkoa tähän postaukseen. Näinhän siinä sitten kävi, kun en jaksanut miettiä enempää.

Spockinkorvainen Lenin eli Jussi Massinen ja Lentävät Burgerit

Eilen huomasin, etten ole Marie Antoinette.

Pidän kovasti viihteestä, helposti sulavista asioista ja yhdentekevästä hassuttelusta. Puhun paljon ja kovaan ääneen, mutta vain harvoin asiaa.
Toisin sanoen elämän macaroneleivospuoli on minulle arkipäivää.

Eilen kuitenkin muistin, että ruisleipä on paitsi terveellisempää ja tylsemmän väristä myöskin huomattavasti enemmän haastetta syötäessä tarjoavaa sekä pidempään kylläisenä pitävää.
Olin istumassa iltaa ystävieni luona, ja suunnitellun Guitar Heron pelaamisen sijaan aloimme puhua asiaa. Illan mittaan keskustelun keskiössä olivat muun muassa seuraavat, mieltä kuohuttavat aiheet:

- yleisen asevelvollisuuden lakkauttamisen ja palkka-armeijan perustamisen suorat ja välilliset vaikutukset kansantalouteen
- Nina Mikkosen uhraaminen keskustelun alttarille provokatiivisen keskustelunavauksen nimissä
- Timo "vieläkin vailla" Hännikäinen sekä Teppo M.(annerheim?) aikamme kuvina
- pitäisikö valtion tukema taide selvästikin yleisesti tuottamattomana lakkauttaa ja siirtää taiteentekeminen vapaa-ajalla suoritettavaksi harrasteeksi?
- onko kaiken tehostaminen todellakin tavoiteltavaa saati järkevää - ja mihin sillä pyritään?

Huomasin keskustelun tiimellyksessä, että olen sikäli hieman lapsekkaasti provosoituva, että järkiperäisten argumenttieni loppuessa alan reagoida tunteella. Minusta on esimerkiksi hampaita kiristävän turhauttavaa, jos älyllisesti ja retorisesti täysivaltainen ja muutenkin aikuisten maailmassa pystyvänä toimijana esiintyvä keskustelukumppanini ei ymmärrä kantaani, joka on omalleen kutakuinkin vastakkainen, humaani ja muutenkin paljon oikeampi - tai kenties ymmärtääkin, muttei siltikään muuta omaansa sen mukaiseksi.

Mietin myös, miten paljon siviilirohkeutta - tai vaihtoehtoisesti piittaamattomuutta - vaatii pysyä itsepintaisesti kannassaan, ainoana ja periaatteessa jo kumoon argumentoituna koko seurueessa, ja palata aina vain ensimmäiseen premissiinsä, toistellen sitä ja muiden keinojen ehtyessä siirtyä sen semanttiseen tarkasteluun.

Havaitsin viimein ystäväni käyttämän keinon, joka saa hänet aina vaikuttamaan väittelyiden vähintäänkin moraaliselta voittajalta. Toisin kuin minä, alakynteen jäädessään hän ei takerru näkyvän uskollisesti ja uppoavan merimiehen surullisella sinnikkyydellä omaan kantaansa, vaan tekee äkillisen mutta hienovaraisen takinkäännön esittämällä muutamia myötämielisen tarkentavia kysymyksiä vastakkaisesta kannasta ja luo näin illuusion siitä, että onkin todellisuudessa vain keskustelun käynnissäpitävä voima ja esittää kontroversiaaleja kommenttejaan vain suvantokohtien välttämiseksi. Todellisuudessa ihailen moista diplomaattisuutta ja retorista kekseliäisyyttä kovasti, mutta eilen huomasin ärsyyntyväni ja kokevani tulleeni manipuloiduksi.
Samainen henkilö osaa myös keventää tunnelmaa keskustelun valuessa liiallisen emotionaalisuuteen, kantojen eskaloitumiseen ja nyrkkitappelun uhkaan kiinnittämällä kollektiivisen huomion johonkin täysin karnevalisoituun tai aiheesta irralliseen, huvittavaan yksityiskohtaan. Tämäkin turhautti minua eilen, mutta on oikeasti erittäin tarpeellinen kyky näin hunnikulttuurin ulkopuolella elävien keskuudessa.

Tätä ennen olin viikonlopun aikana joutunut paitsi Marian perjantaipäivystykseen myöskin Tampereelle.

Ensinmainittu sujui paljon oletuksia notkeammin, ja koska paikan päällä en saanut tilaisuutta kehua kaiken sujuvuutta, teen sen tässä: havaitsin alati kiusallisen ja, kuten aiemmin mainittua, harmillisen rumentavan silmätulehduksen hiipineen vieraakseni täysin yllättäen ja motiivia vailla, kesken perjantain työpäivän. Päästessäni irtoamaan hoitofasiliteettejä kohden kello näytti jo päivystysaikaa: olin jo etukäteiskärsimätön, harmissani ja äreä joutuessani mielikuvajonottamaan tuntikausiksi itseään kolhineiden juoppojen, siniseksi hyytyneiden narkkien ja korvatulehdustaan ulisevien lapsosten keskeen. Mutta kas! Koko visiittiin kuluikin ilmoittautumisineen, tutkimuksineen ja reseptinkirjoittamisineen yhteensä kokonaiset 15 minuuttia. Lääkärini oli itseäni noin napaan ulottuva valkohapsinen jotakuinkin persialaissyntyisen oloinen tohtori, joka myhäili ja hohotteli hyväntahtoisesti ja kirjoitti vitsikkään reseptin kahdella sormella näppistä takoen ja huuteli HEI HEI! jo ennen kuin olin ehtinyt edes nousta tuoliltani lähteäkseni ovea kohden.
Hakaniemessä pääsin apteekissakin palvelutiskille välittömästi, enkä kotiinpäästyäni ollutkaan yhtään kiukkuinen saati voipunut tai julkisen terveydenhuollon lannistama. Jos Mammukka nyt eläisi, lähtisi taas pari kaalipiirakkaa kohti hoivahenkilökuntaa.

