torstai 26. kesäkuuta 2008

Ei mikään prinsessa Ruusunen

Hei, olen Minkki ja olen insomnikko.

Toisinaan nukun paremmin ja toisinaan huonommin; toisinaan en nuku ollenkaan. Tämän vuoksi olen luopunut muun muassa päiväunista ja ylenpalttisesta kofeiinin kulutuksesta. Tämän vuoksi ynnäilen jatkuvasti, paljonko unta on ylipäänsä mahdollista kulloinkin saada ja paljonko tästä laskennallisesta bruttosaannista faktuaalisesti toteutuu; tämän vuoksi olen kiinnostunut (hieman obsessoitunut) ja puhun nukkumisesta sekä unistani paljon.

Tämän vuoksi joudun toisinaan peruuttamaan sovittuja menoja, laistamaan jumpalta; tämän vuoksi haluan toisinaan jättää sopimukset myöhemmin vahvistettaviksi. Tämä on aunuksesta, mutta jokainen, joka on koettanut pakottaa isohkoa eläintä, esim. hevosta syömään tai juomaan, on saanut esimakua väkisin nukahtamisen yrittämisestä. Valitettavasti ei vaan voi minkään (ja voitte uskoa että kaikkea on jo kokeiltu lääkkeistä lämpimään maitoon, pimennysverhoista korvatulppiin, luonnonmukaisista rohdoista itsesuggestioon ja rentoutusharjoituksiin).

Ihmiset, jotka nukkuvat sikeästi ja säännöllisesti, eivät tätä ymmärrä. Eikä siinä mitään, en mäkään ymmärrä täysin allergikkoja tai vaikka sellaisia joita palelee jatkuvasti: riippumatta siitä että tiedän ongelman olevan kantajalleen tosi ja kenties myös lääketieteellisesti verifioitu, en vain osaa asettua niin kauas omasta nykytilastani.
Toisinaan nämä onnekkaat unikoneet luulevat mun olevan pelkästään saamaton tai laiska tai mukavuudenhaluinen, eivätkä välttämättä erehdy: olen mä niitäkin. Noiden syiden vuoksi vain en juurikaan peruuta ennalta buukattuja juttuja, ainakaan sellaisia jotka priorisoin tärkeiksi - eli esim. ystävieni tapaamista.

Ongelma eivät siis olekaan muut ihmiset ja niiden suhtautuminen asiaan, vaan mun omat henkilökohtaiset käytösstandardini itseäni kohtaan. Ihmiset, jotka peruvat tapaamisia viime tingassa ties minkä syyn varjolla milloinkin tai, mikä vielä pahempaa, jättävät vain tulematta, eivät nauti mun silmissä kovinkaan mittavaa luottoa tai arvostusta. (Ne ovat muuten ohimennen sanoen hämmästyttävän useasti juuri niitä samoja ihmisiä, jotka jäävät sairaslomalle välittömästi aivastettuaan saman päivän aikana kahdesti - toinen ihmisryhmä, joiden moraalista selkärankaa mä hieman kadehdinkin, vaikkakin enimmäkseen vain halveksin.)

Niinpä mä itse käyn jokaisen oharityyppisen tilanteen tienoilta suhteettoman jaakobinpainin keskenäni: mikä on toisten ihmisten huomioonottamista ja kohteliaisuutta, mikä jo liiallista ja jonkin olennaisen kustannuksella tapahtuvaa miellyttämistä? Mikä on itsekkyyttä ja viitsimättömyyttä, mikä puolestaan tervettä omien rajojen vetämistä ja voimien järkevää mitoittamista? Mihin saakka voin luottaa omaan arvostelukykyyni ja milloin pitää hankkia hyväksytys joltakulta muulta?
Ihan yhtä vaikeaa kuin kipeänä kotiin jääminen: vasta siinä vaiheessa kun ei ihan oikeasti enää pääse omin voimin sängystä ylös, uskoo - siihen saakka tuntee fuskaavansa ja olevansa luvattomilla teillä.

