Mä luulin et mä hallitsen tän, mun mielen ja mun elämän

Sitä aina luulee, etteivät asiat tule todeksi omalla kohdalla. Että toiset ihmiset sairastuvat, väsyvät, lankeavat. Että ne ovat ne muut, jotka jäävät vangeiksi päiviin ja tunteisiin, että ne ovat niitä jotka arpeutuvat eivätkä enää koskaan palaudu ennalleen. Että itse on juuri sen verran kehittyneempi, parempi, älykkäämpi; että itse tekee parempia valintoja; että itse osaa elää niin ettei.

Mutta jokin minussa on muuttunut. Että kun lähellä on pitkästä aikaa joku, minä haluan vain hallita. Haluan tietää, milloin, paljonko, miksi ja kenen kanssa. Minä en usko, minulle ei riitä. Herään yöllä levottomana, yltä päältä hiessä, varmana siitä ettei enää koskaan. Kyselen ja kyseenalaistan, vaadin huomiota ja kosketusta enkä tahdo rauhoittua millään.

Enkä se ole minä: en minä oikeasti ole tällainen, hysteerinen ja takertuva. Pelkään sekoavani, haluaisin takeita ja varmistelua, sertifikaatteja ja pyhiä lupauksia. Kiroilen keskellä yötä sängyllä istuen enkä osaa keskittyä mihinkään, jos en voi olla varma siitä että.

Pelottaa. Pelottaa etten enää osaakaan, etten riitä taaskaan. Että pilaan kaiken enkä pysty mihinkään. Etten saa mitä haluan - että saan, muttä ettei se olekaan kylliksi. Että minuun kyllästytään ennen kuin saan itseni jälleen suitsittua. Että tulee ahdistus, oikeutettu kisaväsymys ja tilantarve, ennen kuin saan huolestukseni lakkaamaan ja itseni jälleen takaisin.

Sillä tämän jos tuhoan, selviänkö enää?