Tampereella puolestaan suoritettiin jälleen tukkataikoja, ja vaikkei pornopolkasta saanutkaan tehtyä suoraa siirtymää Shane-pörröön kuten olin ajatellut, suunta tuli kuitenkin selväksi. Reinon äiti hoiti ystävällisesti myöskin rokotustilanteeni ajan tasalle, minkä seurauksena en viime yönä voinut kääntyä vasemmalle kyljelleni lainkaan enkä tohtinut lähteä tänään rimpuilemaan seinällekään. Tähyilen siis ikkunasta pihalle odottaen sitä aurinkoa, joka täksi päiväksi luvattiin.

Always in my thoughts you are, always in my dreams you are

Yhtäkkiä tuntuu kuin todellisuus olisi pirstoutunut. En hahmota kokonaisuuksia, en ymmärrä isoa kuvaa. Jos päästän ajatukseni harhailemaan vapaasti, alkaa ennen pitkää tuntua kuin jättimäinen viemärikurimus saisi minut putoamaan päivän halki kiihtyvällä nopeudella. Yritän kiinnittää itseni yksityiskohtiin.

Postiluukusta solahtaa Reinon joululahjalehden lasku, Naisasialiitto Unionin kuoressa. Kuoren yhdestä kulmasta puuttuu selvästi haukkauksen kokoinen ja muotoinen palanen. Seison eteisen lattialla kuorta nuuhkien, yrittäen ymmärtää kuka on järsinyt kuortani ja miksi.

Ratikkapysäkillä nuori intialainen mies kysyy minulta, millä bussilla pääsisi kätevimmin Vallilaan; hän ääntää sanan hassusti painottaen, va-LII-la, niin että joudun pohtimaan hetken keksiäkseni todellisen kysymyksen ja siihen oikean vastauksen. Olen aikeissa kääntyä vastattuani pois, kääriytyä ilmeettömään yksinäisyyteeni, mutta päätänkin kaivaa esiin sisäisen pöntiseni ja ryhdyn juttusille pojan kanssa. Hänen kolmas kysymyksensä on Are you married. Puntaroin rukkasten verhoamia käsiäni vilkaisten valheesta kiinnijäämisen todennäköisyyttä ja kuulen vastaavani Not yet. Viimeisenkin mielenkiintonsa mies menettää minun paljastettuani koulutusta kysyttäessä olevani yliopistodropout.
Loppupäivän kulutan tuumimalla tapahtumaketjua, jonka seurauksena olisin joutunut curryntuoksuiseksi länkkärimorsiameksi Bangaloreen.

Töissä joku haluaa minusta jatkuvasti jotain, enkä silti tunne oloani tarpeelliseksi. Sivuutan naistenlehdistä kaikki perheartikkelit lehtiä vihaisesti riuhtoen. Käteni ovat koko ajan kylmemmät, eikä palelu rajoitu pelkkään ihoon.
Ihan pian nämä päivät ovat kuluneet, ja mitä sitten? Mitä sitten?

You can either cry like a bitch or you can smack a bitch

Selvisin tästä päivästä, vaikkei se kaiken aikaa näyttänytkään sille todennäköisimmälle vaihtoehdolle. Äly ei toiminut juurikaan, mutta aistit sitäkin terävämmin, luoden kiusallisia pelkotiloja, säpsähdyksiä ja kouristelua. Niinä harvoina hetkinä, kun ymmärrys ohikiitävästi kosketti päätäni, hahmotin tarkemmin kuin koskaan, mihin Samuli Putro viittaa laulaessaan "olenko kuollut vai enemmän kuin koskaan elossa": onko sisältäni kohoavasta, joka jäseneen leviävästä kireästä jomotuksesta seurauksena huojentava vapautus vaiko kenties lisää kipua? Nyt, fyysisen olon helpotuttua olen joutunut suuntaamaan ajatuksiani jatkuvasti johonkin muuhun ollakseni miettimättä, mitä tapahtuukaan samaan aikaan maapallon toisella, lämpimällä laidalla. Mitä tapahtuu ja mitä ei tapahdu. Ja mitä siitä seuraa.

Tänään puhuimme Taalasmaan kanssa siitä, miten jotkut ihmiset vetävät puoleensa vastakkaisen magneetin lailla; miten napojen välinen jännite ei ole purettavissa. Puhuimme siitä, miten vaikeaa, mahdotontakin joidenkuiden vallasta on vapautua; siitä, miten on ihmisiä, jotka vuosienkin tauon jälkeen voivat halutessaan järkyttää koko henkilökohtaista maailmaamme. Siitä, miten ajatus tuosta sammuttamattomasta kipinästä muodostaa itse asiassa pelastuksen elinikäiselle kumppanuudelle, mikäli se on se, mitä päätetään valita.
Puhuimme toisista ihmisistä, joiden elämä perustuu niiden huokoiseen olemukseen: miten ne eivät koskaan luo mitään omaa tai ole aidosti originaaleja, vaan plagioivat, jäljittelevät ja kalkkeeripaperoivat kaiken muilta, kirjoittaen alle oman nimensä.

Kotiinpäästyäni koetin olla katsomatta netistä, mitä kello on nyt siellä jossain. Tästä on tulossa pitkä kolmiviikkoinen.

Laiminlyödä kaikki työt ja rikkoa puhelin

En ole koskaan ennen elämässäni juonut kolmea olutta puolessatoista tunnissa arkena keskellä päivää ja siitä rohkaistuneena jatkanut matkaani Kallioon juomaan lisää. En ole koskaan ennen elämässäni istunut tiistai-iltana Populuksessa ja laulanut Wind of Changea karaokessa niin, että paikalliset isänmaanystävät kyyneltyivät liikutuksesta (ja mies, jonka pojan kummisetä sattui kuulemma olemaan Mike Monroe kehui minun tulkinneen vahvemmin kuin Scorpparit itse). En ole koskaan ennen elämässäni nimitellyt ketään Matti Vanhasen näköiseksi ja auttanut vanhaa kotkalaista merimiestä täyttelemään karaokelappuja.

En koskaan ennen eilistä.

Voisinpa sanoa myös, etten koskaan ennen elämässäni ole lähetellyt pitkiä, polveilevia ja täysin lukukelvottomia känniviestejä ihmisille tai lähtenyt aamulla töihin vielä selvästi päihdyttävien aineiden vaikutuksenalaisena. Niihin olen kuitenkin tainnut syyllistyä aiemminkin.

Enkä rohkene edes ajatella Thaimaan aurinkoisia hiekkarantoja ja niillä telmiviä perheitä ja kaikkea sitä, mistä eilinen vitutus oikeastaan sai alkunsa, etten joudu jälleen tolaltani ja humalaan ja alkoholisoidu ja syrjäydy ja kuole.

