Luonteeltaan kekevyt iloinen esitys

Aurinkoiset päivät tekevät toiveikkaaksi. Ihan kohta on niin lämmin, että voi käpertyä seinän viereen tuulettomaan paikkaan, kääntää kasvot valoon ja saada vuoden ensimmäiset kesakot nenälleen. Äidin kanssa Ikeassa rohkenen tarttua tuntematonta remonttipoikaa katseesta ja hymyillä sille, ihan varovasti vain, mutta vastakaiun herättäen. Myöhemmin seison suuren peilin edessä tarkastelemassa itseäni ja ison osan aikaa pidän näkemästäni. Illalla tehdään äidin kanssa sushia ja juodaan kuohuviiniä, wasabi polttaa kyynelkanavissa saakka enkä oikeastaan kaipaa tästä mihinkään.

Tänään taivas on väritön ja sylkee maahan märkiä roiskeita. Olen koonnut uuden jakkarani, siivonnut koko talouden ja levittänyt lattialle uuden lehmäntaljan (se näytti niin silkkiseltä, että minun oli heittäydyttävä sille meritähdeksi, muistellakseni mille eläimen karva kasvoja vasten tuntuu). Kuuntelen Soundgardenia ja hetken tuntuu aivan samalle kuin 90-luvun puolivälissä, kun sää varsinaissuomalaisessa pikkupitäjässä oli aina harmaa ja räntäinen, aikaa oli loputtomasti mutta tekemistä ei juuri lainkaan eikä kukaan ymmärrä mua.

Päätän alkaa katsoa ihmisiä silmiin ja hymyillä niille. Ehkä tämä on vielä ihan hyvä näin. Ehkä minä olen.

Give me something to die for or design a quiet mind

Mitä jos en koskaan enää rakastu? Jos en tapaa enää koskaan ketään sellaista, joka saa vatsan heittämään volttia - jos tapaan, mutten enää itse osaakaan pudota kenenkään silmiin? Jos en saa enää yhtään laiskaa aamua, kun aurinko siivilöityy kaihdinten välistä paljaalle iholle eikä kumpikaan halua päästää koskaan irti. Jos ei tule enää kauppareissuja, automatkoja, koiranpentuhaaveita, puheluita joissa ei ole juurikaan asiaa mutta sitäkin enemmän merkitystä. Millainen elämästä sitten tulee? Millaiseksi se jää?

Siitä tulee sellainen, jossa lähdetään maanantai-iltana muuttamaan ystävää Tukholmaan, ajetaan pakettiauto hieman lentoon kanttarilta ja nauretaan kauhistuneena päälle. Istutaan laivan buffetissa puhumassa vinolippaisuudesta, annetaan hiustenvärjäysvinkkejä tuntemattomille venäläisnaisille, ajetaan Tukholmassa harhaan ja ylinopeutta mutta löydetään kuitenkin perille, pihistetään yökerhosta marakassit ja ravintolasta kokonainen kookospähkinä, tuliaisiksi.

Siitä tulee sellainen, jossa vietetään ilta upottamalla sormet multaan, ollaan puhumatta kenellekään vuorokauteen ja katsellaan televisiosta rakastuneita suutelemassa.

Siitä tulee ihan hyvä elämä, jossa on runsaasti upeita ihmisiä, viihdyttäviä tapahtumia ja paljon loistavaa musiikkia. Siitä tulee elämä, jossa on kovasti kaikkea mutta silti jatkuvasti liian vähän jotain: kosketuksia, kahdenkeskisyyttä, hellyyttä ja suurta intohimoa.

Siitä tulee sellainen elämä, jossa hallitsevaksi nousee se mikä puuttuu; sellainen, jossa juuri siitä, johon yrittää olla keskittymättä, tuleekin pakkomielle. Sellainen, jossa on helpompi nimetä asiat, joita ei halua kuin ne, jotka todella tahtoisi - ei siksi, ettei niitä olisi ehtinyt itselleen selvittää vaan siksi, ettei niitä edes uskalla sanoa ääneen etteivät ne jo siitäkin säikähtäisi pakosalle.

Sellainen, jossa saa paljon muttei rohkene pyytää enempää.

