Lempieläimiä

The Bronx Zoo mainostaa olevansa maan suurin eläintarha, enkä sitä lainkaan epäilekään. Jos Amsterdamissa menin pähkinöiksi elämäni ensimmäisen kirahvin ja virtahevon näkemisestä, niin täällä oli niiden lisäksi myös sarvikuonoja (mutta vaikka miten tähtäilin, en saanut baby rhinoa kuvaan sulle Nuu, siksi se tapiiri), lepakoita ja sellaisia ujoja suurisilmäisiä nisäkkäitä World of Darknessissa (ja voitte arvata miten helposti onnistuin ottamaan siellä kuvia ilman salamaa... Aivan, siksi niitä ei ole täälläkään.), kameliratsastusta, biisoneita, jääkarhuja ja paljon niitä tavallisempiakin pikku veijareita. Mutta tässä siis kuvallista aineistoa niistä, joita muistin katsoa kameran läpi - ja niistä, joita naposti poseerata turisteille.

Mun uusi lempieläin (jonka väritys näyttää muuten ylikuumalle myös vaateprinttinä, esim. mekossa).


Eleganttei elefanttei. Jotka vaan näytti äsyriä meille turreille.



Tän lähemmäs nuo peijakkaan sarvikuonolaiset eivät suostuneet tulemaan. Mutta on se siellä, katsokaa vaikka (ja sillä on siellä lapsikin!):



Jotain aappoja. Ja on ne aitoja, vaikka jostain syystä näyttävät varsin täytetyille.



Näiden nimi oli oikeasti puukenguru, ainakin englanniksi.




Yhet toiset apinat, joiden joukossa kaikki muut oli tollaisia hopeaisen mustia paitsi yksi lapsi, joka oli kullanvärinen. Tässä siitä näkyy vain häntä, se oli niin vilkas että kerkes aina karata ennen sulkimen räpsähdystä.



Nämä oli hienoja, ja juuri niin majesteetillisen välinpitämättömiä kuin niiden pitääkin. Likainen lasi vaan vähän syö niiden glamouria näissä kuvissa, syy ei siis ole mun kuolaamassa kameran linssissä kuten kuitenkin luulette.





Tämä on tuplasti omistettu Nuulle <3


Isoin karvahämyri minkä oon koskaan nähnyt. Ja kuva on jälleen aivan ammattilaisen jälkeä.




Onko kenenkään muun mielestä yhtään ällöttävää, kun yhdessä altaassa on näin monta isoa litteää kalaa kerralla?




Mun eräs vanha luokkakaveri oli naamasta vähän samannäköinen kuin tämä lystikäs heppu:

Ja niitä kuvia sitten

Tässä siis kärkeen muutamia kuvia New Yorkista meidän hotellihuoneesta, Carlton Armsista. Me asuttiin huoneessa 11B: olennaista tämä on siksi, että niiden jokainen huone on erilainen. Ensimmäinen kuva on mun sängyn päältä, toinen pesupöydän päältä vessan oven vierestä.





Trump Tower



Osuttiin ensimmäisenä New Yorkin päivänä keskelle Central Parkin halki kulkenutta Aids Walkia. Pystypäinen vastuunkantaja.



Sievä pikkuinen lampi kaarisiltoineen, edelleen Central Parkissa.



Luonnonhistoriallisen museon aulassa oli käynnissä dinosaurusten taisto. Toinenkin melkein mahtui kuvaan.



Hei kuka jätti taas hampaat telkkarihuoneeseen? Eikö me olla sovittu että viedään ne aina illalla vesilasissa omaan kylppäriin.



Joku vihree pirkko.


Kapkaupunki mereltä katsottuna.



If I jumped off the Brooklyn Bridge, would you still follow me?



Yhtään kuvaa ei saatu kaupungista ja sen neonvaloista pimeällä, koska oltiin aina nukkumassa jo siihen aikaan...


Huone pyöreillä kulmilla, kiitos.



Hmm... Jos tossa kuvan keskellä on Empire State Building, niin missä kuvaaja on oikein seissyt?




Central Perk



YOU'RE FIRED!


East Villagesta löytyi kauppa nimeltä Love Saves the Day. Tällaisen kyltin mä haluaisin myös meille töihin!



Physical Graffiti



Käytiin Bostonissa yksillä teekutsuilla. Ommaan tän kuvan Mierolaiselle.



Timo Yö.



Tajuntaalaajentavaa arkkitehtonista ylemmyydentuntoa MIT:n kampuksella.




Jumala rankaisee Bostonia tänä yönä.




Ja kun kirjoitin, että punaisella metrolinjalla Bostonissa paloi silloin eräs päivä, niin siellä oli oikeasti täysi hässäkkä päällä: savua asemalaiturilla ja Tremont Streetillä parhaassa vaiheessa kahdeksan palolaitoksen yksikkö plus lukuisia eritasoisia amppareita ja poliisiautoja. Tältä siellä näytti:




Joo. Voin laittaa mun mestariluontokuvaajallisia Bronx Zoo -kuvia esille erikseen, jos jotakuta kiinnostaa.

Too much candy gonna rot your soul

Suomi, tuo toimivan bussiliikenteen, vaitonaisten ihmisten ja ksylitolipurkan maa!
Saavuttiin muutama tunti sitten, mä olen valvonut käytännössä kohta puolitoista vuorokautta putkeen ja syytän siis tekstin mahdollista epäkoherenssia siitä. Nyt olis ääkkösetkin taas käytössä, mutta on jotenkin kamalan vaikea muistaa niiden sijaintia ja merkitystä. Y-ri-tän ä-lyt-tö-mäs-ti.
Joo ja kiitos kaikille teille, jotka olitte kentällä vastassa! Ei olis tarvinnut niin sankoin joukoin tulla, kreisii sekoiluu hei!

Mun piti tehdä tästä yhteenvedonomainen läpileikkaus niin amerikkalaisista kuin siitä niiden maasta ja kulttuuristakin, mutta musta tuntuu etten oikein tajua mistään mitään juuri nyt (mikä ei kenties eroa normaalitilasta mitenkään, mutta tuntuu omituiselle), joten ehkä jätän sen vaikka huomiselle.

Ripustin äsken kaikki uudet hankintani kaappiin, laitoin tuliaispussukat riviin, pirskottelin suihkun jälkeen uutta hajuvettä ylleni ja koetan kovasti olla ahdistumatta. Tuntuu vain, että tajusin vasta äsken, miten pahasti olenkaan mennyt ylivelkaantumaan valtameren takana. Lisäksi mun pitäisi tästä vähitellen suoriutua töihin kyetäkseni joskus nostamaankin itseni tästä suosta, ja näin kolmen viikon sairas- ja parin viikon kesäloman jälkeen se tuntuu jotenkin aivan utopistiselle ja vaikealle ajatukselle. Sitten tsekkasin äsken mun kameralla otetut reissukuvat läpi ja nyt en osaa päättää, mitä niistä laittaisin esille ja minne. Uhhuh.

Aion poiketa duunimatkalla Filmtowniin ostamaan jauhiksia. Ja sitten en mä kyllä tiedä, mitä siellä töissä ajattelin tehdä, mutta sen jälkeen sitten haluan katsoa mun ohjelmia tallennuksesta, erityisesti Gossip Girliä kerta saatan tunnistaa kuvauspaikkojakin nyt.

Niin ja tein linjanvedon: laitan tänne maisemakuvia ja sellaisia yleisotoksia niille, jotka ei pääse Naamakirjaan. Sieltä löytyy sitten niitä naamallisiakin kuvia sellaisille, joille ne kuuluu. Okei, yksi vaikea asia vähemmän. Ehkä tää tästä vielä.

Tykkään kovasti Kinksien Lolasta juuri nyt, ja haluaisin hirmuisen paljon tanssimaan uudessa kimaltelevassa paljastavassa topissa, uusissa megakireissä ja pepun hurjan herkulliseksi tekevissä farkuissa ja uusissa hävyttömän makeissa niittisandaaleissa, huulissa uutta purkantuoksuista huulikiiltoa ja solisluilla uutta huumaavan ihanaa hajuvettä:

Well we drank champagne and danced all night
under electric candlelight
She picked me up and sat me on her knee
and said: "Dear boy, won't you come home with me?"
Well I'm not the world's most passionate guy
but when I looked in her eyes
well I almost fell for my Lola,
Lo-lo-lo-lo Lola, Lo-lo-lo-lo Lola...

Niin ja ne kuvat mä laitan ihan omaan bloggaukseensa, ne on tuossa ylempänä tällä sivulla. Niitä on paljon, kun mä olen huono karsimaan.

Esiintyva nappastaiteilija kengissaan

Ei me mihinkaan baariin lahdetty, vaikka koriskundit jopa soitteli peraan jaatyaan itse viitospelista suoraan keskustaan. Me juotiin punaviinia ja pelattiin bilista meidan pelihuoneessa. Sitten ma epahuomiossa yhdella Touko-Pouko -lyonnilla halkaisin kristallisen viinilasini, jonka jalkeen siirryttiin sohvalle hihittelemaan Family Guylle. It's like having sex with Kobe Bryant: wheater you like it or not, it's gonna happen.

Tanaan vietimme viimeista kokonaista paivaa Ameriikan maalla. Saatettiin myos ehka hieman juksata eilen kun vaitettiin, etta meidan rahat loppui: oikeasti ne loppui vasta tanaan. Uskaltauduttiin nimittain Bostonin A&F:aan, joka oli huomattavasti New Yorkin serkkuaan rauhallisempi paikka. Okei, meteli siellakin oli tajuntaa hamartava (if it's too loud, you're too old saattaisi joku nuorekkaampi sanoa tahan), mutta kenties sen funktiona onkin yllyttaa holtittomaan luottokortin kayttoon, kun omatunnon ja jarjen aanet ei kuulu vaikka miten horistelisi. Epailen myos niiden sekoittavan huumaavia ainesosia siihen kaikkialla leijuvaan tuoksuun, joka teki meidan ostoskasseistakin varsinaisia potpoureja. Hmph.

Anywho, lounasta kaytiin hakemassa Dunkin' Donutsista, joka on kuulemma takalaista alkuperaa ja siksi siella syominen on sekin oikeastaan laskettavissa kulttuuriteoksi. En voinut kuitenkaan pidatella aaneen tirskahtelua, kun tilatessani smoothieta aasialaistarjoilija kysyi: "Do you want whipping on the top?" ja ma kaansin tiedustelun salamana niin, etta olisinko tahtonut viela ruoskintaa paallepaatteeksi.

Sitten ei tehtykaan muuta kuin tultiin tanne talolle makaamaan tajuttomana auringossa muutama tunti. Riippukeinussa kollotellen ei muuten saa mitaan jekkurusketusta, testattu on.

Loppuillan operaation nimi on Suuri Pakkaus. Ollaan jo onnistuttu dumppaamaan kaikki kamamme kapsakkeihin, huokailun ja ahkimisen saestamana. Kertaakaan tata ennen en elamassani ole tosissani joutunut kuitenkaan jannittamaan, josko sita laukkua kay enaa ihmisvoimin sulkeminen. Se olkoon huomisen varhaisaamun bodausharjoitus.

