Ystävä sä lapsien - ja aikuisten myös

Pienet asiat ovat mukavia. Niihin keskittymällä saa elämästä enemmän irti; tarkastelemalla niitä läheltä ja kiinteästi saa ison kuvan mukavasti sumentumaan ja mittasuhteet katoamaan.
Minusta melkein hauskinta ikinä on lukea ihmisten blogeista pikkuisia tarinoita, tunnelma- ja tuokiokuvauksia - ihmisen kokoisia tarinoita. (Toisinaan toki olen kantaaottavalla tuulella ja nautin pamfletteihin sekä propagandankatkuisiin, tiedostaviin postauksiin perehtymisestä, mutta se onkin kokonaan toinen juttu se. Tänään olen pieni ja vähän pinnallinen.)

Kuitenkin oma bloggauskynnykseni nousee aika ajoin sietämättömän korkeaksi mielestäni mitättömien asioiden raportoimisessa: keitä ne muka kiinnostavat? Kuka sellaista jaksaa lukea, miksi haluan kertoa moista? Etenkin kun itse tapauksesta kuluu aikaa, kutistuu se kiihtyvällä vauhdilla, eikä lopulta enää voi edes palauttaa mieleensä, mitä kirjoitettavaa siinä alun perin edes näki.
Onneksi paikkaan tätä bloggamalla toisinaan täysin kritiikittä nollainformatiivisia älyvapauden ylistyksiä ja tyhjänpäiväisiä jaarituksia.

Tämä kaikki oli pitkää johdantoa tekemälleni havainnolle, josta olin vähällä jättää postaamatta. Havainnossani - tai itse asiassa havaintosarjassa - on nähtävissä selvä kaava, josta on johdettavissa ilmiö: tämä vaihe päättelyssäni on kuitenkin vielä keskeneräinen, enkä siksi ole varma siitä, onko kyseessä kesän vai allekirjoittaneen persoonan vaikutus ihmisiin tai kenties jostain ihan muusta.

Minua on muutamassa yhteydessä luonnehdittu pelottavaksi tai muuten vain levottomuutta herättävän näköiseksi. Itse en kyseistä väitettä ole koskaan allekirjoittanut, tietenkään, mun mielest mä oon tosi kiva, ja saatuani runsaasti omaa kantaani tukevaa reaktiomateriaalia olenkin taipuvainen väittämään, että pelko on tässä tapauksessa pelkääjän ongelma.
Tuntemattomat esimerkiksi lähestyvät minua kursailematta. Varsin usein minut pysäytetään tienkysymistarkoituksissa - riippumatta siitä, olenko Puumalassa vai Bostonissa, Piritorin S-marketissa, Virtain Palmroth Centerissä vai Kööpenhaminan Nyhavnissa ja täysin riippumatta siitä, osaanko ensinkään auttaa kysyjää.

Minä myös houkuttelen ihmisiä spontaaniin keskusteluun ilmeisesti silkalla olemuksellani (tai voi se olla aurakin) - myös niitä ihan perusveronmaksajia sen lisäksi että pulsut ja muut marginaalit ihastuvat minuun tavan takaa. Tämä kulminoitui hämmentävällä frekvenssillä eilen käväistessäni Kaartin poliisitalolla poimimassa viimein uuden ajokorttini parempaan talteen (miksi ne muuten ovat laittaneet minun korttiini jonkun vankimielisairaalasta karanneen peikon kuvan? Eikö nimenomaan minut tulisi tunnistaa tuosta henkilöllisyystodistuksesta? nimim. Epätietoinen). Jo kadulla, ollessani kietomassa runkolukon lisänä käyttämääni Abloylla höystettyä kaksimetristä kettinkiä Tuulevi-polkupyöräni ja kiinteän objektin ympärille takaani kuului römeä "No kyllä tolla pysyy!". Odotin jälleen denapetteriä mutta kas! kommentoija olikin ohikulkeva arvokkaan näköinen iäkkäämpi herrasmies, joka hymyili hyväntuulisesti lukitsemistouhujani katsellessaan. Vastasin jotain asiaankuuluvan nokkelaa eikä tilanne johtanut sen syvällisempään sananvaihtoon. Pidin silti moista interventiota merkillisen epäsuomalaisena hetkeen tarttumisena.
Sisälle odotusaulaan päästyäni oli vuorossa seuraava kohtaaminen. Tulostaessani itselleni vuoronumeroa oikeasta, valmiit asiakirjat -nappulasta, jälleen eräs setähenkilö lähestyi minua opastustarkoituksessa. Hän tyrkytti minulle edellisiltä asioijilta jäänyttä numerolappua eikä ollut ymmärtää selittäessäni meneväni jo noutamaan korttiani enkä vasta anomaan sitä. Tämän selvittyä olin jo miltei uupunut tuntemattomille puhumisesta - vaan paras oli vielä edessä.