I wish you had a favourite beauty spot That you loved secretly 'Cause it was on a hidden bit That nobody else could see

Minä pidän ihmisissä eniten siitä, mikä on yksityistä. Siitä, mille ne näyttävät kun ovat juuri heränneet. Siitä, miten niiden tukka menee suihkun jäljiltä. Ilmeistä, joita ne tekevät kun luulevat ettei kukaan näe. Äänestä, jolla ne puhuvat itselleen. Kuvittelen naiivisti pääseväni lähemmäs niitä noiden pienten salaisuuksien myötä, kuvittelen, että ne ovat niiden kautta vähän enemmän minun.

Kuvittelen olevani erityinen, etten oikein istu mihinkään joukkoon saumattomasti. Että minussa on aina liikaa jotain, tai useimmiten ei kylliksi. Siksi joudun suunnattoman hellyyden valtaan, kun näen jotain erityisen tunnistettavaa tai lajityypillistä. Noin just, noin me ihmiset toimitaan! ajattelen ja tunnen kerrankin kuuluvani johonkin, joihinkin.

Aina toisinaan, itseäni sivistääkseni pyrin lukemaan maailmankirjallisuuden klassikoita. Parhaillaan minulla on meneillään Ernest Hemingwayn varhaisteos Ja aurinko nousee, josta sanotaan takakannessa seuraavaa:

"Hemingway esittelee tässä romaanissa tavaramerkikseen muodostuvan kovaksikeitetyn tyylinsä, joka väheksyy tunteita ja tapahtumia ja keskittyy tarkkoihin havaintoihin ja ytimekkääseen kuvaukseen."

Olen lukenut kirjaa nyt noin kolme neljännestä, enkä ihan allekirjoita väitettä. Ensinnäkin minua alkaa aina välittömästi hieman syyhyttää, kun joku tai jokin naulaa jonkun toisen tyylin jollakin näinkin värittyneellä sanalla kuin kovaksikeitetty. Toisekseen en ole ihan varma, voiko tarkkoja havaintoja välittää tunteita ja tapahtumia väheksyen. Kieli ei kai koskaan ole täysin neutraalia ja arvovapaata - arvot puolestaan kuvastavat esittäjänsä tunteita. Ylipäänsä kieli peilaa käyttäjänsä maailmankuvaa: se, mihin nuo tarkat havainnot kulloinkin kohdistuvat, kertoo edelleen omaa tarinaansa havainnoijan näkökulmasta ja, taas kerran, maailmankatsomuksesta.

Se, mitä kirja onnistuu välittämään, on yläluokan pitkästymisen 1920-luvun eurooppalaisissa suurkaupungeissa, saakelin nappijutku! Ehkä takakannen väittämällä pyrittiinkin kertomaan, miten kirja luo omituisen Levottomat-henkisen tunnelman siitä, että vaikka tapahtumaa on runsain mitoin ja kenties tunteitakin, ne eivät oikeastaan jätä jälkeään kokijaan eikä mikään lopulta osu.

Mutta ei se ole kovaksikeitettyä, se on kyynistä ja tavattoman typerää.

I'm just a little bit caught in the middle

Viime viikolla tapahtui seuraavaa:

Vaihdoin hiusvärini muutaman kuukauden blondista syrjähypystä jälleen takaisin siniseen ja mustaan. Tukka tuntuu hyvin kotoisalta ja niittää kiitosta oikealta ja vasemmalta. Itse olen itsevarmempi ja mielialaltani kepeämpi tässä värissä - vaikka äiti voivottelikin näkyä naama mielipahasta mytyssä kuin joku itseään vanhempi.

Kävin istumassa neljä tuntia neulattavana, minkä tuloksena oikeassa olkavarressani on nyt puolivalmis tatuointi. Siitä tulee ensimmäinen värilliseni ja rakastan sitä jo tässä vaiheessa tulenpalavasti. Sun näkönen, omakuva, sanovat ihmiset, ja vaikkei se ihan totta olekaan, hymyilen onnellisena ja ylpeänä kuin tuore vanhempi.