Huomenna siis noustaan melkein teidan kanssa yhta jalkaa (NOT!) ja kipsutetaan kasilta lahtevaan bussiin. Silla korotellaan 4,5 timmaa takaisin Nykiin, josta jollain keinoin Newarkin kentalle. Siella kavutaan jettiin, jonka starttausajaksi ovat ilmoittaneet klo 17.20 takalaista aikaa. Koneen vaihto on Tukholmassa - seikka, joka turhauttaa mua kovasti jo nyt: se on niin lahella, etta yhta hyvin sita vois olla sitten kotonakin jo.
Tosiasiallisesti Suomen kamaralla ollaan tamanhetkisten tietojen mukaan sitten lauantaina kello 11.20, joten jos jollakulla on tilava auto ja hyva huumorintaju, meita saa tulla hakemaan Helsinki-Vantaalta kyseisena ajankohtana. Vihataan kaikkia, jotka ei edes ilmoittaudu.

Onko Kuosmiksella sanottavaa? Kuulemma on, siispa viimeista kertaa:
Kuosmiksen kulma!

Tahan siis loppuvat paivamme siirtomaavaltiaina. Varsin hienoa on Amerikassa: isot pehmeat sangyt, kymmenet erilaiset limonadimaut, erilaisten vaateliikkeiden loppumaton tarjonta, auringonpaisteessa loobaily ja huoleton kuljeskelu vailla tarkkaa paivasuunnitelmaa. Vois vaikka jaadakin. Mutta toisaalta, onhan siella oo.. no, esim sina, hyva lukijani. On jo iksu. Nahdaan kohta! Siihen asti, paikallisten sanoin: Keep on funkin' nigga!

P.S. Ei kannata kayda kyselemassa mustille naisille kosmetiikkatuotteita myyvasta liikkeesta, josko heilla olisi itseruskettajaa valikoimissaan. Me kaytiin eilen. Ei ollut.

Maailman nopein mattaja

Tanaan havaitsin ensi kertaa yhtalaisyyden shoppailun ja viinanjuonnin valilla. Ensin vahan arastuttaa, kun ei oikein tieda kaytettavissa olevien rahojen riittavyydesta eika yleisesta fiiliksestakaan: on vahan itara olo. Sitten, kun saa paan hieman vastentahtoisesti auki, saattaa kerta kaikkiaan hyppasta Soliferi handusta ja Rapala juuttua kaislikkoon: mikaan ei oikeastaan maksa mitaan, kaikki sujuu ja elama on hirvean hyvaa ja innostavaa ja saippuakuplat ja koiranpennut ja sellaset kaikki.
Seuraava vaihe on sitten se laskuhumala. Oikeastaan koko homma jo vahan tokkii ja etoo, mutta ei sita silti saa lopetetuksikaan. Tuntuu vaikealle, omatunto soimaa ja silmia kirvelee.
Viimeisessa vaiheessa tunnelma edeltaa maailmanloppua: millaan ei ole mitaan valia ja sekin on ihan sama, silla joka tapauksessa tappiota on jo tehty niin roimasti, ettei alho siita enaa syvene.

Tanaan saavutin henkilokohtaisesti taman tassa kuvaillun viimeisen vaiheen, tuskallisen ja hiertavan toisiksi viimeisen vaiheen kautta. Mulla on teille vain nelja sanaa: Puma, Victoria's Secret (eli Voitokas Sihteerikko) ja Express.

Tehtiin me tanaan kylla muutakin, sivistyksellista jopa. Mentiin viimein Boston Duck Tourille, joka osoittautui reissun tahan mennessa viihdyttavimmaksi historiakatsaukseksi. Duckithan ovat, niille jotka eivat sita viela tieda, sellaisia minikuormurin ja veneen sekoituksia, jotka siis kulkevat niin maalla kuin vedessakin. Ma olen sellaisella kierroksella ollut jo joskus Wisconsin Dellsissakin, mutta tama esitys hakkasi kylla kaikki aiemmat. Meidan tour guidena oli Cowgirl-nimea totteleva vastustamattoman vinkea pirkko, joka avasi kierroksen lapsyttelemalla ratsuvaen tunnusmelodian poskistaan. Kuulostaa omituiselle ja niin se olikin: voin esittaa kalpean kopion kun seuraavaksi nahdaan. Joka tapauksessa moisella omistautumisella se anasti ainakin mun sydamen - ja aika mittavan tipin. Ammattilaisen viihdytettavana olen aina kiitollista yleisoa.

Lounas syotiin tanaan California Pizza Kitchenissa. Siella syntyi myos bloggauksen otsikko, kun me eurooppalaiset siirtomaaisannat sisaanhengitimme pitsamme alta ohmin, tarmokkaasti tyoskennellen ja murustakaan jattamatta. Ankkakierroksen jalkeen kiskaistiin viela Cheesecake Factoryssa jalkkariksi isot juustokakut ja huomattavia maaria alkoholia sisaltaneet drinksut. Nyt tassa pohdiskellaan, pitaisiko vaivautua suihkun kautta juopottelemaan - tosin tamanpaivaiset juhlatoppiostokset eivat peita meidan auringossa hankittuja body arteja vielakaan, joten meidan rusketusraitojen nakemiseen ei tarvita kuin terveet silmat.

Tahan valiin siteeraan lastenlorua, jota muisteltiin tanaan kotimatkalla metrossa. Eikos se nain mennyt?

Laakari Laski
komensi ja kaski
potilaan tulla sisalle:
"Mika sua vaivaa?"
/"Tissiliivit painaa!"/
tai vaihtoehtoisesti:
/"Sepelvaltimotauti?
Tarkkaavaisuushairio?
Atooppinen ihottuma?"/
Laakari Laski
komensi ja kaski
potilaan painua pellolle!

Loppuun viela rakastettu
Kuosmiksen kulma!

Mista Suomesta saisit boobtuubin kuudella eurolla? Ja jos saisit, haluaisitko sen todella? Kaytimme reippaasti Luottokunnan antimia, jopa siihen vaiheeseen asti etta "emma oikeestaan tallakaan mitaan tee, mutta otan sen silti." Victoria's Secret oli kylla mulla hiukan pettymys, samanlaisia alekalsarikoreja kun lindeksit nyt ovat puolillaan. Mutta olihan siella toki viehattava kosmetiikkaosasto, jonka ansiosta Minkki tuoksuu nyt ihanalle (vahemman elaimelle kuin yleensa, toim. huom.).

Nyt meilla on jaljella paivia yksi ja rahoja nolla. Hyva yhtalo, vai mita? Meille on kylla kertynyt aika paljon tyhjia pulloja huoneeseen, joten on mahdollista etta saamme ruokaa myos huomenna.
Ai niin, ja sain hankittua myos flipflopit. Ne on taalla hip ja pop. Niista tiedatte minun kayneen Amerikassa (oikeasti istuttiin Seutulan lahtoaulassa koko kaksi viikkoa, kun ei ollut rahaa nousta koneeseen).

Where the streets have no name

Tanaan olin ajatellut tehda tasta lukijoiden kysymys -palstan, mutta koskapa olemme tehneet viimeiset kaksi tuntia matkaa keskustasta tanne majapaikkaamme, silla keskustan metrotunnelissa olikin tulipalo, on ketutuskayra sen verran pitkalti punaisella talla hetkella, ettei mua huvita oikeasti yhtaan mikaan juuri nyt. Sairaan pitkan lauseen onnistuin muotoilemaan, olenpa kyvykas ja alyltani ylivertainen myos. Riimittelykykyinenkin halutessani.

No. Tata ennen tapahtui seuraavaa: seikkailimme tiemme Cambridgeen, jossa maan vanhin - itse asiassa itse valtioyhtymaakin vanhempi - yliopisto, Harvard sijaitsee. Kuultiin tana aamuna meidan "vuokraemannalta", etta Unofficial Tour on se johon kannattaa osallistua - nainpa toimittiin. Saatiin rautaisannos faktaa ja legendoja kampuksesta kahden fuksipojan narratoimana ja eksyttiinpa viela pikkuiseen kivijalassa sijaitsevaan t-paitakauppaankin ostoksille. Kivaa oli ja edukatiivista.

Taman jalkeen katsoimmekin kellon nayttavan kutakuinkin kahviaikaa. Istuttiin kaikessa rauhassa, omista asioistamme huolta pitaen, ketaan hairitsematta Peet'sissa juomassa jaisia virvokkeitamme (tanaankin oli Suomen asteikolla melkein 30 astetta lampoa ja kosteutta kuin turkkilaisessa saunassa), kun samaan kahvilaan astuu kukas muukaan kuin John Malkovich. Menin niin tohkeisiini moisesta, etta olin kellahtaa tuolilta tantereeseen silkasta innosta. Se oli kylla sisaistanyt casual clothing -idean taydellisesti: silla oli ruudulliset pyjamahousut, kulahtanut valkoinen t-paita ja lenkkarit nauhoistaan sidottuina olan yli heitettyna. Se onkin stara, joten ehka se oli statement elikapasten lausunto.

Taman jalkeen emme palanneet enaa ennallemme. Laahustettiin innottomasti MIT:n kampuksen lapi ja sielta takaisin kantakaupunkia kohti. Alkoi ukkostaa. Mentiin syomaan. Ja, kuin korkeimman johdattamana tormasimme taman mantereen lempimyymalaani, Urban Outfittersiin. Enne numero 813.
Ostelimme.
Poistuimme.
Paasimme keskikaupungille, ja lopun tiedattekin. Nyt istutaan kaikkemme antaneina koneella ja suunnitellaan huomista humalahakuista kostoiskua Bostonin yoelamaan.

En keksi muuta sanottavaa. Kuosmis sanoo: "Olin kirjoittamassa yhteiskunnallisista asioista, mutta koska uudet kenkani kastuivat ja ottivat varia seka itseruskettava politiikka paljastui huijaukseksi, SUUREKSI VEDATYKSEKSI, olen niin henkisesti murskana, etten pysty. Haluan kuitenkin sanoa, etta Borat oli huono." Niin muuten olikin, ei pystynyt katsomaan puolta tuntia pidemmalle.

Taalta tahan, over and out.

Paralyzed & Sunburnt

Eilisilta hengattiin takapihan deckilla korishemmojen kanssa kuunnellen Matisyahua, Bellraysia ja Gnarls Barkleyta seka siemaillen viileita virvokkeita. Meidan oli Saken kanssa tarkoitus lahtea rimpsalle ottamaan osamme eilisen kansallisen valmistujaispaivan ilonpidosta, mutta lopulta mukavuudenhalu voitti tallaytymisvimman, ja jaatiin suosiolla kotiin katsomaan Taxi Driveria vhs:lta.

Aamupalalla saatiin muun muassa tuoreita muffineja, jotka tosin olivat liikaa Sakelle. Se yritti tuijottaa omansa nurin, mutta joutui luovuttamaan kesken urakan. Ma sen sijaan reippaana tyttona pupelsin kokonaisen paankokoisen leivonnaisen menemaan jalkkariksi posket hehkuen ja silmat lasittuneina ponnistuksesta. Sen jalkeen olikin pakko lotkahtaa toviksi vaakatasoon keraamaan voimia.

Tanaan Memorial Dayn kunniaksi paatimme patikoida lapi The Freedom Trailin, reitin, joka halkoo kaytannossa koko Bostonin kantakaupungin ja joka on historiallisesti merkittava monessakin suhteessa. Kuosmis kenties kertoo tarkemmin, mista siina kaikessa on kyse, silla se on meidan historiavastaava. Se tulkkasi mulle opaskirjasta nykysuomeksi, mita mikin muistomerkki tai patsas tarkoitti, kun ma en jaksanut keskittya englanniksi. Nain saimme tietaa, miksi Timo Yon ratsastus oli erityisen tarkea Bostonin itsenaisyydelle ja keita olivat kaupungin parhaat radikaalit oraattorit.
Loydettiin myos taman kaupungin A&F, mutta emme kokeneet itseamme vielakaan kyllin voimakkaiksi astuaksemme sisaan siihen kiirastuleen.