Koska tiedätte että mieli tekisi.

Yhtä paljon tänään kuin eilenkin

Suunnittelin metrossa istuessani, mitä halusin tänään sinulle sanoa:

Että jokainen tekemättä jättäminen on valinta ja johtaa seurauksiin tekojen lailla; ettei passiivisuus puhdista vastuusta; että jos antaa tapahtua, on aivan yhtä osallinen tapahtumiin.
Että toivoisin merkitseväni sinulle samaa kuin sinä minulle, mutta kuinka kerran toisensa jälkeen osoitat pienin, arkisin, puolihuolimattomin ratkaisuin, ettei asia ole niin.
Että tahtoisin, nykyään yhä useammin, sanoa etten halua tätä enää, haluan pois, haluan enemmän. Haluan kaiken. Enkä samaan aikaan halua luopua mistään, sillä toisinaan vain tieto olemassaolostasi tekee hengittämisestä helpompaa.
Että kun kosket minua, muistan, ettei maailmassa ole mitään, mitä en kestäisi saadakseni sitä lisää.

Sain aikaiseksi tekstiviestin, jossa kerroin kaipaavani ja johon et vastannut.



"Että heillä olisi onni.

Hyvä

Että heillä olisi hyvä - -

Että heillä olisi kohtalainen onni.

Kohtuullinen onni

Että heillä olisi kohtuullinen onni, josta jakaa.
Että heillä olisi - -
Että he uskaltaisivat - -
Että heillä - -
Ei ei ei ei.

Että he söisivät. Että he joisivat. Että he nukkuisivat. Että he olisivat turvassa. Mutta silti: Että heillä olisi joku.
Että he voisivat - -
Että he voisivat - -
Että he voisivat - -
Tämä on vaikea.

Että he voisivat hymyillä.
Että he voisivat hymyillä herätessään.
Että he söisivät, joisivat ja nukkuisivat ja olisivat turvassa, että heillä olisi joku, ja silloin onni.
Ja että he siksi hymyilisivät herätessään."

- Anu Silfverberg: Kung Po

Nyt jos koska

Miksi minä kuulen kaikesta aina viimeisenä?
Miksi äitiä on niin kovin vaikea neuvoa it-asioissa - miten se ei ymmärrä selvää suomea tai osaa noudattaa yksiselitteisiä toimintaohjeita?
Miksi tekee mieli salmiakkia, mutta kun sitä saa, ei sitä haluakaan syödä?
Miksi kynnet lähtevät liuskoittumaan aina juuri silloin, kun on saanut ne lakattua siististi uudella lakalla?
Miksi minä en tajua mitään enkä etenkään suostu uskomaan mitään, edes omin aistein selvästi havaittavaa?
Miksi amerikkalaisissa purukumeissa säilyy maku paljon pidempään kuin kotimaisissa?
Miksi ei osaa olla suunnittelematta, toivomatta ja menemättä asioiden edelle, vaikka pitäisi jo tietää paremmin?
Miksi hyvänmakuisesta ruuasta lähtevä herkullinen tuoksu muuttuu vaatteisiin tarttuessaan vastenmieliseksi tunkaksi?
Miksi ei voisi haluta yksinkertaisempia, konkreettisia asioita, jolloin ne voisi olla mahdollista saavuttaakin?

Miksi?


I could be goulden
I could be glowing
I could be freedom
but that could be boring
Sometimes I feel this is too scary to be true:
I sabotage myself for fear of losing you

- Alanis Morissette: Fear of Bliss

Vågan & viljan

Rakastan miltei varauksetta kaikkea Juha Itkosen kaunokirjallista tuotantoa, jopa tätä uusinta novellikokoelmaa. Kategorisesti en pidä novelleista: ne antavat liian vähän, jättävät liikaa kertomatta ja loppuvat kesken, vaatien silti kiinnostumaan ja piittaamaan. Itkosen novellit eivät luonnollisestikaan poista epäsuhtaa minun kyltymättömän ja ylenpalttisuuteen taipuvaisen (lukijan)luonteeni sekä novellien rajatun ilmaisun väliltä, mutta ovat jotenkin niin satuttavan vastustamattomia, että luen niitä himokkaasti ja jokaiseen novelliväliin yhtä kärsimättömänä notkahtaen.

Itkosen novelleissa elämä on arkisen absurdia ja nostalgian täyttämää. Miehet eksyvät, hämmentyvät ja harhailevat, puhuen naisista - sillä naiset ovat aina läsnä, silloinkin kun eivät ole, tai ehkä etenkin juuri silloin - kauniisti ja yhtä ymmällään niistä kuin itsestäänkin. Asiat ovat pohjimmiltaan yksinkertaisia mutta teot eivät yksiselitteisiä ensinkään, eikä mikään ole pysyvää saati varmaa.

Luen Huolimattomia unelmia ratikassa, helmikuisen auringon ujossa nousussa. Äkkiä muistan lyhyen, merkityksettömän keskustelunpätkän edelliseltä illalta, Erään ja itseni väliltä:

- Sulla on lämmin iho.
- Mut kylmät kädet, koita.
- Kylmät kädet, lämmin sydän. Niin mäkin aina sanon niille mummoille, joita pitää tutkiessa painella vähän vatsasta. Kun ne sanoo että hui kun sulla on kylmät kädet niin mä sanon että niin mutta lämmin sydän.
- Sä taidatkin olla just vähän tollanen, naistennaurattaja.
- Eikun sillä saa sen jään särjettyä. Sillä tai sitten morfiinilla.

Koko ajan taustalla soi Porcupine Tree, feeling all your touching, feeling all your blood, feeling all your touching, feeling all your love.
Ulkona on alkanut pyryttää.

Varoittamatta minua alkaa itkettää.

Kuttu ja kutun pito

Jos Henry Laasanen ja Antti Nylén saisivat epähuomiossa lehtolapsen, se puhuisi takuulla kuin Timo Hännikäinen.