Päätin alkaa kirjoittaa jälleen blogiin aktiivisesti. Kerran viikossa vaikka, sen verran ajatuksia nyt kai on simpanssillakin. Ensin pitää jälleen ylittää se ujostelu, se rimakauhu joka aina kohoaa minun ja tekstini väliin, kun liian pitkään pidän omia ajatuksiani arvottomina kerrottavaksi.

Kävin joitain viikkoja sitten esimieskoulutuksessa. Koulutuksen aluksi puhuttiin asenteesta ja siitä, miten ihmisistä keskimäärin viisi prosenttia asettaa aktiivisesti tavoitteita elämänsä eri osa-aluielle, kolme prosenttia kirjoittaa nämä ylös ja vain yksi prosentti palaa itselleen laatimaansa tavoitelistaan. En tiedä, mihin tutkimukseen luvut perustuivat, mutta kornia kyllä halusin välittömästi alkaa elää kuin se yksi prosentti: halusin ryhtyä tietoiseksi, tavoitteitteni eteen valintoja tekeväksi ihmiseksi, jolla on elämässään suunta, rytmi ja vauhti oikein mitoitettuna.

Viime ajat (hyvä on, kaiketi jo vuoden tai pidempään) olen tuntenut olevani tuuliajolla, kiinni vain konkreettisessa arjessa mutta kaikesta muusta irrallaan, elänyt elämääni vain tunnista toiseen, merkillisen avuttomasti räpiköiden. Ehkä siksi ajatusten kiinnittäminen tavoitteisiin tuntui hyvälle, aikaansaavalle, sellaiselle että tässä nyt känsäinen koura kiertyy lapion kahvaan ja alkaa raivata peltoa kivikosta ja polttava keskipäivän aurinko ja uurteisilta, tomun tahraamilta kasvoilta noruva työmiehen hiki ja ristiselkää kalvava työasento ja varjossa liinakko länkien välissä odottamassa iltaa ja kotimatkaa.

Toki olen suunnitellut tavoitteiden asettamista aiemminkin, turvallisen etäältä epäileväisesti tähystellen. Että kirjoittaisi oikein ylös, mitä elämältään tahtoo - sehän on koppavuutta, pyrkyryyttä, kaaosta ja sattumanvaraisuutta vastaan nousemista! En ole koskaan kokenut olevani niin vanha, että minun ihan todella tulisi piirtää itselleni tällaisia suuntaviivoja, pohtia ja sanallistaa, millaista elämää haluan viettää ja mitkä ne onnellisuuttani edesauttavat palikat ovat nyt ja mitä niiden kuvittelen olevan neljän vuoden kuluttua.

Ehkä kyse ei olekaan vanhuudesta vaan siitä paljon mainostetusta kypsyydestä? Ensimmäistä kertaa elämässäni en fokusoi siihen, mitä seuraa jos en saavutakaan tavoitteitani asettamiini määräaikoihin mennessä vaan mitä sitten käy jos saavutankin.

Kai kevät on eniten minun aikaani. Tunnen, kuinka jokin vanha valuu ulos ja jättää jälkeensä onton tilan, tilan joka toistaiseksi täyttyy äärimmilleen ei-mistään mutta jossa on odotuksen tuntu ja kaikki maailman mahdollisuudet.

Hurt people hurt people

Nuun teksti sai minut jälleen pohtimaan aihetta, josta olen ollut huolissani jo pidemmän aikaa. Elämälleni on tapahtunut jotain, joka on tehnyt siitä miltei tunnistamattoman. Minä en enää näe niitä ihmisiä, jotka ovat minulle tärkeimpiä ja rakkaimpia sillä ei-sukulaisuus-tavalla. Ihmisillä on kaikenlaista, on parisuhteita ja työkiireitä, aikaa vieviä harrastuksia ja opintoja. Minä istun illat kotona katsomassa amerikkalaista vampyyriviihdettä 2000-luvun alusta ja toivon että sattuisi jotain, että ne soittaisivat minulle taas ja haluaisivat viettää aikaansa kanssani. Itse en enää osaa tarttua puhelimeen, eivät ne ehkä vastaisi ja jos vastaisivat, mitä niille edes sanoisin? Mulla on sua ikävä ollaan taas kavereita jooko.