Monet suurmiehet pärjäävät pienillä unilla: muistelen kuulleeni ainakin Napoleonin ja Jari Sarasvuon selviävän muutamalla hassulla tunnilla. Mä en valitettavasti ole suurmies, ja toimiakseni optimaalisesti tarvitsisin säännölliset 8-10 tunnin unet.
Kohtuuton harmi, että tämä määrä niin äärimmäisen usein jää täyttymättä.
Kohtuuton siksi, etten mä ole ainoa, joka siitä joutuu kärsimään.

8 kommenttia:

Mierolainen kirjoitti...

Muistaakseni arkkiatri Arvo Ylppö (miksi se titteli täytyy AINA sanoa, jokainen meidän sukupolven ihminen tietää tasan tarkkaan kenestä on kyse) vielä elävänä aikanaan tarvitsi noin 4 tuntia yössä unta. Ollapa itsekin moinen. Mun unelle tarkoitettu aika vuorokaudessa on noin seitsemän tuntia mutta eihän se nyt oikein toteudu. Pitää vissiin pirauttaa taas lääkärille ja tarkastella lääkityksen voimakkuutta.

Kesäminkki kirjoitti...

:D "vielä elävänä aikanaan"
miten se meni: nukutaan sitten haudassa?

Mierolainen kirjoitti...

"Kuolema kuittaa univelat" ja hoh hoijaa.

Siihenhän tässä tietenkin lopulta päädytään mutta vois koettaa pinnistellä edes Unkarin reissuun asti. :D

Anonyymi kirjoitti...

Oikeesti mun sisäinen kelloni käskee valvomaan yöt ja nukkumaan aamupäivät. Työelämä taas vaikuttaa tehokkaan nuijanukutuksen tavoin. Työttömänä ollessa valvoin ja ahdistuin. Se on aivoissa. Jokin blokkaa luonnollisen nukkumisreitin. On niin helppo sanoo toiselle et yritä rentoutua! En pysty itsekään. Yleensä on pakko ottaa pari viinilasia ja romahtaa petiin. Tää ei oo naurun asia ja sitä pitäis pohtia tarkemmin.

Anonyymi kirjoitti...

Noin galluppohjalta: Onko unettomuus enemmänkin syy kuin seuraus? Vai onko se olosuhde?

Mierolainen kirjoitti...

Unettomuus on mun mielestä noiden kaikkien pyhä kolminaisuus. Ne tukevat toinen toisiaan ja aiheuttavat ihanaisen syöksykierteen.

Kesäminkki kirjoitti...

mä olen samaa mieltä mieron kanssa. unettomuus aiheuttaa stressiä; stressi aiheuttaa unettomuutta.
unettomuus on itse asiassa myöskin paikka: pieni, ahdas, tunkkainen ja liian kuuma huone, jossa tulee jano, nälkä ja pissahätä yhtenään. siellä uhkaavat moninaiset vaarat, seikka, mikä pakottaa jäköttämään jatkuvassa koko kropan jännitystilassa ja ajatukset surraamaan pysähtymättä ohimolohkolta toiselle.

ja faktahan on se, että unettomuudella on kansanterveydellisiä vaikutuksia, koska se vaikuttaa ihan kaikkeen. me oltais miero ehkä presidentteinä jo, jos nukuttais kunnolla.

LKK kirjoitti...

Joo jätkä ei ehkä nukkunu, mutta kato nyt millanen maaninen suuruudenhullu Napoleon oli. Sille olis pienet onnellisten unien päikkärit tehny todella hyvää. Ja entäs se Jari S. sitten... I rest my case.

Ei niitä kannata kadehtia. Nimimerkillä "vähintään kymmenen tuntia olisi saatava, että voisin toimia edes jotenkuten sivistyneesti yhteisössä, mutta usein se jää alle kuuteen."

Tämä liene selittänee taannoiset juttuni Keski-Maan tienoilla...