Tämän aamun Hesarissa, sivulla C6, Hännikäinen on saanut tilaisuuden esitellä vastailmestynyttä kirjaansa. Kirjassaan hän ilmeisesti puolestaan esittää käänteentekevän väitteen seksistä: toiset saa, mutta aika monet ei! Valitettavaa tämä on siksi, että Hännikäinen itse kuuluu meihin ei lainkaan / liian vähän -sarakkeeseen rastinsa piirtäneisiin. Hännikäinen myös tulee haastattelussa sanoneeksi, ettei missään nimessä ole kirjoittanut päästäkseen pätemään tai lohkaistakseen itselleen isomman viipaleen tuosta vapaana ja holtittomana vellovasta heteroseksivanukkaasta: "En hae julkisuutta, enkä tehnyt tunnustuskirjaa. Minulla ei ole tunnustettavaa."
Mitähän ihmeen tarkoitusta kirjasi sitten palvelee?
Pitäisi luultavasti tutustua teokseen ennen siitä bloggaamista, mutta enpä taida viitsiä. Miksi polyesteri pitäisi pestä silkkiohjelmalla?

Hännikäinen on havainnut, että Hesarin mukaan "seksikilpailun kuningattaria ovat - - nuoret naiset. - Heillä on varaa valita. Se tekee heidät joskus inhottaviksi olennoiksi. He voivat olla vaativia ja julmia." Tässäpä muutama uutinen sinulle, Timo:

1) Seksi on peliväline, pidimmepä ajatuksesta tai emme. Sitä se on ollut ammoisista ajoista lähtien. Se ei kuitenkaan suinkaan ole sitä yksinomaan nuorille, kimmoisille naisille: toki häirintää, hyväksikäyttöä ja raiskauksia voidaan pitää myöskin tai miltei puhtaasti pelon välineinä, mutta olisi totuuden kieltämistä olla näkemättä niihin liittyvää seksuaalisen vallan uhkaa, jonka kanssa jokainen nainen joutuu kasvamaan. Varsin usein - joskaan ei tietysti aina eikä pelkästään - näissä tilanteissa vallankäyttäjänä on mies ja sinä toisena osapuolena nainen.
2) Seksipartnerin valinta tehdään muun muassa ulkonäkökriteerein; näinhän Hännikäinen itsekin tekee pyrkiessään epätoivoisesti juuri niiden nuorten naisten sänkyyn, jotka eivät harmi kyllä häntä sinne huoli. Jos ei itse katso olevansa edes osittain vastuussa siitä, kehen voi tai ei voi itsensä penetroida, on hieman väsynyttä ja etten sanoisi lapsellista syyttää siitä yhteiskuntaa tai vaikkapa vallitsevaa kauneuskäsitystä. Maailmassa on virhe, on on, mutta silti. Kasvaisit nyt aikuiseksi.

Seksi ei ole mikään kansalaisoikeus. Allekirjoitan toki sen tekevän elämästä muistaakseni monin verroin hauskempaa ja, no, tyydyttävämpää - ilman sitä ei kuitenkaan kukaan edelleenkään ole kuollut.
Kyse on myös lopultakin vain seksistä: sen sijaan, että heittelee helppoja, poleemisia täkyjä nuorten naisten pakollisesta bordellipalveluksesta ja keskittyy kouristuksenomaiseen pillunmetsästykseen, kannattaisiko suunnata energiansa johonkin olennaiseen, esimerkiksi persoonansa kehittämiseen?

Enkä edelleenkään ymmärrä, miksi ihmeessä minun pitäisi olla pahoillani siitä, ettei Timo Hännikäiselle heru.

Ette saa.

Tiedättekö mikä on hienointa siinä, että kukaan ei kommentoi näitä sepustuksiani? Silloin voin aina leikkiä, ettei tätä lue kukaan kun ei sillä meidän äidilläkään ole tätä osoitetta - silloinhan on aivan sama, minkälaista soopaa tänne suoltaa.

Ja kas: sitä saa mitä pilaa! Nyt haluan nimittäin kirjoittaa siitä, miten uskomattoman paljon minua tällä hetkellä suomeksi sanottuna vituttaa eräs tietty ihmistyyppi. Tiedättehän ne sellaiset kaverit, jotka periaatteessa ovat ihan ok, mutta omasta mielestään maailman parhaimpia jätkiä. Ne pitävät itseään juuri sen verran kaikkia muita kaikin puolin parempina ihmisinä, että voivat muina miehinä tuoda tätä erinomaisuuttaan julki ja nälviä jatkuvasti kaikille muille (touché, sanoo ranskalainen, joo joo). Ne sellaiset kaverit, jotka onnistuvat olemaan nöyriäkin niin suureellisesti, että sinänsä hieno ele tyhjenee päästäen samanlaista suolikaasua simuloivaa ääntä kuin käsistä kesken täyttämisen karannut ilmapallo. Ne usein snobbailevat ja nokkeloivat niin, että niiden kanssa on vaikea olla normaalissa vuorovaikutuksessa tuntematta oloaan a) tyhmäksi tai b) perin juurin kyllästyneeksi.
Niitä ja niiden juttuja olen ns. täynnä.

Lisäksi kävin näkemässä The Curious Life of Benjamin Buttonin ja voi, kuinka toivonkaan käyttäneeni ne kaksi ja puoli tuntia elämästäni johonkin miellyttävään tai edes hyödylliseen, kuten ristillä riippumiseen tai Pitkänsillan pesemiseen hammasharjalla. Ainoa anti, jonka herra Hiltonin kanssa rainasta irti saimme oli, että sen jäljiltä ymmärrämme Bill Gatesia, tuota tämän elämän kolibria, niin paljon paremmin. Älkää vaivautuko, se ei ehdottomasti ole sen väärti. Nuorta Bradia voi ihastella esims elokuvissa Thelma & Louise tai A River Runs Through It, tiukkalihaista Bradia taas vaikkapas Fight Clubissa tai Troyssa ja sopivasti uurtunutta Bradia Babelissa. Cate Blanchett on puolestaan tehnyt niin lukuisia niin loistokkaita rooleja, että tähän projektiin ryhtymistä on hyvin vaikea käsittää.
Kaikkein käsittämättömintä koko sotkussa on kuitenkin ohjaaja. KETKÄ ovat kidnapanneet oikean David Fincherin ja mitä he sille ovat tehneet? Ennen kaikkea: kuka on se lattea hyväkäs, joka nyt esiintyy hänen nimellään ja miksi, oi miksi?
Enkä jaksa linkittää, kun kaikki kuitenkin osaavat guuglata ihan omilla pikku töppösormillaan.