Saatoin paivan kuluessa hieman myos palaa. Itse asiassa mulla on oikeassa hartiassa nyt oikein muodikas seeprakuviointi, jonka jokainen voi itse rakentaa itselleen seuraavasti: pukeutuu kuumana ja pilvettomana paivana halterneck-malliseen ylaosaan ja kantaa laukkua jatkuvasti samalla olalla. Nain syntyy kateva ja helppo punavalkea luonnontatuointi!

Eilen ostettiin rumia kynsilakkoja. Tanaan ostettiin lisaa, toivottavasti natimpia. Koska ei varmaan taas jakseta tehda illalla muuta kuin lakata kynsia ja ojentaa katta kohti kylmaa Bud Lightia.

Huomenna ajateltiin menna Harvardiin. Jos meidan aly riittaa loytamaan sinne.
Ai niin ja lisaa hupsuja paikannimia: sinisen metrolinjan paateasema on Wonderland, miettikaa! Punaisella linjalla on pysakit nimelta Butler ja Andrew ja Charles, sinisella Maverick ja vihrealla Symphony. Oh ja Friend Streetkin loytyy. Hassua vakea nama bostonilaiset.

Jottei totuus unohtuisi, loppuun viela
Kuosmiksen kulma

Kummallinen tama aurinko naillamain. Mahan tunnetusti EN pala, vaikka viettaisin paivaa minkalaisessa auringonpaisteessa, vaikka vesien paalla. Taalla pain nakojaan aurinkokin on arhakampaa, vaikka (tietenkaan) en nyt mitaan rapurusketusta pystynytkaan hankkimaan, hirveen mielenkiintoisesti munkin selkenahka punottaa. Olin ihan tohkeissani hienoista rajoista, vaikka Minkki totesikin happamasti mun leikkivan vakavilla asioilla ja kuolevan hetken kuluttua ihosyopaan.

Freedom Trail oli hieno retki Amerikan syntyhistoriaan. Viela hienompi se olisi ollut jos tosiaan olisi jaksanut lukea opaskirjasta, mita missakin oli tapahtunut. Mutta oli liian kuuma. Luemme nyt, kertauksenomaisesti ja olen luonnollisesti jo suunnitellut ottavani useita opintojaksoja Pohjois-Amerikan tutkimusta syksylla.

Ja Thatcher tarkoittaa katontekijaa, Smith tarkoittaa seppaa, Mason muuraria, Schuhmacher suutaria, Carpenter on puuseppa ja Locker lokero. Nain. Kaannospalvelu K&M valmiina auttamaan!

Rento XL-Mies

Tadit <3 Boston

Sangyt olivat jumalaiset ja ja naapurusto miellyttavan rauhallinen. Aurinko paistaa kuin vahamielinen. Aamiaisbuffet on ehka parasta mita tamanpuoleisessa voi suuhunsa panna. Korispojat nayttaa hammentavan kivoille myos aamiskavaatteissaan. Metrojunat on mukavan tyhjia ja kulkee osittain myos maan pinnalla.

Enpa muista, milloin viimeksi olisin ollut kaupungilla sunnuntaina ennen kauppojen avaamisaikaa - ja taalla ne sentaan avaa jo yhdeltatoista. Onneksi loydettiin eras kenkakauppa, DWS, joka oli avannut jo aiemmin. Osteltiin siella sitten tunti. Enka todellakaan tieda, milla saan taman kaiken tuotua kotiin. Sovittiin jo Saken kanssa, etta ostetaan kolmas matkalaukku sitten vaikka kentalta puoliksi ja maksetaan ylikiloista sovinnolla. Kun en ma noita vanhojakaan haluaisi ihan kaikkia heittaa pois...

Kenkakaupasta poistuessamme Macy'skin oli viimein avannut. Naistenosaston loydyttya haalin varmasti viidettoista farkut sovitukseen ja - tadaa! - sainkin kahdet ihanasti istuvat kokopitkat (toiset on Miss Sixtyt, tiedan...) ja yhdet DKNY:n shortsit ostettua. Ja lisaksi roiman alennuksen. Aidilta tuli viesti, jonka sisalto oli kutakuinkin etta velka on veli otettaessa mutta veljenpoika maksettaessa. En viitsinyt vastata sille mitaan.

Shopattuamme Kuosmiksen mykaksi olikin aika reissun ensimmaisen puistolounaan. Haettiin thaikkusapuskaa ja tallattiin itsemme Boston Commonin vehrealle nurmelle istumaan. Saatoin saada siina hengaillessa epahuomiossa vahan variakin pintaani, punertavalle nayttais ainakin tassa vaiheessa viela.

Punertavasta johtuikin mieleeni - asiasta oikohoylaan - etta mun tukanvari on kai taalla melkoisen regressiivinen, sen verran monta spontaania kehuhuudahdusta (enimmakseen naisilta!) se on kerannyt. Hammennyn joka kerta ja savytan naamankin lettiin sopivaksi. Pari paivaa sitten NY:ssa eras taksi oli ajaa pylvaaseen, kun se kuski ei saanut silmiaan irti Sakesta: siina nahtiin kaikki klassiset nonverbaaliset pokauskeinot (raps, vink vink, howYOUdoin'?) kaytannossa noin viidentoista sekunnin sisaan.

Otsikko on siis eraan tanaan bongaamamme kaupan nimi, lisaksi nahtiin jonkinmoinen jalkinehuoltomesta nimelta Kenraali Kenka seka eras katu, jonka nimi oli John F. Fitzgeraldin Hapan Naama. Lisaksi nailla on oikeasti hirmu hassuja paikannimia taalla, sellaisia kuin Braintree ja Alewife. Niin ja sitten keskustassa on Milk Street, mika on mun mielesta kovin hellyyttavaa. Summer Streetkin loytyy ja luonnollisesti myos Winter St.

Amerikkalaiset myos rakastavat lyhentaa sanoja kirjaimia pois pudottelemalla. Nain Parkwaysta tulee pkwy ja Bleekerista Blker. Liikennemerkissa XING tarkoittaa tietysti etta crossing.

Ah ja loppuun viela edittina viime yon uni: oli joulu tulossa ja kaikki sai toivoa, mita ne haluaa lahjaksi. Ma toivoin saavani JOKO koiranpennun TAI poikaystavan.
Tosielamassa olisin tietysti ottanut molemmat.

Nyt sitten yleison jalkojen tominan ja vihellysten vaatimana
Kuosmiksen kulma!

Onpas yksi vaivainen sivulauseessa mainittu A vs. P herattanyt kohua! Tarinahan on itseasiassa varsin opettavainen. Alienia voi verrata esimerkiksi herpekseen: kerran kun sen kanssa on kosketuksiin joutunut, ei siita enaa paase eroon millaan. Valilla voi luulla etta sen on saanut tuhottua, mutta aina se vaan nostaa rumaa paataan. Kannattaa siis pysytella kasivarren mitan paassa.

Shoppaaminen on taalla jotenkin kivempaa. Jokin luonnollinen vaisto kun pitaa poissa sellaisista kaupoista jonne on liian koyha ja/tai lihava. Yllattaen naita kumpiakin tuntuu olevan vahemman kun Suomessa. Siis maarallisesti tietysti enemman, mutta suhteessa vahemman. Suomessa en olisi edes ottanut kateeni s-kokoista DKNY:n toppia, mutta taallapa talutin sen kassan kautta ulos. Heh heh. Lisaksi pihalla on valtavan iso riippukeinu, johon aion seuravaaksi menna palvomaan auringon jumalia. Heh.

Iso Carolina on helpompi sanoa.

Hello from Boston! Ensi alkuun sellasta vaan, etta meidan talo onkin hienompi kuin teidan kaikkien talot yhteensa (I could fit your whole house in my swimming pool)! Mulla ja Kuosmalla on taalla oma sviitti, eli kaksi huonetta ja kylppari. Kylpparissa mahdollisuus valita omasta pikku automaatista shampoota, saippuaa, suihkugeelia tai vauvaoljya, ihan mita nyt mieli sattuu halajamaan. Meilla on laventelintuoksuista kasisaippuaa. Kymmenia puhtaita pyyhkeita ja kummallekin oma, paksu, sadehtivan valkea kylpytakki. Oma sisaankaynti. Aamiaisbuffet, jonka voi nauttia myoskin takapihan terassilla eli deckilla. Oma telkkari ja dvd-soitin - ja talon valikoimissa mm. Borat dvd:lla ja Rocky Horror vhs:na. Meidan huoneen vieressa on vapaa-ajanviettohuone, jossa varustuksena bilispoyta, jattilaistelkkari, kaikki mahdolliset pelikonsolit, pari akustista kitaraa, poppivehkeet ja sensellaista pienta viihdyketta. Asken istuttiin tuossa deckilla lukemassa, ja talon emanta tuli huolehtivaisesti ilmoittamaan laittaneensa suklaakekseja esille, jos meille vaikka maittaisi. Ja tarjoutui sytyttamaan valot deckille, ettei pimeassa lukien pilattais silmiamme. Samoin se riehaantui aivan ylettomasti meidan kertoessa olevamme Suomesta: taalla on kaksi muutakin suomalaista vierasta juuri nyt! Ja tietysti se raahasi nama salskeat ja ystavalliset - mutta varsin nuoret - koripalloilijasallit tutustumaan meihin. Ei haittaa, koris onkin lajeista eniten mun mittainen. Tulkaa tadille...

Tahan mennessa tapahtui siis seuraavaa: lahdettiin New Yorkista ja jatettiin taaksemme narisevat sangyt, vuotavat katot, kiimaiset naapurit ja hektiset kadunkulmat. Bongattiin taksi oikeaoppisesti lennosta ja suhattiin Port Authorityyn, joka on siivottomin, epaloogisin ja tylyin koskaan nakemani bussiasema. Meidan oli siis tarkoitus nousta klo 11 lahtevaan bussiin, mutta koska nettilipuissa niin kehotettiin, oltiin paikalla melkein puolitoista tuntia ennen starttia. Jono bussilaiturille oli infernaalinen ja jotenkin aivan alyton, eika oltu ensin ottaa uskoaksemme, etta meidan todella olisi tarkoitus asettua siihen, vaikka meilla oli etukateen ostetut liput ja kaikki. Lopulta siina ponotettyamme kavikin sitten niin, etta paastiin jo klo 10 lahtevaan bussiin. Joissain asioissa tama yhteiskunta on uskomattoman takapajuinen ja ihan jarjenvastainen, mulla on vanhojakin antipatioita ja selvittamattomia asioita edelleenkin etenkin naiden bussiliikennoinnin kanssa.

Itse matka meni letkeasti, ihmiset tosin varmaan luuli meita riitaantuneiksi rakastavaisiksi, kun ma kuuntelin koko matkan mun creativelta kasinvalittuja suosikkejani ja Kuosma luki tai roikkui unisena kaytavan puolella eika vaihdettu keskenamme oikeastaan sanaakaan. Ei onnistuttu eksyttaytymaan edes silla ainoalla huoltisbreikilla, vaikka ma olin jo kerennyt maalata kauhukuvia siita, miten ikina saataisiin enaa yhteys toisiimme kun Kuosman halpa puhelinhan ei siis talla mantereella toimi ollenkaan.

