Driving slow on Sunday morning and I never want to leave

On sunnuntai. Sää on täydellinen ja kaikki tuntuu helpolle.

Voi nousta sängystä vasta puoliltapäivin, olematta edelleenkään myöhässä mistään. Polkupyörä rullaa kevyesti myötätuulessa. Vastaan tulee lystikkään uteliaita, tomeria koiranpoikasia ja hymyileviä ihmisiä. Rannassa tuoksuu ihmeen hyvälle ja puheenaiheet ystävän kanssa tuovat vatsanpohjaan monta, odottavaisesti siipiään kokeilevaa tunnelmaperhosta. Vierasvenesatamasta ostettu kahvi maistuu paremmalle laiturilla istuen, eikä vieläkään tarvitse rientää. Saa kävellä hitaasti, pohdiskellen ja ympärilleen katsellen.

Menneen viikonlopun muistelu kääntää suupielet hymykuoppa-asentoon: miettii sitä ystävää, jonka näki pitkästä aikaa ja jonka kanssa oli loistokasta kuten aina; sitä toista, joka useimmiten on spontaanisti saatavilla ja tekee vaitiolosta hieman helpompaa. Sitä kolmatta, jonka kovan ja nenäkkään kuoren tietää kykenevänsä yhtenä harvoista pääsevänsä läpäisemään; sitä neljättä, joka halusi puhua aikamme ilmiöistä ja arvoista, mutta tyytyi mukisematta ihmissuhdejuoruihin ja keskenjääviin lauseisiin. Sitä viidettä, jonka tietää tohtivansa nähdä vastaheränneenäkin ja jota ei tarvitse viihdyttää, sillä se viihtyy ilmankin.
Sitä hyväntuoksuista ja sen myötä avautunutta mahdollisuutta korjata vanha, miltei kohtalokkaan väärä ylpeys. Kokeilla, että mitä jos.

On sunnuntai ja maailma on kerrankin minun puolellani.