Mars mars, nyt nukkumaan siitä! Toivotaan, ettei tule painajaisia esims vanhuksista tai seinäkelloista.

Oo Las Palmas, oo Las Palmas!

Laineen Miero koetti haastaa minut sinänsä varsin kiinnostavalle kuulostavaan meemiin. Tänään olen kuitenkin laiska ja lahjaton enkä millään jaksa tarttua täkyyn. Ehkä myöhemmin.


Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä on juttu suomalaisten viisikymmenluvulta alkaneesta Kanariansaarten lomamatkailusta. Minäkin olen ollut Kanariansaarilla (en tosin enää muista, millä niistä). Tunnen liittyväni miltei ikiaikaiseen Keihäsmatkalaisten ketjuun; se saa minut yhtä aikaa hieman häpeileväksi ja ylpeäksi.

Olin juuri täyttänyt kymmenen vuotta ja elämässäni oli alkamassa hartaasti odotettu jakso: lomamatkalta palattuamme hakisimme kotiin pikkuisen cavalierkingcharlesinspanielinpennun, minun omani, liekkiturkkisen Tomppelin. Olimme jo käyneet tutustumassa tuohon pieneen piiskahäntään, kun se vielä mahtui kymmenvuotiaan kahdelle kämmenelle ja näytti enemmän rotalle kuin seurakoiralle. Kotimatkalla kennelistä en olisi enää halunnut viikoksi etelään, vaikka olin odottanut sitä jo monta kuukautta. Halusin pikkuisen naskalihampaisen pässinpään kotiimme heti; sitä olin kuitenkin odottanut vuosia.

Matkaan kuitenkin lähdettiin, aikana, jolloin etenkään lapsiperheet eivätkä varsinkaan yksinhuoltajaäidit tenavineen juurikaan lennelleet Välimeren aurinkoon ihan vain tyhjää toimittamaan ja Camparia latkimaan.
Minun albiinoihoni paloi lapsiporsaan väriseksi: uima-altaalla otetussa kuvassa livon vaniljajäätelötuuttia, joka luo vinkeän kontrastin räikeänpunaista naamaani vastaan.
Sain kirkkaankeltaisen Minni Hiiri -hapsuteepaidan sekä mustan ja vuosia vain pyhäkäytössä olleen Snoopy-pyyhkeen.
Kävimme katsomassa keskiaikaisia turnajaisia, minä pääsin talutusratsastamaan turnajaishevosella ja jouduin kauhukseni puhumaan espanjalaisen pikisilmäisen tallipojan kanssa eräänlaista pidginiä. Sain muistoksi valokuvan tuosta ikimuistoisesta hetkestä, hienoissa Wanted-kehyksissä ja oman ritarini nimikirjoituksella varustettuna.

Kotiin palattuamme meille muutti koira, eikä elämä enää koskaan ollut ennallaan.


Tänä iltana kotimatkalla ilmassa tuoksui aivan selvästi keväälle. Kanssani samassa raitiotievaunussa oli yhtaikaa kolme kivannäköistä miestä: se jos mikä juoruaa valoisamman ajan lähestymisestä.

Huomasin äsken kaipaavani Rikkaan Ystävän tapaa siristää silmiään nähdessään jotain sitä miellyttävää. Mistä voi tietää, mitkä piirteet ihmisessä ovat niitä, joita ikävöi sen ihmisen ollessa poissa?

Oliks siinä sun mielestä jotain allegoriaa todellisuuteen?

Raha ja maine eivät tee onnellisiksi.
Koska ihminen pohjimmiltaan joutuu kuitenkin taistelemaan isoimmat taistelunsa yksin, ei niitä odotellessa liene haitaksi pitää yllä kontakteja muihin ihmisiin.
Maailma ei ole reilu eikä siinä ole kohtuutta.
Mitä parhaimmatkin aikomukset saattavat johtaa mitä nurjimpiin lopputuloksiin ja kaiken pilalle menemiseen.

The Wrestler on yksi Kuosman sanoin epäamerikkalaisimpia amerikkalaiselokuvia, joita koskaan olen nähnyt. Se näyttää elämän läpsimien, ikääntyvien ja omilla tavoillaan rujojen antisankareidensa hitaan mutta vääjäämättömän pyllymäen kohti kaikkea muuta kuin kunniaa ja onnellista loppua. Siinä ihmiset näyttävät ja kuulostavat ihmisiltä; tekevät tyhmyyksiä juuri niin kuin ihmiset niitä tapaavat tehdä, ovat ylpeitä väärissä kohden ja nöyristelevät merkityksettömille tahoille. Elämä on raakaa ja maailma piittaamaton: silti pienet, kauniit hetket kantavat ja tekevät kliseisesti mutta ah! niin totuudenmukaisesti siitä kaikesta hetkeksi vaivan arvoista.

Mickey Rourken roolityöstä lie sanottu jo kaikki sanottavissa oleva. Marisa Tomei on nainen paikallaan asemastaan taistelevana, keski-ikäistyvänä äitinä alalla, jolla nuoruus, kauneus ja tiukkalihaisuus ovat elinehtoja. Ja ne muut painihahmot, voi pojat. Jos niitä ei olisi jo olemassa, ne olisi pakko keksiä.

Showpainikohtaukset ovat rajuja ja lajin hienoudelle immuuniksi jäävälle yksinkertaisesti käsittämättömiä. Jos normaali ihminen sanotaan nyt vaikka pudottaa lautasen jalkapöydälleen siten, että posliininsirpaleet kimpoilevat vyötärön korkeudelle, jalkapöytään kyllä tulee todistettavasti vertavuotava haava (onneksi löysin laastaria). Esiintyvien painitaiteilijoiden nahkaan ei kuitenkaan tule säröjä edes piikkilangalla piesten. Vaikeammin ilmitulevat vaivat ovat kuitenkin aina niitä vakavimpia. En suoralta kädeltä keksi montakaan muuta lajia, jotka verottaisivat harjoittajansa terveyttä moisella, elokuvassa esitetyllä ja uskottavantuntuisella tavalla.

Enkä voi olla miettimättä, kertooko showpainin suosio jotain varsin olennaista amerikkalaisista kansakuntana.

Kato nyt vähän itekin.