Bostonin bussiasema oli huomattavasti fiinimpi ja puhtaampi kuin NY:n, ja loydettiin metrollekin saman tien. Tata ennen tosin tyhjensin eraan kateisnostoautomaatin varautuessani yopaikan maksamiseen. Eipa ole koskaan ennen ollutkaan hallussani niin paljon seteleita, ettei rahapussia ihan oikeasti saanut enaa kiinni.

Metrolta osattiin jopa jaada oikealla pysakilla pois, mutta sitten itse majapaikan loytaminen osoittautukin huomattavasti haasteellisemmaksi. Taksia ei tassa vaiheessa harkapaisyyttamme tahdottu ottaa, joten taman paivan cardio tulikin sitten nykaistyksi tonnin painavia matkalaukkuja ylamakeen kiroillen riuhtoessa.

Yosijanhan ma jo kuvailinkin, niin ja tosiaan, taa nettikin on ipoilmainen (voiko noin sanoa? Ma vaan sanon, hah!). Tanaan ei sitten muuta paljon puuhattukaan, paitsi kaytiin taman kylan lahion keskustassa syomassa ja viinakaupassa - jossa myyjapoika ei ollut luovuttaa viinia ja bissea mun haltuuni, kun mulla oli vain ajokortti eika passia matkassa. Onneksi Sakke oli ollut viisaampi ja saatiin kuin saatiinkin juomamme. Se viela sitten muistutti puotinsa olevan suljettu maanantaina kun on Memorial Day, mutta etta huomenna olisi viela runsain mitoin aikaa ostaa varastot tayteen pyhia silmalla pitaen. Mista se arvasikin?

Kuosmiksen kulma jaa tanaan kuulemma valiin, silla telkkarista tulee laatuviihdetta: Kuosma kiljahtelee tuossa vieressa sohvalla Alien vs. Predatorin tahtiin eika kuulemma keksi mitaan sanottavaa mistaan. Mulla ei ole tahan lisattavaa.

Shopping is my cardio

Eilisen pyhitimme shoppailulle. Saakin naytti taas vaihteeksi marahkolle, joten ei jaaty mistaan paitsi niiltakaan osin. Tempaistiin siis heti aamupaivasta Times Squarelle ja lahdettiin luovimaan tietamme ostosten ihmeelliseen maailmaan.

Ensimmainen varteenotettava kauppa sattui olemaan MTV Shop. Oltiin ehka vanhimmat ja kookkaimmat asiakkaat siella, ja myyjattaren naamasta naki etta silla olisi ollut miljoona lystimpaakin paikkaa jossa viettaa paivansa. Lisaksi olin pihi paskiainen, enka lahjoittanut rahaa edes hyvantekevaisyyteen, vaikka sita viela oikein erikseen kysyttiin. Eurooppalainen hyvinvointivaltion kasvatti ei ymmarra olla edukseen tallaisessa sosiaaliturvan kehitysmaassa.

Broadway ei tietyilta osiltaan ole yhtaan esim. San Franin Fisherman's Wharfia parempi ostoskatu: matkamuistomyymaloiden paljous ja kadut tukkiva sisaanheittajien maara saa pienen turistin pollan helposti sekaisin. Mentiin siis tietoisesti halpaan ja shopattiin Grand Slam -nimisesta kraasamyymalasta useita kaupungin nimella varustettuja artefakteja. Ihan kivoja kaikki, taalla niita ei vain kehtaa paallensa vetaa.

Seuraavaksi kaytiin pistaytymassa French Connectionin myymalassa, mutta ne ei enaa myykaan provokatiivisia printtipaitojaan, joten marssittiin mielenosoituksellisesti ulos koko luolasta. Rockfeller Centerin kautta paastiin Anthropologie-nimiseen puotiin, josta loydettiin (luojan kiitos alennuksesta!) kummallekin vararikkohameet - Kuosmiksen vararikko on kolme kertaa mun vararikon hintainen, mutta se onkin ihan saatanan rikas kun silla on kolme luottokorttia ja mulla vaan yksi.

Viimein loydettiin myos Gap, josta haalittiin isolla rahalla peruskamaa. Farkkujahan ma tanne oikeastaan lahdin ostamaan ja sellaisia myos sovitin, mutta joko mun asyri on muuttanut ratkaisevasti muotoaan tai sitten naitten farkkukaavat on uudistettu radikaalisti, silla kaikki naytti ihan rumille ja vaaranlaisille, ja poistuin sovituskopista nyyhkyttaen ja hihaani niistaen.

Ahdinkoa syvensi seuraava, vahvasti traumoittava vaatekauppakokemus: oltiin jo muutaman korttelin ajan bongattu ihmisilla suureellisia Abercrombie&Fitchin ostoskasseja, ja odotettiin malttamattomina paasevamme itsekin tekemaan kauppaa kyseiseen putiikkiin. Ja kas! Siellahan se odottelikin, ovet sepposen selallaan ja maailman kauneimmat pojat sisaanheittajinaan aivan kaden ulottuvilla. Upposin epahuomiossa toisen sisaanheittajan keltaisiin leijonansilmiin, ja kun sain itseni viimein kynnyksen yli, tilanne vain paheni: tuulikaapissa seisoi epailyttavasti Jesse Metcalfen nakoinen hawttis hymyilemassa ilman paitaa. Menin sen verran suunniltani moisesta, etta tulin epahuomiossa astuneeksi ihan sisaan saakka, isolla harppauksella. Kyseessa on siis kai periaatteessa vaatemyymala, ellen ole erehtynyt karmeasti. Tunnelma oli kuitenkin kuin hornan kattilassa, tai Kuosmiksen sanoin Helvetin esikartanossa: viime vuosikymmenten suurimmat hitit raikuivat kasittamattomalla, tarykalvoja raatelevalla volyymilla, joka kulmassa jamitteli mita pienimpiin kuteisiin sonnustautuneita mita kauneimpia henkilokuntaa edustavia poikia tai saman ammattikunnan mita nalkiintyneimpia tyttosia. Kaikki hymyilivat maanisesti ja silmat huumatunnakoisina kiiluen. Jouduttiin jarkytyksen turvin aina kolmanteen kerrokseen saakka, missa Sakke oli seota tennareihinsa ja kaatua paistikkaa eraan herkkupalan hymyttya sille tyonsa puolesta silmiin katsoen. Mun oli ollut tarkoitus hyodyntaa niiden kattavaa farkkubaaria ja virkaintoista henkilokuntaa, mutten kerta kaikkiaan uskaltanut. Sain karjutuksi Saken korvaan, etta poistuttaisi valittomasti. Paastiin kadulle saakka haukkomaan henkeamme ja nytkahtelemaan epileptisesti ja paettiin kolme korttelia ennen kuin meilla oli edes valineistoa kasitella juuri kokemaamme. Moinen mielenjarkytys vaati vahvistavaa ateriaa, tuumimme, ja suuntasimme myohaiselle lounaalle burgerilaan.

Tyynnyttyamme burgerilautasen ja kevytkolan yli tunsimme olevamme jalleen kyllin koherentteja jatkamaan kierrostamme. Koettelee vaan ei hylkaa, tuumasimme, ja suuntasimme urheina kupeemme vyottaen jalleen kohti Times Squarea. Virginin myymalaan paastyamme (sekin yritti paeta ja hetken luulimme, etta senkin paikkaa oli salaa muutettu. Ei ollut.) loydettiin mulle viimeinkin yksi The Bellraysin levy ja Sakelle maailmankaikkeuden kuumin I <3 style="font-style: italic;">pikku veijareita. Huikeaa, tasta lahin alan aina uudessa kaupungissa vaatia paasya elaintarhaan!

Saken toivomuksesta mentiin sitten suoraan elainmaailmasta Chinatowniin, jossa jo ensimmaisten kortteleiden aikana meinasi lahtea jarki. Canal Street veti melkein vertoja A&F:lle, joskaan tassa ensinmainitussa ei nahty missaan roikkumassa taytettya hirvenpaata toisin kuin jalkimmaisessa. Sivukadulle selviydyttyamme ravittiin itseamme vietnamilaisella ruualla ja pullollisella punaviinia, ja kotimatka sujuikin jo paljon rennommin.

Huomenna sitten aamupaivasta startataan kohti Bostonia, tuota New Kids on the Blockin kotikaupunkia. Jannityksella odotan, minkalaisia legendoja tama Greyhound-matka tuottaakaan... Vali Chicago-Dellshan aikanaan poiki once you go black, you never go back -saagan ja tuhat muuta tarinaa.

No, ennen nettiajan loppumista viela valtaisan suosion saavutanut
Kuosmiksen kulma!

Koska Minkki raportoi tarkkanakoisesti matkapaivakirjaa ( paitsi etta minulla ei ole edelleenkaan mitaan FCUK: ia vastaan, painvastoin), minulla on mahdollisuus keskittya yhteiskunnallisiin asioihin. Kuten julkisten ja erilaisten ravitsemusliikkeiden " restroomien" tasoon. Naita on taman matkan aikana nimittain nahty jo sen verran, ettan vaitan pystyvani antamaan jonkinlaisen analyysin tilanteesta. Uskomattoman siistia ja puhdasta! Kuvittele Suomessa jokin julkinen WC. Kuvittele Rautatieaseman vessa. Niin justiin, ei, jollei ole aarimmaisen kriittinen tilanne. Saati joku viela julkisempi, ns. ulkona oleva. Esim. tanaan, matkalla elaintarhaan, Minkki ehdotti etta kaytaisiin puiston vieressa olevassa julkisessa. Myonnyin, tosin epavarmasti, koska aavistelin mita tuleman piti. Markaa paperia, erilaisia eritteita, roskia kruunattuna hajulla joka kirvoittaa vedet silmista. Mutta unohdin etta olemme Amerikassa. Siisti, puhdas, tiskiaineentuoksuinen lepohuone, jota rouva tai pari siivoaa ihan jatkuvalla syotolla. Ja tama on ilmainen. Ja tallaisia ovat kaytannossa kaikki. OmaPaperiMukaan-periaatteella on toiminut vain taman kyseisen nettikahvilan toiletti, jonne nytkin lienee joku sammunut, silla ovi on ollut kohta lahemmas tunnin lukossa. Mutta tama on poikkeus saannosta. Kylla tama on hieno maa.

Hidden Cafe ja eka julkkisbongaus

Eilen siis aurinko helli aamusta alkaen, joten paatettiin kostaa sille ja menna suoraan MoMAan. Talla kertaa se oli auki, ja meidan ennakkoliput kelpasivat edelleen. Kierrettiin kaikki kuusi kerrosta enemman tai vahemman kokonaan ja nahtiin kaikki ne merkkiteokset jotka pitikin, mm. Warholin Gold Marilyn Monroe, Picasson Les Demoiselles d'Avignon, Marcel Duchampin Third Bicycle Wheel ja Jackson Pollockeja, Henri Matisseja ja mita naita nyt on. Arkkitehtuurisella osastolla bongattiin kansalliseksi ylpeydeksemme myos Aalto-vaaseja: niita ja muitakin Iittalan lasihassakoita oli myynnissa myoskin museokaupassa. Go Suomi! (Ja museokaupan pitaja osasi sanoa suomeksi etta Kiitos ja Hei, saaden meidat virnistelemaan tyytyvaisina.)
MoMAssa koin myos eraanlaisen nykytaiteellisen heraamisen. Erasta pikimustaa neliota tuijottaessani (tekijan jo unohdin, anteeks) hoksasin, ettei maalaustaiteessa - tai kai missaan sen puoleen - tarvitse valttamatta olla kyse siita, mita siina on; yhta hyvin kyse voi olla myos siita, mita siina ei ole. Toisinaan pitaa menna kauas tajutakseen yhtaan mitaan.

