torstai 9. heinäkuuta 2009

When we were very young (and now we are six)

Facebookin uutissyötteeseen paukahti vanhan koulukaverin omista kolmekymppisistään laatimansa valokuvakansio. Koska olen utelias - ja koska se on tavallaan koko foorumin ideakin - ja vahingoniloinen - minullahan on vielä melkein puoli vuotta armonaikaa jäljellä - tsekkasin kansion läpi. Jouduin saman hämmentyneen vieraantuneisuudentunteen valtaan kuin aina, kun uutiset tietyistä ihmisistä tavoittavat minut.

Ne ovat minun kanssani samana vuonna syntyneitä. Ne ovat käyneet saman koulun ja asuneet tuohon aikaan muutaman kilometrin säteellä minusta ja toisistaan.
Ja siihen yhtäläisyydet sitten loppuvatkin.

Ne asuvat edelleen siellä, vanhempiensa naapuritalossa tai korkeintaan naapuripitäjässä, bunkattuaan muutaman vuoden läheisessä yliopistokaupungissa ja suoritettuaan opintonsa kunnialla päätökseen. Ne ovat naimisissa tai viimeistään tänä kesänä menossa, saman pojan kanssa jonka kanssa ne seurustelivat vakavasti jo lukiossa. Niillä on vatsa pystyssä tai jo syntyneitä tenavia, jotka harrastavat jääkiekkoa tai lentopalloa (pojat) tai telinevoimistelua tai seurakuntanuoria (tytöt), sillä siinä ne faktuaaliset vaihtoehdot ovat. Ne näyttävät periaatteessa aivan samalle kuin kouluaikanakin, muutamaa ikäkiloa lukuunottamatta: ne pukeutuvat kuin arvokkaat keski-ikäiset ja juhlakuvissa ne poseeraavat jakkuasuissa, huiveissa ja tolppakoroissa, tukat rullattuina ja hillityssä huulipunassa. Niiden miehet näyttävät kesäjuhlien keskustapoliitikoille, ruutupaidat vaaleisiin kesähousuihin sullottuina ja orastava miestyyppinen kaljuuntuminen paistaen.
Niillä on päämääriä ja kuopaton elämän tie, jota ne väsymättä ja hyväntuulisen aikaansaavina tamppaavat.

Ne ovat aivan varmasti elämäänsä tyytyväisiä ja keskimäärin onnellisempia kuin minä. En silti voi välttyä tukehtumisen tunteelta, joka pusertaa kurkkuani aina ajatellessani, että se voisin olla minä. Tavallaan voisin, mutten tietenkään voisi. Enhän kuulunut siihen joukkueeseen edes silloin.
Aivan pian lähden töihini, ulkoiset ja sisäiset kypsymättömän citysinkun statussymbolini tanassa, väitän etten piittaa eikä kiinnosta ja että onpa hyvä että olen täällä ja juuri näin, tällainen.
Enkä illalla kotiin palatessani voi olla leikkimättä ajatuksella entä jos...

6 kommenttia:

nuunis kirjoitti...

toi on niin outoa. ja juuri se, että se voisin olla minä, vaikken tietenkään voisi, eikä voi olla miettimättä mitä jos.. on tosi vaikea sanoa, mikä on hyvä saatika parempi, ja kuka niistä edes päättää tai voi sanoa, koska voi olla vaan toisenlainen. näillä on kiva ajatusleikkiä, vaikka se onkin tosi oletuksellesta, tai sellasta.

O. kirjoitti...

Mä ainakin leikin etenkin ajatuksella että mitä jos mullakin olisi bucksia tohon kaikkeen! Oma koti! Auto! Puolikas koiraa! Jumalauta kaikki ne murrosikäisten tyttärien vaatteet! Ja okei okei asuntolaina mutta sehän meillä kaikilla on jossain vaiheessa vastassa (paitsi perijättärillä, joihin en valitettavasti kuulu) ja vielä enemmän: rahallinen kyky maksaa asuntolainaa! Ai hyvää päivää, se olisi makeaa ja rahallisesti turvattua elämää se!

Mutta yleensä viimeistään kohdassa 1)beige 2)bleiseri 3)TOLPPAKOROT huokaan onnesta, ettei ole.

Sanavahvistus on mielikuvituksettomasti tänään hevonen, eli: horse.

Riikka kirjoitti...

mä niin tunnen tämän. sekä sen, etten voisi olla sellainen ja sen, että entä jos...

shelttileidi kirjoitti...

"Two roads diverged in a wood and I - I took the one less traveled by, And that has made all the difference."

From the poem "The Road not Taken" by Robert Frost

Kesäminkki kirjoitti...

haha o., en ees maininnut tossa beigeä vaikka olin aikonut kun unohdin, mutta sä näit sen siellä silti! tätä mä kutsun tekstin toimivuudeksi! :)

Mierolainen kirjoitti...

Onneksi et ole. Nyt kun oikeastaan miettii, niin ehkä samankaltaiset ihmiset vetävät toisiaan puoleensa. Ne jakkupukuihmiset pyörivät omissa kutomisilloissaan ja me taas... no, lähinnä kännissä terassilla ja keikoilla.

Sanavahvisteena ovelat miehet eli slymen