Eilen ruokakaupassa odotin vuoroani omenahyllyllä. Edessäni hedelmiä valitsi keski-ikäisen näköinen mies, joka tuoksui taivaalliselle. Keskellä ruuhkaista kauppaa minun oli pakko sulkea silmäni ja vetää tuoksuaan sisääni antaumuksella. En edes muista, milloin viimeksi olisin ollut todellisella tuoksuetäisyydellä kenestäkään - niin liki, että olisin haistanut ihmisen kaikkien hajusteiden läpi. Ajatus sai minut sävähtämään surusta, niin että edessäni seissyt tuoksuva mies kääntyi uteliaana katsomaan.

Äiti sanoo et vain ole vielä tavannut ketään vertaistasi ja minä ajattelen, että kaikki muut luulevat minun olevan enemmän kuin olenkaan. En ole mitään erityistä enkä silti pysty siihen, mihin kaikki maailman muut ihmiset kykenevät: pitämään toiset lähellään. Minä olen mariseva ja eristäytyvä ja saamaton ja jatkuvasti eri syistä vihainen enkä voi syyttää ketään siitä että ne ovat kernaammin jossain muualla mutta syytän silti.

Minulla on ikävä kaikkia ja kaikkea ja miten tästä vuodesta voisi tulla parempi kuin edellisestä kun osaan kaikkea vieläkin huonommin kuin ennen.

Silmät liikkuu, minä en

Olen sairaslomalla hiirikädestä, eikä minun täten pitäisi tietenkään edes blogata. Hupsoho.

Keskimäärin kolmen päivän välein minä päätän ryhtyä vilpittömäksi. Päätän, että nyt saa jäädä sarkasmi, ironia ja koko niiden sukuhaara: minä alan aidoksi, sellaiseksi jota ei ujostuta sanoa että se tykkää Anssi Kelasta ja kinkkuananaspitsasta ja karaokesta. Sellaiseksi, joka hyväksyy myös muiden vastaavat valinnat kirkkain silmin ja tuntee aitoa sympatiaa muuta maailmaa kohtaan. Sellaiseksi, joka hymyilee lähijunassa niin seesteisesti, että maanantaiaamun krapulaiset kanssamatkaajat yökkäävät hieman sappinestettä suuhunsa ihan silkan katseen voimasta.

Ne väliin jäävät päivät minä tuhahtelen ihmisten Facebook-päivityksille, mielestäni falskille kotiseutu-uholle ja erilaisille hehkutuksille. Muotoilen mielessäni purevia ja käsittämättömän häijyjä kommentteja, joita en koskaan julkaise missään - ajattelen niin rumia ja myrkyllisiä, etten uskalla seurassa avata suutani melkein ollenkaan. Olen jatkuvasti niin vihainen, niin lähellä reunaa, että pienikin sysäys saa minut suistumaan, irrotan sokan ja haluaisin vain satuttaa.

Tässä lista asioista, joille tänään olin raivoissani: huoltoyhtiöt, huono ja törkeällä äänenvoimakkuudella soitettu jonotusmusiikki, tarpeettoman hitaasti / lujaa ajava / jarruja pumppaava bussikuski, VR:n ikuisesti myöhässä tulevat tiedotukset, kastemadon kärsivällisyydellä ja suunnittelukyvyllä varustetut johtotason tehtävissä toimivat henkilöt, ihmiset jotka eivät vastaa puhelimeen eivätkä sähköposteihin, esimiehet jotka sairaslomasta ilmoittaessani kysyvät aiotsä tehdä nyt ollenkaan töitä sillä aikaa sitte?, pariskunnat ja perheonni, typerät unet, kroppa joka kertoo jatkuvasti itsestään liikaa, joka vaatii liikaa ja on kaikin tavoin koko ajan liikaa, alituinen sisätiloissa paleleminen, raivostuttavat ja aivoihin pinttyvät mainosjinglet, liuskoittuvat kynnet ja vertavuotava nenä.

Ja itselleni, sille minä vasta olenkin vihainen.