Voi kuulkaa. Viikonloppu on ollut niin täynnä huikeita asioita ja viihtyisiä tunnelmia, etten tiedä mistä aloittaisin. Siitäkö, kun perjantaina tunsin yllättäen aivan ylitsevuotavaa hellyyttä työpöytäni toisella puolella istuvaa ja kahvikuppia käsissään pyörittelevää Erästä kohtaan, jonkin ihan pikkuriikkisen asian herättämiä ja täysin aseettomaksi tekeviä lämpimiä tunteita. Ajattelin, miten hirveästi siitä pidän ja miten monet asiat maailmassani ovat sen merkitsemiä ja miten monet sen pienetkin tavat ovat minulle läpikotaisin tuttuja ja miten tykkään niistäkin. Ja miten paljon minua pelottaakaan.

Vai kenties siitä, kuinka lauantaina nukuttuani kellon ympäri lähdin kiipeilemään, ja tunsin valtavaa onnistumisen riemua ensi kertaa vuoteen. Miten tähän saakka olen jo pitkään kokenut suunnatonta ambivalenssia seinälläkapuilua kohtaan, olen jännittänyt ja nauttinut, ahdistunut ja viihtynyt; pitkään tuntui, kuin joku olisi vaatinut minulta enemmän, paremmin, taitavammin. Pienenin kuvitteellisen painostuksen edessä, muutuin uppiniskaiseksi ja äksyksi, enkä osannut enää hiipiä seinällä rennosti ja omaksi ilokseni. Oli yhä helpompaa jättää viikkoja välistä, olla järjestämättä kiipeilysessioita, keksiä syitä sille, miksei oikeastaan edes voi. Ja miten kaikki vastustus, penseys ja pelotus mureni kerralla eilen, kun äkkiä sain jälleen kiinni rytmistä ja voimistani ja kiipesin kuin riivattu - kenties en kovin kauniisti, sulavasti tai edes taitavasti, mutta niin hyväntuulisesti ja omia rajojani pilkkanani pitäen, etten edes muistanut sellaisen olevan mahdollista. Se tuntui niin hyvälle, niin kaivatulle, etteivät huuleni lakanneet hymyilemästä koko iltana.

Vaiko siitä, kuinka istuimme Reinon kanssa Hillityn olohuoneessa, keskellä ruotsia puhuvia pietarsaarelaisia punaviiniä juoden ja ihmissuhteistamme puhuen. Miten minusta pitkästä aikaa tuntui, kuin jokin lukko meidänkin välillämme olisi napsahtanut auki, paljastaen kaiken sen, mistä me taas toisissamme pidimmekään. Miten oli vaivatonta, mukavaa ja kiinnostavaa.

Tai ehkä siitä, kun ajelimme edellämainitun kanssa tapaamaan ystävääni Laineen Mieroa ja tämän ystäviä Mieshajua sekä Kuulapäätä Looseen; kuinka korjailin Mieron toistuvasti vinoon pyrkivää myssyä, silittelin Kuulan tukattomuutta ja nojailin Mieshajuun liukkailla kaduilla. Kuinka nautimme erittäin feminiinit ja hedelmäiset drinkit Bangkokissa ja raivasimme anarkistisesti tiemme Kiville henkilökuntaa matkalla hermostuttaen.

Siitä, mitä tänään tunnen nähtyäni The Wrestler-elokuvan, en vielä voi kirjoittaa. Mutta minut tuntien joudun palaamaan asiaan myöhemmin.

Moonlight is bleeding from out of your soul

Minua jäi eilen kovasti harmittamaan se, etten saanut jaettua hyvästäni kahta enempää. Sitten kekkasin: annan palkinnon vielä sellaisille, joiden blogeja taatusti seuraisin ja rakastaisin, jos ne semmoista pitäisivät. Jännää, eikös?

Ensinnäkin haluaisin kamalasti, että Frida bloggaisi. Sen kirjoituksissa olisi takuusti täyttä dadaa, kriittistä ja kantaaottavaa maailmanparantamista sekä silkkaa dogabaila-anarkismia sopivassa sekoitussuhteessa. Sen kiinnostuksenkohteet leikkaavat monesti omiani, sen tyyli ilmaista itseään on värikäs ja lystikkään pisteliäs ja mielipiteet ovat miellyttävän punnittuja ja selkeästi jäsenneltyjä.

Kuosma on verbaalisesti lahjakas ja ylen älykäs. Sen hajanaista Galtsubloggailua aikanaan seuranneena tiedän, että se osaa välittää nyrpeän pessimisminsä mainiosti kirjallisessakin muodossa, saaden kaiken sen kuulostamaan vieläpä melko hilpeälle ja aitoa (vahingon)iloa herättävälle. Sen maailmankatsomus on myös perustaltaan niin omastani eroava, että haluaisin lukea siitä lisää ymmärtääkseni sitä ihmisenä paremmin.

Meidän äiti kirjoittaa mielestäni nätisti ja runollisesti. Tuntuu, että senkään ajatukset eivät enää välity minulle ihan oikein; tiedän, että sillä niitä edelleen on ja haluaisin lukea niistä siten, että se olisi saanut hioa ilmaisunsa omasta mielestään täydellisimpään muotoonsa. Tämä pokaali ei kuitenkaan koskaan tule menemään perille, sillä se edellyttäisi tämän osoitteen paljastamista äidille. Sitä en aio tehdä, sillä en halua sen tietävän minusta ihan näin paljon. Joku kutsuisi tätä paradoksaaliseksi palkinnoksi; ehkäpä se joku olisi kasvanut äidittä.


Mp3-soittimeni on laukemaisillaan. Selvästikin kuolettavan sairauden siihen istutti Rva Taalasmaa asentaessaan omalle koneelleen Creativen jotain ajureita tai mitälie. Sen käsittelyn jäljiltä auditiivinen ystäväni ei enää ollut ennallaan. Nyt siitä ovat alkaneet osat irtoilla. Onneksi olen sukua McGyverille: nidoin höllät palaset yhteen kietomalla niiden ympärille - tadaa! - kumilenkin! Nyt soittimeni on saanut paitsi jatkoaikaa toiminnalleen myöskin karhean katu-uskottavan habituksen. Akkukotelon kanttahan siinä ei ensimmäisen kahden käyttöviikon jälkeen enää ole ollutkaan.