Kyseisen museon tarkein anti oli kuitenkin meidan reissun ensimmainen supertahtibongaus. Seistiin katselemassa juurikin tuota edellamainittua Picassoa, kun ma alysin etta meidan vierella sita ihaili Kevin Bacon. Se katsoi mua hetken aivan suoraan silmiin, ja mulla meni vahan pasmat solmuun. Olin kolmen galleriahuoneen verran niin starstruck, etten oikein muistanut ihailla teoksiakaan, vilkuilin vain olkani yli ja olin varmaan todella arsyttavan ja epakypsan stalkkerifanin perikuva.

Museon suorittamisen jalkeen paatettiin lahtea heittamaan rundi East Villageen, ihan vain ihailla maisemia ja aistia tunnelmaa ja sellaista. Se nousikin heti mun suosikkiosaksi tassa kaupungissa, siina oli sellaista samanlaista boheemia valittomyytta ja letkeytta kuin San Franciscossa. Ja luvalla sanoen vaikka tama kaupunki onkin monella tapaa henkeasalpaava ja hilliton, saa SF silti sailyttaa karkisijansa mun USA:n kaupungit -rankinglistalla.

New Yorkhan on monella tapaa varsin kiehtova paikka, eika vahiten siksi, ettei se mun mielesta ole kovinkaan leimallisesti juuri amerikkalainen. Ensisijaisesti se on vain suurkaupunki, jossa jokaista kiinnostaa eniten niiden omat asiat ja oma kiire. Aika monet tuntuvat myos olevan varsin tietoisia siita seikasta, etta asuvat tassa maailman kenties kohutuimmassa kaupungissa. Ei pida kasittaa vaarin, taalla ON upeaa, mutta odotan jannityksella, onko Boston yhtaan maanlaheisempi tai edes amerikkalaisempi. Tuskin, siellahan on kuitenkin runsaasti alymystoa, pari huippukorkeakouluakin ja sellaista. Ei jarin kansan syvia riveja siis.

Tama kaupunki on myos merkillinen siita, etta taalla paikat katoilevat ihan konkreettisesti. No hyva, ensin hukattiin tama kyseinen nettikahvila pariksi paivaksi, mutta siihen syyksi osoittautui aivan proosallinen navigointivirhe. Mutta sitten eras kahvila, jonka nimi enteellisesti onkin Hidden Cafe, on poistunut kokonaan. Ehka toisena iltana kaveltiin hotellille sen ohi, se sijaitsi ihan korttelin paassa meista ja puhuttiin etta mentaisi sinne seuraavana aamuna aamiaiselle, kun se naytti kivalle paikalle. Seuraavana aamuna se ei enaa ollut siina, eika olla sita sen koomin nahty. Mystista.

Sitten koen tarvetta jakaa teidan kanssanne viime yona nahneeni unen, silla se oli mielestani varsin eriskummallinen. Siina unessa ma olin Harlekiini-romaanin filmatisoinnin paatahti. Asuin jotenkin taalla, ja eraana paivana kylpyhuoneen ikkunasta katsahtaessani nain, miten Tuntematon, Komea Muukalainen viittoili minulle kadun kulmassa. Syoksyin sitten pelastamaan hanta odotetusta pinteesta, mutta hanella olikin minulle vain yksi, akateemisluontoinen kysymys, jonka han esitti puoliksi englantia ja puoliksi saksaa puhuen. Han tahtoi tietaa, minka mittaisia esseita olimme ala-asteella kirjoittaneet Napoleonista, silla han oli tekemassa nyt esseeta samasta aiheesta. Siina samassa vieressani seisoi myoskin Rva Taalasmaa, joka tassa kohden pudisteli paataan torjuvasti ja kaski minun miettia tarkasti, mita miehelle vastaisin.
Mita?

Tassa kohden onkin hyva todeta, etta olen erittain iloinen Kuosmiksen ystavien ilmoittautumisesta (olettaen, ettei se itse tehtaile noita "anonyymeja" kommentteja tuosta viereiselta koneelta ja allekirjoita ne mielikuvitusystaviensa nimilla...) ja annankin puheenvuoron jalleen sille:
Kuosmiksen kulma

Eilen olimme " dokaamassa". Tarkoittaen siis paria hotellihuoneessa muovimukista nautittua punaviinitilkkaa. Taman jalkeen lahdimme illalliselle ja punkusta rohkaistuneina astuimme sisaan ravintolaan, jossa naytti olevan ihan jopa valkoiset poytaliinat. "-Onkohan taa liian hieno ravintola? - Ei voi olla jos ruoka maksaa alta kakskymppia, taa on ihan rosso." Ja kylla, lahempaa katsottuna valkoiset poytaliinat olivat tuttuun tyyliin suojattu vahakankaalla. Ihan Rosso. Mutta huom.! Ravintolassa oli oma viinuri, joka hoiti juomapuolen ja teki suosituksiakin, naapuripoytaan tosin. Me oltiin ihan vesilinjalla. Vahan aikaa kun sitten kateltiin naapuripoydan punkkulaseja, niin arka kysymys tarjoilijapojalle: "Saatasko me sittenkin se viinilista takaisin...?" Sit kun me lahettiin sielta oltiinkin jo niin naamat etta jatettiin kauppaostoksemmekin kauppaan. Seuraavassa putiikissa todettiin ettei me enaa mitaan sipseja tarvita kun me ostettiin niita jo. "Paitsi etta missa ne on?!" Ja taas vaan noyrasti takasin. Ja siella ne odotti hihnalla edelleen, meidan hyljatyt ananakset. Tasta viisastuneina mentiin akkia hotelliin ja paatettiin ettei enaa kylla ryypata. Nain villia meininkia meilla taalla on. Tehkaas perassa.

Toim. huom. Ei siis oikeesti oltu naamat. Hirveen.

Mita paskaa!

Kaikki, jotka koskaan elamassaan ovat yhtaan matkaa tehneet tietavat Kolmannen Paivan Kirouksesta. Kolmantena paivana sita heraa sateen ruoskiessa hotellin ikkunalautoihin, naapureiden mellastuksen vuoksi huonosti nukkuneena ja kenties viela hieman flunssaisena. Suihkusta ei tule lamminta vetta, mukana ei ole kivoja vaatteita eika tukkakaan suostu menemaan hyvin. Kaikki omat jutut on jo kerrottu ja ilmeet kaytetty, ja matkatoverinkin naama alkaa arsyttaa.

Eilen oli meidan reissun kolmas paiva ja kuinka ollakaan, satoi. Kaataen. Koko paivan. Onneksi saatiedotuksen kuulleena oltiin jo suunniteltu viettavamme paivan museoissa ja muissa sisatila-atraktioissa; niinpa suunnattiin heti aamiaisen ja aamurapsan jalkeen keskikaupungille katselemaan maisemia korkealta. Oltiin paatetty menna Empire State Buildingin huipun sijaan Rockefeller Buildingin kattotasanteelle, Top of the Rockiin, koska se oli halvempi ja vahemman kansoitettu - oppaan mukaan ja onneksi myos todellisuudessa. Paastiinkin huipulle vaivatta ja kyllapa olikin nahtavaa! Silmat villisti kiiluen ma ravasin siella ylatasanteella huonon foton toisensa peraan napaten - Kuosma hiippaili pitkin seinustoja ja varoi katsomasta alas. Saa oli tosiaan valitettavan tuhruinen, ja siis osin tamankin vuoksi kuvat eivat varmaankaan ole yhta vaikuttavia kuin livetilanne (eihan ne ikina ole). Lopulta Sakke uhrasi viela 50 c sellaiseen kaukoputkeen, jolla saatiin terava visio esim. Empire State Buildingin toimistotyontekijoiden poydan tavanomaisesta varustustasosta. Yhtaan Basic Instinct -kohtausta ei valitettavasti paasty todistamaan.

Taman jalkeen siirryttiin sisatiloista toisiin: vuorossa oli NBC Studio Tour. Kaksi letkeasanaista nuorta ihmista kierrattivat meita NBC:n tiloissa, ja onnistuttiin nakemaan se yksi sellainen valtavan iso, silmalasipainen ja hieman kaljuuntuva sitcom-koomikkomies, jonka nimea ei kumpikaan muistanut. Muuten sitten paastiin istumaan SNL:n studioon seka nakemaan, miten uutiset periaatteessa luetaan ja saa viittoillaan.
NBC-kauppa oli kylla melkoinen aarreaitta, sielta olisi saanut muun muassa ER:n logolla koristeltuja leikkaussalivetimia ja hienoja Heroes-thermomukeja. Omituisen voimakaalla tahdonvoimalla saatiin kumpikin pidettya lompakot laukuissa ja jarki paassa (seka poksyt jalassa, haha), ja kaveltiin ulos yhta rikkaina kuin sisaankin olimme tulleet.

Sade jaksoi sataa; suunnattiin MoMAan. Eipa vaan taas oltu jaksettu lukea opaskirjan kappaletta loppuun saakka - sehan on tiistaisin suljettu. Ketutusta kuitenkin kummasti laimensi se havainto, ettei oltu ainoita typeryksia: siina lipan alla varasuunnitelmaa laatiessamme saimme huomata monen muunkin pyrkivan siihen suuntaan ja kaantyvan pettyneina ja yllattyneina pois.

Taman jalkeen ajateltiin kokeilla pienempia museoita, palo- ja sarjakuvamuseoita Sohossa. Palomuseoon paastiinkin, mutta jaatiin sitten kuitenkin vain museokaupan puolelle ja hankittiin mulle uusi yoppari makeilla painatuksilla.
Sarjakuvamuseokin oli kiinni.
Sapetus alkoi olla jo myrkyllisen voimakasta tassa vaiheessa, joten paatettiin menna burgerille meidan hotellin lahella olevaan paikkaan ja sitten vaan huoneeseen murjottamaan. Likomarat lahkeet olivat kastelleet kummankin tossut lapi, hupparin saumat alkoivat jo vuotaa ja muutenkin huumori rupesi olemaan aarimmilleen venytetty.

Burgerin jalkeen paatettiin hakea viereisesta viinikaupasta punkkua siivittamaan mokottamista. Korkkiruuvia ei tietenkaan ollut sattunut kummankaan matkaan, joten pyrin sellaisen sitten kaupasta lunastamaan: "Do you sell screwdrivers here?" Myyjan ilmeesta paattelin sanoneeni jotain hupsua, ja se korjaskin virnuillen etta ei heilla ruuvimeisseleita ole myynnissa mutta korkkiruuveja, cork screws, kylla loytyisi. Hyva niin, ja viinikin oli ihan maukasta.