Se koko ajan pelkää ettei sitä ymmärretä

jatkuvasti itseään selittää

Siksi se ei tunne ketään eikä tiedä mistään mitään

ja kaikki siltä levii käsiin eikä se koskaan tiedä miksi

- Siiri Nordin: Mukula

Olemmeko me suoraa lähetystä vai tulemmeko me nauhalta?

Minä olen niin iäkäs, että muistan kun Pekka Himasesta tuli Tapaus, filosofian ihmelapsi ja akateemisen maailman kauhukakara. Pekka väitteli filosofian tohtoriksi 20-vuotiaana (vuonna 1994) ja kirjoitti "dialoginmuotoisen teoksen" HIMeroksen kahta vuotta myöhemmin. Minulla on tuo teos kirjahyllyssäni, sen takakannesta luntaten selvisivät edellisen virkkeen tiedotkin. Muistan lukeneeni sen, varmaankin lukion toisluokkalaisen tarmolla, jääneeni vaikuttumatta, pettyneeni. Että mikä on tämä hintelä ja huonoryhtinen nuorukainen, jolla sanotaan olevan älyä ja karismaa ja ties mitä muuta. Vuosia myöhemmin Pekka eli ulkoisesti Leif Segerstam -vaiheen, tapasi Desmond Tutun, Richard Bransonin ja myös muuten Pärssisen Lissun, ja mitä ilmeisimmin eteni urallaan muutenkin sangen kelvokkaasti. Meidän tiemme eivät enää kohdanneet.

Ennen kuin tänään.

Menin Ilmarisen järjestämään Hyvä elämä -seminaariin sarkastisen huvittuneena, ehkä hieman sensaationnälkäisenäkin: come on, kuka antaa seminaarilleen noin mahtipontisen nimen? Ja luennoitsijana takavuosien poikakomeetta, tästä voi tulla mielenkiintoista. Koska olen oppinut kriittisyyden olevan älykkyyden merkki, istuin ensimmäisen puoli tuntia kädet puuskassa: kuka on tämä pashminahuivia käyttävä änkyttäjä? Missä on älyn imu, missä karisma? Rahat takas!

Sitten tapahtui jotain: kumpi lämpeni, minä, Pekkako, mutta äkisti tuntui aivan relevantille kuunnella puhetta siitä, miten minän alkuräjähdyksen kaiut edelleen vaikuttavat meihin.

Että jos elämästä 10 % on sitä, mitä yksilölle tapahtuu ja 90 % sitä, miten hän siihen reagoi, voisi kai päivänsä tunnit käyttää hyödykkäämminkin. Että koskaan ei ole liian myöhäistä hankkia onnetonta lapsuutta väärin diagnosoimalla.

Että vaikka Paulo Coelhon ja Sarasvuon pseudosyvällisyydet eivät lopultakaan ole niin kovin kaukana tämänkaltaisten luentojen annista, on jotain saavutettu, jos huomaan erään musiikkinäytteen aikana kenties oivaltavani jotain perustavanlaatuista - minusta, mutta kuitenkin.

Eräs Pekan klipeistä oli "suomalaisen elämän soundtrack": Nukkumatti, Suvivirsi, Sua vain yli kaiken mä rakastan. Viimeisen kappaleen aikana auditorion muutamassakin kulmassa nyyhkytettiin puolisalaa. Minä mietin että niinkö se on, keskivertokansalaista yhdistävät lastenohjelmat, koulun päättäjäiset ja häävalssi, ja että jos näitä vasten peilataan elämän virstanpylväitä, miltä tuntuu niistä joilla on takanaan tuore, tuskallinen avioero, jotka tulevat seminaariin voimaantuakseen ja hankkiakseen viimein sen hyvän elämän itselleen ja vapautuakseen entisestä ja joita sitten läpsitään kasvoille niiden omissa häissä soineella kappaleella.

Muuten olen lähinnä treenannut ja tuijottanut Buffya alusta uudelleen. Ehkä tämän älyllisten virikkeiden deprivaation vuoksi riemastuin niin kovin saadessani edes hieman toimintaa neuroneilleni - ehkä syy ei ollutkaan Pekassa tai edes sokaisevassa talviauringossa.

Tuntuu välitilalle. Tuntuu odottavalle. Tuntuu... etten oikeastaan enää edes muista, mille tuntuu kun tuntuu.