Näin korjattuani miltei taianomaisesti muutamia päiviä kestäneen musiikillisen vajeen sain vaihdettua ämpäriini sisällönkin. Kuulin ensi kertaa elämässäni Porcupine Treetä ja pidin kovasti kuulemastani. Yleensä olen sillä tavalla tyhmästi snobbaileva, etten epähuomiossakaan paljasta esims toisinaan varsin kryptisten otsikoitteni lähteitä, sillä toivon salaa, että joku sielunsukulaisekseni paljastuva tietää sen ilman vihjeitäkin. Sitten meitä olisi kaksi hölmöä pätijää myhäilemässä yhdentekevällä knoppitiedollaan; ajatus, joka lämmittää romanttista ja toisinaan tärkeilevää minääni.
Tänään teen kuitenkin poikkeuksen, sillä otsikkohan ei - kuten moni on jo huomannut - kerro bloggauksen sisällöstä - taaskaan - yhtään mitään. Tämänpäiväinen otsikko on lohkaisu edellämainitun yhtyeen kappaleesta nimeltään Lazarus, joka oli ensikuuleman perusteella mielettömän kaunis, sellainen perhoset koko vartalonmitalle lähettävä ja katsekontaktia kaihtamaan paneva. Tuo kyseinen kohta myös sai mieleeni nousemaan hienoja satumaisia kuvia hopeisesta kuunvalosta virtaamassa sykäysten tahdissa ihmisen sisimmästä ulkomaailmaan.

Se... se... sehän... sehän on...

PALKINTO! Kattokaa millanen:



Sen minulle myönsi ihminen, joka selvästi pyrkii lempisellaisekseni kaikilla kulttuurilahjuksilla ja nyt vielä pokaalienkin voimin. (Niille, jotka eivät tunnista huumoria vaikka se paistaisi niitä suoraan silmään: tuo oli leikkimielinen sutkaus, oikeasti ollaan Mieron kanssa tosi hyvät kamut ja meikämandoliini on niin kovasti otettu saamistaan tunnustuksista, ettei keksi mitään asiallista ja järkevää tapaa kiittää palkintojen myöntäjiä, ja vitsailee sitten hädissään ja huonoa makuaan mainostaen.)
Niin. Voi, sydän ja kaikkea. Kiitos.

Pitää siis jakaa edelleen tätä. Kauhean pulmallista tämä tällainen, koska olen antanut jo niin monelle [palkinnon] enkä ikinä haluaisi antaa [palkintoa] samalle kahdesti. Mutta kas! Onneksi olen löytänyt muutaman uudenkin suosikin, joten annan [palkinnon] niille:

Siren kirjoittaa valtavan kauniisti, oivaltavasti ja älykkäästi. Ahmaisin blogin historian yhdeltä istumalta ja jouduin huikeaan riittämättömyyden, kateuden ja ihailun kurimukseen - sekä muutaman päivän blogiblokkiin, kosken kokenut osaavani itse kirjata enää ensimmäistäkään ajatustani lukukelpoisesti. Hän pohtii asioita useimmiten kiihkotta (vaikkei kiihkossakaan toki ole mitään vikaa, en minä sillä) ja pukee ajatuksensa niin punnittuun muotoon, että lukiessani niitä ymmärrän yhtyväni niihin miltei poikkeuksetta, monesti myös oltuani ennen lukemistani autuaan tietämätön kyseisestä kannastani - tai ainakin kyvyttömyydestäni ilmaista sitä. Häneltä myöskin poimin toistaiseksi parhaan missään näkemäni meemin, sen niistä elokuva- ja sarjahahmoihastuksista.

Riikkaa en ole vielä seurannut kauan, mutta uskallan jo sanoa pitäväni kovasti. Luulisin.

Muut suosikkini ovatkin jo saaneet minulta ainakin kertaalleen. Nyt on siis muodollisuudet hoidettu.

Tänään, toimiston perinteikkään torttutestiajojen lomassa selvisi, että Frida on saanut minulta ja Kuosmalta kerrassaan ainutlaatuisen joululahjan. Sen postiluukusta oli tänään solahtanut aikakauslehti karjuen: "TULEN!", Frederikin äänellä. Illalla näimme kotikentälläni HeFK:n, tuon Stadin maskuliinisimman jääpalloseuran ottamassa luuloja pois vastapelureiltaan.
Ja nyt, ennen kuin levottomuuteni tarttuu tuberkuloosin lailla juuri sinuun (voit katsoa pois jos haluat, me molemmat tiedämme että kohtalon sormeni osoittaa juuri sinun silmiesi väliin), tuntuu sopivalle lopettaa siteeraten Laura Sippolan uutta viisua, joka soi tiuhaan Radio Helsingillä ja joka itse asiassa ei ole kovinkaan timanttinen lyriikoiltaan tai mitenkään ensi kertaa asian lähteillä, mutta joka laulettuna juuttuu korvaan ja saa pään nykimään horisontaalisesti puolelta toiselle.


Ei oo helppoa kellään,
ei oo helppoa vaikka se helpolta näyttäis,
ei vaikka puitteet olisi suurta ja mahtavaa.
Kaipuun keskellä teeskennellään,
ettei tarvitse näyttää kuinka
vanhoja kaunan raunioita
takanamme savuaa.

The nicest thing

Tänään en tiedä mukavampaa kuin että joku, joka on tehnyt skarppausta vaativia töitään koko yön ja päässyt sänkyyn vasta klo 05.30, nousee vapaaehtoisesti uudestaan klo 06.30, vain kyytiäkseen minut yllätyksenä töihin, jonne olisin päässyt vallan mainiosti julkisillakin.
Se saa hymyilemään koko päivän.

Beibi sä lämmität mun hanskan!

On viimeinkin päivä, jolloin olen saavuttanut aikuisuuden.

Ollessani vielä teini - tämän päivän sellaisiin verrattuna lähinnä viaton tutinlutkuttaja - olin kovasti ikäistäni vanhempaa ja tietysti älykkäämpää myös. Tuhahtelin koulutoverieni touhuille ja podin eksistentiaalista maailmantuskaa sekä yritin pelastaa planeetan, häkkikettu kerrallaan. Kehitysvaiheelle varsin epätyypillistä ja originaalia, vai mitä tykkäätte? Olin siis Uniikki, Väärinymmärretty Yksilö, ja kielsin ikäluokkani niin pontevasti ja päättäväisen linjakkaasti, että minua usein pidettiinkin vuosiani aikavampana.