Vietettiin siis eilisilta huoneessa lueskellen, kelloradiosta vanhoja hitteja kuunnellen ja viinia lipitellen. Kymmenen maissa kun oltiin kaymassa jo petiin, aloin kuulla epailyttavan tuttua aanta huoneen nurkasta. Bingo! Katto vuotaa. Mun vanhat traumat nousivat valittomasti pintaan, herasin omaan huutooni, ja syoksyin riivatun lailla respaan reklamoimaan. Homma tsekattiin ja korjattiin: ylakerran huoneen patteri oli vain kossahtanut ja valuttanut sisaltonsa meidan puolelle. Jos tama toistuu, en takaa tekojani.
Toinen illan kohokohta oli, kun kuultiin tahtomattamme aina vessassa asioidessamme viriilien naapuriemme lujittavan parisuhdettaan narisuttamalla hetekaa. Tosin koskaanhan ei voi olla varma, mista ahkiminen todellisuudessa on peraisin, ehka ne vain kuivailivat kasvojaan siella.

Sakke on ehka maailman huonoin juoppo. Se ei ole viela yhtenakaan iltana jaksanut juoda kokonaista 0,3 l:n Bud Light -pullollista loppuun, vaan on joutunut jattamaan juoman kesken ja jatkamaan aamulla. Mutta Sakke onkin Unikone ja ma Tarkka. Onneksi naiden kruunukorkeissa on jengat.

Seuraavaksi kun puhun pidempaan jonkun lokaalin kanssa aion kysya, mita Donald Trumpin nimessa ne oikein tekevat kaikelle sille metallirahasilpulle, joka ei kaytannossa ole paljon minkaan arvoista mutta jota kertyy paivittain kilotolkulla. Ma en nimittain muista, mita me sille silloin kesalla 02 tehtiin, varmaan tukittiin kaikki kassat ja maksettiin mummoina niilla joka sentti laskien.

Kuosmalla ei varmaan ole yhtaan kaveria, kun kukaan ei ole tehnyt mitaan helpottaakseen sen urakkaa. Siita huolimatta, hyvat naiset ja herrat:
Kuosman kulma

Asia joka taalla pistaa vakisinkin silmaan on asiakaspalvelu. Tai siis sellainen ohjeistus/neuvonta/esittelyhenkiloiden kykenevaisyys peittaa raivonsa. Eilen esim. kun kaytiin siella Top of The Rockissa pitkin reittia oli siroteltu henkiloita, jotka vain ja ainoastaan neuvoivat mihinpain tasta kulmasta tulisi kaantya tai mika kunkin videonpatkan otsikko on. Video vaihtui kolmen minuutin valein, joten aika tiuhaan tahtiin saa kayda ilmoittamassa seuraavan. Perakkain pyorivia vaihtoehtoja on kolme. Kun alkaa vahingonilon sijasta tuntea saalia jotakuta tyontekijaa kohtaan, voi olla varma etta taman toimenkuva on kammottava.

Siita huolimatta kyseinen neiti ilmoitti pirteasti ja melkein kuin ylpeytta aanessaan aina seuraanvan patkan nimen, kerta toisensa jalkeen. Vahan kun etta: " olen nama videot omin katosin tyostanyt ja nyt paassyt niita teille esittamaan". Tuli mieleen Lintsikaynti tuossa pari viikkoa sitten, jolloin Kiepin hoitajan aanessa - ainaista tervetulo/turvarimpsua lukiessaan- oli kuitenkin aistittavissa selkea vitutus, vaikka kyseinen mesta oli ollut auki, - viikon ? En sano tuomiten, niin olisi minullakin. On ollut vaikka olen saanut toistaa ihan muutamaakin rimpsua vuorotellen.

Nama sen pystyvat peittamaan. Onkohan se kultturissa? Vai juomavedessa? Joka ainakin meidan hanasta otettuna maistuu ihan uimahallille.

Blows like a gay

Kuosmanen on alkanut vakavasti uhata mun asemaa johtavana puppugeneraattorina, mita hopohopokaannoksiin tulee. Otsikko on sen kaannos mun aamuisesta tokaisusta, etta ulkona tuulee aivan homona. Niin, kaikille kateellisille tiedoksi etta lamminta ei ole eika aurinkoista: takit ja hupparit visusti kaulaan asti vetskaroituna taalla kuljetaan. Mutta eipa sekaan ole tahtia haitannut, ja sateen sattuessa voi aina nykaista hupun silmille tai menna kahville.

Ma olen kai aleegrinen meidan huoneen kokolattiamatolle. Aivastelen huoneessa ihan taukoamatta ja aamuisin naytan Jari Porttilan ja shar-pein lehtolapselle. Kaupungilla hengatessa taas Kuosmis parskii. Kai meidan neitseelliset ja puhtaaseen ilmaan tottuneet kropat kapinoivat tallaista suurkaupungin tunkkaa vastaan, ja kohta meilla on varmaan astma tai jokin muu yhta miehekas sairaus tuliaisina.

Eilen siis rapsan naputtelun jalkeen lahdettiin suuntaamaan saaren etelakarkeen, tavoitteenamme puksuttaa Staten Island Ferrylla yli sinne Staten Islandille, kuvata matkalla Vapaudenpatsasta, syoda lounasta toisella puolella ja tulla sitten takaisin samaa reittia. Nain teimme. Merella tuuli hysteerisesti ja katsottiin pelokkaina, kun eras arviolta viisivuotias pikkutytto oli kirjaimellisesti nousta tuulen mukana taivaalle. Onneksi isansa nappasi tyttoa tassusta juuri oikealla hetkella.
Staten Island itsessaan - ainakin se lahinna satamaa oleva rantakatu - oli aika laavaisen nakoinen, eika Subway-patonkien jalkeen koettu tarvetta kierrella siella yhtaan enempia.

Takaisin Manhattanin puolelle paastyamme lahdettiin luovimaan tietamme ylos kohti Brooklyn Bridgea. Matkalla kaveltiin siis "maailman finanssikeskuksen" lapi ja nahtiin Charging Bull (eli latautuva harka, hahah - ja miksi ihmiset halusivat nakojaan tulla kuvatuiksi koskettelemassa haran pronssisia palleja? Wikipedia kertoi kyseessa olevan porssikauppiaiden onnentuottorituaali, mutta kun kuulemma sarvetkin olisivat siihen riittaneet, miksi siis...?), Wall Street ja Ground Zero. Viimeksi mainittu tosin nayttaa edelleen samalle kuin Helsingin vanha bussiasema Kampin keskuksen ollessa vasta rakennusvaiheessa... Traagista se on toki silti.

Kaveltiin siis koko matka etelakarjesta Brooklyn Bridgelle ja sen yli. Maisemat olivat hienoja ja vastaan tuli koko tahanastisen matkan leppoisimpia turisteja kamerat tanassa ja hymyt herkassa.
Brooklynissa ei jaksettu paljon enaa rundailla vaan laskeuduttiin maan alle ja puksutettiin takaisin paasaarelle - toden totta ainoina valkoisina koko metrovaunussa. Metrohan nyt tunnetusti on muutenkin yksi kaupungin parhaista paikoista bongailla mielenkiintoista jengia: eilenkin silla ruuhkaisimmalla osuudella meidan vieressa seisoi sellainen Kuosmiksen mittainen, puhtaalle myskille tuoksuva rastamies, jolla oli D&G:n aurinkolasit ja flanellinen lasten pyjaman ylaosalle nayttava karamellinkuvilla koristeltu paita pikkutakkinsa alla. Se taysin tyynesti seisoi keskella vaunua silmat kiinni - ilman minkaanlaista tukea. Ehka se meditoi, ja jumala on sen co-pilotti, eika silla siksi ole vaaraa kaatua. Tai jotain.

Keskikaupungilla paatettiin jalleen ravita itseamme, ja siitapa kaynnistyikin reissun varsinainen Madventures-osuus. Paadyttiin sisalle korealaiseen ravintolaan, ja tuota pikaa poyta pullistelikin lukuisista pikku kulhoista taynna tunnistamattomia orgaanisia aineksia. Lisaksi ymparilla hyori topakka korealaistati, joka aikansa meidan pahkailya katseltuaan tarttui toimeen ja tuli annostelemaan kummallekin lautaselle sopivaksi katsomansa maarat ruokaa. Olisi varmaan alkanut kernaasti syottaakin, jos oltaisiin viela tovi arvottu kippojen aarella.

Selvittiin kuitenkin elavina ja ilman vatsanvaanteita urheasta gastronomisesta koitoksestamme, seikka mista ilahtuneina arvelimme viela jaksavamme katsastaa Times Squaren ja sen silitysrautarakennuksen. Times Square on kylla taysin alyvapaa paikka. Siella saattaa maanlaheisimmaltakin unohtua, mista elaimesta sita maitoa taas saatiinkaan ja mita sitten tehdaan kun sahkot katkeavat.
Flatiron Building on, no, hassu. Mulle ei ole selvinnyt (koska en ole jaksanut selvittaa), etta onko siina rakennuksessa ihan asuinhuoneistoja vai toimistoja vai mita, mutta omituisen mallisia niitten kamppien pitaa kuitenkin olla. Ja miettikaa sita hukkanelioiden maaraa!

Vanha hokemahan kuuluu, etta New York on kaupunki joka ei koskaan nuku. Kaytannossa se nayttaa tarkoittavan sita, etta taalla on taukoamaton ja infernaalinen meteli jatkuvasti joka paikassa: metroportit piippaa tai ujeltaa, metro itsessaan jytisee, kirskuu ja karjuu, halytysajoneuvot vonkuvat, autot toottailevat ja liikennepoliisit rahjaavat. Virgin Megastoressa musiikki soi NIIN lujalla, etta siella olisi oikeasti ollut keikkakorvatulpille kayttoa. Ja yolla meidan hotellin patterit pitivat senpaivaista puhinaa, kurlausta ja pauketta, etta olisi voinut kuvitella pienten hiilikaivostyolaisten siella vain koksia lapioineen meidan paremman vaen lammikkeeksi.

Jatkossa ajateltiin, etta lisattais tahan blogiin matkan ajaksi myos Kuosmiksen kulma. Sita varten tarvitaan kuitenkin materiaalia silta varalta etta silta loppuu ajatukset. Laittakaahan kommenttilootaan kysymyksia ja ehdotuksia Kuosmikselle niin katsotaan, tekeeko se asialle mitaan.

Kuosmiksen kulma

Nousemme joka aamu seitsemalta. Syomme aamiaiseksi paistinperunoita. Dinersia ei hyvaksyta missaan. Haluatko Maiski tuliaisiksi uuden kauppakassin?

Uuden paivan kunniaksi uudet kalsarit

He-hei, oottehan te viela siella! Saamanne pitaa, aion kirjoittaa tunnollisesti rapsaa - aina kun vain loydan nettikahvilaan. Eilen loydettiin tosiaan yksi hyva, mutta tanaan oltiinkin hukattu se. Nyt konotetaan yhden Copy Shopin baarijakkaroilla laminointikoneen kuumentamassa ilmassa ja kuunnellaan jatsia... Mutta netti pelaa ja se on paaasia!

