Sukupolvinäytelmä saattaisi olla termi, jota käyttäisin kuvatessani Kuilua. Tiedättehän, nämä vuosituhannen alun aikana suosituiksi käyneet, kenties kolmen-viiden näyttelijän dialoginäytelmät, jotka tapahtuvat muuttumattomissa kulisseissa (tavallisesti jonkun olohuoneessa); jossa lavalla on valtaosan aikaa kaksi näyttelijää, toisilleen tavalla tai toisella polaariset voimat, keskustelemassa Isoista Asioista, purkamassa menneisyyttään, avaamassa tulevaisuuttaan, Kardaanikissan sanoin puhumassa siitä miltä musta tuntuu. Ne esitetään isojen teattereiden pienillä näyttämöillä ja ovat ilmeisesti sitä kamaa, jolla tahdotaan luodata kyseisen teatterin henkistä ilmastoa - niitä, jotka rahoitetaan niiden isojen näyttämöiden farsseilla ja suurmusikaaleilla. Niissä on yleensä vähintään kaksi sukupolvea, hyvin tyypillisesti ainakin osittain jotenkin sukua keskenään, sekä kasoittain traumoja, selvittämättömiä väärinkäsityksiä, eksyneitä ihmisiä. Ja puhetta, kosolti puhetta.
Kuilussa oli tämä kaikki: oli äiti Helena (täyteläinen Satu Silvo) ja tämän niljainen miesystävä Antti (elostelevuudessaan vertaansa hakeva Oskari Katajisto) ja sitten aikuiset lapset, se ylpeys, kansainvälinen menestystarina, juristinalku Miia (ikäisekseen hämmentävän maneerinen ja jotenkin kulmikkaan maskuliininen Anna-Maija Tuokko) sekä suvun musta lammas, tuomiopäivän profeetta Jani (hysteerisen riikinkukkomainen Sami Hokkanen). Oli komeat kulissit, kaksi kulmasohvaa ja hillitty valaistus. Oli se Suuri, Vaiettu Salaisuus. Ja puhetta. Rutkasti puhetta.
Kuilu. Sukupolvien välissä, sukupuolten välissä. Sukulaisten välissä. Kansallisuuksien kesken, perheen sisällä. Ihmisessä itsessään. Onko sen reunalla syytä tasapainolla, kannattaako putoamista ylipäänsä väistellä?
Ainekset olivat kohdallaan, kysymykset hyviä, dialogi ja tilanteet tunnistettavia: miten ihmiset puhuvat sumeilematta toistensa ohi, tahtomattakaan kuulla, mistä kenkä todella puristaa. Miten aihetta väistetään tarttumalla mitä merkityksettömiin yksityiskohtiin, tehdään vilpittömyyteen pyrkivästä keskustelusta karnevalistista farssia, kreikkalaista draamaa, loukkaantumisen taidetta.
Enkä siltikään ole varma. Olen pitänyt itseäni kuvatunkaltaisten sukupolvinäytelmien kuohkeimpana itämisalustana, viihtynyt, vaikuttunut, liikuttunut ja ollut kaikin puolin oikein kiitollista yleisöä. Onko nyt siis tulkittavissa minun kasvaneen vai aiheen kuluneen, kun Kuilu oli monista onnistuneista puolistaan huolimatta enimmäkseen yhdentekevä, hieman pönöttelevä (ihmisoikeuksien julistus, hei oikeesti jätkät hei?) ja paikoin teennäinen ja meluisa? Itsestään hyvin tietoinen ja loppumattoman kiinnostunut, oman oletetun valovoimansa ympärillä pyörivä?
Tai ehkä se olenkin minä.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
3 kommenttia:
Teatterin jälkeen miettii, että mitä esityksestä jäi talteen, mieleen, itämään. Kuilusta jäi Kesiksen analyyttinen, mutta rento seura! Mietin, että oliko Kuilun koskettamattomuuden syy myös ylemmän keskiluokan tarinasssa, tiedätkö, ranskalaisessa sisäoppilaitoksessa, jetset-yökerhoissa. Jotka nekin on jotenkin niin ysäriläppää. Tai sitten mä todellakin olen se, joka ei kuulu joukkoon, eikä tunnista tuntematonta. Kuilun maailmassa se sosiaalinen ja taloudellinen nousu oli tehty ja siitä suomalaisessa kerronnassa on harvoin kyse. Suomalainen hullu peräkammarin poika olikin design-vaatteissa hilluva, vähän kuin joku hipsteri, kenen ei tarvitse tehdä töitä. Ehkä äidin ja porttopoikaystävänkin suhde oli toisenlainen, naisen valta oli todellinen.
Hmmmm. Kyllä luustakin saa jotain kalvamalla irti ;)
tsihih, rento! kiitosta vaan :)
luulen että oot jäljillä tuossa, nimenomaan juppiysäriluussa ja sellaisessa. että miten ei koskettanut vaikka miten kurotettiin.
niin, kenellä se valta loppuviimeksi onkaan, itseään myyvällä vai sitä ostavalla? ah tuo iätön kysymys!
Joo, se valta oli kysymys, jota siellä palloteltii. Ajattelen silti, että se kenellä on rahat, on valta. On varmasti independent-ammatinharjoittajia, jotka valitsevat. Mutta maailmantaloudessa se valuutta on heikko. Lähinnä ajattelin, että ehkä myös Silvon madam-habituksesta johtuen, valta niiden kahden parisuhteessa oli rouvalla. Ja se ei ole ehkä tavallisin näyttämöasetelma? (...ja parane pijan!)
Lähetä kommentti