Kaikessa hiljaisuudessa olin kuitenkin aivan yhtä kehittymätön kuin kaikki muutkin. Ripustelin imelien poikabändien julisteita seinilleni, kirjoittelin runoja - ja lumouduin Hype-musikaalista. Muistaakseni se oli ensimmäinen näkemäni iso musikaaliproduktio, jos Mörköoopperaa ei lasketa. Siitä pitäen olen, kuten jo aiemminkin mainitsin, hurmaantunut miltei varauksetta musikaaleista, joukkokohtauksista, isoista tanssi- ja lauluskeneistä. Erityisen kovasti olen tähän mennessä digannut (nopeasti muisteltuna) Hairista, Kurjista, Sweeney Toddista ja Hairspraysta. Lähdin siis suurin odotuksin näkemään kulttuuriattasea M. Laineen johdattamana tämän kevään "sukupolvimusikaalia", Spring Awakeningia.

Ensimmäinen virhe oli omani: lukaisin pikaisesti esittelylehdykän läpi, ja silmiini tarttui vain rivi "The world premier on 19.5.2006 was produced by Atlantic Theater Company - -.". Se fakta, jonka menin missaamaan ensilukemalla, kuului seuraavasti: "Perustuu Frank Wedekindin näytelmään Kevään herääminen (Frühlins Erwachen 1891)."
Odotin amerikkalaista high school -musikaalia (joo joo, ehkä ensi kerralla jaksan tehdä taustatyötä). Sainkin jotain käsittämättömälle aikakaudelle sijoittuvaa hämmennystä, jossa hahmot olivat koomisesti nimeltään esims Moritz Stiefel, Ilse Neumann, Georg Zirschnitz, Tohtori von Brausenpulver tai suosikkini Fräulein Knuppeldick. Nuoren kiimaisen Wertherin kärsimyksiä siis koko rahalla. Ja just ku aloin pitkästyä, ne rupes paneen!

Asiaan. Kyseessä olivat kuulemma ensimmäiset yleisölliset harjoitukset, joten jännitys ja sellainen yleinen ylivirittyneisyys olisivat sillä selitettävissä. Minä olen kuitenkin Minkki Kohtuuton, minua ei inhimillisyys kiinnosta ja niinpä minä käsken teidän tehdä paremmin, HAHAHAHAA!
Bändi oli kummallisesti miksattu (ikään kuin minä siitä mitään tietäisin. Kerron vain mille kuulosti.) peittämään laulajien äänet kiusallisesti ja vieläpä niin, että lyriikoista oli paikka paikoin miltei mahdoton saada selvää; lisäksi etenkin jousilla olisi ajoituksissa vielä koko lailla petrattavaa.
Laulajat vetivät kautta linjan hurjan epäpuhtaasti; lisäksi jengi oli kovin epätasaista, etenkin kundien joukkueessa.
Jarkko Tamminen - vaatimattomasti miespääosassa - joutui laulamaan miltei alati aivan kykyjensä ylärajoilla. Ei ole kivaa joutua jännittämään laulajan puolesta. Harmikseni kuulin sen miehityksen, jossa Sara Melleri veti naispääosan ja Sanna Majuri sai laulaa vain yhden biisin. Olisin halunnut toisin, sillä Majurin ääni on puhdas ja kaunis kuin vastakiillotettu kristalli.
Ja miten onkin niin, että nuorisomusikaaliin oli eksynyt niin monta aikuishahmoa, jotka olivat tyyten unohtaneet, miten nastaa seksin tekeminen oikeastaan onkaan?

Sen sijaan valaistuksesta pidin kovasti, etenkin ne katosta laskeutuvat punaiset tähdet sekä pleksien alta seinien väriä muuttavat, ööö, putket?, olivat lumoavia. Lavastuskin oli mainio enkä jälleen kerran voinut olla ihailematta ammattilaisten kykyä oivaltaa ja hyödyntää näennäisen pikkuisia elementtejä täydeltä mitaltaan.

Miten tämä liittyy aikuisuuteen? Siten, etten kyennyt hyppäämään tyttökoululaisen essuun tai poikakoululaisen henkselihousuihin ja tuntemaan sitä ahdistusta tai rakkautta tai himoa tai hilpeyttä. Mikään esitetty (kenties juuri teknisiä yksityiskohtia kuten em. valoratkaisuja sekä sitä kallista hiilihappojääsettiä lukuunottamatta) ei oikein koskettanut minua. Niinpä sitten keskityin äskeiseen, ilkeämieliseen ja kohtuuttomaan analyysiin.

Ja miten onkin niin, että melkein aina pienempien näyttämöiden kengännauhabudjeteilla tehdyt huomattavasti riisutummat projektit ovat lopulta kuitenkin kunnianhimoisempia, kekseliäämpiä, antaumuksellisemmin vedettyjä ja siksi älyttömän paljon lähemmäs ihoa pääseviä juttuja?

Näetsä tän uhkana vai mahdollisuutena?

Viikonloppu on mennyt feidaamisten merkeissä. Jos olisin positiivisempi ihminen, saattaisin koettaa kääntää tämän rakentavasti ja etsiä tilanteissa piilleitä valoisia puolia. En kuitenkaan ole sellainen, ja aion ottaa pienet marttapisteet tästä kotiosoitteeseeni. Kas näin perustelen ensimmäisessä virkkeessä esitettämäni väitteen:

Perjantaina serkut hyydähtivät ennen luvattua Tenkka-osuutta. Myöhemmin muuan poistui baarista kesken illan.
Lauantaina muuan toinen ei päässytkään MP09:iin. Illan mittaan selvisi, ettei muuan kolmaskaan onnistuisi suoriutumaan eräästä alustavasti suunnitellusta tapahtumasta.
Sunnuntaina The Wrestler-ilta peruuntui, sillä kolmesta kysymästäni seuralaisesta jokainen, sanon uudestaan: jokainen! oli järkyttävän tiukassa kanadalaishalauksessa.

Voiko tämä olla huonoa tuuria vai yrittävätkö ihmiset käytöksellään kertoa minulle jotain, josta eivät rohkene ääneen puhua?

Puiston toisella puolella on taas ambulanssi, saman rapun edessä kuin viimekin viikolla. Taidan lähteä ostamaan B&J's-jäätölöä.

Nyt sitä myötätuntoa, jooko?