Eilen siis jatkettiin paivaa suuntaamalla Central Parkiin hengaamaan. Meilla oli mielessa tehda se Lonely Planetin suosittelema kavelykierros, mutta jotenkin hirvean vaikea suunnistaa siella puistossa, kun ne ei ole vaivautuneet nimeamaan niita kavelyteitaan. Niinpa sitten tehtiin ensin epahuomiossa laajahko ympyra ja tultiin palanneeksi melkein lahtopisteeseemme. Onneksi siella on niita korkeita CNN:n ja ESSEXin rakennuksia reunustamassa puistoa, niin navigointi on helppoa taivaisiin katsellen.
Mutta siis heti karkeen puistoon astuttuamme nahtiin, miten ratsupoliisipataljoona parkkeerasi laheiselle sillalle. Niilla oli siina ensin jonkinmoinen asennonottotuokio tai ehka loppukaarto, joku siella karjahteli kaskyja ja niinpa kaantyivat koukut hienosti rintamana samoin pain. Sitten ne skoudet jalkautuivat ja jaivat sinne ilmeisesti jakamaan nimmareita tai jotain. Me tyydyttiin raiskimaan muutamat turistiotokset ja poistumaan.
Seuraavaksi tormattiinkin sitten mylvivaan vakimassaan ja Channel 1:n uutistiimiin: jengi huuteli jotain rytmikkaasti ja vahan matkan paassa oli cheerleaderjoukkio loikkimassa raajat ojossa kohti taivasta. Ma juonikkaasti paattelin kyseessa olevan jonkinmoisen aids-marssin, kun nain muutamien paidassa niita sellaisia punaisia nauhoja kuvattuna. Ja kas, tovin edettyamme saimme huomata mun olleen jalleen oikeassa: New York Aids Walkhan se vain oli. Enne numero 1.

Kaytiin ottamassa uusi suuntima turisti-infossa vanhan meijerirakennuksen kupeessa ja paastiin viimein oikealle tielle. Pitkan lehmuskujan, the Mallin, paassa odotti Angels in Americasta (mun ja Parssisen Lissun lempisarjasta, toim. huom.) tuttu Bethesda Fountain, jonka juurelle istuttiin einestamaan lounaaksi ostamamme crepsit. Sitten alkoikin uhkaavasti sataa, joten kiristettiin tahtia ja tepsutettiin kaiken maailman lampien vierta ja rameikkojen lapi kohti Strawberry Fieldsia. Lopulta loydettiin sekin ja otettiin Imagine-katulaatasta kuva, josta ei kylla pysty paljon sanomaan etta mita se esittaa. Paaasia etta me itse tiedetaan, tuumattiin.

Kun kerran satoi, ajateltiin etta nyt on yhta hyva hetki kuin koska tahansa menna vaikka museoon. Lahella sattuikin olemaan katevasti American Museum of Natural History, jossa - kelatkaa tata! - oli juuri lauantaina avattu suuri teemanayttely hevosista! Enne numero 2. Mentiin siis sinne ja ihailtiin taytettyja elaimia, dinosauriin luita ja tietty niita hepsuja.
Toistaiseksi vitsikkain juttu sattui, kun seisoin mallailemassa norsulaumaa kuvaan (ne oli siis taytettyja, luonnollisen kokoisia norsuja eraan hallin keskella, joten voitte kuvitella etta sommiteltavaa riitti) ja selitin tapani mukaan jotain katkeamatta Kuosmikselle. Mun viereen polahti joku jannu: "Siis te... Sa oot Suomesta!" (Joo niin oon.) "Onko toikin?" *Kuosmista osoittaen* (On sekin.) "Siis.. Wau!" (...?)
Jalkeenpain mulle tuli vahan hoopo olo. Oisko sita pitanyt jaada siihen haastattelemaan? Oliko silla kaikki ihan okei, vai oliko se vain niin pidakkeettoman riemastunut tavatessaan odottamatta lajitovereitaan?

Museo sulkeutui kuudelta, mihin mennessa oltiin taivallettu siella eestaas kolmisen tuntia. Pohjois-Amerikan elaimisto jai nakematta, mika mua harmittaa sikali, etta uhmattiin kuulutuksia ja livahdettiin viela taysin mun tapojen vastaisesti viimeisilla minuuteilla alakertaan etsimaan niita. Eipa loydetty, ihan oikein mulle. Kyllahan ma palvelualalla toimivana itsekin tiedan, miten sylettavaa on alkaa kantaa niita viimeisia, poistumasta kieltaytyvia asiakkaita tiloista ulos, jotta paasisi joskus itsekin. Tasta saat ja tasta.

Taman jalkeen kummankin nalka alkoi olla suden luokkaa, joten taaperrettiin takaisin Columbus Circlelle etsimaan ruokapaikkaa. Todettiin yhteen aaneen, etta jotenkin kaupunki tuntuu jo yhden paivan kiertelyn jalkeen paljon tutummalle ja meidan askeleet varmemmille. Eilen viela mietin, miten kukaan voi kutsua kodikseen tallaista hornankattilaa, mutta tanaan ymmarran jo ihan hyvin etta miten ja miksi. Sita paitsi ne taalla ikansa kasvaneet nuoret, jotka noilla kaduilla pyorivat niin kotoisan nakoisina todistavat, etta varmasti tallaisessa paikassa kasvaneen ryhti erottaa ne meista muista uusista tulokkaista.

Mutta asiaan. Ruokaa siis loydettiin, astuttiin sisaan jonkinmoiseen meksikolaiseen ravintolaan, jossa sitten vedettiin eksoottiset brandykanat ja kanat suklaakastikkeessa. Jalkkariksi tietysti Frozen Margaritas, mulle kookos ja Kuosmikselle mansikka, lipevien tarjoilijanuorukaisten valvovien silmien alaisina. Nailla ei kaiketi samalla tavalla vahdita tuota viinan annostelua drinkkeihin - harvoin mulla on ensimmainen juoma aiheuttanut noin erehdyttavasti nousuhumalaa muistuttavan tilan.

Sitten hieman huomioita populaatiosta. Ollaan nahty hurjan tyylikasta vakea ja hurjan tyylitonta vakea; hirmusti sellaisia todella epasuhtaisia pareja, joissa mies on tulikuuma ja kaikin puolin varsin valioyksilo ja pirkko sitten sellainen, no, sutturahtava lahiopeppuli. Suomessahan se on usein toisin pain, ainakin mun havaintojen mukaan. Sitten taalla on paljon sellaisia juuri mulle hyvankokoisia, vantteria geenimanipuloidulla maissilla syotettyja valkohampaisia quarterbackeja, mutta myos niita kaitoja alykonnakoisia juutalaisjannuja, jotka on epailematta fiksumpia kuin mina ja Kuosma yhteensa ja vielapa holtittoman rikkaita. Tasta kun viela vahan rohkaistutaan, aletaan varmaan juttusille ihan ventovieraiden kanssa. Tanaankin tempaistiin aamiaiset jo niin rivakasti, etta loppuviikosta ei varmaan enaa istuta edes alas niita nauttimaan, vaan kiskotaan kahvit lennossa: "Joo, voitsa kertoa samalla kun kavellaan, nyt ei ois millaan aikaa pysahtya?" Hektisyys (tai hetkisyys) tarttuu.

Tanaan ajateltiin lahtea tasta nahtavyyksia pallailemaan. Katseltiin tuosta opaskirjasta naita perusturrejuttuja: Vapaudenpatsas (mutta varmaan Staten Island Ferrylta kasin, jos sinne ylos ei kerta kuitenkaan enaa edes paase), Chrysler Building, Empire State, Flatiron Building (joka on muuten ihan meidan jokapaivaisen metromatkan varrella), Chinatown ja sellaiset. Katsotaan paljonko ehditaan tanaan, mikaan kiirehan meilla ei ole eika pakko tehda yhtaan mitaan mita ei tahdota. Tana aamuna todettiin kohottavasti, etta rahvas raataa! Juuri nyt arki tuntuu olevan Linnunradan takana.

Sinkin' my teeth in

Taalla ollaan! Kuten kaikki sanoivat, toistaiseksi ainakin New York on lumoava. Itse puolestani olen harvapainen holmolainen, ja jatin digikameran piuhan kotiin. Kuvamateriaalia on siis odotettavissa vasta kotiinpaluun jalkeen. (Koetan muistaa ottaa niita kuvia kanssa...)

Heratys oli siis lauantaiaamuna kello 03.15 - tuttu aika vanhalle baarikarpaselle. Uskokaa tai alkaa, mutta maltoin nukkuakin edellisena yona; pelia katsottuani paatin tosin jo kertaalleen jattaa lahtematta, sen verran noloa oli siina vaiheessa myontaa olevansa suomalainen. Pronssi sentaan vaannettiin kotiin, tarkistin just Hesarin verkkosivuilta etten ole ihan n00b.

Kentalla istuttiin Kuosmiksen kanssa herailemassa kahvilassa Rhodokselle matkaavien elareiden vetaessa viereisissa poydissa konjakkia muina lomalaisina - kello viidelta aamulla. Senkin sairaat vanhat juoppolallit! Me ei otettu edes matkaanlahtiaisskumppaa.

Frankfurtissa vaihdettiin konetta. Tahan mennessa Kuosmiksenkin pulssi oli taas tasaantunut: koneen rullatessa laskussa kiitorataa se huusi melkein aaneen etta "jarrutajarrutaJARRUTA!" ja heitti filtin naamalleen muistuttaen musliminaista burkhassaan. Turha kai mainitakaan, etta ma nauroin sille (aanekkaasti mutta myotatuntoisesti). Kahden tunnin vaihtoaika kului melkein tyystin vaeltaessa kentan A-terminaalista C:hen. Ehdittiin silti turhankin hyvin kuuntelemaan kanisevia pentuja ja vonkuvia sylivauvoja... Onneksi oltiin tajuttu ostaa namusia Helsinki-Vantaalta, ei ainakaan verensokeri enaa karjistanyt tilannetta.

Pitkalle lennolle jouduttiin tietysti mottiin kolmen riviin, mulle ikkunapaikka ja Kuosmikselle keskimmainen. Meidan rivin paassa istui hyvin tummaksi paahtunut, juronoloinen ja valtavan kokoinen jannu, joka avasi suunsa ensimmaisen puolentoista tunnin kuluttua: "My name is Tim, if you need to go somewhere or pass me." Tahan saakka olin ollut aivan varma, etta se oli jostain Lahi-idasta tai jostain muuta kielta puhuvasta maasta, mutta tassa vaiheessa aksentti paljasti aidon jenkin. Myohemmin kavi kuitenkin ilmi, etten erehtynyt ihan taysin...

Siina ylailmoissa oloon totutellessa ja kiljuvan vatsan tayttamisesta haaveillessa tutkittiin myos Taalasmaalta lainassa olevaa Lonely Planet New York Citya (erinomainen opas muuten sivumennen sanoen, kiitos viela kerran!) eika aikaakaan, kun Tim aidon amerikaanon tavoin kysyi avuliaasti, mita koetettiin kartalta hakea. Siina sitten hitusen jutusteltiin, ja kavi ilmi, etta meidan vieressa istui ihka-aito pesunkestava amerikkalaissotilas, joka oli matkalla Irakista kotiin veljensa hautajaisiin! Ma en katsonut tarpeelliseksi antautua keskusteluun matkakumppanimme kotimaan nykyhallinnosta tai koko sodasta, silla mun mielesta ei tuntunut hyvalle idealle hermostuttaa arviolta 120-kiloista sotilasta, jonka vieressa joutui istumaan viela viisi tuntia kymmenen kilometrin korkeudessa valtameren paalla. Se oli hirmuisen kiltti ja avulias, joskin epaamerikkalaiseen tapaan hurjan vakava ja vitsailematon. Saatiin me se kylla ihan loppumetreilla hymyilemaankin ja kertoilemaan avoimesti siita, miten se diggailee Children of Bodomia ja Alexi Laihoa - taman se kertoi siis aivan itsenaisesti ja vain antamamme vihjesanan "Suomi" perusteella. "I'm almost forty and I listen to that kind of music, it keeps me sane." Oi, voiko kukaan vastustaa noin vilpitonta ja herttaista tunnustusta!