Tavallisesti pyrin istumaan odotustiloissa joko reunimmaiseen penkkiin tai siten, että ympärilleni jää mahdollisuuksien mukaan vapaita istuimia. Mielestäni on ihmisten kiusaamista änkeä väljissä tiloissa niiden henkilökohtaiselle reviirille vailla syytä. Nyt odotushuone oli kuitenkin sangen täynnä, joten olin pakotettu istumaan kahden naisen väliin, melko tiiviiseen rakoon. Heti saatuani äsyrini sovitettua tuolle jakkaralle oikealla puolellani istuva nainen ryhtyi jutulle. "Kivat jonot täällä", hän avasi tunnustellen. Myönnettyäni näin olevan sainkin tuota pikaa kattavan selonteon neidin lomanviettotavoista ja sitä kautta täällä jonottamisen syistä (Sunny Beach, paljon humalaa, rutkasti hauskaa, hajonnut passi, uuden haku, toive uudesta äkkilähdöstä) . Tiskillä asioituaan hän tuli vielä raportoimaan tuomiosta (liian tummat passikuvat, uusi passi uusien kuvien jättämisen jälkeen parissa päivässä, viikonlopuksi takaisin Bulgariaan palaamisen torpedoituminen), kirosi tilannetta ja totesi olleen hauska tutustua sekä toivotti hyvää kesää. Itse olin kannatellut keskustelua omalta osaltani lähinnä minimipalauttein, mutta ilmeisen kiinnostuneen ja aktiivisesti kuuntelevan näköisenä, vain välillä mukaan ottamaani romaania vilkuillen.

Viime lomapätkällä muuan hermostuttavan aktiivinen nuori brunetti koetti päästä kanssani juttuihin Stadikalla. Tytön suunnattomaksi epäonneksi satuin olemaan niin kanuunassa ja muutenkin aika pysäkillä, etten yksinkertaisesti kyennyt edes kevyeen kesäpäivän interaktioon.

Lapset luonnollisesti ovat miltei poikkeuksetta fasineerattuja kulloisestakin hiusväristäni ja kiiltävistä asusteistani kuten niittivöistä ja -rannekoruista sekä sormuksista. Usein ne tuijottavat myös lumoutuneina silmärajauksiani, ja kun katsoo niiden huoltajia, ymmärtää, että meikkaava nainen saattaa olla niille aivan tajunnanräjäyttävä kokemus.

Töissä on niin hiljaista, että viilsin äsken pikkusormeeni verta pulputtavan haavan mapilla saadakseni jotain toimintaa.
En minä sitä oikeasti sen vuoksi tehnyt. Mutta se kävi siltikin, ja on täällä hiljaista oikeasti. En siis valehdellut ihan kaikkea.

Tunnen palavaa halua siteerata Ting Tingsien That's Not My Name -biisiä, sillä se soi taukoamatta päässäni saaden minut tuntemaan voimakasta halua tanssia retardin näköisesti raajojani sätkien ja päätä spastisesti nykien:


They call me hell
they call me Stacey
they call me her
they call me Jane -
That's not my name!

They call me quiet girl
but I'm a riot
Mary-Jo-Lisa,
always the same -
That's not my name!

Are you calling me darling?
Are you calling me bird?

- Ting Tings: That's Not My Name