JFK:lle paastya erottiin Timista. Se huikkas meille etta "Have fun!", ja ma tietysti salamannopealla reaktiokyvyllani etta "You too!", kunnes muistin sen olevan matkalla veljensa maahanpanijaisiin eika suinkaan millekaan hupireissulle... Oh well.
Koetettiin ensin luovia tietamme julkisten kulkuneuvojen suuntaan, mutta jotenkin aivot tuntuivat olevan muovailuvahaa, eika siis onnistuttu kerralla. Luovutettiin suosiolla ja otettiin taksi hotellille. Sita paitsi keltaisella taksilla ajaminen on sekin erittain NY, eika siis sen vuoksi tuomittava teko ensinkaan. Eihan?

Hotelli. Voitte kayda ihan itse tsekkaamassa kuvia niiden verkkosivuilta, ja lisaa on luvassa sitten mun kuvareportaasin myota parin viikon paasta. Vastaanotossa oli hitusen ruuhkaa meidan saapuessamme, joten ehdittiin luoda ensisilmays ymparillemme: katosta tuli esiin verenpunaisia kohokuvakasvoja, nurkassa pyori vasymaton discopallo ja kapeat portaat tuntuivat nousevan pystysuoran jyrkasti suoraan taivaaseen. Luottamusta heratti kuitenkin se, etta hotelliin oli selvasti majoittumassa meidan kanssa samaan aikaan isa kahden esiteini-ikaisen tyttarensa kanssa (ilmeisesti italialaisia) ja ihan asiallisen nakoinen, ehka ranskalainen liikemies. Henkilokuntakaan ei ole mitaan helvetin hippeja vaan ihan tavallisen nakoista ja reilunoloista sakkia. Ymmarratte taman vakuuttelun, kun naette ne kuvat...
Meidan huoneessa on luonnollisesti kokolattiamatto. Ovi lukitaan uloslahtiessa pikkuisella riippulukolla, sellaisella kullanvarisella, joita meidan asiakkaat ripustavat meidan pukukaappien oviin treeniensa ajaksi. "That's our safety box." Lisaksi yon turvaksi ovessa on salpa, josta ei tosin tuollaisenaan ole mitaan hyotya, silla ovi aukeaa sisaanpain. Tai ehka ma en taas vaan tajua. Joka tapauksessa paikka on eksoottinen ja sangyt on i-s-o-t. Ja me asutaan hei taa viikko New York Cityn ytimessa, melkein sama vaikka yovyttais pahvilaatikossa vai mita? Osoite on 160 East 25th Street, tsekatkaa sijainti!

Eilen ei sitten kauheasti jaksettu, kaytiin tepastelemassa tassa lahialueilla ja haettiin yhdesta ruokakaupasta vahan iltapalaa. Tuntuu todella taas kuin olisi tullut kauppasaannostelyn Neuvostotasavallasta, kun katsoo naita notkuvia hyllyja. Kuosmis huokaili haltioissaan bissekaapin edessa: "Miksei Suomessa ole tallaista?!"
Hotellille palattua makailtiin sangylla syomassa mustia nachoksia (sinisesta maissista, aika hyvia) ja Chips Ahoy -suklaakekseja ja spekuloimassa tulevan viikon ohjelmaa. Vartin vaille kahdeksan mulla petti pokka ja sanoin hyvaa yota - ja nukahdin nanosekunnissa.

Tanaan olen kuin uusi ihminen! Herattiin luonnollisesti pienten lasten nukkumaanmenoajan vuoksi jo seiskan pintaan, vapaaehtoisesti ja ilman mitaan sahkoisia herattimia. Kaytiin aamiaisella Gregory's Coffeessa, jossa italiaa puhuva baristapoika aloitti kaupanteon imartelulla. Koska olen ulkomaalainen ja tottumattomana varsin perso moiselle, muistin tipata, toisin kuin nolostunut Kuosmis. Asken kaytiin hankkimassa viikon metropassit ihan itse automaatista, kyllapa tuli pystyva olo! Maan alta palattua tormattiin tahan nettikahvilaan, joka ei varmastikaan ole edullisin, mutta olipa ensimmainen katevasti vastaantullut, joten tultiin tanne kertomaan kuulumisia teille, jotka niita takuusti malttamattomina olette jo vartoneet.

Taman jalkeen ajateltiin metroilla Central Parkiin, onhan sunnuntaiaamupaiva ja aurinko korkealla ja varmasti monilla lokaaleillakin harvinaista vapaata. En aio puijata: onpa aika mahtavaa tama tallainen.

Se tietää kyllä miten tässä käy...

Toivon, että jonakin päivänä opin piittaamaan sellaisesta, joka on sen ansainnut. Että jonakin päivänä ei tarvitse kyseenalaistaa omaa järkeään ja omia tunteitaan; ettei tarvitse jatkuvasti tuntea oloaan hoopoksi ja jotenkin vääränlaiseksi. Että jonakin päivänä ikävöidessään voi hyvällä syyllä uskoa olevansa myös itse kaivattu.
Toivon, että jonakin päivänä ymmärrän olla tekemättä samoja virheitä uudestaan ja uudestaan. Että jonakin päivänä osaan päästää irti, nostaa katseen ja jatkaa eteenpäin. Että jonakin päivänä maltan olla vilkaisematta olkani yli; että jonakin päivänä en enää käänny takaisin.

Huomenna tähän aikaan mä olen niin kaukana, etten oikein edes muista miten sellainen kuvitellaan. Sen mä kyllä muistan, miten hyvälle välillä tuntuu vain päästä pois.
Voi miten kivaa meille tulee! Mulla on jollain hämärällä käänteislogiikalla nyt jo ikävä koko matkaa.
Herätyskello soi kuuden tunnin kuluttua.


The world's a roller coaster
and I am not strapped in
Maybe I should hold with care
but my hands are busy in the air saying:
I wish you were here
I wish you were...

- Incubus: Wish You Were Here

What if I say I'm not like the others? What if I say I'm not just another one of your plays?

Mä luulen - katsottuani kylliksi Californicationia ja Dr. Philiä - että kaikkien hysteerisesti ympäriinsä koinivien, läheisyysongelmaisten, tunnekylmien ja sitoutumiskammoisten taustalla on pääsääntöisesti vain yksi onnettomasti päättynyt suuri rakkaus. Tämän jättämää hyytävää tyhjiötä nämä poloiset sitten koettavat täyttää edellämainittujen kuorien turvin; toiset tahtovat myös kostaa kokemansa tuskan ja levittää pahaa oloaan.

Ei mikään uusi oivallus, ei totisesti. Musta on vain mielenkiintoista, että vaikka nämä selviytymisstrategiat ja toimintamallit ovat käytännössä kaikkien tiedossa eivätkä siis siten mitenkään erityisen suojaavia saati hämääviä keinoja, silti niitä käytetään laajalti - samalla kaikki syy-yhteydet pontevasti ja johdonmukaisesti kieltäen.
'Hyvä piilo' ei tarkoita sitä, että ei itse näe muita.

Toiset ovat myös sillä tavalla psyykeltään pieniä ja kehittymättömiä, etteivät kestä itseään suurempia persoonia lähellään. Mikäli tällainen kaunainen pikkusielu jostain puoleensavetävyyslakien hämärästä oikusta joutuu parisuhteeseen valovoimaisemman ja vahvemman yksilön kanssa, seuraukset ovat usein väistämättä tuhoisat. Heikompi ryhtyy määrätietoisesti typistämään, karsimaan ja lanaamaan kumppaniaan vähintään henkisin mutta joskus myös fyysisin asein: hän vähättelee, mitätöi, pilkkaa, haavoittaa; tönii, uhkailee, läpsii, pitää kiinni kovempaa kuin olisi tarpeen. Kieltäytyy syytä antamatta, ei kykene keskustelemaan eikä etenkään myöntämään mitään edellämainituista.

Helppo yhtälö, eikö totta? Miksi kukaan jäisi katsomaan tai ottamaan vastaan moista? Miksei kumpikaan vain kävele pois? Eikö tilanteeseen jääminen olekin veren kaivamista nenästään, masokismia puhtaimmillaan?

Kun yhtälöön on sekoitettuna rakkautta, sitoutumista, kiintymystä, kaikesta huolimatta - silloin ei enää ole olemassa yksinkertaisia ratkaisuja.
Ja vähitellen osapuolet tottuvat tilanteeseen.
Ja vähitellen osapuolet alkavat pitää elämäänsä normaalina.
Ja vähitellen itseään ei enää osaa suojella, eikä itseään osaa pelastaa.
Ei osaa enää lopettaa.

Sellaisesta itsensä irti riuhtaiseminen vaatii helvetisti kanttia.

Mun yksi ystävä muuttaa tänään. Mä haluan toivottaa sille oikein paljon onnea uuteen kotiin ja sanoa, että se on reipas ja rohkea ja muutenkin aivan hitonmoinen pirkko.

Kolme yötä reissuun on...

Nyt alan olla siinä tilassa, etten malttais enää yhtään mitään, haluaisin vain hyppiä tasajalkaa ja kimittää, ja purskahdella hallitsemattoman hysteeriseen käkätykseen ilman syytä.

Hoidettu:

• tukka käyty huoltamassa reissukuntoon
• opaskirjat kohteisiin hankittu
• adapteri ostettu
• matkakokoinen ladyshavevaahto ostettu
• kukkienkastelija hankittu
  

Vielä pitää hoitaa:

• kodin siivoaminen niin, että reissulta on vähemmän mänttiä palatakin sitten joskus
  
• rahanvaihto
• matkakokoisen kosmetiikan ostaminen (paitsi ladyshavevaahto, se on jo)
  
• pakkaamisen suunnittelu ja itse pakkaaminen
  
• taksin tilaaminen
• matkakirjallisuuden hankkiminen
• lempisarjojen ajastaminen tallennukseen
• uusien akkujen ostaminen kameraan
• mp3-soittimen lataaminen matkavalmiiksi
  

Täähän on hurjan kätevää: voin tulla täältä sitten tarkistamaan että mitä on vielä tekemättä!
(Ihan kuin ei ois koskaan ennen tullut matkusteltua minnekään...) JÄNNITTÄÄ!

I'm with You

Ihan hölmöä, miten hyvälle mielelle yhdestä lyhyestä näennäisen samantekevästä tekstiviestistä voi tulla. Vaikkei ehkä pitäiskään.

Suomen lätkän arvokisapelit muistuttavat kovasti mun parisuhdeyritelmiä: alkavat mennä vinhaa vauhtia savelle siinä vaiheessa, kun mua rupeaisi oikeasti kiinnostamaan katsoa, mitä niistä tulee.


But he was looking at her all funny in the eye
She said: "C'mon boy tell me what you're thinking, don't be shy"
He said: "Alright I'll try, I'll try:

All the stars in the sky and the leaves in the trees;
all broken bits that make you trip up
and grassy bits in between all the matter in the world,
is how much I like you."
She said: "What?"
He said: "Let me try and explain again:

Right birds can fly so high or they can shit on your head
They can almost fly into your eye and make you feel so scared
but when you look at them and you see that they're beautiful.
That's how I feel about you."
She said: "What?"
He said: "You."
She said: "What are you talking about?"
He said: "You.

Right birds can fly so high or they can shit on your head
They can almost fly into your eye and make you feel so scared
but when you look at them and you see that they're beautiful.
That's how I feel about you.""
She said: "Thanks,
I like you too."
He said: "Cool."

- Kate Nash: Birds